Saara Turunen (s. 1981) kirjoitti näytelmät, jotka julkaistiin teoksessa Tavallisuuden aave ja muita näytelmiä. Jokaisesta jotakin.
Puputyttö. (ensiesitys vuonna 2007) Kuunnelmallinen näytelmä, joka toimisi varmaankin paremmin kuunnelmana, jolloin taiteennauttijan oma mielikuvitus saisi rauhassa kansoittaa ne kirjalliset näyt, joita näytelmän teksti sisältää. Kertoo siitä, miten nuoresta naisesta tuntuu, että hänen pitäisi olla kaikkien himoitsema, seksiä tihkuva toiveuuni, johon vain miehistä parhaat saavat tarttua kiinni ja käyttää vinkulelunaan. Myös perhesuhteet mukana vaatimuksia ylläpitämässä. Näytelmän voi kyllä käsittää myös kertovan siitä, miten ihminen saattaa kokea itseensä kohdistuneet toiveet kuormittavina vaatimuksina. Lähtökohtana kirjailijalla kuulemma näytelmä Bernarda Alban talo, mikä näkyy ehken äidin ja siskojen kuvauksessa. Antiikin draaman perinne on mukana ainakin kuoron muodossa.
Broken Heart Story. (2011) Kirjailija kertoo näytelmän olevan hänen omakuvansa. Näytelmässä kirjailija ei meinaa osata päättää mitä kertoisi tärkeistä aiheista: kapitalismista ja kuolemasta. Hänen asunnostaan kuuluu itkevää ääntä. Kissa on jäänyt, eikäkun sielu on jäänyt nalkkiin vaatekaappiin. Löydettäessä sielu suostuu kertomaan tarinansa, jonka nimi on sama kuin näytelmän nimi. Se kertoo siitä miten valita taiteilijan elämän ja uimisen väliltä. Kuoro kertoo tarinaa muitten mukana. Minusta tämä näytelmä soveltuu parhaiten luettavaksi tälleen itekseen kirja sylissä, välillä voi vähän aikaa maata selällään ja putsata ilmalämpöpumpun. Q-teatteri on tätä esittänyt, no niille se kai sopii.
Tavallisuuden aave. (2016) Turunen kertoo esipuheessaan tavoitelleensa tavoiteltavan tavallisuuden kuvia. Kuitenkin näytelmän tapahtumainsirpaleet ovat masentavia näytteitä nurkkakuntaisuudesta. Senkö Turunen näkee suomalaisena tavallisuutena? Onko suomalaisuus siis junttimaisuutta, jossa erilaisuutta ei hyväksytä? Vuorosanoja on vähän, onko se sitten brechtiläisyyttä, vaietaan kahdella kielellä?
Medusan huone. (2019) Aihe vaikuttaisi viittaavan antiikkiin, mutta näytelmän tarkoitus lienee ajaa samoja asioita, joita Minna Canth ja Maria Jotuni ja heidän jälkeensä monet muutkin naiskirjailijat Suomessa ovat teksteillään tahtoneet edistää – naisten aseman muuttamista paremmaksi. Luultavasti en saisi edes kirjoittaa että ”naiskirjailija”. Mitäpä nykyään enää saisi kirjoittaa, jos koettaisi korrektina pysytellä. Kävisikö ”käsidesi” ja ”turvaväli”. Näytelmänsä esipuheessa Turunen kirjoittaa, että naisten on vaikea saada suutaan auki itseään puolustaakseen. Eipä se tunnu olevan helppoa tässä näytelmässäkään, vuorosanoja on edellistä näytelmääkin vähemmän. On siinä pulma. Lukijana jään odottamaan sitä sanottavaa. Ei toimisi kuunnelmana.
Jälkisanoissa Maria Säkö jatkaa Turusen mainitseman naiskirjoittamisen (femiekrityyri) esiin tuomista. Kuulemma aikaisempi kirjallisuus on niin miehistä, että pitää luoda uudenlainen kirjoittamisen tapa, jolla naisten asiaa voidaan kuvallisesti ilmaista. Eli vähän niin kuin Napoléonin aikaan luotiin kymmenpäiväinen viikko?
Gregoriuksen blogissa teosta on arvioitu näin.
Tämän kirjan sain pääosin lukaistua tänään. Sivuja on vain 201. Nyt olen lukenut kaikki suomalaisten kirjailijain näytelmät mitkä ajattelin lukea – yhtä kirjaa lukuunottamatta. Vetäisen nyt semmoisen historiallisen katrillin alkaen Shakespearesta ja päätyen 1900-luvun alkuun (yhteensä 11 näytelmää). Sen jälkeen luen niin paljon kuunnelmia kuin tammikuun loppuun mennessä kerkeän. Sitten olis vielä tuo yksi saksalaisten nykykirjailijoitten valikoima ja loppuhuipennuksena lyhyt paluu antiikkiin.
