Urpo Huhtanen: Tuuli kääntyy pohjoiseen

Kuvittaja ja graafikko Urpo Huhtanen (1935 – 2011) tuli minulle tutuksi Samuli Paulaharjun kirjan Tunturien yöpuolta kuvittajana. Samaa upeasti yksityiskohtia kunnioittavaa graafista kuvitusta on runsaasti tarjolla myös Huhtasen omaan tekstiin perustuvassa, vuonna 1988 julkaistussa teoksessa Tuuli kääntyy pohjoiseen, alaotsikkona Merkintöjä ja impressioita eräältä ajanjaksolta Lapissa. Kyseessä on matkakirja, joskaan ei välttämättä ihan perinteisessä merkityksessä. Huhtanen kertoo kuukausien pituisesta oleskelustaan Lapissa, jossain Lemmenjoen liepeitten erämaissa, pienessä talossa. Kirjassa liikutaan paljon metsissä, vaarojen rinteillä ja vesillä, eräkirjasta voidaan hyvin puhua.

Kirjassaan Huhtanen kertoo saapumisestaan talolle. Seutu ja ihmiset ovat hänelle entuudestaan tuttuja, samoin paikallinen elämäntapa, jossa luonto on vahvasti läsnä kaikkina vuodenaikoina. Etäisyydet ovat pitkät, lähin naapuri asustelee parinkymmenen kilometrin päässä. Tästä huolimatta Huhtanen kylästelee naapureittensa luona ja saa myös itse vieraita. Lapin asukkaitten elämä kulkee ennalta määrättyjä teitään siellä tiettömien taipaleittein takana, he-heh. Erilaiset kulkureitit, keinot, peittyvät talvisin paksuun lumeen. Silloin on kulkijalla viisainta olla tarkka näkemys alueesta ja oikeanlainen ajoitus, sillä Lapin talvessa valoa ei riitä kovin pitkäksi aikaa. Perille on parasta löytää ennen kylmää yötä.

Lapin väki hoitaa poroja, kalastaa, joskus jahtaa karhujakin. Työnteon ohessa vieras otetaan vastaan ja häntä jututetaan, pyönävellit keitellään ja pyydetään yöpymään. Seudulla asuu muitakin muualta tulleita, Huhtaselle rakentaa saunan Nilsiän sydänmailta Lappiin päätynyt entinen savottamies, Ville. Luonnon elämän seuraaminen on ilmeisesti mukaansa imaisevaa ajanvietettä, kuten seuraavasta lukukappaleesta selviää:

Vuodenajat, luonnonvoimat... olla lähempänä niitä, vai paossako jotakin. Kun tuntikausia tuijottaa ikkunasta järventakaisen vaaran rinnettä, on vain hyvä ja levollinen olo. Päässä ei risteile kysymyksiä.

Kirjeissään ystäville ja vähän muillekin Huhtanen pohtii miksi ylipäätään tuli lähteneeksi Lappiin. Oliko kyseessä pako vai Seitsemästä veljeksestä tutun Taula-Matin eräkertomusten hohde vai halu tyhjentyä ajatuksista ja toisaalta avautua todellisuudelle:

Jonkinlainen flegmaattinen, imbesilli piirre ilmiössä minä, on tullut tyrkylle. Teoreettinen ajatus ei saa ulottuvuuksia. Riittää kun haistaa, näkee ja kuulee. Niin ja ruoka tietysti maistuu.

Kirjassa nautitaan useita yksinkertaisia aterioita, jotka on tarkoitettu tyydyttämään ihan aitoa nälkää ja antamaan voimia. Kuvien ja kertomusten myötä Huhtanen tarjoaa lukijalle pelkistetyn, musta-valkoisen näkymän todellisuuteen, jossa pieni ihminen vielä elää luonnon keskellä, sopusoinnussa muitten elävien kanssa – niin ja kuolleitten kanssa myös. Sillä Lapin tarinoihin kuuluvat oudot kohtaamiset syrjäisillä yöpymispaikoilla. Mutta on kirjassa huumoriakin, sellaista hiljaista, tahallaan kätkettyä, niin kuin se, että joessa on isot hauit, kun aina koskipaikoissa veneen pohjaa käyvät koputtelemassa.

Kirjassa on 181 sivua ja paljon upeita kuvia. Lukaisin sen kolmessa päivässä. Vieläköhän ennätän yhden kirjan rääpäistä huhtikuun aikana, saisin kympin täyteen?

Jaan Kaplinski: Olemisen avara hiljaisuus

Viron sosialistisessa neuvostotasavallassa vaikuttanut runoilija Jaan Kaplinski (s. 1941) kirjoitti runojen lisäksi mm. esseitä, joita julkaistiin neuvosto-Viron ilmeisen vireissä kulttuurilehdissä. Luin kirjan verran Kaplinskin esseitä, jotka valikoi ja suomensi Juhani Salokannel. Vuonna 1982 ilmestynyt valikoima Olemisen avara hiljaisuus sisältää alaotsikkonsa mukaisesti esseitä ihmisestä, luonnosta, runoudesta. Esseet ilmestyivät alunperin vuosina 1968 – 1980, suurin osa Looming-aikakausjulkaisussa, pari Sirp ja Vasar -lehdessä ja laaja kulttuuria ja ekosysteemejä käsittelevä essee Eesti Loodus -lehdessä.

Kuten odottaa sopii, kirjoittaa runoilija Kaplinski runoudesta ja laajemminkin kirjallisuudesta. Eri näkökulmista kirjallisuusaihetta lähestyvät esseet käsittävät noin puolet kirjasta. Runouden tehtävä vaikuttaisi Kaplinskin mukaan olevan maailman entropian, luonnonmukaisen epäjärjestyshakuisuuden keskellä kiteyttää jotakin tästä kaikesta runoksi. Okei, voi olla. Jostakin syystä nykyrunouden ”negentropia” ei vain aina ota avautuakseen minulle. Joka tapauksessa Kaplinski esittää esimerkein miten Viron runous kehittyi ensin saksalaisten, sitten vähän kerrassaan ranskalaisten esikuvien mukaisesti, mutta kansan käsitys runoudesta jäi nelisäkeitten tasolle. Ilmoittaudun häpeämättä osaksi tätä kansaa niin suomalainen ja savolainen kuin olenkin.

Yhdessä esseessä Kaplinski keskittyy vertailemaan Ernest Hemingwayn pienoisromaania Vanhus ja meri ja virolaisen A. H. Tammsaaren novellia Isoisän kuolema. Suomalaista lukijaa helpotetaan sillä, että Tammsaaren lyhyt novelli on suomennettuna heti esseen jälkeen. Tämä vertailu on hauska sattuma, sillä kun minä luin Hemingwayn romaanin, vertailin sitä Silene Lehdon runokokoelmaan. Ajatuksiani voi lukea tästä kautta. Jokseenkin olemattomassa määrin käsittelen kirjoituksessani samoja asioita kuin Kaplinski omassa vertailussaan. Kaplinski tarkastelee länsimaisen ja vanhan virolaisen (tai laajemmin ”vanhan Pohjois-Euraasian yli Itä-Aasiaan ja myös Amerikkaan” yhdistyvän) kulttuurin keskinäisiä eroja. Hän toteaa länsimaiseen kulttuuriin kuuluvan nuoruuden ja voiman ihannoinnin, kun taas virolaisessa kulttuurissa vanhoissa asuu viisaus.

Minua viehättää Kaplinskin ajattelussa itäinen suuntaus. Essee Olemisen avara ja outo hiljaisuus käsittelee taolaista uskontoa. Tietenkin enimmin viitataan Tao te ching -nimiseen teokseen, josta kirjoitin minäkin, tämänmoista. Tao te chingin suomentaja Pertti Nieminen toteaa Kaplinskin käsittelevän esseessään Laotsen opista vain osaa. Ymmärtääkseni Kaplinski käsitteleekin taolaisuutta tärkeältä osin runoilijana ja runoilijan näkökulmasta. Tämä nousee esiin esseen lopulla. Luoko runoilija itse runon vai tuleeko se jostain hänen ulkopuoleltaan? Onko taideteos parhaimmillaan kun se on harkittu vai silloin kun se syntyy ajattelematta, kuin itsestään?

Valikoiman loppupuolella Kaplinski herkeää ekologisen synkkäsävyiseksi. Tosin hän kirjoittaa myös utopiasta, jollaista pitää jossain määrin mahdollisena. Kaikki toivo ei ollut menetetty ihmislajin suhteen vielä vuonna 1968. Vuonna 1980 Loomingissa julkaistu essee Erehtyminen on inhimillistä (Eksimine on inimlik) käsittelee erehtymisen, virheen mahdollisuutta ja todennäköisyyttä ihmisyhteisöjen kohtalon sinettinä. Tuohon aikaan suurimpana uhkakuvana monilla olivat ydinaseet, mutta Kaplinski näki jo tuolloin myös erilaisten ekologisten ja sosiaalisten uhkien kasvun. Tästä pieni näyte:

Niin me kaiken lisäksi riistämme luontoa, jonka täytyy maksaa meidän velkamme ja lieventää meidän konfliktejamme. Herää vain kysymys, miten kauan tätä luonnon yltäkylläisyyttä riittää. Kun luonto ei enää jaksa kantaa meidän virheitämme, tulee hyvin kriittinen aika, jolloin ihmiskunnan on ekologisten ongelmien lisäksi törmättävä myös jyrkästi terävöityviin sosiaalisiin ongelmiin, joita ovat elintason lasku, työttömyys, konfliktit eri sosiaaliryhmien välillä, kiristyvä kilpailu joka alalla.

Kirjassa on 228 sivua. Lueskelin sitä ehkä viikon. Voisin lukea lisääkin näitä Kaplinskin esseitä, katsoo häntä, jos vaikka parin vuoden kuluttua järjestyisi aikaa. On mielenkiintoista huomata miten neuvosto-Virossa on ollut mahdollista kirjoittaa ja julkaista näin avoimesti pohdiskelevaa, koko maailman ilmiötä tarkastelevaa tekstiä, jolla on sanottavansa tänäkin päivänä.

Henry David Thoreau: Kävelemisen taito

Amerikkalainen luonnon ystävä ja filosofi Henry David Thoreau (1817 – 1862) kirjoitti The Atlantic Monthlyn vuoden 1862 kesäkuun numerossa julkaistun tekstin, joka sai otsikokseen Walking. Wikipedian mukaan Thoreau kuoli saman vuoden toukokuun alussa, joten teksti on varmaan julkaistu hänen muistokseen. Kirjoituksen loppu vaikuttaa hengellisesti sävyttyneeltä, matkalta kohti Taivaan kirkkautta. Vuonna 1997 ilmestyi Thoreaun tekstistä Markku Envallin laatima suomennos nimellä Kävelemisen taito.

Pieni katkelma tekstistä kertonee sen hengellisistä sävyistä:

Nämä tilat, jotka olen itse mitannut, nämä rajat jotka olen saattanut voimaan, näkyvät vielä hämärinä kuin usvan läpi, mutta niillä ei ole kemiallisia ominaisuuksia niitä kiinnittämään; ne lakkaavat näkymästä lasin pinnassa, ja maalarin maalaama kuva erottuu hämärästi alta.

Vrt. 1. Kor. 13:12 ”Nyt katselemme vielä kuin kuvastimesta, kuin arvoitusta, mutta silloin näemme kasvoista kasvoihin.”

Thoreau kirjoittaa Luonnosta isolla alkukirjaimella niinkuin uskova ihminen kirjoittaa Jumalasta. Viittaukset eri uskontoihin antavat mielestäni ymmärtää, että Thoreaun suhde Luontoon on tavallaan kurkottamista kohti Jumalaa. Tekstissään Thoreau kuvaa kävelemistä Luonnossa, kulkemista siellä missä ei ole teitä ja ihmisen luomaa ympäristöä. Ihminen on Luonnossa sillä paikalla, johon hänet on tarkoitettu. Ihminen on alunperin osa Luontoa, Luontoäidin lapsi. Thoreaun mukaan kullakin ihmisellä saattaa olla sivistyneen yhteiskunnan käyttämää nimeä todempi nimi, joka voi nousta esiin hänen nukkuessaan tai vihastuessaan tai hänen joutuessaan intohimon tai innoituksen valtaan. Kirjallisuudesta Thoreau ei löydä ihmisen aitoa luonnonlapsen kieltä, lähimmäs sitä pääsevät mytologiat, joissa ihminen on lähimpänä yhteyttä siihen maaperään, josta ihmissuku on kasvanut.

Tekstin alkupuolella Thoreau kertoo kävelevänsä itse mieluiten lännen suuntaan. Hän näkeekin lännen ihmiskunnan oikeaksi kulkusuunnaksi. (Ja onhan se myötäpäivään kulkemista!) Hän yhdistää tekstissään lännen Amerikkaan ja kuvailee miten Amerikka on vielä neitseellinen, tuottaa runsaita satoja ja kasvattaa monenlaisia korkeita puita. On hyvä ettei Thoreau tiennut kirjoittaessaan millaiset ajat preerioilla olivat koittamassa! Toisaalta hän viisaasti täsmentää, että suunnalla kohti länttä hän tarkoittaa ihmiskunnan etenemistä Luonnon suuntaan. Niin että saavutettuaan tietyn kehitysasteen ihmiskunta oivaltaa edetä siihen mikä on olennaista, Luonnon yhteyteen. Thoreau ei kirjoita paluusta menneeseen vaan kehittymisestä Luonnon osaksi ja ihastelijaksi.

Thoreau rakastaa metsiä. Jaan hänen kanssaan tämän rakkauden. Thoreaun mukaan Uudessa Englannissa ei vielä hänen aikanaan maisemaa omistanut kukaan. Kävellä sai melko vapaasti. Hän kuitenkin ennustaa tulevan ajan, jolloin metsäinen

maa erotetaan aidalla niin kutsutuiksi huvipuistoiksi, joista vain jotkut saavat ahdasta ja valikoivaa iloa – kun aidat moninkertaistuvat ja keksitään ihmisansoja ja muita laitteita ohjaamaan kulkijat yleiselle tielle ja kävelyn Jumalan maan pinnalla selitetään merkitsevän luvatonta tunkeutumista jonkun herrasmiehen maille.

Tästä on esimerkkinä Siilinjärvelläkin sähköpaimenella aidattuja metsämaita.

Kirjasessa on 77 sivua. Sen lueskeluun kului minulta pari päivää.