Powered By Blogger

lauantai 29. heinäkuuta 2017

Hannu Raittila: Pohjoinen puhuu

Hannu Raittila (s. 1956) kirjoitti vuonna 1997 julkaistun novellikokoelman Pohjoinen puhuu. Raittilalta olen aikaisemmin lukenut hänen esikoisensa, novellikokoelman Pakosarja, joka sisältää parhaimmillaan tosi rapsakkaa tarinointia, varsinkin pidin kokoelman ensimmäisestä novellista Koiran kuolema, jossa Raittila sivuaa myös uraansa Kantolan perhe -kuunnelmasarjan kirjoittajana. Minulla on myös c-kasetilla Hannu Raittilan radio-ohjelma, jossa hän kertoo Pentti Haanpään jutuista, näytteet lukee Matti Pellonpää.

Pohjoinen puhuu sisältää kolme novellia, joista jokaisesta kirjoitan jokusen sanasen erikseen.

Pesä. Veturinlämmittäjän nuoren apulaisen kuumeinen matka jätkämäisten veturimiesten seurassa. Novellissa on mukana 1950-lukua, lintuharrastusta ja haamumaista parinhakua. En oikein päässyt jyväsille siitä, mitä kirjoittaja tässä tahtoo kertoa, näin kirjaviisas, harhaileva nuorukainen tuntuu jotenkin epäuskottavalta.

Huttunen. Toisen maailmansodan aikaisilta rintamilta löydettyjä vainajien varusteita ja mahdollisia luunsiruja haudataan siunattuun maahan Suomessa 1990-luvulla. Tilaisuus on järjestetty kelien kannalta hankalaan aikaan: maa on jäässä, soittajien huulet kohmeessa eivätkä soittimetkaan toimi kunnolla. Paikalle ilmaantuu sotiemme veteraaneja, joilla on omat vankat näkemyksensä tapahtumista. Monenlaista rätinää syntyy ja asioita kerrataan monelta kantilta. Näkökulmien nopea vaihtelu tekee novellin kerronnasta ilmeisesti tarkoituksellisen näkökulmikasta, välillä en saanut selvää kuka on äänessä, mutta ajattelin, että sellaistahan se on kun on monta puhujaa samassa seurueessa. Jotain Kannaksella vuonna 1944 aivan selvästi tapahtui, veteraanien mielet kuohahtavat kerran jos toisenkin. Menevä tarina. Moneen suuntaan menevä.

Pohjoinen puhuu. Novelli yrittäjästä ja hänen muutamasta apuristaan. Yrittäjyys aiheena onkin tässä novellissa parasta. Kallio, laivanvarustaja sekä import-export-liikemies, toimii yritysmaailmassa, jossa kaikki säännöt ja varsinkin yhteiskunnan tarjoamat tukiaiset on tarkoitettu yrittäjän parhaaksi, kunhan vain teettää jollain sopivan vetävät hakemukset. Tätä itsensä markkinointiahan kuulutaan harrastavan myös kirjallisuuden alalla. Niinpä kuulostaakin sopivalta, että Kallio on palkannut päiväraha- ja matkakorvauspalkalla lisäansioita kaipaavan kirjailijan luomaan kaunopuheisia visioita Kallion yritystoiminnasta valtion tukiaisviranomaisten suostuttamiseksi. Tämän lisäksi Kallio käy härskisti kauppaa poistomyyntiin Pohjoismaisilta valtioilta tulevien autojen ja työkoneitten välittämiseksi kehittyviin maihin. Myös Kallion puhetyyli on härskin suoraviivaista ja kursailematonta. Hän on paras hahmo koko novellissa. Minäkertoja – kirjailija Kallion palveluksessa – on tavanomainen nynny koti-isä, joka ottaa poikansa mukaan matkalle pohjoiseen Transit-autolla ylenpalttisen värikkäässä ja vaarallisen tuntuisessa seurassa. Mikko-poika on kiinnostunut valaista, tietää niistä kaiken, muttei ole päässyt niitä näkemään. Äkkiä lukien tuntuisi, että näistä aineksista saisi kasaan ihan kiinnostavan keitoksen, mutta melko hätäinen kalakeitto siitä on syntynyt. Suurusta on liikaa, kirkas liemi auttaisi lukijaa näkemään mitä kirjoittaja on halunnut sanoa. Nähdäkseni kirjailijan tehtävä ei ole sanoa, että maailmassa ei ole mitään selkeää tarinaa, sillä senhän näkee jokainen. Kirjailijan tehtävänä näkisin olevan tarinan erottamisen tästä sopasta. Siihen tarvittaisiin tarinankertojan taitoa, vaatikoon se sitten vaikka valehtelua.

Kirjassa on 174 sivua. Luin sen kolmessa päivässä.

keskiviikko 26. heinäkuuta 2017

V. A. Koskenniemi: Jääkukkia

V. A. Koskenniemi (1885 – 1962) kirjoitti suuren määrän suurenmoista suomalaista runoutta. Vuonna 1995 ilmestyi Helvi Hämäläisen kokoama Koskenniemen runoutta esittelevä valikoima nimeltä Jääkukkia. Luin sen, kun Koskenniemen Kootut runot tuntui kerrassaan jäävuorelta.

Vaikka Jääkukkia onkin valikoima, josta Hämäläinen on pudottanut pois esim. sellaiset tunnetut runot kuin Syysilta metsässä ja Koulutiellä, löytyy tästä valikoimastakin hittejä, jotka useimmat tunnistavat. Lippulaulu (”Siniristilippumme...”), On suuri sun rantasi autius, Minä laulan sun iltasi tähtihin ja sinikantinen ”Finlandia” ovat kaikille tuttuja lauluina, Yksin oot sinä ihminen kuuluu taas kansamme elegisen runon aateliin. Koskenniemen tyyli on yhtä konservatiivista kuin runojensa mitta. Eleginen distikon ja sonetti soivat luontevasti mestarin käsissä. Hänen huumorinsa nousee ylevyyden varjosta esiin vain satunnaisesti, kuin salaisena silmäniskuna. Tavallisia runojen aiheita ovat kuolema, elämän tarkoitus tai sen puuttuminen, ihmisen yksinäisyys. Ylevähenkinen esitystapa kohottaa runot ylös teemojensa masentavanpuoleisista maailmoista.

Ylevyys koituu toisinaan myös Koskenniemen runojen heikkoudeksi, ihan kaikki oman ajan suuria tapahtumia käsittelevät runot eivät liene kestäneet edes aikalaisten hammasta. Mutta tälläkin saralla Koskenniemeltä löytyy hienoja onnistumisia, kuten sonetti ”Hiljainen amiraali” vuodelta 1913, joka kertoo Tshushiman meritaistelun järkyttyneen yksinäisestä voittajasta. Sen sijaan Koskenniemen harrastama pitemmänpuoleinen kertova runo ei aina johda parhaaseen lopputulokseen, mistä upeana poikkeuksena romanttishenkinen Syysilta metsässä, joka saa huipennuksensa pitkän kehittelyn jälkeen.

Eleginen distikon, mitta, jossa heksametrisäettä seuraa pentametrisäe, toimii upeasti hautarunoissa, Epitaafeissa vuodelta 1919, joista hienoin on heti alusta löytyvä Filosofin hauta. Siinä pilkahtaa myös Koskenniemen ironinen huumori, kun antiikin ajan filosofi kertoo miten vaimo hänet hautasi maantien laitaan ja lähti ensimmäisen kulkijan matkaan. Filosofi neuvoo ohikulkevaa hautakivensä lukijaa pysähtymään ja jäämään tähän, sillä niin edessä kuin takanakin on vain maantietä. Tämä turhuuden filosofia nousee esiin monessa runossa, tosin sille vastapainona Koskenniemi korostaa kauneuden tavoittelua ja oman osan loppuunviemistä.

Uskonnolliset teemat, sanonko ma peräti eskatologia, ovat usein esillä Koskenniemen runoissa. Runossa Kaivatulle vuodelta 1917 esiintyy sana kaaos, joka runon perusteella vaikuttaa tarkoittavan sekä alku- että lopputilaa kosmoksen kierrossa. Tämä lopputila elämälle maan päällä kuvataan silti ilmi monissa runoissa. Vuoden 1906 runo Yli vaikenevain kattoin puhuu hiljaisuuteen hukkuneesta ihmissuvusta, jota Linnunradan tähdet katselevat.

Koskenniemi oli eräs suurista Suomen runouden kultakauden hahmoista. Hänen runoissaan voi mielestäni nähdä vaikutteita aikakauden toisten runoilijoitten töistä. Vai lieneekö sattumaa, että vuonna 1936 ilmestynyt kokoelma on saanut nimekseen Tuli ja tuhka ja se sisältää nimirunonsa lisäksi myös runon Uni ja Kuolema. Hämäläinen on sijoittanut nämä kaksi runoa vierekkäisille sivuille kuin vinkaten Uuno Kailaan runokokoelmiin Tuuli ja tähkä sekä Uni ja kuolema. Vuonna 1949 julkaistu runo Sumu tuntuu minusta kuin sävyltään myönteiseltä runovastaukselta Kailaan kauhistuttavaan, vertauskuvalliseen runoon Ilta. Sumussa palataan alkutilaan ja runo päättyy hiljaisuuteen.

Kirjassa on 252 sivua. Läpilukuun meni muutama päivä.

sunnuntai 23. heinäkuuta 2017

Hilja Haahti: Oma Mirri & Kymmenen neitsyttä

Hilja Haahti (1874 – 1966) kirjoitti paljon hengellisesti sävyttynyttä ja muunkinlaista kirjallisuutta. Lukaisin pikku näytteinä hänen tuotannostaan lastenkirjan Oma Mirri sekä itsenäisenä painoksena julkaistun runo Kymmenen neitsyttä.

Oma Mirri on kuvitettu lasten satukirja vuodelta 1935. Lapset toivovat leikkitoverikseen kissaa ja sen myös saavat, kun laiha, kuljeskeleva kissa ilmaantuu kerrostaloon, jossa lapset asuvat. Kissan omistaja on kuollut. Kissa ristitään uudelleen Mirriksi ja se pääsee lasten perheen kesäkissaksi mökille, missä Mirri tutustuu ranskalaiseen angorakissaan nimeltä Helesiina. Seuraa erinäisiä tapahtumia, jotka huipentuvat lasten kotona vietettävään joulujuhlaan. Tarina on mielestäni ihan kurantti lastentarina edelleenkin.

Kymmenen neitsyttä on vuonna 1945 julkaistu runo, alaotsikkona Itämainen kuvitelma. Kirjailija Haahti selittää runon taustan löytyvän Raamatusta Matt. 25: 1 – 13. Kyseessä on Jeesuksen esittämä vertaus siitä millainen on taivasten valtakunta. Jeesus kertoo kymmenestä morsiusneidosta (vanhemmassa raamatunkäännöksessä puhutaan neitsyistä), joista viisi on tyhmää ja viisi viisasta. Tarinan fokus on siis ensin mainituissa viidessä tyhmässä morsiusneidossa. Haahti selostaa kirjansa alussa, että pohjana on vanha Lähi-idän alueen hääperinne, jossa häitten juhlinta alkaa sekä sulhasen että morsiamen kodissa, kunnes sulhanen (vanhassa raamatunkäännöksessä: ylkä) tulee noutamaan morsiantaan viedäkseen hänet kotiinsa varsinaiseen hääjuhlaan. Morsiusneidot odottavat tätä tulevaa ylkää yössä öljylamppujensa kanssa saattaakseen juhlavasti morsiamen sulhasen mukana itse häätaloon. Koko jutun vitsi on siinä, että morsiusneitojen pitäisi varata mukaansa öljyastiat, jotta öljyä riittäisi lamppuihin matkan ajaksi. Tyhmät neitsyet lähtivät liikkeelle ilman ”vara-akkuja”, viisailla on vaihtoparistot mukana. Öljyä hakiessaan tyhmät neitsyet eivät ehdi häätaloon ajoissa vaan sen ovet suljetaan heiltä ja ylkä käy vielä tokaisemassa oveen kolkuttaville neitseille, ettei hän tunne heitä. Jeesus kehottaa porukoita valvomaan, sillä te ette tiedä päivää ettekä hetkeä (jolloin tulee maailmanloppu, jossa vain puolet pelastuvat).

Haahti kertoo nimeltä mainiten kymmenestä neitsyestä. Hänen kuvauksensa on selkeän johdatteleva, jo alun repliikeistä lukija näkee, ketkä luetaan tyhmiin, ketkä viisaisiin. Varmuuden vuoksi tämä alleviivataan jaottelemalla neitsyitten yhteen ääneen esittämät puheenvuorot kahdelle viiden neitseen porukalle. Jokseenkin varmaa on, että Maria-niminen neitsyt ei kuulu tyhmien poppooseen. Toisaalta niin tällainen runokertomus pitääkin esittää, kiveenhakattua tarinaa ei ole erityisen viisasta lähteä muuttamaan ellei todella halua tehdä niin. Pitäisikö niin sitten tehdä? Minun mielestäni Jeesuksen vertaus on ristiriitainen. Myös Haahti tuo runonsa lopuksi esiin armon – kuin kysymysmerkkinä Jeesuksen vertaukselle. Jos ihminen pelastuu yksin armosta, miksi ylkä ei avaa porttia johon kolkutetaan? Tyhmien neitseitten osaksi jää huutaa Herraa syvyydestä. Kuuleekohan Ylkä heidän äänensä häähumun keskeltä?

Haahti on kirjoittanut runonsa loppusoinnuteltuna. Tarkoitus on ollut, että runo esitetään musiikin säestyksellä tai musiikin ja runon vuoropuheluna. Sovelias musiikki luetellaan kohta kohdalta johdatuksessa. Enimmin ovat edustettuina Sibeliuksen sävelmä Belsazarin pidot ja Beethovenin pari sonaattia. Lisäksi Haahden puoliso Ilmari Krohn on säveltänyt häälauluksi kappaleen, jonka sanat ovat Korkeasta veisusta ja parista psalmista.

Kirjoissa ei ole kovin monta sivua joten lukaisin ne tänään. Oma mirri -kirjan kuvitti Rudolf Koivu ja Kymmenen neitsyttä -kirjasen Alf Danning.

torstai 20. heinäkuuta 2017

F. E. Sillanpää: Piika ja muita kertomuksia

F. E. Sillanpää (1888 – 1964) kirjoitti nuoremmuuttaan lyhyitä kertomuksia useamman kokoelman. Luin hänen kertomuksistaan kootun valikoiman nimeltä Piika ja muita kertomuksia. Valikoiman toimitti Hannu Mäkelä ja se ilmestyi vuonna 1978. Kirja sisältää yhteensä 20 kertomusta kuudesta eri kokoelmasta, jotka ilmestyivät vuosina 1917 – 1928.

Ihmislapsia elämän saatossa (1917):
Kodin helmasta. Koskettava kertomus kovapintaisen nuorukaisen itsenäistymisprosessista. Työteliäät vanhemmat saavat jäädä mökkiinsä kupajamaan, kun poika lähtee maailmalle.
Piika. Sanni kohtaa ylioppilaan, saa tältä kultarahan, tekee lapsen, päätyy piiaksi, herää tansseissa tajuamaan missä mennään, mikä seikka asettaa mielen koetukselle.
Vanhan Siinan vierailu. Siinaa itkettää, kun maailma kiinnostaa opiskelijapoikaa enemmän kuin vanha äitimuori. Siinapa kettää kuitenkin lohtua luonnon helmasta. Tästä katkelma:
Ja luonnon voimakas alkuhenki tuudittelee häntä yhä syvemmälle siihen ajattomuuteen ja asiattomuuteen, joka kaikessa olevaisessa on pohjimmaisena, ja jonka täällä tajuaa heti tultuaan, mutta joka metsänlaidassa jo rupeaa hukkumaan ajan ja asian aallokkoon.
Niinkuin huhtikuun päivä – . Alaotsikko Maisemapiirroksia. Sillanpää kuvailee sanallisesti miltä keväällä näyttävätten koivikko, haavikko ja pajukko eri valoissa.
Rakas isänmaani (1919):
Aviopuolisot. Vahvalla näkemyksellä ladattu, vuoteen 1916 sijoittuva kuvaus työläisperheen saamattomuudesta oman elämäntilansa kohentamiseksi, vaikka mukuloita on kuin hiiriä.
Enkelten suojatit (1923):
Johdannoksi. Sillanpää muistelee lapsuuttaan onnellisena aikana. Kuvaus on tehty pääosin pienen pojan näkökulmasta. Lopussa Sillanpää kertoo menevänsä joskus lapsuutensa purovarteen vanhan myllyn paikkeille ja vuntierailevansa kaiken katoovaisuutta.
Kemppasen mukulat. Köyhäinapua nauttivan perheen kesäiset päivät sisältävät auringon lämpöä, selkäsaunan, vatsanväänteitä heinäpellolla ja naapurien yksimielistä ylenkatsetta.
Lumituisku. Pienen tyttösen yksinäisiä kuvitelmia tuiskun aikana.
Muuan Tellervo-niminen. Hyväoppinen ja raikeaääninen, mutta ikuisesti hajanainen huutolaistyttö Tellervo saa kokea kovia itseään parempien keskuudessa. Minäkin muuten sairastuin keuhkokuumeeseen kastuttuani sateessa, nykylääkkeet minut pelastivat.
Koulu. Aluksi väläytellään vastoinkäymisiä ja vaikeuksia, mutta edetessään kertomus asettuu koulukuvaukseksi.
Maantieltä maantielle. Minäkertoja ottaa talouteensa apulaiseksi 13-vuotiaan tytön, joka varastaa markan ja kymmenen penniä ja joutuu takaisin taipaleelle. Kertojan lujat itsesyytökset tuntuvat oikeutetuilta ja tarina valitettavan todelta.
Maan tasalta (1924):
Vanha valtias. Talolliset voittivat sodassa torpparit, mutta maat jaettiin siitä huolimatta. Pärsän vanhaa isäntää tämä kyrsii.
Erään talollisen jouluaatto. Miina-mummosta tuli talollinen torpparilain ansiosta, mikä teki seudun talolliset nyreiksi. Jouluaattona Miina hilpaisee kerjuulle tyttärentyttären kanssa.
Erään isän kuolema. Suutari jää kiinni pirtukanisterin kanssa, mikä osoittautuu kohtalokkaaksi.
Paluu. Alaotsikkona Historiallinen kertomus vuodelta 1920. Mies palaa kotiin vankileiriltä, käsi löytää tutuimman ovenrivan, mutta keitäs sen oven takana on?
Muuan mies. Muuan mies asuu vanhan äitinsä kanssa torpassa. Yhdessä he hoitavat taloutta siivosti, vaan mitenkäs käypi, kun äitistä aika jättää?
Töllinmäki (1925):
Talon tytär. Kartanon kaunistuksen ei erityisen kiinnostava kohtalon päivä.
Viimeinen näytös. Tämän hienon novellin olin lukenut jo aiemmin, se on edelleen mainio kuvaus sisällissodan rujoista jälkikiemuroista. Suosittelen.
Rippi (1928):
Hyödyllinen palvelija eli Juhdan vaiheet. Hevoinen on myös saanut osansa sisällissodan loppunäytöksistä, jotka ainakaan minua eivät tässä tapauksessa ihmeemmin kiehdo.
Unelma joulusta. Unelma on kyllä sopiva sana. Nukkuneen rukous on myös aika sopiva. Mutta joulusaunalle pojot.

Näissä Sillanpään varhaisissa kertomuksissa kuvataan paljon torppareitten ja vastaavien pieneläjien niukkaa taistoa puutetta ja muuta nälkiintymistä vastaan. Tässä taistossa useampi keino on sallittu ja yleisesti hyväksytyt keinot on usein aikoja sitten käytetty. Ihan viimeisen päälle roisia toimintaa ei silti esiinny yhtä novellia lukuunottamatta.

Kirjassa on 240 sivua ja sen läpilukeminen sujui muutamassa päivässä.

maanantai 17. heinäkuuta 2017

Jammu: Iso remmi päällä


Nimimerkki Jammu kirjoitti ja kuvitti nelisenkymmentä humoristista Yrjö-kirjaa alkaen vuodesta 1969. Muistan lukeneeni lapsena ainakin kirjat Yrjö perskeles (1970) ja Yrjö asialla (1973). Verestelin nyt muistojani Yrjö-kirjoista lukemalla teoksen Iso remmi päällä, vuodelta 1975.

Kyseessä on kohtuuhintainen huumorikirjallisuus, jossa Yrjö kertoilee elämästään pakinanpituisin lukukappalein. Myös muita kertojia nousee esiin, esim. Vikki ja Yrjön poika Pikku-Ykä sekä Yrjön veli Ville. Kerronnan kielenä käytetään ilmeisesti Tampereen seudun murretta. Tässä kirjassa ei kertojana esiinny Tanhuavvaari, hänet taidetaan muuten mainita yhdessä tekstissä. Meillä on pari muutakin Yrjö-kirjaa appiukon perintönä ja niissä tämä rapsakkahenkinen vanhan kansan mies omia näkemyksiään esittelee. Mukana on myös huumorirunoutta, jossa tekstien tapaan pureudutaan milloin mihinkin arkisen elämän ilmiöön, esim. kesälomiin, mökkielämään, kaupungistuneeseen elintapaan, harjakaisiin tai lasten jääkiekkoharrastukseen.

Näkökulma on jatkuvasti miehinen, kuten kertojatkin. Miehen elämään kuuluu työnteon vältteleminen, kaljoittelu, naisten tiirailu. Toisinaan tehdään myös jotain kivaa ja repäisevää, käydään vaikka pilkillä niin ei tarvitse olla koko päivää kotona. Pilkkisaalis jää kehnonlaiseksi, mutta kotona muija valmistaa keittoa kaalista. Huumorin logiikka on melko muuttumaton, tavallaan tekstit toistavat samaa stereotyyppistä maailmankuvaa. Kirjojen suuren suosion perusteella kyseiselle huumorille on löytynyt kannatusta pitkin matkaa.

Jos vertaan näitten kirjojen huumorin pohjimmaisia vireitä vaikkapa itselleni tutun nimimerkki Aapelin pakinoitten maailmaan, en löydä järin kummoisia eroja. Sekä Aapelin että Jammun kuvaama mies on laiskanpulskea tyyppi, joka kuvittelee itsestään liikoja on taipuvainen alkoholin käyttöön tilaisuuden tarjoutuessa. Tietysti Aapelin naiset ovat paikoitellen fiksumpia, kun taas Jammu pitää naisetkin maan tasalla. Aapelin mieshahmot eivät aina kuulu työväenluokkaan, tai ainakin he käyttävät kauluspaitoja, kun taas Jammun kuvaamat miehet ovat rakentajia tai tehdastyöläisiä tai sitten vähävaraisia pientilallisia kuten Ville, Yrjön veli. Huumori syntyy molemmilla kertojilla usein niistä tilanteista, joissa heidän miessankarinsa joutuvat nenäkkäin erilaisten epäonnistumistensa kanssa, mutta yrittävät – ja ovat kai pakotettujakin – jatkamaan kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Ikään kuin sekä Aapeli että Jammu sanoisivat lukijalle: tämmöisiä reppanoita me olemme, mutta minkäs teet?

Tähän loppuun pieni näyte Jammun tekstistä. Kyseessä on katkelma tekstistä nimeltä Tiukat paikat. Yrjö kertoo appiukostaan, joka on sotakirjallisuuden lämmin ystävä:

  Appiukko on kanssa kova poika lujeskelleen. Sillon kirjahylly ninkun ammuttuna täynnä romaanija. Ja kaikissa vähä samammoinen kansikuva. Joku ukko kypärä päässä.
  Appiukko ei näjetsen paljo Sakespejaresta ja muista runokirjoista perusta.

Tässä Iso remmi päällä -kirjassa on sivuja 127. Lukaisin sen parissa päivässä.

lauantai 15. heinäkuuta 2017

Novellit 2016

Vuoden 2016 Martti Joenpolven novellikilpailun satoa esittelee antologia nimeltä Novellit 2016. Teoksen toimitti Hanna Pudas. Alusta löytyy Hannu Simpuran kirjoittama Esipuhe, jossa Simpura kertoo novellikilpailuun lähetetyistä novelleista. Hän toivoisi löytävänsä novelleista poeettisuutta. Esipuhe on ajalleen tyypillinen ja kun se on kirjan sivuilla hautunut kymmenisen vuotta, kannattaa se lukaista uudelleen.  

Viereisessä kuvassa Essi Ruuskasen muraali Mäntyharjulla Katajainen kansa -nimiseksi taidenäyttämöksi muuntuneen purettavan kerrostalon päätyseinässä.

Novellien keskinäinen järjestys tuntui sikäli erikoiselta, että minusta parhaimmilta vaikuttavat novellit löytyivät lopusta ja palkitut alusta. Kirjoitanpahäntä itsekin sanasen jokaisesta kirjan novellista:

Jukka Ahola: Helmi ja Loviisa. Tässä novellissa on poeettisuutta siinä määrin, että jos sitä poetiikkaa hännästä tarttuisi kiinni, se varmaan purisi ja kynsisi joko päästäkseen irti tai kokonaan muista syistä. Teknisesti toimiva novelli, josta en erityisemmin tykännyt: operoitsee liian lähellä nykyrunoa.
Iris Backlund: Kaksikymmentä minuuttia. Ahdistunutta saunomista ja suvun suhteita. En innostunut tästäkään.
Hanna Weselius: Suru. En viehättynyt novellin suruvoittoisasta poetiikasta, joka jäi avautumatta minulle. Osittain novellin aiheesta – sikäli kuin sitä ymmärsin – tuli mieleeni Anna Bondestamin mestarillinen novelli Kriisi.
Jukka Ahola: Omena. Tässä poetiikassa kuvataan kai intohimoista ihastumista ja sen intohimon loppuunpaloa. Ilmaisun kekseliäisyys kuvastanee kotimaisen novellistiikan hätätilaa?
Susan Heikkinen: Anja ja minä. Sain selville novellin tapahtumapaikan ja pääosan tapahtumista. Ei tämä ihan kylmäksi jättänyt, joten lämpenemään päin antologia vaeltaa.
Lauri Kenttä: Papan vene. Perämeren luontoa ja seurahenkisiä kokkapuheita on tarjolla tässä novellissa, jonka sentään ymmärsin, vaikken niin erityisesti nauttinutkaan.
Juuso Paaso: Nuotio. Lämmittelystä kävi tämä novelli, jonka kerronta ei minua ihmeemmin säväytä, mutta perinteistä novellia tässä jo lähestytään.
Essi Pulkkinen: Muutto. Ennalta-arvattavuudesta huolimatta loppuratkaisusta jäi minulle osa hämärän peittoon. Kerronta on konstailematonta. Sisältää naimakohtauksia.
Alana Saul: Vallasta. Pikkunättiä/nokkelaa sanailua, vinkeitä näkökulmia ja ihan aito tarina novellissa, jossa yksin asuva ristiriitojen mies yllättää yllättävän vieraansa.
Minna-Riikka Tuohiniitty: Tasoleikkaus. Tämän kirjan novelleista mielestäni paras. Luin sen aamulla, heti herättyäni. Minäkertoja tutustuu Juhaniin tutussa puistossa. Juhani on eri Juhani kuin oli tarkoitus, mutta kertojaminä on suurpiirteinen. Sen sijaan Juhani on tarkka kaveri. Hän selittää puistonsa tuntevalle kertojaminälle tasoprojektioitten epätäsmällisyyksiä, sitä miten jotain jää niitten ulkopuolelle ja miten sellainen karttakuva vääristää todellisuutta. Sinnikäs Juhani aukaisee minäkertojan silmät puiston täsmälliselle runoudelle. Kertojaminä absorboi itseensä puiston ja toisinpäin – diffuusiosta tulee osa minäkertojan luontoa.
– Olen kulkenut täällä lapsesta lähtien. Kolunnut jokaisen polun, kiivennyt puihin, kävellyt siltojen yli ja istunut nurmikolla, rakastunut ensimmäisen kerran, suudellut, kaatunut, loukannut polveni.
– Olet katsonut ohi. Jos jotain ei näe, sitä ei näe. Ei, jos ei huomaa avata silmiään.
   Hän pitää minun kädestäni kiinni, pujottaa sormensa limittäin omiini. Tuoksuu pihka ja appelsiini, sitrushedelmän tasoleikattu kuori.
Hanna Weselius: Asiaa roskiskaapista. Minäkertojan näkemyksen mukaan roskiskaappi on kodin väärinsuunniteltu sydän, jota on erittäin konstikasta putsata. Koska roskiskaappia ei saa mitenkään täysin puhtaaksi, on tyydyttävä raja-arvoon, jonka ylittämiseksi nähtävä vaiva ei tuntuisi enää järkeenkäyvältä. Filosofinen ote pilkistelee siivouskuvauksen lomasta.

Kirjassa on 131 sivua, luin sen parissa päivässä.

sunnuntai 9. heinäkuuta 2017

Novellit 2008

Vuoden 2008 Martti Joenpolven novellikilpailun satoa esitellään antologiassa nimeltä Novellit 2008. Teoksen toimitti Nina Gimishanov. Alusta löytyy Tuuve Aron ja Jouko Sirolan laatima kuvaus kilpailuun osallistuneista novelleista. Kirjoitan jotakin jokaisesta kirjaan päätyneestä kymmenestä novellista:

Olavi Koistinen: Lonely Planet. Todella mainio idea novelliin. Voisinko luonnehtia kehitysapusatiiriksi? Ei edes ihan mustinta sellaista vaan jotain latinoversiota. Oikein hauskaa hupailua siitä, millaisia ylläreitä kummilapsitoiminnasta voi koitua kummeille.
Joonas Konstig: Uusi kaveri. Olin arvellutkin, että vartijoitten toiminnassa on jotain epäilyttävää. Meillä Siilinjärvellähän ei enää juuri poliiseja näekään vaan poliisitoimi on ulkoistettu yksityiselle vartiointiliikkeelle, ainakin järjestyspoliisin osalta.
Satu Virtanen: Kuun paikka avaruudessa. Sukupuolten välistä tasa-arvoa taivastellaan tuttuja satuhahmoja esiin loihtivassa fanifiktiossa. Olen itse muinoin työssäni ollut murtamassa sukupuolirooleja pesemällä asioita ja keittämällä rouville kahvia.
Marjaana Tirkkonen: Lahja. Erinomainen idea tässäkin novellissa. Jonkin aikaa mietittyäni tosin nousi tietty epäuskottavuus mieleeni, mutta teoriassa tarina tuntuu riittävän mahdolliselta. Alzheimerin tauti on nykyään niin yleinen, että todella monilla on jo kokemusta läheisen sairastumisesta, siinä mielessä aihekin on sekä hyvin valittu että kunnioituksella käsitelty.
Anu Maaret Lahtinen: A:n kanssa. Kertomus opiskelijatytön ihastumisesta. En tunne kuuluvani novellin kohderyhmään. Tosin en kuulune juuri mihinkään kohderyhmään. No, ehkä sentään erilaisten haitantekijöitten kohderyhmään. Mutta itse novelli on varmaankin omassa seurassaan ihan paikallaan. Ironinen ote kantavana voimanaan.
Turkka Hautala: Kampela ja omenapuu. Tämän novellin tarina kosketti monessa suhteessa, vaikken olekaan koskaan edes ajatellut filosofian opiskelua. Sen sijaan sukulaisten vittuilu ja masennus ovat ihan tuttuja juttuja.
Reeta Törrönen: Jäämeri. Suomalaisnainen ensivierailulla Jäämeren rannalla norjalaisen miesystävän tykönä. Tykkäsin monelta osin, loppuun olisin kaivannut enemmän konkretiaa.
Minna Moisanen: Odotus. Tässä novellissa riittää konkretiaa alusta loppuun. Jonkun mielestä kenties surullinen, minusta hauska kuvaus sohvaperunaäidin elosta. Tykkäsin.
Kati Liimatta: Sireenimaja. Äiti ja isä majoittavat kotitalossaan vaihtuvaa joukkoa nuoria, värikäspukeisia naisia. Isä tykkää, tykkääkö äiti, tykkäävätkö pienet tyttäret? Minun peukku ei nouse ylös eikä painu alas.
Tiina Laitila Kälvemark: Näky. Myrsky on tehnyt tuhojaan Ruattissa. Pettymys ja masennus etsivät purkukanavaa perheen heikoimmasta lenkistä. On kyllä hyvä, että talossa on tulisija, pärjää sähkökatkostenkin aikana.

Kivoja novelleja, joista eniten tykkäsin Olavi Koistisen ja Marjaana Tikkosen töistä. Minun oli tarkoitus lainata Martti Joenpolven novellikilpailun vuoden 2016 satoa käsittelevä kirja, mutta kirjastossa parveili ympärilläni silloin nuoria naisimmeisiä, joten otin huolimattomasti kapaisten hyllystä tämän vuoden 2008 kirjan. No, huomenna käyn uudestaan Kuopiossa ja jos on se 2016 vapaana, niin valitsenpa sitten hänet.

Tässä vuoden 2008 kirjassa on 144 sivua ja lukaisin sen parissa päivässä.

lauantai 8. heinäkuuta 2017

Martti Joenpolvi: Kauan kukkineet omenapuut

Martti Joenpolvi (s. 1936) kirjoitti vuonna 1982 julkaistun novellikokoelman Kauan kukkineet omenapuut. Kokoelma sisältää kahdeksan novellia. Kirjoitan sanasen jokaisesta novellista:

Aktiivihiilet. Topi matkustaa talvella kaverinsa Jaskan kanssa pohjoiseen Tanen mökille. Molempien pojat seuraavat mukana. Illalla pojat lähtevät naisiin, isät alkavat juoda pontikkaa. Kuka saa sitä yhtä ja kuka juo pontikat ja kaikeksi lopuksi: mitä sitten?
Ateljeekriitikko. Nuori naiskirjoittaja tapaa keväisenä päivänä kirjailijanalkuja preppaavan kriitikon. Tämän novellin yhdestä repliikistä tuli mieleen Matti Ijäksen tv-elokuva Pala valkoista marmoria ja toden totta, se perustuu Joenpolven novelliin – ei tosin nyt lukemaani novelliin. Repliikki: ”Keskushenkilö, se nainen,- -” johdatti minua lukijana harhaan hauskasti tai ei, sillä se ei johtanut samaan kuin elokuvassa.
Kevätkesän lämpimin päivä. Tunnetunoloinen sosiologi on vetäytynyt viettämään kevätkesää mökilleen. Lipputankoremontti herättää moneen suuntaan avautuvia vertauskuvallisia ajatuksia hänen keski-ikäisessä mielessään.
Lesken ensimmäinen syksy. Naapurin mies neuvoi edellisenä syksynä lehtien haravoinnissa, Meriläinen ei neuvoa noudata, mutta muistelee silti naapurin miestä, joka talvella sitten kuoli. Leski asentaa jouluvalot ikkunaan jo viikkoa ennen ensimmäistä adventtia – niin muuttuu lesken elämä suruvuoden vieriessä.
Koulua puretaan. Biologiseen ja kosmiseen yksinäisyyteen Palmin herättää purettava koulutalo, muisto opettajanhuoneen palmusta sekä lapsettoman tädin perinnönjaosta ja havahtuminen omien lasten puuttumiseen.
Kauan kukkineet omenapuut. Vanhainkodin tädit elävät jumissa osastollaan. Kevätkin on kolea. Auttavatko silloin muistot vanhoista hyvistä ajoista, saati sitten vähän kehnommista?
Halpa ammattimies. Varsin pätevä kuvaus putkiremontin takkuisesta etenemisestä.
Jerevanin tytöt. Kovin kotimaisen makuinen kertomus näteistä nuorista tytöistä, joita suomalaiset matkailijat ihastelevat.

Näistä novelleista tykkäsin eniten ensimmäisestä ja toiseksi viimeisestä. Apeasävyistä on elämä Joenpolven kertomana. Vakavista teemoistakin on kyse: kuolemasta, lapsettomuudesta, elämän lipumisesta ohitse. Toisin paikoin on hienoja kiteytyksiä, tarinan tunnelmista nousevia kirjallisia kristalleja, jotka herättävät huomiota, kuten esim. novellin Lesken ensimmäinen syksy lopussa:

Hiljaisten, valaistujen huoneitten ikkunoista hän katseli ulos ja ihmetteli, kuinka pimeää jo oli.
Ja vasta äsken hän oli ollut siellä.

Kirjassa on 127 sivua ja lukaisin sen parissa päivässä.

keskiviikko 5. heinäkuuta 2017

Veikko Huovinen: Koirankynnen leikkaaja ja Siintävät vuoret

Veikko Huovinen (1927 – 2009) on tullut tv:stä tutuksi monista elokuviksi ja tv-tuotannoiksi sovitetuista teksteistään. Luettavakseni valikoitui hänen kaksi pienoisromaaniaan: Koirankynnen leikkaaja (vuodelta 1980) ja Siintävät vuoret (vuodelta 1959). Ne julkaistiin Suuren Suomalaisen Kirjakerhon yhteisniteenä vuonna 1981 ja tästäpä syystä luin ne nyt samalla kertaa. Kirjassa on upea Seppo Polameren tekemä kuvitus. Kirjan alusta löytyy Arto Seppälän hieno kirjoitus kummastakin kirjan romaanista.

Koirankynnen leikkaaja tuli koko kansan tuntemaksi viimeistään Markku Pölösen vuonna 2004 aiheesta ohjaaman samannimisen elokuvan kautta. Elokuvan olen katsellut elokuvateatterissa ja televisiosta, romaaninkin olin lukenut joitakin vuosia sitten ja nythän minä luin sen taas. Väkisin sitä aina vertailee kirjaa ja elokuvaa, että onko jotakin eri tavalla vai noudatetaanko kirjan tapahtumia elokuvassa orjallisesti. Joitakin kohtia elokuvassa on toteutettu toisella tapaa, mm. loppu poikkeaa hieman romaanista, joskaan ei varsinaisesti muuta lopputulemaa.

Romaani sijoittuu tammikuulle ehkä vuonna 1946 tai 1947. Tapahtumapaikkoina ovat Pohjois-Karjala ja Kainuu. Romaanissa kuvataan sodassa päähän vammautunutta Mertsi Vepsäläistä joka päättää lähteä leikkaamaan työtoverinsa Ville Kuosmasen koiralta ylipitkäksi kasvaneet kannuskynnet. Ylipitkät kynnet tekevät koiralle kipeää kuten joillekin vanhuksille sisäänpäin käpristyvät ukkovarpaan kynnet. Mertsi lähtee matkalle päähänpistosta ilman sen tarkempia suunnitelmia ja hän joutuisi matkallaan vaikeuksiin, ellei löytäisi auttaja. Mies Mertsin tukena on Eetvi Manninen, pientilallinen savottamies, joka on tutustunut Mertsiin sodassa ennen tämän haavoittumista. Eetvi vie Mertsin mukanaan savottatyömaalle, jossa hän mahdollisuuksiensa mukaan suojelee ja auttaa entistä rintamatoveriaan.

Verrattuna elokuvaan romaanissa korostuu enemmän kunkin hahmon erillisyys, kunkin omat aatokset ja pyrkimykset. Elokuva taas pyrkii enemmän luomaan vaikutelmaa toveruudesta Mertsin ja häntä suojelevan Eetvin välillä. Tämä saa romaanin tuntumaan jonkin verran lohduttomammalta kun taas elokuvassa kaiken sodanjälkeisen ankeuden takana himertää sittenkin toivo jostakin paremmasta. Pölösen elokuva lukeutuu kotimaisen elokuvan parhaimmistoon ja vaikka Huovisen romaani ei ehkä ihan yllä kirjallisuutemme kirkkaimpiin onnistumisiin, on se silti kelpo luettavaa.

Siintävät vuoret on lievästi fantasiahenkinen kertomus, jolle voisi nimeksi sopia myös ”Kahden matka puolivuoriston yli”. Seutu, jossa tarina tapahtuu, ei tunnu ihan tyypilliseltä suomalaiselta maisemalta. Tapahtumien keskiössä on vuorijono – taikka vaarojen vyö – jo romaanin alussa käytetään nimityksiä vuori ja vaara samoista nyppylöistä. Vuoret erottavat seutuja toisistaan, vaarat taas ovat kuin sielunmaisema, jossa voi nousta arkitodellisuuden yläpuolelle. Pieni näyte vaarojen kuvailun kautta avautuvista maisemista:

Perin kaukana tuolla etäisyyksissä, missä vaarojen utu sulautuu taivaan rajattomuuteen, siellä hiipuu merkillinen kajastus kuin hyväksyvä ja surumielinen hymy.

Kuten Koirankynnen leikkaajassa myös tässä romaanissaan Huovinen kuvaa kahden ihmisen hetkellistä läheisyyttä heidän erillisyyttään korostaen.

Kirjassa on 223 sivua ja selvittelin sen parissa päivässä.

maanantai 3. heinäkuuta 2017

Juhani Aho: Lastuja

Juhani Aho (1861 – 1921) nimitti kirjoittamaansa lyhytproosaa ”lastuiksi”. Luin hänen lyhytproosastaan kootun valikoiman nimeltä Lastuja. Valikoima ilmestyi vuonna 1974 toimittajanaan Hannu Mäkelä. Kirja sisältää Juhani Ahon tekstejä hänen kaikista kahdeksasta lyhyen proosan kokoelmastaan vuosilta 1891 – 1921.

Juhani Ahon lyhyt proosa on vaihtelevaa aiheistoltaan ja myös aiheen käsittelyltään. Aho saattaa käsitellä yhteiskunnallisia aiheita väliin riipaisevan proosallisesti väliin mielipidekirjoituksen tapaan. Kotimaan kasvoja hän kuvaa paitsi maisemina, myös ihmisten kautta. Aho on yhtä lailla kotonaan kaupungissa kuin maaseudulla, lukijana minä viehätyin huomattavasti enemmän hänen maaseutukuvauksistaan. Tosin yksi kaupunkiin sijoittuva kertomus oli todella mehevä. Näitten aiheitten lisäksi Aho kuvaa muistumia lapsuudestaan, ainakin tekstit niiltä osin ovat rehdisti minä-kerrontaisia. Kirjan päättää kaksi lohenkalastukseen liittyvää tekstiä. Aho oli ihastunut Viitasaaren Huopanankoskeen ja harrasti kuvauksensa perusteella intohimoisesti perhokalastusta. Aikaisemmissa teksteissä hän kertoilee sorsanmetsästyksestä ja jänisjahdista tavalla, joka antaisi odottaa kaikenlaisesta riistanpyynnistä luopumista, mutta tämänkin suhteen hän ihmisluonnon tuntijana vaikuttaa pysyttelevän lähtökohtaisestikin aika skeptisenä.

En viitsi näin iltasella hirmu pitkää juttua tähän käydä rääpystämään. Kerron vain mistä teksteistä itse tykkäsin ja menen sitten vaimon seuraksi. Se mehevä kaupunkitarina on nimeltään Sasu Punanen. Kertomus alkaa sillä, että Aho ei ollut mukamas huomannut Sasussa mitään erityisempää lahjakkuutta. Sasu vaikuttaa Ahon kuvailemana tasapaksulta köpöttelijältä, joka tuntuu menevän elämän läpi suurempia intohimoja tuntematta. Tietenkin tarinassa paljastetaan mikä Sasun elämän suurin nautinto onkaan. Voin paljastaa, ettei kyseessä ole lohien onkiminen.

Kirjan ensimmäinen kertomus on nimeltään Kosteikko, kukkula, saari... Nimi ei mielestäni ole erityisen onnistunut, mutta kertomuksen voimakas luontoelämys sai mun mieleheni Goethen kuvauksen nuoresta Wertheristä. Mikään toisinto Goethen kertomuksesta ei ole kyseessä, Aho kuvaa kenties omaa kokemustaan umpimähkäisestä matkastaan erämaan ihmisten pariin ja siellä syntyvää mielenrauhan, sopusoinnun ja jopa onnen tuntemusta. Vielä pidemmälle tämän tyyppisessä kuvauksessa Aho antaa itsensä soljahtaa niinikään minä-muotoisessa kertomuksessa Onnelani. Kyseessä on tyylipuhdas idylli, kertomuksesta löytyy jopa sadunomaisia piirteitä, joku voi nähdä siinä kansallisromantiikkaakin. Näytteeksi pätkä kävelystä Onnelan asuinpaikan läheiselle mäelle:

Minä nousen usein aamulla sinne kävelemään. Jyrkkä polku vie sen selälle, ja siellä on suuri huoneenkorkuinen kivi, josta näkyy vaara vaaran takaa, jonne etäisten pitäjäin kirkkojen ikkunat kuin tulessa palaen kimmeltävät, jonne syvät lammetkin metsän sisästä tuikkavat ja leveänä hymyilynä aukenevat isot ulapat. Raitis ilma kantaa tänne käen kukunnan toisilta kukkuloilta, ja puhelevain lasten ääniä kuuluu jostain rinteeltä, jossa ne ovat marjassa.

Tykkäsin myös kahdesta kertomuksesta, joissa ovat puheena kirkkoveneet. Varsinkin Kesäinen unelma, kirkkoveneessä toisiinsa ihastuvan nuoren lukiolaisen ja piikatytön lemmentarina, on kaunis.

Kirjassa on 231 sivua. Sen lukemiseen kului minulta kolme päivää.