Powered By Blogger

sunnuntai 30. elokuuta 2015

Juha Mannerkorpi: Sudenkorento

Juha Mannerkorpi (1915 – 1980) kirjoitti vuonna 1970 julkaistun fiktiivisen teoksen Sudenkorento, alaotsikoltaan erään Pakaraisen esittävät seikkailut.

Sudenkorentoa voisin tässä luonnehtia vaikkapa Mannerkorven alter egon, Kaaleppi Pakaraisen, autofiktioksi. Kaaleppi, Kaappeli, Kaapeli Pakarainen, Pakarahinen, Pakrahainen jne. (muunnelmia kirjassa piisaa) muistelee elämäänsä epämääräisessä järjestyksessä ja vaihtelevilla kerrontatavoilla ja -tyyleillä. Kirja alkaa runolla von Münchhausen ja loppuu Satu n:o 2:een. Mitä siinä välissä sattuu, jää osaksi lukijan pääteltäväksi. Selväksi kuitenkin käyvät eräät tietyt Kaalepin elämän perusväittämät, joista osa saattaa olla ihan tottakin. Kirja on pääosin proosatekstiä, joissain kohdin tajunnanvirtaa, ei silti yleensä nonsenseä. Mannerkorven kirjoitusten toistuvat perusteemat ja huomion kohteet ovat mukana myös tässä teoksessa.

Kun olen tänä kesänä lukenut jo neljä Mannerkorven tekstiä, eli hänen runojensa valikoiman, libreton oopperaan Ennen kuin me kaikki olemme hukkuneet, päiväkirjan (oli fiktiivinen tai ei) Päivänsinet ja nyt tämän Sudenkorennon ja kun tämän lisäksi olen kuunnellut muinoin hänen kuunnelmansa Kuikka käskee lähtemään, Isot lapset leikkii ja Ennen kuin me kaikki olemme hukkuneet, rohkenen tähän luetella aakkosjärjestyksessä eräitä teemoja, jotka näissä teoksissa usein esiintyvät: hukkuminen, kuolema, luonto, lääkärit, muistot, parisuhde, sienet, sokeritauti, unet, varpaat. Tietenkin jokaisessa teoksessa on omat erityispiirteensä, Sudenkorennossa jatkosodan lopulla on osuutensa tapahtumiin, kuten tietysti myös kuunnelmassa Kuikka käskee lähtemään, joka rakentuu samojen henkilöhahmojen, Kaapelin ja Dooroon oleskeluun Karjalassa, ehkä Kannaksella ja heidän evakkomatkaansa. Kaikissa teksteissä viitataan muihin taideteoksiin, Sudenkorennon motto on Aaro Hellaakosken runosta Hukkuva minä, toista Hellaakosken runoa siteerataan myöhemmin. Raamattuun ja virsiin viittauksia löytyy tavan takaa. Sudenkorennon kerronta hyppelee Kaapelin ja Dooroon tarinan yli, Kaalepin seuraavaan avioliittoon ja yhteiseloon Sinisen Kukkaismenninkäisvaimon kanssa.

Mannerkorven kirjoitustyylistä pieni näyte, jossa Kaaleppi on yrittänyt usuttaa itsensä näkemään yöllä unia kuukunanmunista, pienistä valkeista sienistä, jotka vanhetessaan mustuvat (kuin varpaat) ja puhjetessaan pölähtävät mustia itiöitä ympäriinsä:

Unia munia maamunia pirunmunia kuukunanmunia. Käsnätuhkelot. Maamuna makkula, taivaan takkula, mihin minä isken, siihen tulee paise. Kuulkaapas lapset, Pekka Maija Liisa, ja Kaaleppi, et saa Kaaleppi tuprutella tuolla tavalla päin silmiä, etkö sinä tiedä että siitä voi tulla sokeaksi. Kumma ettei tullut. Taikka mistä sen tiesi. Hänhän olikin, melkein. Ehkä itiöpöly vaikutti vasta vuosikymmenien kuluttua.

Tämä kohta sisältyy myös kuunnelmaan Isot lapset leikkii. Samassa yhteydessä Kaaleppi makustelee sienten nimiä, käsittelyn kohteena mm. sienet tupasmalikka, suomuorakas ja musta torvisieni. Omalaatuisia jupatuksia kirjassa edustavat tarkoituksellisen yksityiskohtainen kuvaus tylsästä vierailusta kanavalla ja sitä seuraava kuvaus värinauhan asentamisesta kirjoituskoneeseen, missä kirjoituskonekin saa suunvuoron. En voi sanoa läheskään kaikilta osin pitäneeni kirjan sirpaleisesta kerronnasta, sen sijaan kuunnelmissa asiat esitetään selkeästi, mutta runollisen kauniisti.

Kirjassa on 232 sivua ja luin sen muutamassa päivässä.

torstai 27. elokuuta 2015

Juha Mannerkorpi: Päivänsinet


Joskus, jossakin, nuorena poikana, unta. Oli ilta, tai yö, siinä unessä. Seisoin aukean kentän laidalla ja katselin kentän yli taivaanrantaan, ja ilma, ilmatila, koko avaruus oli sininen, ei sillä tavoin kuin taivaankansi on sininen, vaan avaruus itse, läpinäkyvänä ja -kuultavana ja sinisenä, ja jostakin kuului, ei, ei niin voi sanoa, sini, rajaton sininen tila soi, oli korvissani samanlaisena kuin silmissäni, auer, urkujen hyminä, näkymättömän jousiorkesterin piano pianissimo. Se oli lumoava uni.

(Juha Mannerkorpi, Päivänsinet)

Juha Mannerkorpi (1915 – 1980) kirjoitti vuonna 1979 julkaistun teoksen Päivänsinet. Alaotsikkona on Muuan loppukesä, merkintöjä. Kirjoittaja, tässä tyylillisesti pikemminkin runoilija kuin proosakirjailija, pitää päiväkirjaa, jossa tarkkailun kohteena ovat runoilijan ja hänen vaimonsa huonekasveina kasvattamat päivänsini-nimiset köynnöskasvit. Samanaikaisesti runoilija kertoo terveydentilastaan. Hän on kieltäytynyt tärkeästä leikkauksesta. Sokeritauti on vienyt varpaita, vatsassa ei ole kaikki kohdallaan ja sydänkin alkaa temppuilla. Taivasta kohti kipuavat päivänsinet ovat runollinen vertauskuva, auettuaan kukkaset kukoistavat vain päivän ja kuihtuvat pois. Runoilija tutkii kasvia, perehtyy sen siemenkotien sisältöön, omien sanojensa mukaan suorittaa luonnonopillisen ruumiinavauksen eli panteistissävytteisen hartaushetken.

Päiväkirjan merkinnät alkavat 2. heinäkuuta ja päättyvät 26. marraskuuta. Sinä aikana runoilija Mannerkorpi kuvaa tervapääskyjen kirkumista, katuporan jyrinää ja kampurajalkaisen ehtookävelyä. Hänen näkökykynsä on heikentynyt, mutta vaimonsa kanssa hän laskee päivittäin puhjenneitten kukkasten määrän ja mittailee jopa kukkasilmujen pituuksia. Nuppuja ne eivät ole, kuten veli oli hänelle vuosia sitten huomauttanut. Nuppu oli vain kärsimyskukassa, sen osoitti äiti runoilijan hääpäivänä.

Lomittain sairauskertomuksen kanssa lukija saa tietoa päivänsini-kasvista, sen alkuperästä Meksikossa, jossa se on rikkakasvi, sen siementen huumaavista ominaisuuksista, jonka tunsivat jo atsteekit ja tietenkin kasvin istuttamisesta, sen kiipeilynhalusta ja kukkasten koosta ja kukkavarsista, kukintovarsista, verhiölehdistä jne. Runoilija paneutuu asiaansa, hakee tietoa ja jos ei löydä haluamaansa, sepittää vaikka itse sadun päivänsinien luomisesta. Tosin luomisen suhteen hän on epäilevä, jalostettu Ipomoea tricoloris on runoilijan päätelmien perusteella tehty, ei syntynyt. Päivänsini, Amerikoissa Morning glory, Japanissa Asagao, Aamunkukka, tunnetaan Euroopan roomalaiskatolissa maissa Jumalanäidin viinipikarina. Muutkin ovat kukasta kiinnostuneet. Eräässä puutarhalehdessä on järjestetty jopa kilpailu siitä, kenen yhteen päivänsinen köynnökseen tulee eniten kukkia kesän aikana. Voittajalla kukkia on ollut yli neljätuhatta. Mannerkorpien yhden päivän ennätykseksi muodostuu 32 kukkaa.

Kuvaus terveydeltään hiipuvan runoilijan kotielämästä on hyvin todentuntuinen ja rikas. Kertoja ei kätkeydy kukkiensa taakse vaan korostaa niitten kehityksen ja kuihtumisen kautta omaa tilaansa. Suhde vaimoon on niin vahva, ettei sitä tarvitse erityisesti korostaa, vaimo on runoilijan tuki ja turva, ystävä ja kiukuttelujen kohde, silloin kun sukat tai silmälasit ovat kateissa. Vaimo käy asioilla, hän voi liikkua kodin ulkopuolella, runoilija itse käy vain kerran sairaalassa. Kirjan viimeinen päiväkirjamerkintä on kuten muutkin keskittynyt Sinisen Ihmetorven suuntaan, ylöspäin.

Kirjassa on 128 sivua. Luin sen muutaman päivän aikana.

sunnuntai 23. elokuuta 2015

Antti Jalava: Asfalttikukka

Antti Jalava (s. 1949) on ruotsalainen/ruotsinsuomalainen kirjailija, joka kirjoittaa ruotsin kielellä. Vuonna 1980 julkaistiin hänen romaaninsa Asfaltblomman. Sen suomensi vuonna 1981 Pentti Saarikoski nimellä Asfalttikukka. Antti Jalavan tuotantoon olin tutustunut viime syksynä lukemalla hänen lyhyen kertomuksensa kirjasta Kotimaani oli Suomi. Jalava kirjoittaa siinä nuorena Suomesta Ruotsiin perheensä mukana muuttaneesta pojasta, jonka koulunkäyntiä Ruotsissa leimasivat alistaminen, pahoinpitelyt ja syrjäytyminen. Sama teema toistuu vahvana myös Asfalttikukassa.

Sotien jälkeen elinkeinorakenne Suomessa muuttui, maaseudun pientilat eivät enää elättäneet ihmisiä eivätkä kaupungit tarjonneet kaikille maaltamuutajille riittävästi työtä ja kohtuuhintaisia asuntoja. Paljon väkeä muutti Ruotsiin hankehommiin. Kirjassa mainitaan Suomen valtion ”passiivisesti yllyttäneen” Ruotsiin muuttoa. Toisaalla Asfalttikukassa Suomen presidentti tuumaa, ettei Suomella ole varaa menettää niin paljon nuoria ihmisiä.(Tänään muuten Ylen nettisivuilla kerrotaan norjalaisten kaipaavan ”skandinaavinkielistä” hoitohenkilökuntaa Pohjoismaista.)

Ruotsiin muuttajien mukana seurasivat perheet. Lapset sijoitettiin tietenkin ruotsinkielisiin päiväkoteihin ja kouluihin, sillä muita vaihtoehtoja ei ollut. Umpiruotsalaisessa luokassa suomalaislapset eivät noin vain oppineet ruotsia, Jalavan todistuksen mukaan he eivät saattaneet oppia opettajien hienompaa ruotsin kieltä riittävästi missään vaiheessa. Tämä johti monien kohdalla siihen, että työelämässä he kykenivät vain yksinkertaisiin, suorittavan tason tehtäviin: tehtaisiin, siivoukseen tai aputöihin. Vanhemmat, jotka olivat tuoneet perheensä vauraampaan maahan, ettei lasten tarvitsisi elää samanlaista köyhää elämää kuin heidän osanaan oli ollut Suomessa, saivat huomata, että heidän lapsensa luisuivat samaan osaan Ruotsissa. Tämä on karkea yleistys, mutta lukemani kirjan osalta se pätee, luultavasti monilta kohdin muutenkin.

Asfalttikukka on rakkaustarina, jossa rakkaus on rivien välissä, sanaa ei osata lausua suomeksi eikä ruotsiksi. Se jää katseitten tasolle, eleisiin, joitten hellyys on kyseenalaista. Romaani alkaa Pirkon kirjoittamalla kirjeellä, jossa hän ilmoittaa jättävänsä Juhan ja palaavansa takaisin Suomeen. Itse päähenkilöt ovat suomen kielen kadottanut ja ruotsia vain pintapuolisesti taitava nuori Sirkka ja kirjan minäkertoja Erkki Kataja, joka – kuinka ollakaan – kirjoittaa ruotsiksi romaania, joka kertoo nuorena Suomesta Ruotsiin vanhempiensa mukana muuttaneesta Hannusta, joka ei ole oppinut riittävän hyvin ruotsia ja halveksii suomalaisia juuriaan.

Ehkä voimakkaampana kahden nuoren ihmisen välistä rakkautta nousee kirjassa esiin kaipuu omiin juuriin. Suomalaiset maahanmuuttajat ovat pudonneet kahden kulttuurin väliin eivätkä kuulu kumpaankaan. Sirkan äiti etsiin tukea uskostaan, Erkki taiteesta, kun taas Sirkka on liukumassa kaiken avun ulottumattomiin. Kirjassa mainitaan muutamia suomalaisia taideteoksia, pääasiassa kirjoja. Viittaukset taiteeseen on mielestäni aika hyvin valittu, siinä missä Sirkka yrittää epätoivoisesti tavoitella isäänsä Seitsemästä veljeksestä (mahdoton tehtävä jo Kiven kielen perusteella!), katselee ruotsinsuomalaisuuteen vahvasti kiinnittyvä Erkki uudehkoa ruotsalaista elokuvaa.

Kirjassa on 263 sivua ja lueksin sitä viikon, pääosa meni nyt viikonloppuna.

keskiviikko 19. elokuuta 2015

Vesa Oja: Toinen Eurooppa

Vesa Oja (s. 1953) on ottanut valokuvia Helsingin Sanomille parikymmentä vuotta. Vuonna 1999 julkaistu kirja Toinen Eurooppa sisältää Ojan valokuvia itäisen Euroopan alueelta vuosilta 1981 – 1999. Kuvat on aseteltu aikajärjestykseen, millä tahdottaneen sanoa jotain itäisen Euroopan kehityksestä kyseisenä ajanjaksona. Kirjan tekstiosuudessa saavat esittää sanottavansa virolainen Jaan Kaplinski, Vesa Oja ja Jukka Mallinen.

Kirjan takakansitekstissä sanotaan:

Työssään kuvajournalisti joutuu tekemään jatkuvasti valintoja.

Tässä teoksessa valinta on jatkuvasti kohdistunut niihin kuviin, joissa itäinen Eurooppa näyttäytyy ankeuden, köyhyyden ja väkivallan kotiseutuna. Olen tähän aika pettynyt. Onneksi Jaan Kaplinski omassa puheenvuorossaan Euroopan lapsipuolet sanoo seuraavaa:

Tämän muutoksen myötä kellot ovat soineet Euroopan viimeisille diktatuureille, mutta soivatko ne samalla myös kansanomaisten tapojen ja perinteiden kirjolle, perinteisille pehmeille viljelymenetelmille, erämaille ja villille luonnolle? Tuleeko Itä-Euroopastakin tarkkaan hyödynnetty, hieman tylsä maisema täynnä moottoriteitä, istutettuja metsiä, motelleja ja McDonaldseja, Shellin ja Coca-Colan mainoskylttejä kylä kylän jälkeen, maisema ilman haikaroita ja ihmisiä, jotka laulavat kansanlauluja heinäpeltoja niittäessään?

Hyvä että Kaplinski pitää itäisen Euroopan lempeitten piirteitten puolia! Täällä meillä ne piirteet tahdotaan työntää syrjään tuomittavan erilaisuuden vallatessa koko kuvan itäisen Euroopan elämästä.

Vesa Oja kertoo kirjoituksessaan Bosniassa toimittajantyönsä vaaratilanteesta Bosniassa. Kuvaus on monella tapaa uskottava. Kirjoituksessaan Bysantin jäljillä Jukka Mallinen harrastaa vaativaa saturunoilua kertoessaan itäisen Euroopan olevan Bysantin perillinen ja yrittäessään ponnekkaasti korostaa miten tärkeitä erilaisten kulttuurien raja-alueet ovat maailmankulttuurin kannalta. Luulenpa että hän tulee kuvanneeksi sen syyn miksi niin monet kulttuurisuomalaiset toivottavat monikulttuurisuuden tervetulleeksi maahamme. Sehän on niin kiva kulttuurin kannalta ja eihän se meihin satu!

Kirjan lopussa on kartta itäisestä Euroopasta. Oudon enteellisesti Ukrainasta ei näy ihan koko laajan maan alue vaan Krim ja Donbass eivät ole mahtuneet samaan kuvaan muun Euroopan itälaidan kanssa.

Kirjassa on 101 sivua, joista suurin osa kuvasivuja. Tekstit löytyvät suomeksi ja englanniksi. Lukaisin parissa tunnissa. Pitää viedä kirjastoon, laina-aika päättyy.

tiistai 18. elokuuta 2015

Carlo Ginzburg: Juusto ja madot


Italialainen historiantutkija Carlo Ginzburg (s. 1939) kirjoitti vuonna 1976 julkaistun teoksen Il formaggio e i vermi: Il cosmo di un mugnaio del '500. Kirjan suomensi Aulikki Vuola ja se julkaistiin suomeksi nimellä Juusto ja madot – 1500-luvun myllärin maailmankuva. Kirjan alusta löytyy Matti Peltosen kirjoittama esipuhe Ginzburgin suodatin ja sorron arkistot. Kirjan alussa on myös Ginzburgin itsensä laatima esipuhe. Se muodostui minulle esteradaksi, johon juutuin ainakin kuukaudeksi. Tekstissä oli paljon sulateltavaa, kirjoittajan monitahoinen näkemys olisi vaatinut pitkällistä pohtimista, mutta lopulta vain rynnistin sen läpi päästäkseni kiinni itse teokseen.

Koillisessa Italiassa sijaitsevassa Friulissa, pienellä paikkakunnalla nimeltä Montereale eli noin vuonna 1532 syntynyt mylläri nimeltä Domenico Scandella, josta kirjassa käytetään lempinimeä Menocchio, mutta tässä tekstissä ei käytetä. Hän levitteli kylillä omintakeisia uskonkäsityksiään ja joutui niitten vuoksi inkvisition kuulusteltavaksi. Koska inkvisition kuulusteluista ja oikeudenkäynneistä pidettiin tarkkaa kirjaa, voidaan pöytäkirjoista saada varsin laaja kuva Scandellan mielipiteistä. Ginzburg pyrkii kirjassaan rekonstruoimaan 1500-luvun talonpoikaisen ajattelijan käsityksiä uskonnosta ja maailmankaikkeudesta sekä varsinkin selvittämään miten hän oli niihin käsityksiinsä päätynyt.

Kirjassa käsitellään aika tavalla uskonkappaleita, joista kaikkia en ihan täsmällisesti tunne. Scandellan mielestä Raamatun voisi tiivistää seuraavasti: ”Rakasta Jumalaa ja rakasta lähimmäistäsi.” Näistä kahdestakin tärkeintä on tehdä hyvää lähimmäisille, sillä Jumala kyllä ymmärtää, jos ihminen ei kunnioita häntä, mutta koska Jumala on Scandellan käsityksen mukaan kaikissa ihmisissä (”minkä te olette tehneet yhdelle näistä vähimmistä veljistäni...” Matt. 25:40), kohdellessaan lähimmäistään hyvin tai huonosti tekee ihminen saman myös Jumalalle. Hänen uskonkäsityksensä on suvaitsevainen, Scandellan mielestä yhtä hyvin turkkilainen, juutalainen, kerettiläinen kuin kristittykin ovat Jumalan lapsia. Scandella ei pitänyt arvossa papistoa ja munkkeja saatikka paavia, joitten hän katsoi keräävän rahaa itselleen ja puhuvan Jumalasta yksinoikeudella, sakramentit ja lait olivat pappien keksintöä ja kauppatavaraa jne.

Kirjan nimi tulee Scandellan erikoisesta luomiskertomustarinasta, jonka mukaan maailmankaikkeus on syntynyt kaaoksesta: maasta, vedestä, ilmasta ja tulesta, joka on vellonut kuin juusto, joka syntyy maidosta. Lopulta massasta on noussut enkeleitä ja heidän joukostaan suurin on ollut Jumala. Enkelit ovat Scandellan mukaan syntyneet kuin madot (mätänevästä) juustosta. Ginzburg nimittää Scandellan, ja muutamien hänen aikalaistensa, tapaa kuvailla abstrakteja, metafyysisiä asioita yllättävillä, konkreettisilla vertauskuvilla alkukantaiseksi talonpoikaismaterialismiksi.

Ginzburg on tehnyt melkoisen työn käydessään läpi mm. Scandellan lukemien kirjojen tekstit ja löytänyt niistä paljon vastaavuuksia hänen käsityksiinsä. Kuulusteluissa Scandella mainitsi joitakin kirjoja nimeltä ja loput on päätelty hänen kertomansa perusteella. Tärkeänä ja maailmankuvaansa vakavasti ravistelleena teoksena Scandella mainitsi Ritari Zuanne de Mandevillan matkoista kertovan isolti sepitteellisen kuvauksen. Sen myötä Scandella lienee alkanut ajatella ”monikulttuurisemmin”. Tärkeä on ollut myös Decameronen kertomus kolmesta sormuksesta, jonka pohjalta hänen kristillinen veljeytensä laajentui käsittämään myös juutalaiset ja turkkilaiset (kirjassa käytetty termi). Pääasiassa Scandellan lukemat kirjat olivat uskonnollisia, mutta eivät aina ihan kirkon mieleisiä sittenkään. Kaikkiaan hänen kokonaan tai osittain lukemiaan kirjoja mainitaan ainakin kymmenen. Lisäksi Ginzburg arvelee Scandellan tutustuneen myös Koraaniin.

Luettujen kirjojen ohella Ginzburg tutkii Scandellan lukutapaa ja toteaa sen aggressiivisen omaperäiseksi. (Olikohan kyseessä esi-isäni?) Ginzburgin mielestä Scandella käytti lukiessaan jonkinlaista lukukoodia tai suodatinta, jonka puitteissa hän lähinnä haki luettavasta vahvistusta omille käsityksilleen. Kuulostaa jotenkin tutulta! Lukutapa tulee esille niitten viittausten kautta, joita pöytäkirjoista voi lukea. Luettava teksti on paikoin jäljitettävissä, mutta Scandellan oma ajattelu on muuntanut sitä.

Päämaali Ginzburgin kirjassa näyttäisi olevan sen selvittely, oliko Scandella päätynyt näkemyksiinsä oman ajattelunsa tuloksena vai oliko hän saanut vaikutteita ajatteluunsa ulkoapäin ja vielä tarkemmin, mitkä näistä vaikutteista olivat tulleet hänen säätyään ylemmistä luokista ja mitkä hänen oman, talonpoikaisen taustansa tasolta. Niinpä Ginzburg on myös nähnyt vaivaa yrittäessään selvittää, onko Scandellan ajattelulle löydettävissä vastaavuutta hänen oman aikansa talonpoikaisen väen ajattelusta. Näihinkin kysymyksiin vastaukset on haettu ”sorron arkistoista”. Ginzburg on löytänyt Italiasta pari muuta ajattelijaa, paimenen, joka kirjoitti kumouksellisia uskonnollisia runoja ja toisen myllärin, joka levitti monelta osin saman tyyppistä julistusta kuin Scandella. Ainakin näitten yksittäisten, samankaltaisten ajattelijoitten perusteella Ginzburg tulee siihen johtopäätökseen, että kun keskiajalla ja myöhäiskeskijalla korkeakulttuurin juuret olivat kansankulttuurissa, niin 1500-luvun loppupuolelta lähtien vallanpitäjät alkoivat pelätä kansannousuja ja ero hallitsevien luokkien ja kansan syvien rivien välillä jyrkkeni. Valtaapitävä luokka alkoi tukahduttaa ja hävittää kansankulttuuria.

Ginzburg selittää lukijalle millaisissa paineissa katolinen kirkko oli luterilaisen uskonpuhdistuksen ja Rooman kirkon sisällä kasvaneitten muutospaineitten kanssa piehtaroinut. Uudet opit olivat rapauttaneet Rooman kirkon arvovaltaa, jolloin kirkko oli alkanut vastustaa niitä kovin ottein. Ginzburg sanoo Scandellan kaltaisten ajattelijoitten edustaneen talonpoikien uskonnollista radikalismia.

Vuoden 1599 lopulla Domenico Scandella poltettiin roviolla harhaoppisena.

Kirjassa on viiteluetteloineen 262 sivua. Lukeminen kesti kauemmin kuin odotin, varsinaisen tekstin selvittelin neljässä päivässä.

perjantai 14. elokuuta 2015

Richard Wagner: Nibelungin sormus

Richard Wagnerin (1813 – 1883) Nibelungin sormus (Der Ring des Nibelungen) koostuu neljästä oopperasta, jotka ovat esitysjärjestyksessä Reininkulta (Das Rheingold), Valkyyria (Die Walküre), Siegfried ja Jumalten tuho (Götterdämmerung). Kokonaiskesto on viitisentoista tuntia. Wagner on kuulemma kirjoittanut myös libreton. Wikipedian mukaan ensiesitys tapahtui Bayreuthissa vuosina 1869 – 1876 sitä mukaa kuin kukin ooppera valmistui.

Kun Sormus-sarja nyt esitettiin uusintana Ylen Teema-kanavalla New Yorkin Metropolitan oopperasta taltioituna versiona, päätin katsella ja kuunnella sen ihan yleissivistyksen kannalta. Poimin esityksestä ylös seuraavat biometriatiedot:

ohjaaja Robert Lepage
kapellimestari Fabio Luisi
Wotan, Bryn Terfel
Brünnhilde, Deborah Voigt
Siegfried, Jay Hunter Morris

Opperoissa on vaikka kuinka ja paljon muitakin hahmoja, mutta riittäkööt nuo. Esityskielenä oli saksa. Esityksessä eniten huomiota kiinnitti lavastus, jonka keskeisenä elementtinä toimivat valtavat palkit, joita liikuteltiin ylös ja alas ja valaistiin kohtauksiin sopivasti. Näyttelijät toisinaan kävelivät ja laskivat jopa peppumäkeä niitä palkkeja pitkin. En tässä ajatellut kumminkaan puhua erityisesti tästä esityksestä vaan itse Wagnerin oopperasarjasta.

En ole katsellut juuri muita oopperoita ennen tätä. Viime talvena taisi tulla Teemalta Kullervo-ooppera, joka oli minusta jotenkin parempi kuin tämä Wagner. Heinäkuussa luin pari oopperalibrettoa. Näistä Wagnerin oopperoista olin lukenut Leo Tolstoin kärttyisää tekstiä kirjasta Mitä on taide? Tolstoi esittää 17-sivuisessa motkottavassa tekstissään, että Wagnerin oopperat eivät ole hyvää taidetta. Hän on kirjoittanut kirjaansa myös kuusisivuisen lyhennelmän oopperasarjan tapahtumista.

Minusta ensimmäisen oopperan Reininkulta lopussa oli kiva kohta, kun vedenneidot kulkivat katsomosta poispäin ja lauloivat kolmen naisen kuorossa lauluaan: ”Rheingold! Rheingold! Reines Gold.” Heidän äänensä soivat kauniisti yhteen ja se että he kulkivat poispäin lisäsi jotain hienoa kaikua ääneen. Sitä paitsi laulun sanoista saattoi ainakin yrittää päätellä mistä koko oopperassa voisi olla kyse. Myöhemmin huomasin, ettei näin tainnut ollakaan.

Toisena vuorossa ollut Valkyyria sisälsi koko oopperasarjan hittikappaleen, jonka olen oppinut tuntemaan nimellä Valkyyrioitten ratsastus. Sävelmä on tuttu mm. elokuvasta Ilmestyskirja. Nyt. Brünnhilde siinä heti alkupuolella esittää hurjaa laulua, jossa toistuu hepoa kannustava huuto ”Hojotoho!” Ajattelin että olisikohan suomalainen ”hopotihoi” peräisin tästä huutelosta? Niin että olisi joku suomalainen hevosmies käväissyt oopperassa ja sen verran jäänyt mieleen. Väliajan jälkeen isompi valkyyriajoukkio esittää samaa sävelmää samoilla kannustuksilla terästettynä. Valkyyria-oopperassa on myös rakkaustarina, jossa päähahmoina ovat Siegmund ja Sieglinde. Se oli ehkä oopperan kaunein yksittäinen tarina, vaikka ei kaikilta osin ihan nätti homma ollutkaan, mutta Kullervo-oopperaan hyvin verrattavissa.

Siegfriediä, sarjan kolmatta oopperaa on Tolstoi kirjassaan kuvaillut lasten satunäytelmän veroiseksi. Kovin paljoa en oopperasta irti saanut. Nukahdin siinä kohti, kun pääjumala Wotan on kääpiö Mimen juttusilla ja esittää hänelle jotain juonikkaita kysymyksiä. Kolmannen kysymyksen kerkesin herättyäni kuulla, mutta en muista siitä mitään. Tässä oopperassa ei ollut erityisesti mieleen jääviä lauluja. Sen sijaan oopperan alkumusiikissa (en tiedä pitäisikö sitä kutsua alkusoitoksi) on tuttu pahaenteinen sävel, jota joskus käytetään elokuvissa ja tv-ohjelmissa.

Sarjan päätösooppera Jumalten tuho antoi odottaa jotain kaunista laulua ryöpsähtävän ilmoille tällaisen passailun päätteeksi, mutta niinpä vain sain odotella turhaan. Olen siinä mielessä Tolstoin kanssa samaa mieltä, että lupaavan kuuloiset teeman kehittelyt musiikissa lopahtavat alkuunsa. En yhtään ymmärtänyt miksi. Ajattelin, että tämä Wagner yrittää vain pitkittää peliä mahdollisimman kauan, mutta kun ei lopussakaan musiikki räjähdä soimaan kauniisti ja pitkään, niin en saata ymmärtää mitä ihmettä säveltäjä on hakenut. Tarina sinänsä ei tunnu erityisen kiinnostavalta. Laitoin välillä pyykkiä kuivumaan ja nautin välipalaa. Parasta Jumalten tuhossa oli vedenneitojen yhteislaulu. Sitä olisin kuunnellut vaikka enemmänkin. Vedenneitoja oli myös aika kiva katsella.

Nytpä on Sormus-sarjat katseltu ja kuunneltu. En tosiaankaan tullut hullua hurskaammaksi. Tolstoikin on huolissaan vanhasta työmiehestä, lukutaitoisesta, uskovasta tuttavastaan. Kirjailijakreivi miettii mitä kansanmies ajattelisi, jos tietäisi millaisella tyhjällä hoilotuksella varakkaat ihmiset aikansa täyttävät. Voisipa joku supattaa Tolstoille, että kansansivistyksessä on se hyvä puoli, että sittenpähän kansa voi vaikka nauraa partaansa sille sivistykselle, jos sivistys tuntuu sen naurun ansaitsevan.

On se silti ihan mahdollista, että joku vaikka pitääkin tällaisesta lauletusta teatterista! Nykyopperat taitavat olla lähinnä sellaisia, ilman mitään hittisävelmiä toimimaan tarkoitettuja esityksiä. Minusta oopperassa olisi hyvä olla jotain mieleenpainuvaa musiikkia. Mutta ei tarvitse minun takia ruveta sellaista säveltämään, sillä en taida lukeutua kohderymään. Mihinkään kohderyhmään.

tiistai 11. elokuuta 2015

Silta – Suomalaisten siirtolaisten elämää Ruotsissa


Saara Kettusen toimittama teos Silta – Suomalaisten siirtolaisten elämää Ruotsissa on useamman kertojan kuvaus Ruotsissa sijaitsevan Skövden seurakunnan suomenkielisen väen elämästä ja heidän toiminnastaan suomenkielisen seurakuntatyön puolesta. Kirja julkaistiin vuonna 2013.

Skövde on 36 000 asukkaan paikkakunta eteläisessä Ruotsissa. Skövden seurakunta kuuluu Skaran hiippakuntaan, joka sijaitsee Vänern ja Vättern järvien välisellä alueella. Skaran hiippakunnassa arvioidaan elävän noin 30 000 suomenkielistä, Skövdessä kolmisen tuhatta. Skövden merkittävänä työllistäjänä toimivat Volvon tehtaat. Kirjassa sisältää niukkoja kuvauksia työstä Ruotsissa, erään naisen ura Volvolla on käsittänyt mm. parikymmentä vuotta keinuvipujen valmistusta. Monet kertovat kuluttavasta työstä tehtaassa.

Silta sisältää uskovien suomalaisten maahanmuuttajien tosia tai fiktiivisiä elämäntarinoita, joista monet on kertojien puolesta kirjoittanut Saara Kettunen. Kerrontatapa merkitsee lukijalle siinä missä kerrottavakin, joten olisin toivonut useampien kertoneen tarinansa oman tekstin kautta. Tiivis ja lyhyt teksti saattaa kertoa omalla karuudellaan jotakin, mikä toisen kertomana katoaa. Jotkut ovat osallistuneet runolla. Saara Kettuselta mukana on laulujakin. Muitten seurakuntalaisten lisäksi kertojina ovat omilla teksteillään seurakunnan työntekijät pastori Tapio Syrjätie, hänen vaimonsa Outi Syrjätie sekä Saara Kettusen puoliso kanttori-diakoni Reijo Kettunen. Kertojakunta ei ole kovin laaja, äänessä ovat lähinnä seurakunnan suomalaiset aktiivit. Nuoret kertovat aktiotoiminnastaan ja pantomiimiryhmänsä esiintymisistä maailmalla. Inkeriläispastori Oskari Björklund kertoo vaarallisesta matkasta, jonka inkeriläiset tekivät sotien jälkeen pienveneellä Pohjanlahden yli Ruotsiin. Hauskana yksityiskohtana Outi Syrjätie muistaa, miten vierailulla suomalaisten vankien luona hänen miehensä oli viisaasti jättänyt tervehdyspuheestaan pois vakiolausahduksen:

”On mukavaa, kun teitä suomalaisia on niin suuri joukko koolla täällä.”

Minä olin erityisen kiinnostunut maahanmuuttajien kotiutumisen kuvauksista. Jonkin verran teksteissä on kiiltokuvamaisuutta, mutta paikoitellen rosoiset reunatkin pääsevät pilkistämään esiin. Tapio Syrjätie kertoo Skövden seurakunnan suomalaisten omaksumasta asenteesta, jonka esikuvana on toiminut Apostolien tekojen toisen luvun lopussa mainitut peruspilarit: Jumalan sana, keskinäinen yhteys, ehtoollisyhteys ja rukous. Rukoilemisen merkitystä korostavat monet kirjoittajat. Vaikka suomalaisten ryhmä pitääkin yhteyttä keskenään, toteaa Syrjätie tekstissään:

Missä kaksi tai kolme suomalaista on koolla, siellä on iso riita heidän keskellään.

Reijo Kettunen kertoo suomalaisten maahanmuuttajien yksinäisyydestä ja ulkopuolisuuden tunteesta seuraavasti:

Ei uskalleta edes ulos lähteä, kun ruotsalainen naapuri voi tulla portaikossa vastaan ja alkaa puhumaan ruotsia. Kiusallista! ”Naapuri pitää ylpeänä, kun en vastaa”, tilitti eräs vanhus. ”Täällä me sisällä vaimon kanssa vietämme aikaa, ei televisiokaan kiinnosta, kun sielläkin puhutaan vain ruotsia”, valitti toinen.

Syrjätie kertoo Ruotsin kirkon nihkeydestä palkata suomenkielistä henkilökuntaa. Aluksi oli palkattu ainoastaan pappi. Suomenkielisten vaatimuksiin oli vastattu tekemällä selvityksiä, jotka eivät johtaneet mihinkään. Vähän kerrassaan edistystä sitten alkoi tapahtua. Tänä päivänä Skövden seurakunnan nettisivuilla kerrotaan suomenkielisestä toiminnasta suomeksi. Ruotsissa tuli vuonna 2000 voimaan vähemmistölaki, joka takaa viiteen vähemmistöön kuuluville oikeuden saada alueellisesti tiettyjä palveluja omalla äidinkielellään. Suomenkielisten lisäksi laissa mainittuja vähemmistöjä ovat meänkieliset, saamenkieliset, jiddishinkieliset ja romaanien kieltä puhuvat.

Pelkkää puoliensa pitämistä ja ankaraa uurastusta suomenkielisten elämä Skövdessä ei kirjan mukaan silti ole. Anneli Heikka kertoo jouluista, joita hän on saanut viettää miniöittensä perheitten seurassa ruotsalaisia jouluherkkuja maistellen. Useampi kertoja korostaa suomalaisen kahvin ja kotoisen pullan maistuneen kirkonmenojen jälkeen.

Kirjassa on 288 sivua ja sen lukemiseen minulta kulahti puolitoista viikkoa.