Juha Mannerkorpi (1915 – 1980)
kirjoitti vuonna 1970 julkaistun fiktiivisen teoksen Sudenkorento,
alaotsikoltaan erään Pakaraisen esittävät seikkailut.
Sudenkorentoa voisin tässä luonnehtia
vaikkapa Mannerkorven alter egon, Kaaleppi Pakaraisen,
autofiktioksi. Kaaleppi, Kaappeli, Kaapeli Pakarainen, Pakarahinen,
Pakrahainen jne. (muunnelmia kirjassa piisaa) muistelee elämäänsä
epämääräisessä järjestyksessä ja vaihtelevilla
kerrontatavoilla ja -tyyleillä. Kirja alkaa runolla von
Münchhausen ja loppuu Satu n:o 2:een. Mitä siinä
välissä sattuu, jää osaksi lukijan pääteltäväksi. Selväksi
kuitenkin käyvät eräät tietyt Kaalepin elämän perusväittämät,
joista osa saattaa olla ihan tottakin. Kirja on pääosin
proosatekstiä, joissain kohdin tajunnanvirtaa, ei silti yleensä
nonsenseä. Mannerkorven kirjoitusten toistuvat perusteemat ja
huomion kohteet ovat mukana myös tässä teoksessa.
Kun olen tänä kesänä lukenut jo
neljä Mannerkorven tekstiä, eli hänen runojensa valikoiman,
libreton oopperaan Ennen kuin me kaikki olemme hukkuneet,
päiväkirjan (oli fiktiivinen tai ei) Päivänsinet ja nyt
tämän Sudenkorennon ja kun tämän lisäksi olen kuunnellut
muinoin hänen kuunnelmansa Kuikka käskee lähtemään, Isot
lapset leikkii ja Ennen kuin me kaikki olemme hukkuneet,
rohkenen tähän luetella aakkosjärjestyksessä eräitä teemoja,
jotka näissä teoksissa usein esiintyvät: hukkuminen, kuolema,
luonto, lääkärit, muistot, parisuhde, sienet, sokeritauti, unet,
varpaat. Tietenkin jokaisessa teoksessa on omat erityispiirteensä,
Sudenkorennossa jatkosodan lopulla on osuutensa tapahtumiin,
kuten tietysti myös kuunnelmassa Kuikka käskee lähtemään,
joka rakentuu samojen henkilöhahmojen, Kaapelin ja Dooroon
oleskeluun Karjalassa, ehkä Kannaksella ja heidän evakkomatkaansa.
Kaikissa teksteissä viitataan muihin taideteoksiin, Sudenkorennon
motto on Aaro Hellaakosken runosta Hukkuva minä,
toista Hellaakosken runoa siteerataan myöhemmin. Raamattuun ja
virsiin viittauksia löytyy tavan takaa. Sudenkorennon
kerronta hyppelee Kaapelin ja Dooroon tarinan yli, Kaalepin
seuraavaan avioliittoon ja yhteiseloon Sinisen
Kukkaismenninkäisvaimon kanssa.
Mannerkorven kirjoitustyylistä pieni
näyte, jossa Kaaleppi on yrittänyt usuttaa itsensä näkemään
yöllä unia kuukunanmunista, pienistä valkeista sienistä, jotka
vanhetessaan mustuvat (kuin varpaat) ja puhjetessaan pölähtävät
mustia itiöitä ympäriinsä:
Unia munia maamunia pirunmunia
kuukunanmunia. Käsnätuhkelot. Maamuna makkula, taivaan takkula,
mihin minä isken, siihen tulee paise. Kuulkaapas lapset, Pekka Maija
Liisa, ja Kaaleppi, et saa Kaaleppi tuprutella tuolla tavalla päin
silmiä, etkö sinä tiedä että siitä voi tulla sokeaksi. Kumma
ettei tullut. Taikka mistä sen tiesi. Hänhän olikin, melkein. Ehkä
itiöpöly vaikutti vasta vuosikymmenien kuluttua.
Tämä kohta sisältyy myös
kuunnelmaan Isot lapset leikkii. Samassa yhteydessä Kaaleppi
makustelee sienten nimiä, käsittelyn kohteena mm. sienet
tupasmalikka, suomuorakas ja musta torvisieni. Omalaatuisia
jupatuksia kirjassa edustavat tarkoituksellisen yksityiskohtainen
kuvaus tylsästä vierailusta kanavalla ja sitä seuraava kuvaus
värinauhan asentamisesta kirjoituskoneeseen, missä kirjoituskonekin
saa suunvuoron. En voi sanoa läheskään kaikilta osin pitäneeni
kirjan sirpaleisesta kerronnasta, sen sijaan kuunnelmissa asiat
esitetään selkeästi, mutta runollisen kauniisti.
Kirjassa on 232 sivua ja luin sen
muutamassa päivässä.