Mati Unt: Hyvää iltaa, rakkaat vainajat

Virolainen Mati Unt (1944 – 2005) kirjoitti vuonna 1984 valmistuneen näytelmän Vaimude tund Jannseni tänaval. Näytelmä esitettiin Eva Lillen suomentamana vuonna 1986 Tampereen Teatterissa nimellä Hyvää iltaa, rakkaat vainajat. Kirjasta löytyy esityksen ohjanneen Väinö Lahden saatesanat. Hän kertoo näytelmän päähahmoista, jotka ovat Viron suuri runotar Lydia Koidula (1843 – 1886) ja Suomesta Viroon avioitunut Aino Kallas (1878 – 1956). Lahti kertoo, että Aino Kallas oli kirjoittanut Koidulasta elämäkerran, joka oli joiltain osin herättynyt kritiikkiä ja närkästystäkin. Nämä Kallaksen esittämät väitteet joutuvat näytelmässä kohtaamaan Koidulan oman näkemyksen omasta elämästään. Lisäksi keskustellaan taiteilijuudesta ja nimenomaan naistaiteilijan osasta. Kirjan lopussa on henkilöhakemisto, jossa lyhyesti kerrotaan keitä näytelmässä mainitut, pääasiassa virolaiset, ihmiset ovat. Myös kirjailija Mati Untista on Toivo Kuldsepp kirjoittanut lyhyen esittelyn.

Olisi tietenkin hyödyksi kun tuntisi edes jotenkin Koidulan tuotantoa, sillä siitä näytelmässä lähinnä on kyse. Kallas esitellään karikatyyrimäisemmin, puhutaan hänen oleskelustaan Lontoossa ja Pariisissa ja vielä kerran Lontoossa, jossa hän asui miehensä toimiessa Viron Lontoon suurlähettiläänä. Lisäksi hypähdellen kuittaillaan joitakin kummankin kirjailijan runoja ja muuta heille tärkeänä pidettyä tai muutoin aiheeseen soveltuvaa runoutta, jonka laajempi merkitys jää lähinnä sanailun asteelle, kun en sitä tiedä.

Näytelmä tapahtuu Koidulan kotimuseossa Pärnussa, jossa sitä on alunperin esitettykin. Kolmas hahmo on yksinäinen museonvalvoja, joka on viehättynyt saamastaan seurasta, olkoonkin että Aika heistä on jo jättänyt. Mies on paremmin perillä kummankin taiteilijan elämästä ja tuotannosta kuin nämä itse. Hän ei kuitenkaan tuo itseään liiaksi esille vaan selvästi nauttii kuunnellessaan naisten välistä ajatustenvaihtoa. Eivätkä naisetkaan riitelemään ryhdy vaikka näkemykset toisinaan eriävätkin. Sisarellinen keskustelu antaa heidän kylläkseen korostaa itseään ja kehua toisiaan taiteilijoina, joille ei riitä normaali elämänmeno lastenhoitoineen ja aviomiehen paapomisineen. Ei, nämä taiteilijanaiset tarvitsevat tavallista enemmän, sillä he ovat poikkeusyksilöitä ja sellaisten pitää saada matkustaa vuoristoradassakin kolmesti yhden lipun hinnalla, no joo. Meni taas överiksi.

Sinänsä ihan sujuva ja menevä teos, kunhan vain olisi vähän enemmän tunnistanut näitä muita hahmoja ja varsinkin tuntenut Koidulan tuotannosta muutakin kuin Ema süda/Äidin sydän -laulun.

Kirjassa on 76 sivua. Luin sen tänä iltana, rakkaat lukijat. Hyönteisdokumentti-blogin ajatuksia kirjasta voi lukea täällä.

Suomenlahden takaa

Lukaisin läpi vuonna 1968 ilmestyneen teoksen Suomenlahden takaa, alaotsikoltaan Viron uutta proosaa. Teoksen toimittivat Eva Hyvärinen ja Endel Mallene ja tekstit suomensivat Eva Hyvärinen, Aino Kaasinen ja Kirsti Paukkunen. Kirjan lopusta löytyvät Endel Mallenen kokoamat perustiedot teoksen kirjailijoista ja heidän tuotannostaan.

Kirjassa on kolmen virolaisen kirjailijan tekstejä. Mati Unt (1944 – 2005) kirjoitti vuonna 1964 julkaistun pitkän novellin tai pienoisromaaninVõlg, joka on kirjassa suomeksi nimellä Velka. Kirjan takakannessa Velkaa kuvaillaan lempinimellä Viron 'Sieppari ruispellossa'. Kyseessä on kertomus tallinnalaisen nuoren miehen, Laurin, hapuilusta komsomolin, naisten, työnteon ja opintoihin suuntautumisen maailmoissa. Monenmoisia aiheita on käsitelty rennolla nuorisokielellä ja vastaavalla asenteella, mikä tekee lukemisesta oikein mukavaa. Lauri matkustaa Pärnuun ja kohtaa unenomaisen tytön, joka suistaa hänet raiteiltaan:

– Aika on kummallinen asia, Reesi sanoi äkkiä. Sen posket hehkui vähän. Kuin kukka, välähti ajatuksissani. Kuuntelin. – Uskotko sä, että on ajanjokia ja että ne virtaa ajanmereen? Se itkettää mua joskus... Ole nyt oikein hiljaa, Lauri... Tunnetko, kuinka aika virtaa sun lävitse?

Untin teksti kuvaa neuvosto-Viroa todentuntuisesti, Laurin elämä on oman tien hakemista, eikä jatkuvaa olosuhteista valittamista tai järjestelmän arvostelua.

Arvo Valton (s. 1935) on kirjoittanut lyhyitä novelleja, joita tässä kirjassa on mukana neljä. Karuselli, vuodelta 1965, on melko masentava kuvaus sosialistisen Viron perheen ajanvietemahdollisuuksista. Sillit, vuodelta 1967, lähenee peräti kafkamaista tyyliä. Se on kertomus omituisesta kohtaamisesta puistossa. Sama kafkamaisen epätodellinen tunnelma vallitsee novellissa Silmukka, vuodelta 1967. Mies löytää arolta merkillisen pyydyksen ja pysähtyy tutkimaan sitä. Vihreäreppuinen mies, vuodelta 1968, on kertomus oudosta tyypistä, joka ilmestyy rautatieaseman odotushalliin ja alkaa lukea siellä ääneen kaunokirjallisuutta. Epätodellisen tunnun kertomukseen tuo kuitenkin ennen kaikkea virkamieskunnan yliampuva suhtautuminen tapaukseen.

Enn Vetemaan (s. 1936) pienoisromaani Pillimees, vuodelta 1967, on suomennettu nimellä Väsymys. Se kertoo fiktiivisestä runoilija Ruuben Illimestä. Kyseessä on kuvaus runoilijan harharetkistä ajassa ja paikassa. Pääosin pysytellään kuitenkin Tallinnassa, varsinkin ravintoloissa sekä eräässä yksityiskodissa. Muuan taustalla kummitteleva aihe on sosialistisen järjestelmän aiheuttama Viron länsisuhteitten supistuminen. Koska päähenkilö on runoilija, käsitellään teoksessa viljalti taiteen tulkintaan ja sen tekemiseen liittyviä asioja:

Valpastuin, sillä olin vasta pari päivää sitten kuullut myrkykkäitä huomautuksia kirjailijoiden lukuisista ulkomaanmatkoista: – Sammuneille kirjailijoille on nyt keksitty uusi hätäaputyö – heitä heitellään maasta maahan, siten on helpompi selittää miksi he kirjoittavat niin vähän...

Olin joskus lukenut tästä kirjasta ainakin tuon Mati Untin kertomuksen Velka. Nytpä tuli koko teos lukaistua parissa päivässä. Sivuja on 247.