Teatterissa Kuopiossa – taas!

Kerron taas teatterivierailustani Kuopion kaupunginteatteriin. Kävin eilen vaimoni kanssa katselemassa ja kuuntelemassa näytelmän nimeltä Equus. Päivä oli viileä, jäät eivät ole vielä lähteneet, lyhyet kalsarit tarvitsivat verkkarit peitokseen ja silti oli vähäisen ulkona kävelyn jälkeen jaloilla vilu. Teatterisalissakaan ei ollut erityisen lämmin, vaimo arveli sen johtuvan hyvästä ilmastoinnista. Paluumatkalla käväistiin pientä purtavaa Vuorelan S-marketista. Kun palattiin autollemme, oli sen viereen pysäköity hevosenkuljetusvaunu, sivuovi oli aukaistu ja sisältä näkyi komea polle einehtimässä taukopaikalla!

Pekka ja Teija Isorättyän taideteos Huu-Ha (2022)
Niiralan koulun pihassa, taustalla Kuopion teatteritalo,
etualalla herra Huuhaa.

 

 

 

Equus on hevosen latinankielinen nimi. Kuopiossa esitetyn näytelmän kirjoitti englantilainen Peter Shaffer (1926 – 2016), hän on näköjään syntynyt ja kuollut samana vuonna kuin äitini! Näytelmä on vuodelta 1973 ja se kuuluu olleen oikein hitti Broadwayllä. Vielä suurempi hitti tuli hänen seuraavasta näytelmästään nimeltä Amadeus.

Tämän Kuopion näytelmän ohjasi Milko Lehto, lavastajana ja puvustajana Jonna Kuittinen. Vaimoni kehui kekseliästä lavastusta ja varsinkin upeita hevosmaskeja. Psykiatrina toimi Toni Harjajärvi, potilaana Santeri Niskanen. Nämä kaksi viimemainittua olivat siis näytelmän hahmoja ja hahmon esittäjiä. Näytelmässä esiintyy myös viisi muuta näyttelijää. Luku viisi jäi minua hieman vaivaamaan, sillä näytelmän esitteessä kerrotaan, että nuori poika, joka on sittemmin otettu psykiatriseen hoitoon, oli puhkonut kaviokoukulla silmät kuudelta hevoselta. Kuka siis näytteli sitä kuudetta hevoista? Sillä tapahtuman dramatisoinnissa psykiatri seisoi sivussa kehottamassa poikaa jatkamaan kertomustaan. Tässä yhteydessä en malta olla kertomatta itse, että eräällä sukulaisellani oli tapana loruilla: ”Hevoset on elukoita parraita, mustia, punasia, harmaita”. Hän asui tuolloin Hevosharjussa.

Näytelmä etenee samaan tapaan kuin elokuva Äkkiä viime kesänä (1959), joka perustuu Tennessee Williamsin näytelmään. Psykiatri tutkii potilastaan haastattamalla häntä ja pyrkii selvittämään mysteerin potilaan sairastumisen taustalla. Elokuvassa kuvataan äkillistä tapahtumaa, nyt puheena olevassa näytelmässä äkillistä tapahtumaa on edeltänyt vuosikausia jatkunut kehitys, jonka oikaiseminen tuntuu täysin mahdottomalta. Onneksi näytelmässä tämä myös myönnetään.

Psykiatri on nimeltään Dysart. Hänen nimensä lausutaan näytelmässä kuten se kirjoitetaan suomalaisittain luettuna. Amerikkalaisittain lausuttuna saattaisi kuulostaa daisareilta. Koska psykiatrin vaimo harrastaa niin viljalti käsitöitä, ei pariskunnan seksielämä tyydytä psykiatria. Niinpä hän onkin kiinnostunut antiikin Hellaan maailmoista. En jaksa ottaa selvää mihin tämä suuntaus oikeasti viittaa. Minulle tuli näytelmää seuratessani mieleen Henry Millerin teos Marussin kolossi, jossa hän esittää antiikin jumalien aikoinaan astelleen maan päällä ihmisinä. Kuten tässä näytelmässä, myös Miller kirjoittaa Agamemnonista. Sairastuneen pojan kehittämästä uskonnontapaisesta palvonnasta tuli mieleeni Nathanael Westin romaanin Vastaathan kirjeeseeni, Miss Lonelyhearts uskonnollinen höyrähtäminen. Järjettömään tekoon johtavista treffeistä taas mieleen nousee aika kerkeästi John Steinbeckin näytelmällisen romaanin Hiiriä ja ihmisiä kohtalokas tapahtumasarja tallissa tai jossain maatalouden tuotantorakennuksessa. Hauskalta kuulostivat pojan alkuvaiheen katatonisessa tilassa laulelemat tv:stä tutut laulunpätkät, joissa mentiin kanankakka- ja mehukatti-mainoksista aina Salkkareitten tunnuslauluun.

Kaikkiaan näytelmä toimi erinomaisesti, ei moitteen sijaa. Saatiin liputkin hirnahduksen hinnalla, teatterissa oli kevätrieha, lippuja sai kympillä kappale! Siihen nähden olisi toivonut paikalle enemmän yleisöä, nyt oli ihan liian paljon tilaa katsomossa, rieha jäi lippuluukulle, jos sinnekään.

Paavo Rintala: Carossa ja Anna

Muistelen joskus kuunnelleeni kuunnelman Carossa ja ilmapallot. En löytänyt siitä mitään tietoa. Arvelen sen olleen Paavo Rintalan tuotantoa. Kuunnelmassa Carossa-niminen setä yrittää liennyttää nuorisoryhmien välejä ostamalla kaikille ilmapalloja. Tapahtumat sijoittunevat Saksaan, jossa ajankohtaa sävyttävät erilaiset kilpailevat aatteelliset järjestöt.

Etsin netistä tietoa Paavo Rintalasta ja hänen tuotannostaan löytyikin kirja nimeltä Carossa ja Anna. Menin ja lainasin sen Siilinjärven kirjastosta. Kirja on julkaistu vuonna 1986 ja se sisältää kaksi kertomusta, joista ensimmäinen on nimeltään Hans Carossasta avautuva näköala ja toinen on nimeltään Anna.

Paavo Rintala (1930 – 1999) kirjoitti romaaneja, kuunnelmia ja näytelmiä. Olen lukenut tai kuunnellut muutaman hänen kuunnelmistaan. Rintalan romaanien pohjalta tehdyistä elokuvista olen nähnyt useampaan kertaan Pojat ja Sissit. Voi olla, että joskus kuuntelin kuunnelman Syntyisin ei-mistään, joka voisi perustua Rintalan omaan kokemukseen viipurilaissyntyisenä, kotikaupunkinsa menettäneenä. Minulla on semmoinen arvelus, että Rintalaa kiinnostivat tarinat, jotka ovat unohtumaisillaan. Sitä henkeä huokuvat lukemani kertomukset.

Hans Carossasta avautuva näköala. Saksalainen Hans Carossa (1878 – 1956) oli Rintalan kuvailun mukaan runoilija, tunnustuksellinen mietekirjailija, prosaisti. Rintalan mukaan Carossa oli natsihallinnon aikaan Uuden Euroopan kirjailijaliiton puheenjohtaja osallistumatta liiton kokouksiin.

Ensimmäisessä maailmansodassa Carossa palveli Saksan armeijassa lääkärinä. Sodassa pitämänsä päiväkirjan perusteella Carossa julkaisi vuonna 1924 teoksen Tagebuch im Kriege: rumänisches Tagebuch, joka suomennettiin vuonna 1942 nimellä Sotapäiväkirja. Paavo Rintala kirjoitti nyt lukemani kertomuksen kyseisiä päiväkirjamerkintöjä hyödyntäen, niin että tarinan eteneminen tuntuu todella uskottavalta. Rintala oli tehnyt aiheesta jo vuonna 1983 esitetyn kuunnelman Hans Carossa Karpaateilla ja vuonna 1987 valmistui lukemaani kirjaan pohjautuva kuunnelma Kolme bagatellia: Carossa; Louvainin tuulet; Anna. Rintalan asenne Carossaa kohtaan on ymmärtävä, ensimmäisessä kertomuksessa hän nostaa esille muutamia tärkeitä havaintoja, jotka avasivat Carossalle näköaloja ihmisolennon sisikuntaan.

Syksyllä 1916 baijerilaisrykmentti sai komennuksen matkata pohjoisesta Ranskasta itärintamalle. Ennen lähtöä Carossa särkee vahingossa peilin majapaikassaan. Rykmentti passitetaan Romaniaan, Karpaateille. He alkavat vaivalloisen valloitussodankäynnin, jossa miehiä kuolee ja haavoittuu molemmin puolin.

Carossa seuraa sotaa paitsi lääkärinä haavoittuneita hoitaen, myös ulkopuolisena tarkkailijana. Rintala vertaa häntä Jumalaisen näytelmän kertojaan Danteen, joka voi liikkua kiirastulivuorella ja helvetissä vahingoittumatta itse. Merkittävimmät havainnot keskittyvät sodan liepeillä ilmeneviin inhimillisiin ja eläimellisiin tapahtumiin. Carossan kertomus sotaretkestä päättyy Rintalalta kesken. Oma syyllisyys vaikuttaisi painavan Carossaa. Rintala nimeää syyllisyyden lähteeksi nimensä paholaisen käyttöön antamisen, joka tapahtui paljon Karpaatteja myöhemmin. Rintalan kertomasta päättelen, että se etsimäni ilmapallotarina luultavasti sisältyy Carossan myöhempään kirjaan ”Kypsän elämän salaisuudet” (1936), jossa kirjailijan alter ego, herra Angermann kertoo elostaan.

Anna. Alussa sanotaan kertomuksen olevan kuviteltua jatkoa herra Angermannin muistiinpanoihin. Tapahtumapaikkana on kumminkin suomalainen pitäjä 1980-luvulla. Kertoja on kolmen tyttären isä, graafikko. Kertomus keskittyy nuorimman tyttären, Annan, elämänuran etsintään. Isällä on suuret odotuksen Annan pianonsoiton suhteen. Kertojaisä on vaativa itseään kohtaan. Ehkä tästä johtuen hän kokee yhteiskunnan vaativan yksilöiltä sopeutumista suvaitsemattomaan demokratiaan, jota hän nimittää lihamyllyksi. Sopeutumattomat eristetään ”sosiaaliavustuksilla ja kuvaruudun kansanhuveilla” ”tajuntareservaatteihin”. Anna ahdistuu jo nuorena elämän kilpailuhenkisyydestä, pianonsoittajia näet löytyy. Hänen sisarensa ovat valinneet helpomman tien kaupalliselta alalta. Anna saa mahdollisuuden opeskella pianonsoittoa ulkomailla vanhempiensa rahojen turvin, mutta lopussa hän ajautuu umpikujaan hakattuaan ranteensa kipeiksi ja särjettyään kolme pianoa. Tässäkin kertomuksessa kotieläimet ovat tärkeässä sivuosassa. Toinen tärkeä sivujuonne ovat Annan painajaisunet.

Ehkä tässä nyt pienet spoilaukset saattoi olla, mutta jos suvaitsette sopeutua. Kirjassa on 137 sivua. Sain sen lukaistua neljässä päivässä.

Kari Hotakainen: Kalikkakasa

Kari Hotakaisen (s. 1957) valitut runot vuosilta 1982 – 1988 ilmestyi Johnny Cash -runoilla täydennettynä vuonna 2000 nimellä Kalikkakasa. Motto on peräisin Antero Mertarannalta. Runot on järjestetty kokoelmittain ja kokoelmat on järjestetty ilmestymisvuoden perusteella varhaisimmasta myöhäisimpään. Lopusta löytyvät runoilijan daniilharmsilaiset Jälkisanat runoutensa synnystä. Jotakin kirjoitellakseni piirrän seuraavaa:

Harmittavat takaiskut. (1982) Suomalaisen syrjäseudun miehen ahdistusta ja hirtehistä huumoriakin. Sanoilla leikittelyä myös.

Kuka pelkää mustaa miestä. (1985) Jatkaa siitä mistä edellinenkin. Havaittavissa hienoista siirtymää ulkonaisesta sisäisen suuntaan niin kuin olisi tältä talvelta jo lumityöt tehty. Runon Kansalaisopisto kolmas säkeistö kosketti minua yhtä vahvasti kuin kertoisi se minusta ja maailmasta. Laitan sen tähän kaiken kansan nähtäväksi:

eikä kukaan enää heitä kivellä,
ne vuoraavat sen pyyhkeeseen
jota sinä et suostunut heittämään
kehään

Hot. (1987) Ylilennokas on sana, jolla Hotakainen Jälkisanoissaan kuvailee kolmatta runokokoelmaansa. Voi pitää paikkansa. Ainakin minun ylitseni lensivät kuin joutsenet ne vain, kunnioittavasti proosalukuvauhdilla.

Runokirja. (1988) Hotakaisen Jälkisanain mukaan hänen neljäs runokokoelmansa on hyvä. Koin kaksi ensimmäistä helpommiksi ymmärtää. Tässä oli se tuntuma, että runoilija Hotakainen on mennyt itseensä ja kirjoittaa runoja pessimistisestä henkilöstä, joka syyttää itseään vaikeudestaan. Tämä kuulostaa ihan ok asenteelta hauskanpuoleisiin runoihin, mutta jostain syystä en päässyt vauhtiin mukaan. Hotakainen kikkailee sanonnoilla, vääntää ne toisenlaisiksi ja mikäpä siinä, mutta miksi? Missä tunne? On tässä pari eroottista runoa ja taas on yksi urheiluruno ja kaipa jotkin runot koskettivat. Minulle jää jotenkin epäselväksi minne runoilija on matkalla. Ehkä minulla eivät vain olleet runorytmit kohdallaan lukiessa. Joku toinen lukija oli kirjoittanut mielipiteensä kirjaston kirjaan: 

”joista ymmärtää, joista ei ymmärrä, lauseet sointuu toisiin ja rohkaisevia runoja laidasta laitaan.”

Johnny Cash -runot ilmestyneet Alkoholipolitiikka -lehdessä vuosina 1995 – 1999. Tätä Johnny Cashiä en ole jaksanut koskaan kuunnella. Tiedän, että hän oli laulaja ja lauli vankilassa mustat lasit päässään. En tiedä mitä vangit siitä arvelivat, luulivatko häntä tarkka-ampujaksi, mutta arvasivat varmaan, että sehän soittaaki kitarata, kun Cash alkoi laulaa. Näistä runoista en saanut paljoa irti. Sentään runo Johnny Cashin läpi vetää  tuntui tunteelliselta ja herkältä. Myös runossa Johnny Cash, humalahakuinen aikuisväestöön kuuluva ansiosidonnainen kantripastori, päätti muuttaa elämänsä suunnan  näen hurttia miehistä huumoria, joka miellyttää minua suoruudellaan. Cash nauttii pullollisen viinaa, ottaa pikku torkut, käy eroamassa kirkosta ja eräästä vaiheompelijasta eli tosissaankin muuttaa elämänsä suunnan.

Jälkisanoista on tullutkin jo mainittua, mutta mainitaan lisää. Alussa Hotakainen kertoo runoutensa alkaneen Sirkka Turkan runosta, jonka luettuaan hän, Hotakainen, lensi ikkunasta kuin harjalintu Saarikosken runossa. Runous voi olla proosarunoa ja sitä Hotakainen kirjoitteleikse. Hänen runonsa ovat kertovia, eivätkä ylenmäärin lennokkaita, silloin kun ne ovat paraimmillaan, näin minä ne näen nyt lukemani perusteella.

Hotakainen on kirjoittanut runoilusta myös tv-sarjassa Tummien vesien tulkit (uusittaisiinpa se!). Muistan siteeranneeni työkkärissä tämän sarjan lausahdusta: ”Mitä sanoo tähän jälleenmyyjä?” Työkkärin täti hymyili minulle ammattitaitoisesti. Eräänlaisia vanhain tawarain kauppaajia hekin ovat.

Kirjassa on 113 sivua + sisällysluettelo. Luin sen kahdessa päivässä, eilen tein vielä lumitöitä, ehkä vielä huomennakin. Sekin vielä, että yhdessä runossa mainittiin kuumailmapallo. Luin sen aluksi että kuunnelmailmapallo - saa nähdä mitä siitä vielä seuraa.

Elias Lönnrot: Kanteletar (Alkulause)

Vuonna 1840 julaistiin Elias Lönnrotin (1802 – 1884) kokooma ja toimittama teos Kanteletar elikkä Suomen kansan vanhoja lauluja ja virsiä. Kirja esittelee sellaista suomalaista kansanrunoutta, jonka pääpaino ei ole kertovassa esityksessä. Kantelettaren runot ovat kalevalamittaista kansanrunoutta, mutta toisin kuin Kalevalassa eivät runot muodosta jatkuvajuonisia kokonaisuuksia vaan ne ovat lyhyitä, tekijän omasta sisäisestä kokemuksesta kumpuavia pienimuotoisia taideteoksia. Ainoastaan yksi runoilijoista tai runojen laulajista mainitaan nimeltä Lönnrotin Alkulauseessa. Nimeltä kutsuttu on ilomantsilainen Mateli Kuivalatar (1771 – 1846). Hänenkään runojaan ei ole teoksessa erikseen osoitettu.

Lönnrotin laatima Alkulause on 53 sivua pitkä, tiheällä prändätty esipuhe, joka sisältää vertailun vuoksi 24 uudempaa kansanlaulua, joista yhdeksisen kappaletta on Lönnrotin mukaan ainakin joiltain osin suomennettu ruotsin kielestä. Lönnrot jättää lukijan päätettäväksi sisältävätkö kyseiset näytteet somempaa runoutta kuin perinteiset kalevalamittaiset runot. Vertailusta tekee epäreilua nähdäkseni se, että uudemmalta runoudelta on tuohon aikaan puuttunut perinne, sen sijaan kalevalainen runous on vuosisataisen perinteen lujalla pohjalla hioutunut vakaaksi kuin vanha Väinämöinen. Toisaalta muistettava on miten Väinämöisen lopulta kävi: Sammon saattajan sijasta / Suomen kansa kaihoaapi / perjantaista satsatsaata / Käärijän käsirysyä. Pakko myöntää, että tykkäsin ruotsalaisperäisestä laulusta Varpusen olut. Se oli sitä paitsi niitten harvojen joukossa, jossa ei murehdittu menetettyä rakkautta. Toinen vastaava yhäkin joskus lauleltu on Velisurmaaja, sekin osin tuontitavaraa. Muita tuttuja laulelmia löytyy näitten uudempain joukosta myösen.

Pakosta puheenollen Lönnrot omaksuu Alkulauseessaan tahallaan, ehkä jopa keräämiensä laulujen pakottamana sen ajatuksen, että kansanrunous on syntynyt – toisin kuin teeskelty taiderunous – laulajan sisäisen sanomisen tarpeen pakosta. Ihan samalla tavalla syntyy kaiketi taiderunouskin. Sitä paitsi se mikä taiderunoudessa Lönnrotin mielestä vaikuttaa teeskellyltä saattaakin olla tekemisen taitoa. Ja sitä taitoa löytyy samalla tavalla myös kansanrunoudesta. Kalevalamitta ei ole summittaiseen juorotukseen perustuvaa vaan sääntömääräistä runoutta (tämän Lönnrot kernaasti myöntää ja viittaa Porthanin kirjaan De Poësii Fennica) ihan kuten se taiderunouskin, jota Lönnrot ehkä vähän tarkoittamattaan vaikuttaisi väheksyvän. Myös taiderunouden perinne on Suomessa tuolloin ollut kovin nuorta laatua ja perustunut juuri ulkoapäin tuotuun esimerkkiin (klassillisiin runomittoihin), jossa on kiistämättömät ansionsa, mutta joka vaatii taitoa samalla tavalla kuin kalevalamitan hallitseminenkin.

Lönnrot on sijoittanut Kantelettaren Ensimmäisen kirjan alkuun riipaisevan runon Eriskummainen kantele. Siinä mainitaan, että Soitto on suruista tehty / murehista muovaeltu. Lönnrot kirjoittaa Alkulauseessaan tästä aiheesta laajemmalti, esimerkkejä vastaavanlaisesta ajattelusta mainiten. Koin sekä koskettavana että luovuudellaan ilahduttavana runonäytteen, jossa huolistansa eroon pyrkivä pyytää korpin kantamaan huolet pois ja hukuttamaan ne lampiin. Laulaja muistuttaa vielä korppia, ettei tämä hukuttaisi hänen huoliaan kalallisiin lampiin. Luonnonsuojelunäkökohta on huomioitu.

Kalat kaikki huolestuisi,
ahvenet alas menisi,
suuret hauit halkiaisi,
sären lillit liukeneisi,
saisi siikaset surua,
kaikki mustuisi mujehet,
hänen hoikan huolistansa,
murehista mustan linnun.

Jatkan selostustani lukemisen edetessä.

Markku Nieminen: Kalevalan synty ja Kainuu

Markku Nieminen (s. 1945) kirjoitti vuonna 2022 julkaistun teoksen Kalevalan synty ja Kainuu, alaotsikkona Elias Lönnrotin matkat ja toiminta 1831 – 1853. Kyseessä on Juminkeko-säätiön julkaisu nro 143. Kirjassa keskitytään Elias Lönnrotin (1802 – 1884) harjoittamaan runonkeruuseen ja Kalevala-eepoksen kasaamiseen nimenomaan Kainuun alueella. Runonkeruumatkojen ulottuminen rajantakaiseen Vienan Karjalaan mainitaan myös, koska Vienasta saatujen runojen merkitys Kalevala-eepokselle on aivan oleellisen tärkeä. Kauniin heleäsävyisen kuvituksen laati karjalainen taiteilija Vitali Dobrinin.

Elias Lönnrot oli kiinnostunut vanhasta suomalaisesta kertovasta kansanrunoudesta. Vaikka hän valmistui lääkärin ammattiin, säilyi kansanrunous hänen intohimonaan. Kahden ensimmäinen runonkeruumatkansa jälkeen hän pääsi Kajaanin piirilääkäriksi. Kajaanin seutu tukiasemanaan Lönnrot teki runonkeruumatkoja Kainuussa. Osa matkoista oli osaksi virkamatkoja eli ne liittyivät lääkärintoimeen. Tätä puolta kuvataan kirjassa kuitenkin vain ajoittain. Kainuusta Lönnrotin ja hänen kumppaneittensa saaliiksi kertyi kertovien kansanrunojen lisäksi varsinkin arvoituksia ja sananlaskuja, joita Lönnrot kehui J. L. Runebergille osoittamassaan kirjeessä vuonna 1833 seuraavasti:

Niiden kieli on omituisen lyhyen säntillistä ja niissä ilmenevä esitystapa ei siedä muutosta. Usea on finiittiverbiä vailla, ja jos se lisätään, koko kieli usein menettää luontevuutensa.

Samassa kirjeessä, jonka Runeberg julkaisi lehdessään Helsingfors Morgonbladissa seuraavana vuonna, Lönnrot kertoo seuraavaa:

Ja nyt kirjoittaessani tätä, muuan mies tuli sisään ja sanoi: Ainaphan teiltäkin riittää tuota kirjoittamista. Kun olin vastannut kirjoittavani heidän omia sananlaskujaan, hän virkkoi: Niinpä saattanee ollaki, sillä sanotaanki noista viisas virren laulo, tuhman tyhjistä puheista, mielettömän lausunnoista.

Kiannalta (Suomussalmelta) Lönnrotin haaviin oli kahahtanut kansansatu ketusta ja hukasta. Sadun veijarimainen kettu tuntui niin tutulta, että piti ihan tarkastaa mistä sen tarinan muistan ja löysinkin sen Markku Niemisen toimittamasta Juminkeon julkaisusta Vepsän satuja, tosin hieman erilaisessa muodossa.

Kainuun kansaa Lönnrot kuvailee hitaasti avautuvaksi. Juttutuokion aloittaminen saattaa kestää tulijan mielestä kovin kauan. Tosin on huomattava, että Lönnrot vertaa Kainuun väkeä rajantakaisiin karjalaisiin, joita hän kuvaa vilkkaiksi ja puheliaiksi. Kainuun osaksi lankesivat Lönnrotin siellä ollessa katovuodet ja taudit, jotka verottivat väkilukua kovalla kädellä. Jonkinlaisia lasaretteja oli perustettu, jotta ympäriinsä kuljeksivat kerjäläiset oli saatu sinne pois tautia levittämästä. Yhteensä noin kolmeasataa hoidettavaa majoitettiin savutuvissa, joitten lattialla oli olkia leposijaksi eikä mitään petivaatteita. Kunnollisen ruuan puutteessa Kainuun ihmiset ravitsivat itseään pettuleivällä. Runonkeruumatkallaan Lönnrot saattoi saada yösijan, mutta mitään syötävää talosta ei löytynyt.

Seuraelämääkin silti harjoitettiin. Lönnrot osallistui aluksi Kajaanissa pienilukuisen sivistyneistön rientoihin, jotka koostuivat tanssista, korttipelistä ja alkoholin nautinnasta. Sittemmin hän perusti kaupunkiin Selveysseuran, joka kärsi kuitenkin pahasti osallistujien puutteesta. Jokin orastava romanssikin kuvataan, mutta sen sijaan Lönnrotin avioituminen vuonna 1849 kuitataan muutaman rivin maininnalla.

Suurimman vaikutuksen minuun teki kolmannen matkan kuvaus. Sillä matkalla Lönnrot ensimmäistä kertaa pääsi käväisemään Vienan puolella rajaa ja oivalsi millainen runojen rikkaus häntä siellä odotti. Muutoinkin matka on sisältänyt vaihtelevia ja mielenkiintoisia tapahtumia, erikoisia ihmisiä ja vaivalloista matkantekoa. Matka käynnistyi Vesilahdelta Laukon kartanosta ja Kuhmon runoseuduille hakeutuminen kesti viisi viikkoa, jona aikana ei kuulemma juuri selvää päivää nähty. Nurmeksessa Lönnrot voitti korttipelissä nätit ruplat paikallisilta virkamiehiltä. Tästä matkasta riittäisi sopivasti aihetta pienimuotoiseen, viipyilevään elokuvaan.

Kirjassa on 143 sivua. Lukeminen kesti viikon, tosin pienet korttipelit otin keskenäni tuossa viikonlopun aikana ja eilen oli hitonmoinen lumen kuljetusurakka, kun tulivat talon pohjoiskulmalta jäiset lumet katolta kauheella ryminällä. Otin kirjan luettavakseni sen vuoksi, että lukemani Kajaani-niminen sarjakuvaromaani oli herättänyt aika hupsun tuntuista keskustelua blogissani. Halusin tarkastaa jostain oliko Lönnrot käyttänyt alkoholia ja oliko hänellä naissuhteita. Minusta tämä ei ole kovin hedelmällinen lähtökohta kirjan lukemiselle. Kolmas matka sai minut hetkeksi kiinnostumaan, mutta jotenkin lukukokemusta haittasi se aikaisempi keskustelu. Nyt otin esille Lönnrotin kokoaman Kanteletar-nimisen opuksen, joka sisältää Suomen kansan vanhoja lauluja ja virsiä. Ostin sen eurolla Siilinjärven kirjaston poistomyynnistä, täällä ovat ilmeisesti kaikki jo Kantelettaren lukeneet.

Siunattu peesieine

Kuten monet meistä huomasivat, vietimme hiljattain pääsiäistä. Se tarkoittaa, että useat työssäkäyvät saivat viikonloppuvapaan yhteyteen kaksi ylimääräistä lomapäivää. Ne tuli varmaan käytettyä rentoutumiseen – aikaa lienee jäänyt myös sisäiseen tutkisteluun.

Minä kävin pääsiäismaanantaina kirkossa täällä Siilinjärvellä. Puheen ja liturgian toimitti itse kirkkoherra. Kuuluvalla äänellä. Puhe käsitteli ylönousemusta. Kun Maria yritti koskettaa ylösnoussutta Jeesusta, tokaisi ylösnoussut suoraan alkutekstistä suomennettuna: ”Näpit irti!” Mutta kuulemma ylösnousemuksen ihme käy meille joskus käsinkosketeltavaksi. Virsiä veisattiin, joitakin tuttuja ja joitakin aika vaikeita. Kirkkoväkeä oli paikalla alle sata henkeä. Kotimatkalla pari naista käveli lenkkivauhtia ohitseni. Taivas oli nätisti rastaanrinnalla.

Sunnuntaina kävin vaimoni kanssa elokuvissa Kuopion Kuvakukossa, joka on sellainen vähän indie-elokuvateatteri. Elokuvien yhteydessä ei esitetä mainoksia ja äänentoisto on järkevällä tasolla. Lippujen hinnat ovat hieman huokeammat kuin kaupallisella puolella ja penkit perinteiset. Onneksi oli vain puolentoista tunnin elokuva. Katselimme irlantilaisen vuoden 2022 elokuvan Hiljainen tyttö. Sillä on iirinkielinen nimikin, An Cailín Ciúin. Elokuvassa puhutaan iirin lisäksi myös englantia. Upea elokuva, suosittelen! Luin muutamia arvioita netistä, niissä ainakin parissa sanottiin elokuvan muistuttavan novellia. Minulle tuli ihan sama mieleen. Tämä oli niitä novelleja, joitten luulisi jäävän muistiin. Hiljaisia tyttöjä on maailma täynnä.

Muistaakseni perjantaiaamuna keitin viisi munaa. Yksi niistä särkyi, söin sen maistiaisena. Tuli aika löysiä munia, niist mie pien. Tein niille pienet pääsiäiskuvioinnit korostustusseilla. Ne menivät väärinpäin, en siinä aamulla tajunnut että pitäisi olla munat niin, että kapea puoli on ylöspäin. Nyt vain yksi tuli sattumalta oikeinpäin. Me emme ole ortodokseja, joten tämä perinne on meille vain osa ihmiskunnan perinnettä. Muut söivät vain yhden munan, minä pistelin loput. Eivät meillä tykkää löysistä munista.

Jonain päivänä sepitin runon kulttuurikeskustelusta. Laitan sen tähän häntään. Toivotan kaikille hyvää pääsiäisen jälkeistä elämää!

Aleksis ja August

Sulle olin aleksis-stenvallinpoika-kivi,
sinä olit kriitillinen august-ahlqvistini.
Otin osaa osaamatta suureen kulttuuriisi,
siitäkös se puhkesi yks’ paiseutunut kriisi.

Höpöttelin julkisesti niitä sekä näitä,
sanojani nipistelit niin kuin ennen täitä.
Lutikaksi kasvamista koitit kyllä estää –
nähtävästi höpötyskin monenmoista kestää.

Toisenlaisen tyylin siinä kumpikin kai haastoi,
turha pohtia on kumpi toiseutta raastoi.
Suvaitsee vapaa mielikin vain tiettyyn rajaan asti,
ylimentäessä möykkä nousee kamalasti.

Eriydyimme maillemme, en toraa tuosta nosta.
Parempi lienee syrjäytyä rentun tosikosta.
Maailmasta toisemme lopulta ulkoistimme.
Elettiin kuin ennenkin? Kumminkin elelimme.

Ja päivä kiersi meitä kuten mekin toisiamme,
Venla mielessä ja lientä tilkka housuissamme.
Olin akateeminen, ma, august-ahlqvistisi,
sinä karhun raatelema Jukolan poikain isi.

Jaakko Finnon virsikirja

Tällä kertaa olemmekin yhtä perää pyhän ja suomen kielen äärellä, pienet ystäväiseni! Lukukokemisenani on näet ollut Jaakko Finnon virsikirja, jonka tarkasta julkaisuvuodesta voidaan esittää vain valistuneita arveluja (1583?). Jaakko Finnon vuodet kuuluvat samaan arvelujen kategoriaan, hänen arvellaan eläneen noin vuosina 1540 – 1588. Jaakko Suomalainen, latinaksi Jacobus Finno, oli eräs kristinuskon reformaation toteuttajista Suomessa. Hän jätti jälkensä polvillemme kirjoittamalla, kääntämällä ja kirjoiksi toimittamalla virsikirjan, katkismuksen ja rukouskirjan. Hän opiskeli Saksassa ja teki työnsä isolta osin Turussa, jossa hän valvoi koulukkaita jonkinlaisena reksinä.

Tässä kerron Finnon toimittamasta virsikirjasta, jonka alkuperäinen nimi ei ole varmassa tiedossa, sillä yhtään täydellistä kappaletta ei ole säilynyt. Nimestä voidaan esittää arvailuja, mutta ne ovat aika pitkiä, en kehtaa. Osia painetuista kirjoista on säilynyt sekä pari käsinkirjoitettua kopiota, jotka eivät nekään ole aivan täydellisiä. Mutta on niitä virsiä kumminkin aika liuta säilynyt, elekeehän mittään.

Nyt te tietysti ihmettelette mistä minä tämän kaiken olen selville ottanut. No, tämän pikku välipalana lukaisemani vuonna 1988 julaistun näköispainoksen lopusta löytää aika helposti kirjan toimittajan, Pentti Lempiäisen (1932 – 2021) varmaotteisen ja asiantuntevan jälkisanan otsikolla Ensimmäinen suomalainen virsikirja (30 sivua). Tietoani olen ammentanut Lempiäisen tekstistä ja vähäsen wikipediasta.

Millainen teos on kyseessä. Kirja on kooltaan pieni, mukavasti käteen sopiva, kuten virsikirjat ruukaavat olla. Ei kumminkaan ihan Gideonien Uusi Testamentti. Alussa on näköispainos virsikirjasta, painettu Tukholmassa. Sitten on sama teksti nykykirjasimilla. Sen jälkeen Lempiäisen jälkisanat ja lopuksi vielä virsistä laadittu luettelo. Nuotinnoksia ei ole.

Tämä näköispainos on SKS:n toimituksia 463 ja se on julkaistu yhteistyössä Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen kanssa. Itse virsikirjan alussa on Jaakko Finnon kirjoittama ja siis virsikirjan mukana alunperin julaistu suorasanainen teksti. Ehkä kiinnostavin osio koko kirjassa onkin tämä kahdentoista sivun pituinen teksti viestinä suoraan renessanssiajan Turusta. Finnon käyttämässä suomen kielessä voi lukea lounaissuomalaisuutta, suomen kielen muovautumista, kirjoitusasun huojahtelua. Finnolla ihminen on inhiminen, Maria on neidzö, moite tai pilkka on laitos, koulu on Schoulu, etenkin on lijantengin ja vain on waiuoin.

Ajan tapakulttuuri tulee tekstissä esiin. Finno pitää pelkästään latinankielisiä jumalanpalveluksia pirun keinona ihmisten kadotukseen saattamiseksi, kun seurakuntalaiset eivät voi osallistua palvelukseen laulamalla vaan seisovat paikallaan kuin kuvat. Sen lisäksi piru opetti ihmisille maallisia lauluja, joita sai laulaa ja laulettiin, mutta hengellisiä ei kansankielellä löytynyt. Finno kertoo käyttäneensä hänelle suotuja lahjoja parhaansa mukaan poistaakseen suomenkielisten virsien puutteen. Hänen suuri pelkonsa on vanhauskoisten torjuva asenne ja muun väen pilkallinen suhtautuminen uusiin virsilauluihin. Saarnan tapaan etenevä kirjoitus päättyy tervehdykseen oman ajan uskoville ja tuleville polville. Se vaikuttaa kädenojennukselta keskiajan viimeiset vaiheet kokeneelta oppineelta, joka seisoo vanhan ja uuden rajalla. Näyte, jossa mainitaan virsisepät:

Ja sentädhen mös Jumala cullakin aijal ia ijäll ylösherätti wirdhen sepät ia runot suurella wijsaudhel ia corkeal taidholl lahiotetut iotca parhat cappalet sijtä Christilisest opist ia nijstä suurista Ihmelisistä töistä iotca Jumala on täsä mailmasa Inhimisten tädhen wastan luonto tehnyt caunisin ia suloisin wirsein cokoisit ia Inhimisten muistox kirioitetta ramatuin annoit.

Lukaisin kirjan alun ja lopun tuossa aamulla. Jatkan virsien parissa joku toinen päivä. Tämä teksti oli vasta tämmöinen alkupala, joskin aika pitkä semmoinen.

Alueitten Suomi

Eilen selvitellyissä eduskuntavaaleissa saatiin synnytettyä alueitten Suomi. Vaalipiirit, joita tässä nimitän alueiksi, saivat uutta väriä. Aikaisemmin Suomen alueet olivat Keskustan mandaattia, nyt ne ovat Perussuomalaisten. Keski-Suomi ja Kaakkois-Suomi tosin jäivät vielä Demareille, en tiedä miksi, Pirkanmaan uskon tietäväni. Kokoomus on valtiaana kolmella alueella: Turussa, Uudellamaalla ja Helsingissä. Niin kutsuttu Muu Suomi kuuluu Perussuomalaisten valtapiiriin. He eivät päätä siellä ihan kaikesta, mutta noin kumminkin.

Joillekin tahoille Suomen jakautuminen ruuhka-Suomeen ja muuhun Suomeen ei ehkä ollut selvä ennen näitä vaaleja. Jospa se alkaisi valjeta. Suomea ei ole paloiteltu väkivalloin kuten muinoin Puolaa, asia on tapahtunut sisäsyntyisesti. Vauhtisokeus maan modernisaatiossa on saanut aikaan sen, että osa alueista on painunut kohti syvää etelää kun taas osa alueista on jäänyt miettimään kannattaako tästä lähteä mihinkään. Näin eroaa Hannu Kertusta, kun yhteisistä piikivistä ei ole päästy sopuun. Sekametsässähän tässä kaikki kuljetaan, hornetit vain taivaalla jylisevät.

Nyt voi sitten eduskunnan kauniin käden puolisko kastaa lusikkansa soppaan ja ruveta raapustamaan tiekarttaa tästä eteenpäin. Tai taaksepäin jos niin päättävät.

Minä nöyrryin kerrankin äänestämään demaria. Taktikoin. Koska kyseessä oli ison puolueen ehdokas, hänet myös valittiin, Varkauden mies. Onneksi Vasemmistoliiton ja Vihreitten kärkinimet valittiin Savo-Karjalasta ilman minun soraääntäni. Ja olinhan minä demaria äänestänyt joskus pressanvaaleissa, pari kertaa naishahmoa ja kerran viipurilaissyntyistä setää.

Veli Huovinen: Väestellä pittää

Huumorimies Veli Huovinen  kirjoitti vuonna 2020 julkaistun runokokoelman nimeltä Väestellä pittää. Luin sen läpi. Aikaa meni jonkin verran, välillä luin muutakin.

Huovisen runot tässä kokoelmassa ovat pääosin riimiteltyjä. Hänellä on tapana jakaa runonsa säkeistöihin joko siten, että kukin säkeistö koostuu kuudesta säkeestä tai sitten hän jakaa säköiston kolmeen osaan, joista ensimmäisessä on neljä säettä, sen perään erillään kaksi ja lopuksi erillään yksi säe. Viimeinen säe tapailee usein kalavalamittaa eikä se ole loppusoinnullinen. Muuten varsinaisen mitallisuuden puolesta runot ovat vapaan puoleisia, tulee mieleen, että ne ovat kuin räppilyriikkaa itämurteilla. Mistä murteesta sitten on kysymys, välillä äänessä on savolaismurre, välillä pohjoiskarjalainen murre. Lieneekö Huovinen sitten kainuulaisia? Löysin hänestä netistä kuvan, jossa hän lausuu runojaan Kajaanin kirjastossa.

Huovisen runot kertovat maailmasta, jossa vipeltää monenlaista kulkijaa. Kirjan kannessa on kuva koronaviiruksesta, runo Väestellä pittää viittaa koronan aiheuttamiin tilanteisiin, joissa ihmisten on yskittävä hihaansa ja käytettävä naamareita. Sanailu ylipäätään on sukkelaa, niin sukkelaa, etten oikein meinaa perässä pysyä. Sitä paitsi runot on painettu kirjaan kahdelle palstalle, useimmiten lähes sivut täyteen, lyhyen ilmaisun mestarina Huovinen ei näissä runoissa näyttäydy. Tai sitten sitä lyhyttä ilmaisua on runoissa koko lailla paljon.

Kuva, joka runojen kautta maailmasta syntyy vaikuttaa minusta värikkäämmältä kuin millaisena maailma minulle näyttäytyy. Runoilija luettelee nopeaan tahtiin erilaisia tyyppejä, jotka puuhailevat omia pisneksiään ja päätyvät erinäisiin kommelluksiin. Olisin kaivannut mukaan enemmän rauhallisen elämän kuvausta, jota sentään löytyy muutamasta runosta, joissa kuvataan pariskunnan keskinäistä kanssakäymistä. Laitan tähän näytteeksi katkelman runosta Siimat kirreenä :

Kalavehkeet laetan talliin
verkot selevitän pihalla
Eukko hakkoo muikkuseni
viepi marjaset sankot
Sauna lämpiää samontein
savustuu lohikalloo

Rakkaus se laettaa lähtemmään
suukopu pitkään olemaan
omatunnon-tuskissa tuumoon

Mutta illalla sovussa jo saunotaan

Kirjassa on 105 sivua.