Lorna Byrne: Enkeleitä hiuksissani

Muokatussa kuvassa Tukholmasta ostettu joulukoriste-enkeli

Irlantilaisia kirjoittajia luettuani tulin siihen tulokseen, että kaksi kovaa kasvoa ei vielä riittänyt, vaan mukaan lukukavalkadiin piti liittämän naissukukunnan edustaja ja mieluiten sellainen, jonka tarinat eivät ole kovin raskasmietteisiä. Lyhyen googletuksen jälkeen päädyin hengellisistä asioista kirjoittaneeseen Lorna Byrneen (s. 1953). Kirjastossa oli vapaana hänen ensimmäinen teoksensa, alkukieliseltä nimeltään Angels in my Hair, vuodelta 2008. Suomennos ilmestyi vuonna 2009 ja suomentajan nimi on Joel Kontro. Kirjailijalta on suomennettu sittemmin kaksi muutakin kirjaa, mutta valitettavasti uusin ja lyhyin oli lainassa. Tällä oli mittaa 303 sivua, aika pientä tekstiä muuten.

Kirja on omaelämäkerta. Lorna Byrne kertoo nähneensä koko elämänsä ajan enkeleitä, vaikka ihan pienenä tyttösenä hän ei tiennyt mitä ne ympärillä kihailevat hahmot olivat ja luuli muittenkin näkevän sellaista. Kirjailija käy mielestäni kovin seikkaperäisesti läpi lapsuudenkokemuksiaan, nuoruuttaan ja aikuisikäänsä. Hänen elämänvaiheitaan sävyttää enkeleitten ja henkien läsnäolo. Byrne kertoo tavanneensa Raamatun profeetat Elian ja Elisan, Jumalan ja Saatanan ja ketä niitä nyt olikaan.

Täytyy myöntää, että tämä ei ollut ihan niin raskasmielinen kirja kuin edelliset irlantilaisteokset, vaikka paljon aineellista köyhyyttä ja useammanlaista onnettomuutta tähänkin sisältyi. Toisaalta vahva toivon sanoma nousi esiin sivu sivulta. Nostan myös hattua sille, että kirjoittaja Byrne kertoo kaiken tapahtuneen itselleen. Jos tämä kirja olisi kirjoitettu fantasiamuotoon etäännytettynä, en varmasti olisi jaksanut lukea sitä. Nyt kirjoittaja panee itsensä todella likoon ja se on kunnioitettavaa.

Kritiikkinä voi mainita mm. sen, että toistoa riittää ja jäsentelyä olisi jämäköittänyt reilu karsinta. Ei kaikkia jäätelön syömisiä ja kankaanostoja olisi tarvinnut luetella. Puhumattakaan niistä kerroista, joissa ennakoidaan tulevia tapahtumia. Puolusteluna voi esittää, että kyseessä on kirjoittajan ensimmäinen kirja ja vieläpä omaelämäkerta, joten ajatukset saattavat tulla jatkossa hyvinkin jäsentyneemmin esiin. Harmi etten saanut luettavakseni sitä uudempaa, sata sivua lyhyempää kirjaa.

Kirjan esittämä kristillisen käsitteistön sävyttämä mystinen kuvaus ei ihan kaikilta osin läpäissyt torjuntaani. Osittain kyse saattaa olla lukukokemuksen rasittavuudesta, osittain liiallisista odotuksista. Kirjaan tarttuessani mielessäni kangasteli suomalaisen Tapio Kaitaharjun teos Maaäidin kirja (vuodelta 1980), jossa kirjoittaja omalla nimellään kertoo hieman samantyyppisistä kohtaamisistaan henkimaailman edustajien kanssa. Vajaan 130 sivun mittaisen teoksen vaikuttavuus perustuu isolta osin sen erinomaiseen jäsentelyyn.

Luin kirjaa viitisen päivää.

Seamus Heaney: Ukkosvaloa

Lukaisin irlantilaisen Seamus Heaneyn (s. 1939) runoista koostetun käännöskokoelman Ukkosvaloa. Ukkosvaloa sisältää runoja vuosina 1966 – 1996 julkaistuista kokoelmista ja se ilmestyi vuonna 1997 Jyrki Vainosen suomentamana. Seamus Heaneylle myönnettiin vuonna 1995 Nobelin kirjallisuuspalkinto.

Ensivaikutelmana runoista ei nouse esiin mitään erityisen hilpeää irlantilaista lurittelua. Tunnelmaa tuntuu sävyttävän samantapainen keskivaikea masennus kuin Joycen Dublinilaisia-kokoelman novelleja. Ensimmäisen lukukerran myötä ajattelin, että jos omistaisin tämän kirjan, voisin ilahtua sen kauniista kansista. Kansikuvana on kelta-mustaa sammakonkutua. Kostean kudun heijastuksista on erottavinaan kuvaajan, ainakin ympäröivän metsikön latvukset näkyvät.

Runot etenevät aikajärjestyksessä, kokoelmittain. Vaikka liike on verkkaista, jähmeää, Heaney myös kertoo ymmärrettävällä tavalla. Runoissa tapahtuu asioita. Ensivaikutelma on etteivät asiat ole niin erityisen innostavia, mutta kokoelman kattaman laajan aikajakson myötä merkitykset nousevat esiin. Ensimmäisen runon aiheena on sammakonkutu. Nuori luonnontarkkailija ottaa kutua purkkiin ja jättää sen hautumaan lämpimään, katsellakseen kun nuijapäät ilmestyvät. Lopulta kurnuttavat sammakot saavat poikasen pelästymään.

Seuraavasta kokoelmasta löytyy myös mielenkiintoinen, etten sanoisi varhaiskypsä runo nimeltä Gallaruksen kappelissa. Tämän runon myötä pilkistää selkeästi esiin runoilijan suhde Korkeampaan voimaan. Runossa Jumala nauraa lempeästi ihmisille, jotka etsivät häntä kivimuurien suojissa – niin ainakin minä sen luen. Runon loppu sopii hyvin näytteeksi Heaneyn runojen harvoista ilonpilkahduksista:

Siellä valettuina kuin sankarit hautakumpuun,

he etsivät itseään Valtiaansa silmästä

oman hengityksensä mustan painon alla.

Kuinka hän hymyilikään heille kun he tulivat ulos,

meri suitsutusastiana, liekkinään ruoho.

Hengellisyys ei yleensä ole lukemissani Heaneyn runoissa etualalla, sen voi nähdä heijastuksena kuin puunlatvukset sammakonkudussa. Muista uskomuksista voi lukea kirjan lopussa olevasta selitysosiosta. Siellä mainitaan orapihlajan olleen irlantilaisille pyhä pensas, joka entisaikaan piti jättää vaikka keskelle peltoa, jos se sinne sattui kasvamaan. Orapihlaja kuulemma oli keijujen asuinpaikka ja mikäli se hävitettäisiin, seuraisi keijujen kosto. Uskomusten lisäksi runojen maisemaa ja aineistoa on historia, niin Irlannin historia kuin runoilijan oman suvun historia.

Kokoelman viimeisessä runossa luetaan toista runoa, joka kertoo lähteestä. Viimeisen säkeen lausuu sokea naapurin täti. Hän näkee lähteen pohjalla taivaan.

Luin runoja näin ensialkuun viikon verran työmatkoilla linja-autossa ja vähän loppupuolelta kotona lauantaiaamuna.

James Joyce -neliaplari

Eevan suosituksesta etsin kirjastosta irlantilaisen James Joycen esikoisrunokokoelman, joka on suomennettu nimellä Kamarimusiikkia. Yksi juttu johti toiseen ja tulinkin sitten lukeneeksi pari muutakin Joycen kirjoittamaa tai ainakin hänen kirjoittamiinsa teksteihin perustuvaa kirjaa. Luin seuraavat kirjat, jotka kaikki julkaistiin suomeksi vuonna 2012 :

Kamarimusiikkia, alkuteos Chamber Music julkaistu vuonna 1907

Pyhä, rivo rakkaus Kirjeitä Noralle (kirjeet vuosilta 1904 – 1912)

Dublinilaisia, alkuteos Dubliners julkaistu vuonna 1914

Runoja pennin kappale, alkuteos Pomes Penyeach julkaistu vuonna 1927

Irlannin kirjallisuuden suuri nimi James Joyce (1882 – 1941) kirjoitti nuorna miesnä ollessaan rakkausrunoja, jotka julkaistiin vuonna 1907 kirjana nimeltä Chamber Music. Kirjan runot on omistettu Joycen elämäntoverille, Noralle, jonka kanssa kirjailija asui pitkät ajat ulkomailla, mm. Triestessä. Yritin aluksi lukea Kamarimusiikkia linja-autossa, mutta en oikein päässyt tunnelmaan. Lisäksi en välttämättä aina tykännyt käännösten mitallisesta asusta ja loppusoinnuttelun sujuvuudesta. Kun runokirjassa korostettiin, että olisi ihan kätsy lukea myös ne Joycen kirjeet samaan syssyyn, päätin noukkia senkin kirjan kirjastosta. Sekä Joycen kirjeet että esikoisrunokokoelma julkaistiin suomeksi Ville-Juhani Sutisen kääntäminä.

Vieraillessaan kotimaisemissaan Irlannissa Joyce kirjoitti Noralle Triesteen joukon kirjeitä, joista monet ovat säilyneet ja vissiin julkaistu alkukielisinä joskus 1970-luvulla. Ne julkaistiin suomeksi nimellä Pyhä, rivo rakkaus. Kirjeet sisältävät jonkin verran suorasukaisen tuhmia juttuja. Ne on kirjoitettu henkilökohtaisiksi viesteiksi puolisolle ja ovat kai siksikin kiinnostavia. 

Toissasunnuntaiaamuna lukaisin Noralle kirjoitetut kirjeet viidessä tunnissa. Mitä niistä nyt sanoisi? Välillä tuli nuori Werther mieleen kirjoittajan haihatteluista ja tunnekuohuista. Jossain vaiheessa ihmettelin, että mitäs rivoa näissä kirjeissä nyt on, kunnes se suorasukaisempi sessuaalinen eruzione alkoi. Nykyään löytäisi yksinäinen matkaaja netin kautta tällaista sisältöä elämänsä tyhjyyteen, on skaipit ja videosivustot, niin että tuskinpa jäisi kirjeitä kellariin muistoksi iskän Irlannin reissusta. Tulipahan luettua.

Kamarimusiikin tasoittelin sitten iltapäivällä. Oli siinä jokunen hyväkin runo, mutta luulenpa, että jotain runollisia sävyjä on käännöksessä päässyt katoamaan. Miten lienee? Ihan kivana koin kokoelman loppuun sijoitetun selitysluettelon, jossa kertoiltiin runojen sisältöön ja taustoihin liittyvää yhtä sun toista asiaa.

Nämä luettuani päätin sivistää itseäni vielä vähän lisää ja luin suomennettuna novellikokoelman Dubliners, joka julkaistiin vuonna 1914. Se ilmestyi uutena käännöksenä Heikki Salojärven suomentamana vuonna 2012. Suomennos on miellyttävää luettavaa.
 

Kirjan saatesanoissa Jyrki Vainonen kertoo, että Joyce ei vuosikausiin löytänyt kustantamoa, joka olisi suostunut novellit julkaisemaan. Kustantajien mielestä niissä mm. esitettiin irlantilaisista niin pessimistinen näkemys. Ehkä on perää siinäkin. Eivät novellit mistään onnelasta kerro. Silti ihan samaan tapaan kotimaansa ihmisten asenteista ovat kertoneet isompienkin maitten kirjailijat – ja saaneet äänensä kuuluville. Novellissa Surullinen tapaus päähenkilö, herra Duffy, ajattelee tuttavastaan seuraavasti:

Ilmeisesti nainen oli ollut kykenemätön elämään, vailla elämäntahtoa, pahojen tapojen aulis uhri, yksi niistä ihmisraunioista joiden päälle sivistys on rakennettu.

Duffyn käsitys järjestäytyneen työväenaatteen mahdollisuuksista kiteytyy näin:

Hänelle oli tullut tunne että he olivat kovapintaisia realisteja ja suhtautuivat torjuen kaikkeen loppuun ajateltuun, sellaista kun saattoi harjoittaa vain joutilaisuuden oloissa, joten se jäi työläisten ulottumattomiin. Yhteiskunnallista vallankumousta tuskin nähdään Dublinissa muutamaan sataan vuoteen, hän sanoi rouva Sinicolle.

Novellien ankea perusvire ei nykykirjallisuuden seurassa juuri poikkea massasta. Ja jos Joycen novelleja vertaa varhaisempiin – vaikkapa Dostojevskin tai Gogolin novelleihin – eivät hänen novellinsa luo sen negatiivisempaa kuvaa kotitanhuvista kuin 1800-luvun klassikot. Tietysti voi ajatella, että Joycen novellit muodostavat kuvan Dublinista, mutta eikö niissä sittenkin vielä enemmän kuvata ihmisiä – ihan kotipaikasta riippumatta.

Minulle parhaiten sopi luettavaksi novelli nimeltä Eveline. Se on lyhyt kuvaus nuoren naisen vaikeasta valinnasta perheen ja rakastajan välillä. Perheen äiti on kuollut, vanhimpana tyttärenä Eveline joutuu huolehtimaan kasvattajan tehtävistä ja kotitöistä oman työnsä ohessa. Nuori merimies Frank pyytää Evelineä mukaansa Buenos Airesiin, jossa heitä odottaa uusi elämä. Eveline suostuu, mutta vielä ennen laivaan nousua hänen sisimpänsä haastaa hänet kamppailuun, jossa ratkeaa nuoren naisen koko loppuelämä. Loppuratkaisu on riipaiseva ja ainakin minusta lukijana tuntuu siltä, että Evelinen päätös on se ainoa oikea.

Toinen hyvä novelli kirjassa on nimeltään Pieni pilvi. Muuten novellit ovat minusta aika keskinkertaisia ja tulisin toimeen ilman niitäkin. Antavathan ne tietysti jonkinlaisen kuvan aikakautensa Dublinista, mutta esimerkiksi urheilun saralta ei ole läsnä juuri mitään.

Runokokoelman Runoja pennin kappale runot sisältävät sellaista vertauskuvallisuutta, joka ei minulle aukene vaikka joka runoa varten on kokoelman lopussa selitysosio. Olen valitettavasti kovin penseä sellaista kerrontaa kohtaan, joka kätkee sanottavansa minulle hämäriksi jäävien viittausten taakse. Runot suomentanut Ville-Juhani Sutinen tosin kuvailee Joycen pennin runoja helposti ymmärrettäviksi ja jopa kansanomaisiksi. Tämä selittäneekin sen, miksi heikosta koulutustasostani huolimatta en pidä itseäni erityisen kansanomaisena.

Pennin runot saavat minut kuitenkin myös tyytyväiseksi. Uskon vaikeaselkoisuuden leimaavan myös Joycen muita kirjoja, varsinkin Odysseusta ja Finnegans Wakea. Siksi minun on syytä olla tyytyväinen, kun tulin lukeneeksi nämä vähän lyhyemmät teokset. Nyt on helppo todeta, että olen jo ylittänyt sen rajan, jonka jälkeen Joycella ei ole minulle enää juurikaan annettavaa. Voin helpottuneena jättää Joycen muun tuotannon toisten luettavaksi. Itse asiassa, mikäli tällä lukemisella pitäisi itselleni Joycea suositella, ehdottaisin luettavakseni ainoastaan Dublinilaisia.

Pari viikkoa tässä meni. Nyt Patrikin nimipäivänä on hyvä lopettaa.