Petronius Arbiter: Trimalkion pidot

Luin hirveellä kiireellä tämän pikku kirjasen, jonka olin hankkinut Punaisen ristin Kontista hintaan 1,50 € joitakin vuosia sitten. Petronius Arbiter (27 – 66 jaa.) kirjoitti romaanin Satyricon, joka on säilynyt vain osittain. Trimalkion pidot on osa tuota romaania.

Satyricon-romaanissa seikkailee tuolloisesssa Rooman valtakunnassa 2 + 1 nuorta roomalaista jannua, joilla tosin on kreikankieliset nimet. Minä-kertojana toimii heistä Enkolpius. Nuoret miehet hommautuvat kestitykseen rikkaan miehen luo. Pitojen isäntä Trimalkio on entinen orja, joka on rikastunut erinäisellä kaupanteolla, kuten hän tarinan lopuksi kuvailee. Nousukasmainen pröystäily tekee jonkinlaista sivistystä saaneisiin herroihin keljun vaikutuksen. Heitä pakkaa naurattamaan se, miten Trimalkion on selitettävä erinäisiä Kreikan mytologiaan kuuluvia kertomuksia, joitten suhteen hän on pahemmin virtojen vietävänä kuin Oidipus lautasellaan. Trimalkio myös esittää runoja, mutta esitykset eivät aina suju ihan nappiin. Sanalla sanoen Trimalkio on kuten ketjukolaaja ainakin. Paitsi etten ole ökyrikas, enkä rikas oikein mitenkään, ihme että olen vielä vapaana, mutta kaipa naapurusto järjestää tämän asian piakkoin.

Tarinan on suomentanut Edwin Linkomies vuonna 1945. Linkomies laati myös esseen Petronius ja hänen teoksensa. Linkomies kuvaa armoitetusti sekä koko Petroniuksen teosta, siltä osin kuin sitä on säilynyt, sekä luonnehtii Petroniusta kirjoittajana hyvin monipuolisella tavalla. Luin tämän Linkomiehen tekstin aluksi. Huomiotani herätti jo tuolloin tapa, jolla Linkomies kuvailee tämän humoristiseksi tarkoitetun teoksen huumoripuolta. Näin hän kirjoittaa:

Tässä varmaan voidaan todeta Petroniuksen oma perusvire, joka on ivailijan ja pilkkaajan. Petroniusta voi tuskin pitää suurena humoristina, sillä ollakseen sitä häneltä puuttuu todellinen myötätunto kuvattaviinsa. Lähimmäksi todellista humoristia Petronius tulee ”Trimalkion pidoissa”, joka kaikissa suhteissa on hänen romaaninsa säilyneen osan loistokohta.

Trimalkion pidot ei minusta näytä loistokohdalta. Petronius laskee leikkiä Trimalkiosta. Hänen virityksensä ei toimi samalla tapaa kuin vaikkapa Woody Allenin elokuvassa Keksejä ja konnia (Small Time Crooks, 2000), jossa vaimonsa keksibisneksellä äkkiävaurastunut mies pitää kutsuja asunnossaan, joka on pakattu täyteen kaikennäköistä muodikasta roinaa. Siinäkin miestä pidetään tyylittömänä nousukkaana, mutta jotenkin hauskemmin. Kuten Kekseissä ja konnissa myös Trimalkion pidoissa asetelma kehittyy loppua kohden ja Trimalkio pääsee esittämään oman näkemyksensä elontiestään. Kaverusten asenteeseen tämä ei vaikuta, he haluavat vain paeta paikalta. Petronius voisi ottaa seuraavaan romaaniinsa oppia Allenilta. Ei sitä kaikkien Oscaria tarvitse voittaa.

Kirjan lopussa on selityksiä noin kolkyt sivua. Näitten selitysten selaaminen lukiessa ei ole kivaa. Sellainen syö pahasti tehoja lukuelämyksestä. Tarpeen ne selitykset silti ovat.

Kirjassa on 155 sivua. Sain sen lukaistua parissa päivässä. Nyt voin osallistua klassikoitten lukemis-haasteeseen. Huomenna on toivottavasti muuta puuhaa. Onhan tässä jo kaksi kirjaa kolattu tämän vuoden aluksi.

Euripides: Kuusi vuonna 2020 suomeksi julkaistua näytelmää

Lukaisin läpi vuonna 2020 julkaistun kirjan, joka pitää sisällään kuusi antiikin kreikkalaisen Euripideen näytelmää, joista viimeistä hän ei luultavasti kirjoittanut.

Ennen näytelmiä käsitellään kirjan alkuteksteinä Euripidestä näytelmäkirjailijana. Vesa Vahtikari kirjoittaa otsikolla Euripides – antiikin suosituin tragediarunoilija siitä, miten Euripides eli eli mitä siitä tiedetään ja mitä siitä on kertoiltu. Euripides syntyi noin vuonna 484 eaa. Makedoniassa, jossa myös kuoli 406 eaa. Hänen elämäntyönsä, näytelmät, esitettiin pääosin Ateenassa, jossa hän lienee asunut. Euripides luetaan antiikin kolmen suuren tragediarunoilijan joukkoon. Hänen edeltäjänsä, Aiskhylos ja Sofokles, olivat aikansa tragediakilpailuissa Euripidestä suositumpia. Myöhempi aika on alkanut pitää arvossa Euripideen edeltäjiään mutkikkaampia, sofistisia näytelmiä, jotka näyttämöesitysten sijasta tunnetaan ”nojatuolidraamoina”. Vahtikari kuvailee antiikin ajan näytelmien esittämistä sekä erikseen Euripideen säilyneitä ja kadonneita näytelmiä, niitten teemoja ja tyylikeinoja sekä lopuksi Euripideen merkitystä jäljemmille polville.

Timo Heinonen ja Heta Reitala kirjoittavat otsikolla Euripides, tragedia ja dramaturgia siitä miten Euripideen tekstejä on tulkittu. Jo Euripideen aikalainen, tunnettu komediakirjailija Aristofanes laski leikkiä Euripideen tyylistä ja muista ratkaisuista. Aristoteles piti Runousopissaan Euripidestä kaikkein eniten tragediarunoilijana. Varhaisromantiikan ajan Saksassa (1700- ja 1800-lukujen vaihteessa) Schlegelin veljekset pitivät Euripideen näytelmiä osoituksena antiikin näytelmärunouden rappiotilasta. Myös Nietzsche oli nähnyt Euripideen näytelmissä kehnoja elementtejä. Nykynäkemys lienee, että antiikin tragedioista on säilynyt nykypäivään niin vähän, että sen vähän perusteella on vaikea arvioida juuri muuta kuin säilyneitä näytelmiä sinänsä. Niitä Heinonen ja Reitala sitten käyvät läpi hyvällä kielenkäytöllä. Euripideen kerrotaan käyttäneen mieluusti jumalallista väliintuloa (Deus/Dea ex machina). Hänen näytelmiensä leimallinen piirre on myös alun kertojan tai kuoron pitkä puhe näytelmän alussa, jossa alkuasetelma tehdään tiettäväksi joko vain yleisölle tai myös näyttelijöille, samoin sanansaattajien ja vastaavien hahmojen esiintymiset näytelmän keskellä – he kertovat usein väkivaltaisista tapahtumista, joita teatterin lavalla ei esitetty – sekä jumalten esittämät ennustukset ja tulevat kohtalot. Euripideen näytelmien komediallisia osuuksia Heinonen ja Reitala arvioivat paikoitellen traagisuutta vahvistavaksi komediallisuudeksi.

Alkestis. Ensiesitys 438 eaa. Suomensi ja esseen Eloon jäävä kuva laati Tua Korhonen. Tapahtuu ennen Troijan sotaa. Thessalialaisen Ferain nuori hallitsija Admetos joutuu Artemis-jumalan suututettuaan kuolemaan nuorena, ellei hän löydä jotakuta toista kuolemaan puolestaan – ainut joka suostuu on hänen vaimonsa Alkestis. Näytelmä alkaa päivästä, jolloin Alkestis tekee kuolemaa. Alkestis jättää pitkät jäähyväiset oopperatyyliin ja kuolee näyttämöllä, mikä ei ollut ajan teatteriperinteen mukaista. Admetos toivottaa ”kevyet mullat hautasi päälle”. Tarusankari Herakles noutaa Alkestiin maanalisilta mailta takaisin eläväin kirjoihin.

En kokenut näytelmää millään lailla komediallisena, vaikka siihen viittaavia sävyjä siinä kuulemma on havaittu. Pulmat eivät lopussa vaikuta ratkeavan, vaan pariskunnan elämä jatkunee melkoisten epäluulojen sävyttämänä. Selkeä ja helposti ymmärrettävä kertomus harhautti minut lukemaan sen turhan nopeasti. Tarina ja Euripideen näytelmä ovat herättäneet kiinnostusta myöhempien aikojen taiteilijoissa, oopperoita on sävelletty 1600-luvulta lähtien, näytelmiä ja runoja on syntynyt myös.

Foinikian naiset. Ensiesitys n. 410 eaa. Suomensi ja esseen Maan kiroista veljessotaan laati Liisa Kaski. Joukko foinikialaisia naisia on matkallaan ajautunut Theebaan. He toimivat kuorona, kertojina näytelmää edeltäneille, myyttisille tapahtumille. Sanansaattaja kertoo isoimman osan näytelmässä kuvatusta sodasta. Äitiinsä Iokasteen sekaantuneen Oidipuksen pojat äityvät sotimaan keskenään siitä, kummalle kuuluu kaupungin hallitsijan osa. Oidipuksen lisäksi mukana on toinenkin sokea hahmo, Teiresias. Näitten kahden sokean, mutta selkeänäköisen lisäksi tärkeitä hahmoja näytelmässä ovat Kreon, Iokasten veli ja Antigone, Oidipuksen ja Iokasten tytär. Aivan kauhea tragedia. Ei iloista ihmistä.

Suomentajan essee Maan kiroista veljessotaan olisi minun kannattanut lukea ennen näytelmää. Suosittelen samaa muillekin. Esim. kuoron osuus avautuu vasta esseen kautta. Foinikia on kuulemma tuonut sanana alkuperäisen yleisön mieleen veren ja murhan, joita sana muistuttaa. Lisäksi Foinikiasta tulleet naiset korostavat jatkumoa Theeban kaupungin myyttisestä syntymästä, jolloin ihminen on vallannut maan luonnolta. Näytelmän vertauskuvien mukaan luonto kostaa nyt ihmiselle: syttyy veljessota, jossa voittajia ei ole. Näytelmässä käsitellään myös valtaa ja ihmisen arvoa.

Foinikian naiset on säilyneistä antiikin draamoista pisin, 1766 säettä. Näytelmänä se on tunnettu Euroopassa, sitä on kopioitu, latinannettu ja adaptoitu ja mm. romantikko Schiller saksansi sen 1780-luvun lopulla. Kiinnostava on tieto näytelmän esityksestä vuonna 1941 Ateenassa, saksalaismiehityksen aikana.

Turvananojat. Ensiesitys noin vuonna 423 eaa. Suomensi ja esseen Eleusiin naiset ja tehtävänä demokratia kirjoitti Liisa Kaski. Näytelmän tapahtumapaikka on Eleusiissa sijainnut Demeterin pyhäkköalue. Ajankohtana on aika juuri edellisessä näytelmässä kuvatun Theeban veljessodan jälkeen. Hävinneen osapuolen kuningas ja kaatuneitten sotapääliköitten äidit saapuvat pyytämään apua Ateenan johtajalta Theseukselta saadakseen kaatuneitten poikiensa ruumiit haudattaviksi.

Näytelmää käsittelevä essee käsittelee mm. näytelmän kuvailemaa demokratiaa. Näytelmässä Theeban sanansaattaja kuvailee Ateenan demokraattista järjestelmää siten, ettei maataan viljelevä mies jaksa tarkkaan perehtyä valtion asioitten hoitoon. Tulee mieleeni, että jäljempien polvien näkemys Ateenan demokratiasta on saattanut ainakin osaksi perustua tässä näytelmässä esitettyyn? Toisaalta näytelmä ei ole Euripideen tunnetuimpia ja sitä paitsi lopussa jumalatar Pallas Athene neuvoo hävinnyttä osapuolta kostamaan – demokratiasta viis.

Hekabe. Ensiesitys noin vuonna 424 eaa. Suomensi ja esseen Kurjuuden kuningatar kirjoitti Vesa Vahtikari. Tapahtumapaikka Traakian Khersonesos, nykyisen Turkin Euroopan puoleisella alueella. Ajankohta Troijan sodan loputtua. Hekabe on Troijan entisen hallitsijan puoliso, joka on nyttemmin kreikkalaisten orjana. Hekabe menettää tyttärensä Polykseneen kreikkalaisten uhrina ja saa tietää poikansa tulleen murhatuksi traakialaisessa turvapaikassaan. Tämän kaiken kertoo murhatun pojan, Polydoroksen, haamu jo näytelmän alussa, pitkässä ja ainoaksi jäävässä puheenvuorossaan. Hekabe, joka tuntee olevansa murskattu, päättää kostaa edes jollekin. Koska hän ei voi kostaa kreikkalaisille, hän kostaa Polymestorille, poikansa murhaajalle. Kosto noudattelee antiikin tragediojen julmuusluokkaa yksi, joka on korkein mahdollinen. Polymestorilla on kumminkin lopuksi sanansa sanottavana kostajalle. Kreikkalaiset näytelmässä paitsi että surmaavat Hekaben tyttären, katsovat sivusta Hekaben kostoa. Näytelmä on tunnettu länsimaissa, sillä jo 1500-luvun alussa Erasmus Rotterdamilainen latinansi sen. Niinpä Shakespeare mainitsee Hekaben Hamletissa.

Andromakhe. Ensiesitys noin vuonna 425 eaa. Suomensi ja esseen Naisen osa kirjoitti Liisa Kaski. Huvin vuoksi mainitsen, että näytelmän nimi voisi olla savon murteella Entruunmakkee, suomeksi vaihtelunhaluinen. Tosiasiassa kyseessä on tälläkin kertaa murhenäytelmä. Neoptolemos-sankarilla on nimittäin kaksi vaimoa: nuori aviovaimo Hermione ja vanhempi, mutta pojan Neolle synnyttänyt, Troijan sankarin Hektorin leski Andromakhe. Menossa on siis eräs Troijan sodan jälkinäytöksistä, tapahtumapaikkana Spartan liittolaisiin kuulunut Fthia. Hermione alkaa syyttää Andromakhea kierosta pelistä ja kertoo isänsä tulleen murhaamaan hänet kun kerran Neo on sopivasti Delfoissa uhraamassa. Peliin puuttuu viime hetkellä Neon isoisä Peleus. Kaikki voisi ratketa rauhanomaisesti, ellei narttumainen Orestes ilmaantuisi paikalle houkuttelemaan Hermionea följyynsä.

Esitysajan ateenalaisyleisölle näytelmä on sisältänyt puolustustahtoa nostattavaa aineistoa, sillä Sparta oli tuolloin Ateenan vihollinen. Toisaalta Troijan sotaa, sen syitä ja seurauksia pohditaan siihen sävyyn, että näen näytelmän rauhaankehottavana.

Rhesos. Ensiesitys mahdollisesti 300-luvulla eaa. Suomensi ja esseen Uni hevosilla ratsastavista susista kirjoitti Tua Korhonen. Epäillään, ettei näytelmä olisi Euripideen kirjoittama, mutta sitä on pidetty hänen teoksenaan, sillä se oli mukana kymmenen Euripideen näytelmän valikoimassa, jota keskiajalla käytettiin koulutuksessa varsinkin Bysantissa. Siitä valikoimasta ovat peräisin kaikki po. kirjan näytelmät.

Näytelmässä kuvataan kohtaus Troijan sodasta troijalaisten kannalta nähtynä. Päätehtävissä näytelmässä toimivat Hektor (troijalaisten sankari ja Hekaben poika) sekä yövartio (kiertävä partio joka suojelee troijalaisten leiriä ja toimii näytelmän kuorona). Lisäksi mukana on yksitoista muuta hahmoa. Koko näytelmä tapahtuu yhden yön aikana. Troijalaiset epäilevät akhaijien (kreikkalaisten) sotajoukon olevan aikeissa karata, sillä troijalaiset ovat sodassa niskan päällä. Troijalaiset lähettävät vihollisleiriin suden nahkoihin pukeutuneen vakoojan. Samana yönä troijalaisten leiriin ilmaantuu traakialainen sotajoukko, joka haluaa auttaa Troijan puolustajia ajamaan kreikkalaiset hyökkääjät tiehensä. (Psst: troijalaisten tunnussana on Foibos.)

Esseessä tutkaillaan tätä lyhyehköä tragediaa monelta kantilta. Eräs merkittävä seikka on tietenkin se, onko kirjoittaja Euripides. Erilaisia teorioja on, mutta täyttä selvyyttä asiasta ei ole saatu. Näytelmää on esitetty vähän, mikä saattaa kertoa esittäjien pienestä snobbailusta – olipa näytelmä Euripideen tai jonkun muun, on se silti antiikin tragedia ja sellaisenaan muistomerkki omasta ajastaan. Näytelmän suhtautuminen sotaan on valitettavan käytännönläheinen.

Lukaisin tämän kirjan parissa viikossa. Näytelmät ja esseet vievät sivulle 619, selitykset, kirjallisuusluettelo ja ääntämisohjeet jatkuvat sivulle 684. Luin kaiken sivulle 619, siitä eteenpäin valikoiden tai en ollenkaan. Oma hommansa oli kirjoittaa näitä tekstejä. Minulta saattoi jäädä kirjasta  pari kohtaa kommentoimatta, sori.

Kuopiosta Kuopion takaa

 Vuonna 1985 Snellman-instituutti julkaisi artikkelikokoelman Kuopiosta Suomeen. Kirjallisuutemme aatesisältöä 1880-luvulla. Kyseessä oli realismin aika Suomen kirjallisuudessa. Tuon kirjan jatkoksi ilmestyi vuonna 1994 Minna Canthin 150-juhlan aikaan Snellman-instituutin julkaisuna kokoomateos Realismista symbolismiin. Kuopio suomalaisen kulttuurin polttopisteenä 1890-luvun taitteessa. Sain näistä julkaisuista jälkimmäisen joulunaluslukemiseksi tyttäreltäni, mistä kiitos! Seuraavaksi mietteitäni julkaisusta.

Tämän samanaiheisten esseitten kokoelman yhdistävänä tekijänä on siis Kuopiossa toimineitten kirjailijain ja heidän sidosryhmiensä osuus 1890-luvun alun kirjallisten virtausten kehittyessä aikaisemmin vallalla olleesta realismista kohti kansallista uusromantiikkaa, jota Kai Laitinen esseessään nimittää kansalliseksi symbolismiksi. Julkaisun takana ovat toimineet Juhani Ahon, Minna Canthin ja Arvid Järnefeltin elämäntyölle omistetut yhdistykset yhdessä Snellman-instituutin kanssa. Kerron muutamalla sanasella kaikista teoksen kahdestatoista esseestä.

Kai Laitinen: Miten uusromantiikka tuli Suomeen. Laitinen antaa suuren huomion Juhani Ahon Pariisin-matkan pohjalta syntyneelle vuonna 1890 julkaistulle romaanille Yksin, jossa hän huomaa Ahon alkavan paikoitellen liukua puhtaan realistisesta kuvauksesta kohti kansallista symbolismia. Laitinen kuvaa tätä tapahtumasarjana, jossa on mukana muitakin toimijoita, kuten Kasimir Leino ja Päivälehdessä ilmestynyt nimetön kirjoitus ”Karjala ja sen taiteellinen merkitys”. Vaikuttajina olivat tietenkin aikakauden kirjalliset virtaukset ja toive murtautua eurooppalaisen kirjallisuuden kenttään kansallisilla aineksilla. Laitinen kiteyttää tämän kivasti:

Suomen taiteen kultakausi syntyy eurooppalaisten virikkeiden ja kansallisten innoituslähteiden yhteisvaikutuksesta, niiden keskinäisestä, haastavasta jännityksestä ja hedelmällisestä ristivedosta.

Aarno Kellberg: Pekka ja Kalle, Brofeldtin veljekset. Helppotajuinen kuvaus Juhani Ahon lapsuudenperheestä, etenkin hänen veljistään, jotka olivat kyllä suomenmielisiä, mutta eivät erityisen symbolistisia.

Pekka Suhonen: Juhani Ahon luonnonmaisema ja kulttuurimaisema. Henkevän sujuvasti, lastunäyttein kuvailtu näkemys Ahon luontokäsityksestä ja sen merkityksestä. Sisä-Suomen hiljaisilla maalaisasumuksilla on kirjoittamaton historiansa, onnela on kulttuurimaisema. Kun taas luonto on lähtökohta, ei päämäärä.

Tapio Kopponen: Järnefeltit – suomalaisen kulttuurisuvun elämästä ja ajattelusta. Tämä essee sisältää Järnefeltien suvusta semmoista tietoa, jota olen kaipaillutkin. Järnefeltin taiteilijaveljesten vanhempia Kopponen luonnehtii kiinnostavasti:

Alexander Järnefelt on loogis-lineaarisesti ajatteleva realistinen läntinen ihminen, kun taas hänen vaimonsa hyvinkin edustava myyttis-runollinen, assosiatiiviseen ja metaforiseen ajatteluun taipuva itäinen ihminen.

Erityisen kiintoisa on osuus, jossa Kopponen kuvaa taidemaalari Eero Järnefeltin opiskelua Pietarin taideakatemiassa enonsa taidemaalari Mihail Clodtin johdolla. Eero omaksui tuolloin peredvizhnikeiksi (”Vaeltajat”) itseään kutsuneen taiteilijaryhmän periaatteita:

he uskoivat oikeudenmukaiseen yhteiskuntaan ja ihmisen älyyn ja hengen voimaan toteuttaa tätä elämänmuotoa.

Vaeltajat halusivat kuvata tavallista kansaa realismin keinoin, mutta kätkettyä psykologista tasoa unhoittamatta. Vaikka peredvizhnikit olivatkin vahvasti venäläisiä, he myös säilyttivät yhteyden eurooppalaiseen taiteeseen, tunnuslauseena

”kansallisen kautta yleiseurooppalaiseen”.

Kopposen näkemyksen mukaan kirjailija Arvid Järnefelt, hänen veljensä Kasper Järnefelt, tärkeä suomalaisen kirjallisuuden taustavaikuttaja, sekä maalari Eero Järnefelt pyrkivät parhaansa mukaan säilyttämään työssään realismin ohessa sisäisen näkemyksen ohjauksen. Kasperin iskusanoja olivat aitous, luonnollisuus, yksinkertaisuus ja rehellisyys. Lie niistä oma matkansa kansalliseen symbolismiin?

Ritva Haavikko: Minna Canthin salonki. Kuvani ”Kanttilasta”, Minna Canthin perheen kotitalosta lankakaupan yhteydessä sai uutta vahvistusta Haavikon esseestä. Minna Canthia Haavikko luonnehtii ajoittain yksinäisyydestä kärsineeksi ja tuolloin masennukseen taipuvaiseksi. Toisaalta Minna kiinnostui monenlaisista asioista ja omistautui niille vahvasti. Essee on saanut ravinnetta ja tietoutta Hanna Aspin muisteloteoksesta Minna Canth läheltä nähtynä. Itse muistelen, että siinä piirretään Minna Canthista kuva lasten ja nuorten kanssa innolla leikkineenä äitihahmona. Tätä piirrettä ei Haavikko Minnan salonkiin ole mahduttanut. Sen sijaan kirjailijat, teatteri-ihmiset, kuvataiteilijat, säveltäjät ja lehtimiehet on poimittu tarkasti mukaan.

Eila Pennanen: Minna Canthin persoonallisuus. Kirjailija Pennanen esittelee arvioitaan Minna Canthista. Teksti sisältää mielenkiintoisia poimintoja eri lähteistä. Pennanen nostaa esiin sen miten Minna viihtyi nuorten parissa, joskin hän selittää sitä sillä, että tietyssä vaiheessa Minnalla oli tilapäisiä välirikkoja Kaarlo Bergbomin, Juhani Ahon ja Järnefeltien kanssa, niin että varttuneempi seura oli satunnaisesti vähissä. Mukavaa on miten Pennanen laajentaa Minna Canthin tuttavapiiriä myös ruotsinkieliselle puolelle, Gustaf von Numers ruotsintaa Canthin näytelmän Papin perhe ja K. A. Tavaststjerna vierailee Canthin luona samana kesänä 1892 kun Canthin uusi näytelmä Sylvi valmistuu. Canthin viimeistä näytelmää Anna Liisaa Pennanen nimittää uskonnolliseksi. Minä näen siinä vahvaa yhtäläisyyttä antiikin draamoihin.

Niilo Luukanen: Juhlien kesät, 1886, 1889 ja 1891. Kaivattua laajennusta Kuopion kulttuurisen polttopisteen rooliin. Aloitetaan Johannes Takasen veistämän J. V. Snellmanin rintakuvan paljastustilaisuudesta Kuopion kirkkopuistossa heinäkuussa 1886, juhlapuhujana J. V. Calamnius. Vuonna 1889 kesäisiä kulttuurijuhlia vietettiin Keuruulla Järnefeltien perheen ja monien kulttuurivaikuttajien osallistuessa. Kulttuurijuhlista kolmantena mainitaan Kuopiossa järjestetyt, Viron mallin mukaiset laulujuhlat (niitä oli järjestetty Suomessa eri paikkakunnilla vuodesta 1884). Vuoden 1891 juhlilla oli mm. esitetty näytelminä Canthin draama Papin perhe ja von Numersin pappiskomedia Bakom Kuopio (Kuopion takana).

Liisi Huhtala: Yön vanhalla jäällä. Symbolismia löytyy Minna Canthin novellista Agnes, Juhani Ahon Papin rouvasta ja K. A. Tavaststjernan romaanista Hårda tider, jonka hän Minna Canthin tuella sovitti julkaisemattomaksi näytelmäksi Uramon torppa. Huhtalan mielestä Canth ei ota novellissaan kantaa Liisin puolesta. Näin voi olla. Minä näen asian niin, että Liisi on se moderni nainen, joka tajuaa jäädä kotiinsa lähtemättä maailmalle liituamaan – on sitä kulttuuria Kuopiossakin, symbolismia myöten. Varsinkin, jos ajattelee symbolismilla tarkoitettavan itsekeskeistä omien halujen korostamista.

Irmeli Niemi: Minna Canthin ja Maria Jotunin näytelmien yhteyksiä. Maria Jotuni -tutkija Irmeli Niemi pohtii lyhyesti Jotunin yhteyksiä Canthiin. Onneksi esikuvana mainitaan myös Ibsen ja minulle yllättäen peräti Leo Tolstoi. Vaikka Jotuni mainitseekin Tolstoin olleen nero loistoajallansa (ja sittemmin vähän lapsekas), kirjoittaa Niemi, miten on antoisaa nähdä Tolstoissa molempain kirjailijain teemojen yhteinen alkulähde.

Pekka Lounela: Arvid Järnefelt – omantuntonsa juristi. Mainio pohdiskelu Järnefeltin sisäisestä moraalisesta kamppailusta, oikeudenkäynnistä Arvid vastaan Arvid, jossa voittoa taisi olla turha toivoa.

Hänen uskonnollisuutensa ei taipunut teologiseen mystiikkaan, se oli luonteeltaan rationaalista, kuten Tolstoinkin. Ihmisen tuli pelastua omassa elämässään, kuolemanjälkeinen palkinto tai rangaistus teoista tai toimista, kirkkouskovaisten taivas ja helvetti olivat yhdentekeviä kuvitelmia.

Mervi Tuomikoski: ”Minun täytyy lyödä pirstaleiksi oma kuvani” Arvid Järnefeltin Heräämiseni-teoksen (1894) teemoja. Esseessä tarkastellaan Järnefeltin kirjassaan käsittelemää oman kuvan jakautumista sisäiseen, todelliseen minään ja sellaiseen minään, jollaisena tahtoisi muitten näkemänä olla. Järnefelt vaikuttaisi pyrkineen eroon suosiota tavoittelevasta ulkokohtaisesta minästään. Tarkastellaan myös kuvan merkitystä esim. Jumalan kuvan ja ei-esittävän taiteen näkökulmasta – onko ääretöntä ideaa mahdollista kuvata?

Tellervo Krogerus: Kauppis-Heikki ja naisen vaihtoehdot. Nimeä Kauppis-Heikki (1862 – 1920) käyttänyt kirjailija asui nuorna miesnä Brofeldtin pappisperheen renkinä ja oli siten tuttu Juhani Aholle ja hänen veljilleen. Kauppis-Heikki oleskeli myös Minna Canthin tykönä Kuopiossa. Hän ei käynyt perinteisiä kirjailijain kouluja, mistä syystä hänet luokiteltiin aikanaan ja sen jälkeenkin kansankirjailijaksi. Tellervo Krogerus käsittelee esseessään Kauppis-Heikin romaanien naishahmoja. Hän arvelee Kauppis-Heikin kyenneen kuvaamaan aikansa naisia niin myötätuntoisesti, koska hän oli itsekin koko ikänsä syrjässä elänyt. Arvostelijat vain eivät tätä huomanneet vaan lukivat Kauppis-Heikin kirjat kansantaiteilijan työnä ja arvioivat niitä sen mukaan. Kauppis-Heikin osoittelematon kerronta ei sekään kelvannut, sillä kirjailijalta odotettiin selkeitä linjanvetoja ja mielipiteitä.

Kirjan lopusta, ennen enkunkielistä summarya löytyy aikajana, jossa kuvataan Juhani Ahon, Minna Canthin ja Arvid Järnefeltin puuhailuja heidän Kuopion vuosinaan 1881 – 1897. Mukaan on mahdutettu myös Kauppis-Heikki ja eräitä muita vaikuttajia. Mielenkiintoisesti joukosta on tiputettu mm. Gustaf von Numers. Ilmeisesti komediaan suhtaudutaan kuten aikoinaan naisiin ja kuten aina syrjäytyneisiin? Minusta komedialla voi tavoittaa taiteennauttijan siinä missä riuduttavalla tragediallakin. (Tunnen myös vetoa naisiin ja syrjäytyneisiin.)

Kirjassa on kaikkine hipleineen 170 sivua. Lukaisin sen parissa viikossa.