Powered By Blogger

sunnuntai 22. joulukuuta 2019

Charles Baudelaire: Välähdyksiä ja Alaston sydämeni

Ranskan ja koko Eurooppa-keskisen maailman suuri runoilija Charles Baudelaire (1821 – 1867) näyttää suunnitelleen useampia töitä samaan aikaan. Eila Kostamo suomensi ja varusti saatesanoilla ynnä kattavilla selityksillä Baudelairen kaksi keskeneräiseksi jäänyttä teosta, nimeltään:
Fusées, suom. Välähdyksiä
Mon Cœur mis à nu, suom. Alaston sydämeni
Kumpikin on julkaistu ensimmäistä kertaa 1887 ranskaksi teoksessa, jonka nimi suomeksi on Jälkeenjääneet teokset ja julkaisemattomat kirjeet. Nyt lukemani teos ilmestyi suomeksi ensimmäisen kerran vuonna 1972.

Välähdyksiä sisältää Baudelairen töihinsä liittyviä muistiinpanoja, paikoitellen tarkkoja luonnoksia tulevista teksteistä sekä muita huomioita kirjallisuudesta ja omasta ajattelusta, loppua kohden myös oman arjen huolista, mm. rahavaroista ja elämän hallinnasta.

Minusta Välähdyksiä avaa varsin kiinnostavalla tavalla Baudelairen ajattelua – olkoonkin, että sen lisäksi olisi hyvä lukaista häneltä myös joku valmiimpi kokonaisuus. Minua ilahdutti seuraava löytö, joka selittää Baudelairen runoissaan suosimaa sanaa ”kuilu”:

Niin henkisissä kuin fyysisissäkin asioissa minua on aina seurannut kuilun tunne, ei vain unen kuilun, vaan myös toiminnan, uneksunnan, muistin, himon, kaipauksen, katumuksen, kauneuden, luvun jne...

Tekstin selityksissä Kostamo toteaa, että Baudelairen viittaavan runoonsa Kuilu (Le Gouffre) vuodelta 1862. Olen koettanut saada selville, tarkoittaako Baudelaire kuilulla hautaa ja nythän se sitten selvisi, että eipä suinkaan pelkästään ja ehkä vähemmän kuin voisi olettaakaan. Käsitän kuilun taipumuksena uppoutua vaikkapa työn tekemiseen tai nautintoihin täysin sydämin. Aikajärjestykseen kirjoitetun tekstin myötä syntyy kuva runoilijasta, joka määrätietoisesti on pyrkinyt toteuttamaan tietyt suunnitelmansa. Hän käy myös jaakopinpainia itsensä kanssa sen suhteen, miten saisi itsensä ohjattua työn tekemiseen niitten tuonnemmaksi lykkäämisen sijasta. Nautinnot, lorvailu, apatia ja sairaudet ovat hidastaneet työhön ryhtymistä, aiheuttaneet velkaantumista ja siten hajottaneet hänen keskittymistään.

Tekstissä vilahtelee Baudelairen ihailemia kirjoittajia, kuten Poe, Swedenborg, Alphonse Rabbe... Kostamo kertoo selityksissä juuri sopivasti, keistä on kyse.

Alaston sydämeni on Kostamon mukaan saanut lähtöajatuksen Edgar Allan Poelta, joka toivoi ihmisten kirjoittavan omasta itsestään avoimen rehellisesti. Miten rehellinen Baudelaire sitten on, jää arvailtavaksi. Kostamo kertoo Baudelairen hautoneen kirjastaan alunperin jonkinlaista koston välinettä, mutta aie lienee laimentunut tai ainakin muuntunut siten, että kirjailija Baudelaire jo alussa tuumii haluavansa olla sekä uhri että pyöveli.

En saa tästä sitä makua, että kyseessä olisi erityisempi tunnustusteos. Parhaimmillaan Baudelaire viihdyttää minua räväköillä nälväisyillään. Hänen mielestään mm. parittelu on rahvaan lyyrisyyttä (kun ei rahvaasta muka sen kummoisempaan kauneuden harjoittamiseen ole). Kaupankäynti taas on saatanallista, se on itsekkyyden muodoista alhaisin ja halpamaisin. Joulun kunniaksi siteeraan loppuun jotain henkisempää:

Jokainen luotu muoto, ihmisenkin luomus, on kuolematon. Sillä muoto on riippumaton aineesta, eivätkä molekyylit ole se mistä muoto koostuu.

Kun luin loppuun Välähdykset ja Alastoman sydämen (yhteensä 137 sivua) vuoden pimeimpänä päivänä, oli kynttilälläkin sydän sykkyrällään.
Valo loistaa pimeydessä, pimeys ei ole saanut sitä valtaansa. (Joh. 1:5)  
Valoisaa Joulunaikaa!

keskiviikko 18. joulukuuta 2019

Matti & Teppo: Joulu on rakkautta

Tällä kertaa joulukertomukseni ei olekaan perinteinen disnitarina eikä edes viskimurina vaan kirjoitan c-kasetista, joka on tullut merkitsemään joulunaikaa meidän perheessämme. Laulajaduo Matti ja Teppo, Ruohosia molemmat, levytti vuonna 1989 kasettinakin julkaistun joululaulujen koosteen nimeltänsä Joulu on rakkautta. Tästä kasetista on nyt kyse – varmaan tarkkaavainen lukija aavisti sen jo otsikosta.

Muistelen ostaneeni kasetin 1990-luvun puolivälin paikkeilla Siilinjärven Kesoililta. Tuo huoltoasema on kadonnut aikoja sitten, sen paikalla on nyt Abc-liikenneasema. Moni muukin ilmiö yhteiskunnassa on tullut ja mennyt, Matti & Teppo sen sijaan pitävät pintansa. Tietysti kasettia kuunnellaan meillä vain joulun seutuun, tänä jouluna vaimoni kuunteli sen pari kertaa läpi pipareita paistellessaan. Meillä on myös muuta hienoa jouluista musiikkia, mutta jostain syystä Joulu on rakkautta soi joulun tunnelmaa kaikkein lämpöisimmin. Käyn nyt läpi kaikki kasetin esitykset kepein kommenttiraidoin:

A-puoli
1.Joulusikermä (sisältää katkelmat lauluista Koska meillä on joulu, Porsaita äidin oomme kaikki, No onkos tullut kesä, Joulupuu on rakennettu, Joulu on taas). Sikermän alussa todetaan koulun herenneen rasittamasta. Muutoinkin monet valituista lauluista tuovat mieleen koulussa harjoitetun joululauluohjelmiston. Kyseessä on avaus, josta kasetilla siirrytään etiäppäin vatsa täynnä puuroo.
2.Tonttuparaati. Reippaan viihdemusiikin säestämä tonttuosasto vyöryy Korvatunturilta hyvien tarkoituksien ja lahjain kera.
3.Joulu on rakkautta. Kasetin nimikappale on saavuttanut tajunnassani legendan aseman. Legendaa ei oikeastaan pysty selittämään. Huomaan, etten kovin hyvin edes ole sisäistänyt V-P Lehdon tekemää sanoitusta. Tuntuu että tärkein yksityiskohta, kertosäkeessä toistuvat hu-huu ja uu-uu, ovat merkittävimmällä tavalla määrittäneet suhdettani tähän legendaan. Aikoinaan esitin kotioloissa toisintoa kappaleesta Esa Pakarisen äänellä (huhuu, kukkuu). Vaikka lapset pyysivät minua lopettamaan, he kumminkin nauraa kihersivät. Musiikki hehkuu rauhoittavaa joulun lämpöä. Asuimme erämaassa, keskellä lumilakeuksia kylmän ja lumen keskellä – joulu toi kaivatun levähdyksen hetken. Joulu on rakkautta on minulle jouluisen iskelmämusiikin Lumihiutaleitten valssi.
4.Petteri Punakuono. Kelpo esitys tunnetusta jouluiskelmästä.
5.Jollei jouluna ole lunta & Joulupukki matkaan jo käy. Potpurrisovitus piristää näitä tunnettuja jouluiskelmiä.
6.Rekiretki. Hilpeä ja silti tasapainoinen esitys tunnetusta joulujollotuksesta. Perinteinen talvitunnelma välittyy mainiosti.
7.Klingelingeling. Tämä juhlavapoljentoinen, vissiinkin saksalainen joulusävelmä tuli minulle tutuksi tältä kasetilta. Ei huperompi.
8.Kulkuset. Reipas joululaulu A-puolen päätteeksi.
B-puoli
1.Nyt syttyy valot tuhannet. B-puolen rauhallisempi ja juhlavampi ohjelmisto alkaa tällä sävelmällä, joka on tullut minulle tutuksi tältä kasetilta.
2.Varpunen jouluaamuna. Suomalaisen joulumusiikin huippuihin kuuluva laulu oivallisesti tulkittuna.
3.Marian poikalapsi. Jännästi lopussa ripeytyvä tempo pysyy hienosti laulajan hallinnassa tässä hittimittoihin kehittyneessä jouluiskelmässä.
4.Valkea joulu. Jouluisista iskelmistä ja hiteistä puhuen, täs siul on toinen. Ja täydestä menee.
5.Konstan joululaulu. Kasetin loppuosa kallistuu kotimaan puoleen. Tässä tapauksessa suorastaan kalmistoon.
6.On hanget korkeat nietokset. Muinoinen ministeri ja kirjailija Vilkku Joukahainen on sanoittanut tämän lapsuudesta tutun sibeliaanisen laulun.
7.En etsi valtaa loistoa. Toinen Topelius, eikä kun Sibelius päättää kasetin juhlavan ja harrastunnelmaisen B-puolen.

sunnuntai 1. joulukuuta 2019

Teeman elokuvafestivaali syksy 2019

 
Katselin muutaman elokuvan Teema-kanavan elokuvafestivaalilta. Aiheesta pari sanaa.

Ildikó Enyedi: Kosketuksissa (Testről és lélekről, engl. On Body and Soul, vuodelta 2017). Unkarilainen draamaelokuva teurastamossa työskentelevistä ihmisistä. Mies on talouspäällikkö, nainen laaduntarkkailija. Heidän välilleen pyrkii syntymään suhde melkein kuin heidän tahdostaan riippumatta. Hahmot ovat juuttuneet rooleihinsa antiikin draamojen tapaan. Liikahdukset tapahtuvat hitaasti tai ei ollenkaan. Aikaa kuluu.

Talveen hyytyneessä metsässä liikuskelevat isokauriit – uros ja naaras. Ne lähestyvät toisiaan hitaasti, vertauskuvana tarinan pääparille. Mies ja nainen näkevät yö yöltä samaa unta isokaurisparista. He tajuavat kuuluvansa yhteen, mutta jokin kipinä puuttuu, kenties uskallus, ehkä parisuhde on heidän sisimmästään poissuljettu mahdollisuus?

Teurastamossa tapetaan nautaeläimiä. Veri valuu lattialle pahaenteisenä. Se houkuttelee mieleeni Polanskin elokuvan Inho, jossa nainen ei kykene intiimiin suhteeseen miehen kanssa. Myös tässä elokuvassa päädytään siihen, että veri pulppuaa ihmisestä. Joskus uskottiin suoneniskun tervehdyttävään voimaan. Onko kuitenkin kyse siitä miten sattuma jakaa kortit tai siitä miten paljon aikaa ja sisäistä painia uskaltaminen vaatii?

Billy Wilder: Piukat paikat (Some Like It Hot, vuodelta 1959). Perjantai-iltana ei ollut alkuillasta oikein muutakaan elokuvaa, joten katseltiin tätä moneen kertaan nähtyä. Kyseessä onkin ihan kelpo komedia. Sammuin siinä vaiheessa kun Tony Curtis peruutteli veneen takaisin laituriin huvijahdilta. Olin kuitenkin herännyt vielä kattamaan pöydän valmiiksi aamiaista varten.

Aamulla herättyäni ajattelin millaista olisi ollut, jos Marilyn olisi katsellut elokuvaa meidän kanssamme. Varmaan hän olisi mennyt sohvalle pitkälleen. Vaimo ja minä oltaisiin neuvottu, että ei kannata panna päänaluseksi sitä paksumpaa tyynyä. Se on sohvalla vain vaimon neulomistyötä varten käsivarren tukena. Jos nukkuu se pään alla, ruppee niskoo pakottammaan. Olisimme keskustelleet maraschino-kirsikoista ja sanonnasta jello on springs. Arvoitukseksi jää olisiko Marilyn sammunut ennen minua.

Ali Abbasi: Raja (Gräns, vuodelta 2018). Tina on toisenlainen, Vore toinen samanlainen. Elokuvassa liikutaan metsässä, ollaan luonnon kanssa yksissä ja toisissa tekemisissä. Metsä on syksyinen, loppua kohti talviseksi muuttuva. Lämmöstä erkavoituminen kuvannee myös erilaista asennoitumista elämään. Ihmisten kyky sietää erilaisuutta joudutetaan koetukselle katsojan omassa tajunnassa. Erilaisuus näyttäytyy riskinä, josta myös samanlainen toisenlaisuus joutuu kärsimään.

Tykkäsin tässä elokuvassa aiheesta ja suurimmalta osalta sen käsittelystäkin. Väkivaltaa voidaan elokuvissa kuvata, tässä tietty raja ylitetään, tarkoituksellisesti. Loppuratkaisu tasapainottaa vaikutelmaa, se on smetanaa borssin päälle.

John Schlesinger: Keskiyön cowboy (Midnight Cowboy, vuodelta 1969). Aivan mahtava elokuva! En ollut vissiin koskaan katsellut tätä kokonaan, vaan pätkiä sieltä täältä. Todella upeaa työtä jota on nautinto katsella.

Charlie Kaufman ja Duke Johnson: Anomalisa (vuodelta 2016). Asiakaspalvelun guru saapuu Cincinnatiin pitämään puheen laajalle kuulijajoukolle. Hän neuvoo asiakaspalvelijoita asiakkaan kohtaamisessa. Asiakas tulee nähdä kiinnostavana ihmisenä. Puhujan oma ongelma on, etteivät ihmiset enää kiinnosta häntä. Hotellissa hän kuitenkin tapaa naisen, joka herättää hänet eloille.

torstai 28. marraskuuta 2019

Muutamia scifi-kuunnelmia

Olen kuunnellut tässä joutessani muutamia scifi-kuunnelmia. Heitän niitten tiimoilta pari sanaa ilmoillen:

Jumalan yhdeksän biljoonaa nimeä, Arthur C. Clarken (1917 – 2008) aiheen mukaan Yleisradiolle kirjoitti Pekka Lounela ja ohjasi Johanna Rajamaa vuonna 1968. Kesto 42 minuuttia.
Tämän olin kuunnellut aikaisemmin, ehkäpä joskus 70-luvulla? Munkkien salaperäinen, kärsivällinen, maailmalle selkänsä kääntänyt odotus jäi tuolloin mieleeni. Nyt ratisi matriisikirjoitin muistoja herättävästi.
Turvallisuustarkistus, Arthur C. Clarken novellin mukaan Yleisradiolle kirjoitti Pekka Lounela ja ohjasi Kauko Laurikainen vuonna 1977. Kesto 15 minuuttia.
Vähän vaikea uskoa, että tämä olisi vuodelta 1977. Luulisin, että on samalta vuodelta kuin edellinenkin tai ehkä näitten kuunnelmien esitysvuodet ovat vaihtuneet keskenään? Joka tapauksessa nautinnollista kuunneltavaa. Jussi Jurkka esittää koneitten korjaajaa, joka sotkeutuu suurempaan projektiin kuin arvaakaan. Kyllikki Forssell on kertojana oikea unelma. Lyhyessä kuunnelmassa esitetään mojova kertomus ja ehditään silti kuunnella muutama minuutti Rhapsody in Blueta.
Ei seuraavaa aamua, Arthur C. Clarken novellista Yleisradiolle dramatisoi ja ohjasi Marja Rankkala vuonna 1977. Suomensi Matti Kannosto. Kesto 17 minuuttia.
Mies on raketti-insinööri. Hänet on jätetty, rakkaus ei ole rakettitiedettä. Thaar-planeetan hyväntahtoinen yhteydenotto läsähtää kiville kuin ilmastosopimus Amerikoissa. Tässäkin sanotaan pienessä ajassa paljon, mutta ei niin viihdyttävästi kuin edellisessä.
Venuksen ihanat kukkulat, C. M. Kornbluthin (1923 – 1958) satiirista Yleisradiolle dramatisoi Pertti Nieminen ja ohjasi Saulo Haarla vuonna 1968. Kesto 1 tunti 27 minuuttia.
Kiinteistönvälittäjä vaipui elämän ja kuoleman väliseen tilaan satoja vuosia sitten ja nyt hänet herätetään uuteen, kehittyneeseen maailmaan. Mutta kehitys ei miellytä kaikkia maapallon asukkaita. Ihmiskunta on laiskuuttaan tyhmentynyt, joten merkittävää työtä tekevät vain kaikkein fiksuimmat ja hekin salaa muilta valtavan työpaineen alla. Kiinteistönvälittäjä keksii oitis ratkaisun maapallon liikakansoitukseen, mutta ahnehtii provikoitten suhteen. Sakari Jurkka vetää räväkästi pääosan.
Aikasafari, Ray Bradburyn (1920 – 2012) novellin A Sound of Thunder (1952) dramatisoi Marja Rankkala ja ohjasi Annika Idström vuonna 1980. Kesto 38 minuuttia.
Tämän tarinan luin joskus lukion lukukirjasta, varmaankin lyhennelmänä. Ei se tosin tässäkään turhan pitkä ole. Helppoa ymmärtää miksi teksti teki vaikutuksen. Tarina toimii edelleen erinomaisesti. Ehkä sen sanomaksi nykyeuroissa muodostuu ajassa matkustamisen absurdius vaikka se tässä esitetäänkin vaarallisena viihteenä.
R.U.R.” Raison's Universal Robots, alunperin Rossum's Universal Robots, Karel Čapekin (1890 – 1938) kollektiivinen näytelmä vuodelta 1920. Kolmiosainen kuunnelma. Suomentaja Jalo Kalima, radiolle sovitti Harri Kaasalainen ja ohjasi vuonna 1965 Eero Leväluoma. Kesto 1 tunti 35 minuuttia.
Pian viedään viimeistä kuukautta iloisesta kymmenluvusta. Uusi uljas 20-luku odottaa meitä ennennäkemättömin haastein. Tosin jo sata vuotta sitten löytyi ajattelijoita, jotka kykenivät näkemään tulevaan. Siltä ainakin tuntuu, kun kuuntelee tätä Čapekin näytelmän kuunnelmaversiota. Olkoonkin, että osittain Čapek saattaa pohtia uuden neuvostojärjestelmän mahdollisuuksia ja mahdottomuuksia, hän nostaa näytelmässään esiin myös väestönkasvun pysähtymisen kehittyneissä maissa. Omanarvontuntoon heräävät robotit voi nähdä myös kehittyvien maitten väkenä, joka seisoo hyvinvoinnin porteilla vaatimassa osaansa. Voittaako rakkaus kaiken? Mitähän Čapek sanoisi tänään?

maanantai 18. marraskuuta 2019

Yle Areenan Virginia Woolfila

Kuuntelin Yle Areenalta kaksi kuunnelmaa, jotka oli dramatisoitu Virginia Woolfin (1882 – 1941) teksteistä. Vuonna 2005 valmistui Kirsti Simonsuuren suomentama ja Eira Johanssonin sovittama ja ohjaama Oma huone, joka perustuu esseehen nimeltä A Room of One's Own. Monologikuunnelman esittää Aino Seppo.

Kuunelmassa Woolf kipaisee British Museumiin mietiskelemään naisten kirjoittamaa kirjallisuutta. Sitä on aika vähän, mihin on syynä naisiin kohdistunut sorto, heidän luovuutensa ohjaaminen sukkien parsimiseen yms. Tämä on varmaan ihan totta. Moni muu väite kuunnelmassa aiheuttaa epäilystä. Nimi Oma huone viittaa Woolfin ajatukseen siitä, että naisetkin kyllä kirjoittaisivat, jos heillä olisi riittävä toimeentulo ja oma huone.

Woolf kirjoittaa keskiluokkaisista naiskirjailijoista, kuten Bronten sisaret ja Jane Austenista, jotka kirjoittivat olohuoneessa, Austen ilmeisesti muilta salaa. Tätä kautta Woolf auttaa lukijaa tai tässä tapauksessa kuuntelijaa ymmärtämään mihin sitä omaa huonetta tarvitaan. Keskiluokalla tosin saatettiin Englannissa tuolloin tarkoittaa varsin varakastakin väkeä, joilla oli kellarikerros täynnä palvelijoita ja luultavasti jokin kirjoitussoppikin löytyi.

”Ne [mestariteokset] syntyvät tuloksena monien vuosien samansuuntaisesta ajattelusta. Ihmisryhmän ajattelusta. Niin että joukon kokemus on yksittäisen äänen takana.” Näin Woolf kirjoittaa Simonsuuren suomentamana. Toisaalta hän toivoo mielen vapautta kirjoittaa niin kuin haluaa. Tietenkään nämä ajatukset eivät sulje toisiaan pois. Olen joskus kuullut ajatuksen, jonka mukaan mestariteoksia kirjoittavat vain mestarit, ei se sorrettu kansa, jonka vaiheista teos kertoo. Olen tosin kuullut monia muitakin ajatuksia.

Risto Ahti kirjassaan Runoaapinen (osa 1 tai 2, en muista kumpi) kirjoittelee jotenkin siihen suuntaan, että satatuhatta apinaa voi sadallatuhannella kirjoituskoneella kirjoittaa maailman parhaan romaanin. Siinä oli joku jatkokin, joka taisi viitata niihin mestareihin, mutta oli miten oli. Nykyään voi aikamoisella vaivalla lukea nettikeskusteluista porukalla väännettyjä mestariteoksia, joita ei jaksa moderaattorikaan lukea. Woolf taitaa myös haikailla todellisuutta, jota kuvata kirjoissa. Ei kukaan halua lukea todellisuutta kirjoista. Todellisuus on valtaosaltaan sellaisten väliaineitten täyttämää, ettei sitä pirukaan jaksa sellaisenaan kuvata saati sitten lukea.

Toiseksi kuuntelin Virginia Woolfin romaaniin tai johonkin perustuvan kuunnelman Aallot (kirja on vuodelta 1931). Ohjaus ja dramatisointi Eira Johansson, suomennos Kai Kaila, mukana tarpeellinen määrä näyttelijöitä. Lukaisin kirjan joitakin vuosia sitten ja aika vähälle jäi tajuntani virtaus. Kuunnelmassa ei yritetä selittää teosta, vaan kaikki esitetään samantapaisena sekametelinä kuin se on lukemani perusteella. Seitsemän nuorta kertoo mitä kertoo omasta näkökulmastaan, aallot alkavat hommelinsa auringonnoususta ja päättävät sen auringonlaskuun. Ohessa menee näitten ihmisten elämäkin alusta loppuun.

Bernard tässä kuunnelmassa pohdiskelee onko tarinoita lainkaan olemassa. Hän kertoo täyttäneensä muistikirjojaan lauseilla, joita käyttäisi päädyttyään aitoon tarinaan, johon kaikki kerätyt lauseet liittyisivät. Tarinaa ei kuitenkaan ole löytynyt. Ehkä Aallot on Woolfin keino kertoa tarina, jossa on irrallisia huomioita, joitten kautta ei suoranaisesti rakennu mikään täsmällinen tarina? Ehkä hän näin pyrkii kuvaamaan todellisuutta sellaisena kuin se rakentuu useampien satunnaisten rikkinäisten peilien kautta?

lauantai 16. marraskuuta 2019

Arcturuksen kaatopaikka

Puolalaisen Stanisław Lemin teksteistä valikoitu kolmiosainen kuunnelmasarja Arcturuksen kaatopaikka vuodelta 1983 tuli kuunneltua eilen Yle Areenasta. Kuunnelmasarja käsittää jaksot:
Prinssi Ferrix ja prinsessa Kide, suomentaja Matti Kannosto, ohjaaja Kari Paukkunen
Elektroninen runoilija, suomentaja Matti Kannosto, runojen suomennus Esko Salervo, ohjaaja Kari Paukkunen
Maimos omasyntyinen, suomentaja Esko Salervo, ohjaaja Outi Valle.
Kaikki jaksot on dramatisoinut Esko Salervo.

Seuraavaksi muutamia valikoituja ajatuksiani Arcturuksen kaatopaikan tiimoilta. Tyylilajina on scifi. Tämä tarkoittaa sitä, että kaikissa tarinoissa on mukana teknisiä, yleensä sähköisiä vempeleitä. Niitten vempeleitten toiminnassa lienee jonkinmoista logiikkaa, en ole mikään tekninen hahmo, joten se ei minua kiinnosta vähääkään.

Oikeesti näissä kaikissa tarinoissa puhutaan ihmisestä. Mukana tosin on vain yksi ihmishahmo, prinssi Ferrixin kilpakosijaksi ilmaantuva valjunkainen. Kaikki muut hahmot ovat koneita, yleensä tietokoneita, kuten keksijä Trurl, joka päättää kehittää elektronisen runokoneen. Hän on aikaisemmissa keksinnöissään karkeasti epäonnistunut, mutta nyt Lem lempeässä tai vähemmän lempeässä viisaudessaan antaa Trurlin onnistua.

Maimos omasyntyinen taas on Arcturuksen kaatopaikalla sattuman ja entropian synnyttämä, irrallisista tavaroista kasautuva, jotenkuten toimiva ajatteleva kone. Maimos pitää aluksi itseään täydellisenä. Aistinelimensä ja muistinsa menetettyään hän yrittää sitten luoda olemassaololleen viisaustieteellisen selityksen ja tarkoituksen. Aluksi hän arvelee Gozmoksen ympäröivän häntä. Myöhemmin hän hylkää tämän ajatuksen alkaen uskoa Gozmoksen olevan hänen sisällään. Pehmeä-ääninen Paavo Pentikäinen esittää Maimosta, joka alkaa viihdyttää itseään luomalla päivittäin sisäiseen Gozmokseensa erilaisia olentoja, joilla on tiettyjä tavoitteita toimissaan. Pahaksi onneksi nämä tavoitteet risteävät ja syntyy sotia. Mutta ainahan voi alkaa alusta ja luoda jotain uutta!

Trurl sen sijaan tavoittelee omassa kertomuksessaan täydellistä runokonetta. Kilpailevien runorobottien kauhuksi Trurl onnistuu ja todellakin täydellisesti. Lopulta hänen muualle myymänsä runokone hehkuu kerrassaan avaruudellisen supernovamaista lumovoimaa.

Prinssi Ferrixin tavoittelema prinsessa Kide tajuaa katseltuaan kilpakosijoittensa kaksinkamppailua, ettei hän millään voisi elää limaisen, röhisevän ja piereskelevän valjunkaisen kanssa, vaan hän on kone jonka vain toisen koneen säihke voi täydellistää.

Tietyssä mielessä tässä Lemin tarinoitten valikoimassa käsitellään saman tyyppistä maailmaa, jota Isaac Asimov hahmotteli kertomuksissaan, joissa koneet joskus valloittaisivat kömpelöitten ihmisten maailman. Itse asiassa Philip K. Dickin romaani, josta on tehty nyt jo kaksikin Blade Runner-elokuvaa, käsittelee samankaltaista teemaa. Lemin teksteissä näihin synkänsävyisiin aihelmiin tulee mukaan koneitten lannistaman ihmiskunnan huumori. Koneet käyttäytyvät niissä kuin ihmiset, niillä on omia päämääriä, joita kohden ne ponnistelevat. Inhimilliset koneet saavat ihmisen piirteitä ja silloin niistä voi kertoa kuin ihmisistä. Koneet erehtyvät, tekevät ohjelmointivirheitä, mesovat maailmankaikkeudessa kuin härkä porsliinikaupassa. Täydellisyys toteutuu, kun pieni, satunnaisesta kaatopaikkaromusta syntynyt Maimos korroosion ja muitten hajottavien voimien toimesta lakkaa itse toimimasta Gozmoksineen kaikkineen.

torstai 14. marraskuuta 2019

Marraskuisia kuunnelmasarjoja

Kun ei lukeminen oikein maistu, kuuntelin tänään kaksi kuunnelmasarjaa. Molemmat kuunnelmasarjat sisältävät jännitystä ja yliluonnollisia ilmiöitä.

William Peter Blattyn (1928 – 2017) vuonna 1971 julkaistuun romaaniin The Exorcist, suomeksi Manaaja, perustuvan, Robert Frostin BBC4:lle dramatisoiman ja Ville Koskivaaran suomentaman kuunnelmasarjan musiikin on tehnyt Max Lilja ja äänisuunnittelun Tuomas   Skopa. Pääosissa kamppailevat Leo Honkonen ja Pihla Maalismaa sekä äitinä Meri Nenonen. Ohjaaja on Maria Veijalainen. Kuunnelmasarjassa on neljä osaa, kokonaiskesto 166 minuuttia.

Manaaja on kuunnelmana ihan ok. Ei se nyt enää ihan sillä tavalla jännittänyt kuin 1970-luvulla, kun luin tämän Apu- tai Seura-lehdestä lyhenneltynä jatkosarjana. Elokuvan näin vasta noin parikymmentä vuotta sitten. Parantelin olosuhteita kotikuuntelua varten jättämällä valot sytyttämättä harmaana marraskuun päivänä. Kävelylenkillä yritin ottaa marraskuisia lepsusti pahaenteisiä kuvia. Lenkin jälkeen söin lihapiirakan kahdella nakilla ja kuuntelin kaksi viimeistä osaa. Välillä tarkkailin jäiselle pihalle satavaa vettä. Tulvariski on otettava huomioon.

En tiedä muistinko jotenkin väärin vai oliko tarinan loppua vähän viilailtu. Muistothan tuppaavat muuttumaan, joten voi olla, että alkutekstissäkin on katseltu muutakin kuin Ecce Homoa. Joka tapauksessa oli oikein kiva kokeilla tätä Yle Areenan kuuntelumahdollisuutta. Luulenpa kuuntelevani usein tämän jälkeen.

Ja koska lupaukset voi joskus pitääkin, kuuntelin samaan syssyyn myös toisen kuunnelmasarjan. Oskar Reposen (1928 – 1997) kirjoittamaan samannimiseen, vuonna 1982 julkaistuun romaaniin perustuvan kuunnelman Hautasi on Odessassa olin kuunnellut jo vuonna 1983, jolloin kuunnelmasarja esitettiin radiossa ensi kertaa. Pidin tuolloin kovasti kuunnelman tunnelmasta, joka silloin meni minuun ihan täydestä. Vielä nytkin kuunnelma tuntuu minusta varsin laadukkaalta. Itse olisin pyrkinyt ehkä hieman tiivistämään tarinaa. Joka tapauksessa dramatisoinnissa on onnistuttu jättämään pois romaanin paikoin arkipäiväistäviä kuvauksia sekä muuta reportterimaista kerrontaa, jotka jossain määrin latistavat hyviä tunnelmallisia virityksiä. Valitettavasti Yle Areenan tiedoista en löydä dramatisoijan nimeä – tosin kirjoittajaksi mainitaan Oskar Reponen itse. Ohjaaja on Rauni Ranta. Tehosteet on tehnyt Merja Pesola. Pääosaa, toimittaja Erkki Saarta, esittää Markku Nieminen.

Jännä kyllä tässäkin kuunnelmasarjassa kävi niin, että olin muistellut loppuratkaisun hieman toisenlaiseksi. Oikeastaan tämä loppu vaikutti aika hyvältä. Kaiken kaikkiaan kuunnelma pysyi oikein hienosti koossa ja jaksoi kiinnostaa loppuun asti. Kokonaiskesto on 256 minuuttia.

Laitan tähän vähän niitä lenkillä ottamiani valokuvia. Ne on otettu vanhan mallisella kännykällä, jossa ei ole kovin kummoinen kamera, mutta jospa ne menettelisivät.


tiistai 22. lokakuuta 2019

Mandariinin tytär

Mandariinin tytär ja muita vanhoja kertomuksia – Varhaisten suomalaisten naiskirjailijoiden kirjoituksia 1
Toimittanut ja esipuheen laatinut Matti Järvinen (s. 1982)
Tarvitut suomennokset ja kieliasun tarkastukset Matti Järvinen
Julkaisuvuosi 2017

Kirjassa on 15 novellia ja lopussa kirjailijaesittely. Kertomukset on järjestelty kirjaan ensimmäisen julkaisuvuotensa mukaiseen järjestykseen. Kirjoitan tähän jotakin jokaisesta kertomuksesta. Tekijän nimen jälkeen hänen elinvuotensa, kertomuksen nimen jälkeen sen mahdollinen ruotsinkielinen nimi ja ensimmäinen julkaisuvuosi.

Wendla Randelin (1823 – 1906): Maria (Maria, 1853). Takakansitekstin mukaisesti tämä lienee sitä paatoksellista romantiikkaa. Voisi myös nimittää vanhakantaiseksi isänmaallisuudeksi ja viimeisen päälle uskollisen rakkauden kuvaukseksi. Suomen sodan tapahtumien kertailu nielaisee liian suuren osan kertomukselta olkoonkin että kuninkaallisen epäpätevän sodanjohdon arvostelulla lienee sodanvastainen tarkoitus.
Fredrika Runeberg (1807 – 1879): Mandariinin tytär (Mandarinens dotter, 1863). Kiinaan sijoittuva kertomus Ju Pingistä ja hänen uhrautuvaisesta tyttärestään. Aiheena on kyllä nainen isänsä varjossa, mutta ihan suoraan en vetäisi tästä verrantoa Suomen naisen asemaan. Toisaalta uskonnon hämärät myytit ovat kertomuksessa tärkeässä osassa ja ihmisiähän on hallittu niittenkin kautta. Kirjailijan puoliso taisi olla myös pappismies.
Elisabeth Löfgren (1851 – 1931): Saaristossa (1874). Pistol-vanhus (vrt. Runebergin Jouluillan Pistoli) naurahtaa nuorelle luonnontutkijalle, joka saa sitten kuulla merenrantakylän tarusta. Selkeästi etenevä tarina, jonka pointti jää hämäräksi.
Fredrika Runeberg: Starkin mamsellien salaisuus (Mamsellerna Starks hemlighet, 1876). Kertomus neljästä sisaruksesta, jotka yrittävät pärjätä naimattomina ja kunniallisina Turussa. Nähdäkseni tässä osoitetaan sormella 1800-luvun alun naisten kehnoja oikeuksia.
Theodolinda Hahnsson (1838 – 1919): Mitä koski kohisee? Mitä kuuset kuiskailee? (1879). Nuori Helmi-neitonen yrittää lukea katkismusta ulkosalla, mutta kuunteleekin kuusia ja koskea. Sikäli kuin kirjailija on todellakin hengellisesti virittynyt koti-uskonto-isänmaa-linjalle, tuntuu jännältä, että hän kuvailee melkeinpä kalevalaisen kuuloista kansanihmisen luonnonkaihoa. Tämä herätti huomiotani – luultavasti juuri osana muuta kertomuskatrasta. Jokin Helmessä vaikuttaa niin todelta!
Hanna Ongelin (1848 – 1893): Varjo sotatantereelta (En skugga från kriget, 1880). Ensimmäiseksi suomalaiseksi ammattikirjailijaksikin mainittu Hanna Ongelin omasi kuulemma joitain miesmäisiä tapoja. Niinpä tämäkin novelli kertoo naisesta sotimassa miesten joukossa. Ylitsevuotavan romanttinen sepustus.
Maria Furuhjelm (1846 – 1916): Satu (En saga, 1883). Satukertomus, joka kannustaa ahkeruuteen, säästäväisyyteen ja vähään tyytymiseen.
Ina Lange (1846 – 1930): Salomaassa: Luonne (I ödemarken: Stämning, 1884). Ihan kelpo talvisen saunaillan kuvaus vaihtuu ylenpalttiseen dramatiikkaan sekä yläluokan ja köyhän kansan vastakkainasetteluun.
Elisabeth Löfgren: Ruotu-Leena (1886). Äärirealistinen kuvaus köyhän vanhuksen elosta ja kuolosta lisättynä yhteiskunnallisella ohjeistuksella asiaintilan parantamiseksi.
Constance Ullner (1856 – 1926): Syyskuvaus (Höststämning, 1886). Pieni, nykyaikainen ja verrattain toimiva novelli parisuhteen päätöksestä.
Hilda Elmgren (1844 – 1935): Aamuhavaintoja (1888). Kuvaus maaseudun elämästä riihenpuinnin aikoihin. Viimeisen päälle jalat maassa.
Saima Grönstrand (1863 – 1931): Pollen kuolema (1890). Humma on hommansa hoitanut, nyt se saa levon. Kohdetta etäännyttämällä saavutetaan läheisyyden tuntu.
Aino Malmberg (1865 – 1933): Ystävyyttä (1903). Hanna käyttää miesväen hattuja ja tykkää Sissistä. Tämä häiritsee lomaseurueen mielipidejohtajaa, rouva Dahlia. Suukotuttaako Sissi häntäkin?
Elvira Willman (1875 – 1925): Tunteita (1904). Hyväosainen minäkertoja häkeltyy nähdessään ensimmäistä kertaa riutuneitten työläisten menevän aamukuudeksi töihin.
Hilja Pärssinen (1876 – 1935): Loihdittu (1905). Onnellinen puuseppä uneksuu isommasta osasta. Ylenpalttinen onnen odotus viestittää lukijalle, että toivonsa on turha. Vaikutelma olisi masentava, ellei se sisältäisi rivien väliin kirjoitettua taistoonkutsua.

Luin kirjan muutamassa päivässä. Olen todella iloinen, että vanhempaa kotimaista kirjallisuutta näin mukavina annospaloina (vain 127 sivua) saatetaan tarjolle. Nostan olematonta hattuani Matti Järviselle. Kirjasta on blogeerannut myös Aino, kannattaa lukea kommenttiosio.

lauantai 19. lokakuuta 2019

Riistetty elämä

Vuonna 2014 julkaistu novellivalikoima nimeltä Riistetty elämä sisältää alaotsikkonsa mukaisesti rikos- ja kauhunovelleja. Kirjan lopusta löytyy tietoa novellien kirjoittajista, joita on mukana seitsemän. Kirjoitan jotakin kustakin kirjan novellista:

Henry Aho: Nimettömät. Lyhyt tarina, jossa näkökulma vaihtelee kahden henkilön välillä. Tämä vaihtelu tekee kerronnan otteesta napakan, väkivalta vain ei houkuta. Liikutaan kauhun ja rikoksen selittämättömillä rajaseuduilla.
Suljettujen ovien takana. Selkeästi kauhunovelli. Perintötalossa hengittää jokin, jota ei nää.
Katja Alm: Meimi-tädin muistolle. Tässä novellissa kirjailija on mielestäni antanut lukijalle mehevän hahmon Meimi-tädin muodossa. Olisi ehkä kannattanut kehitellä itse juonta pitempään, Meimi-tädissä olisi aineksia, mutta kertomus ratkee kovin perinteiseen tyyliin.
Vanha valokuva. Kauhunovelli. Kirjailija lienee Sirpa Tabetin romaanien ystäviä. Ainakin paikoitellen tuli Punainen metsä mieleen tästä novellista, vaikkakaan yhtäläisyydet eivät sinänsä ole mitenkään täsmällisiä. Tätäkin olisi ehkä voinut kehitellä pitemmälle, tosin tykkäsin loppuratkaisusta.
Kari Hanhisuanto: Elämän ruletti. Lääkäri Jani etsii kiksejä kansainvälisesti tunnetusta hurtista huvittelusta, jossa krupieeri ei totea: ”Ei enää panoksia.”
Maria. Novelli taiteilee onnistuneesti kauhun ja rikoksen rajamailla. Joku olisi ehkä siirtynyt suoremmin kauhuosastolle, mutta toimii näinkin.
Unto Kettunen: Koskenlaskijan morsian. Kirjaan valituissa Kettusen novelleissa väkivalta on rakenteellista. Tässä novellissa käsitellään kunnallispolitiikkaa kaavoituksen osalta. Pienen kaupungin päätöksenteon kuvaus vakuuttaa minua.
Tuhottu elämä. Erikoista tämäntyyppisessä valikoimassa on nostaa Suomen sisällissota tapeetille. Suoraan sanoen olisin mieluummin lukenut novellin tapahtumista ilman sotaisia kytköksiä.
Juha Mäntylä: Kosto. Lyhyt ja tiivis novelli, jossa alun nettituttavuuden kuvaaminen tuntuu mainiolta. Itse kosto-osio tuntuu jotenkin eri tyypin kirjallisuudelta, niin saumattomasti kuin se alkupuoleen soveltuukin.
Olavi. Hyvin mielenkiintoinen novelli vanhemman mieshenkilön jaakopinpainista. Näkisinpä näin, että tässä nousee esiin riistetyn elämän ohessa sen riistäjän oma elämä, mikä on erinomainen laajennus aiheeseen.
Kimmo Puustinen: Pummi. Väpä ja Pete sopivat hyvin nimiksi tämän novellin sankaruksille. Tunnelma on alusta lähtien hyvin rikoksellinen ja draaman kaari sen mukainen.
Matti Rautiainen: Daavidin tähti. Napakasti etenevä novelli kylmäverisestä murhasta ja sen tutkinnasta. Toissapäivänä juuri ihmettelin daavidin tähtiä Siilinjärven rautatieasemarakennuksen seinäkoristeina.

Kirjassa on 235 sivua. Se oli minulla matkalukemisena Helsingin reissulla. En ihan saanut kaikkea luettua, joten lopettelin kirjan tänään. Sanokaamme lukemisen kestäneen kolme päivää.

maanantai 14. lokakuuta 2019

Daniil Harms: Kurmiainen

Daniil Harms (1905 – 1942) kirjoitti elannokseen lastenrunoja ja näemmä myös lapsille soveltuvia tarinoita. Vuonna 2017 ilmestyi Katri Ahokkaan kokoamana ja suomentamana valikoima Harmsin lastenrunoja ja -tarinoita nimellä Kurmiainen.

Kovin kummoista vaikutusta eivät minuun nämä Harmsin lapsille tarkoitetut tekstit tee. En osaa sanoa monestiko niitä lapsille lukisin. Toisaalta on joskus kovin vaikea arvata mistä lapset sattuvat tykkäämään.

Harms ei selvästikään ole ihmeemmin tinkinyt oberiuttilaisista kerrontaa vinksauttamaan pyrkivistä periaatteistaan näissäkään lastenrunoissa ja -tarinoissa. Logiikka on tuvasta ulkona kuin tiikeri maantiellä. On täysin mahdollista että lapset nauttivat sellaisesta.

Suomentaja ei ole nähnyt ihan hurjasti vaivaa saadakseen runot soimaan nätisti. Vilkaisin pikaisesti Harmsin runoja venäjänkielisinä, eivätkä ne runoina mitään järisyttäviä olleet. Yksi runoista, taisi olla nimeltään Igra (suomeksi Leikki, kirjoitettu melko tarkkaan 90 vuotta sitten. Runossa Petka, Vaska ja Mishka leikkivät pihalla autoa, laivaa ja lentokonetta) vaikutti melko menevältä. Aika usein Harms oli jättänyt riimittelyn toiston varaan. Ilmeisesti kiireisellä taiteen uudistajalla oli ollut innostavampaa puuhaa kuin runon hiominen. Olen ollut ymmärtävinäni, että Harms tunnettiin Neuvostoliitossa lähinnä lastenrunoistaan. Kokeilin tietenkin suomentaa jotain Harmsin lastenrunoa, joita löytyy wikipediasta venäjänkielisinä. Sopivan lyhyt runo löytyi ja väsäsin siitä seuraavanlaisen suomenteen:

Kauanpa ne heppojaan
sirkuksessa opettaa.
Puoleen tuntiin hevoiset
saadaan meillä oppimaan!

Runon venäjänkielinen nimi on Долго учат лошадей. Sitä ei ole lukemassani kirjassa.

Tarinoissa on samaa arjen logiikan tarkoituksellista ohittelua kuin Harmsin aikuisväestölle suunnatuissa kertomuksissa. Mitä siitä sitten saa irti, ymmärtävätkö lapset hupsua logiikkaa paremmin kuin aikuiset? En tiedä.

Kirjassa on 34 sivua. Sen lukeminen kesti vähemmän aikaa kuin tämän tekstin kirjoittaminen. En tiedä onko kirjan suomentaja Katri Ahokas sama henkilö, joka ohjasi Siilinjärven kansalaisopistolla luovan kirjoittamisen ryhmää, jolle aikoinaan osallistuin. Moni muukin asia elämässä jää tietojeni ulkopuolelle. Meinasin unohtaa kehua, että kirjassa on kaunis kuvitus.

Daniil Harms: Perinpohjainen tutkimus

Venäläinen Daniil Harms (1905 – 1942) kirjoitti omituisia kertomuksen pätkiä ja yhtä omituisia pikku näytelmiä. Vuonna 2008 julkaistiin Mika Rassin suomentama ja valikoima kokonaisuus Harmsin tarinoita, näytelmiä ja kirjeitä nimellä Perinpohjainen tutkimus. Kirjan lopusta löytyy Jukka Mallisen laatima varsin kattava teksti, joka kuvaa Harmsin sekä hänen pietarilaisten hengenheimolaistensa nk. oberiuttien kirjailijaryhmittymän taidetta ja elämänkohtaloita.

Tämän kirjan lukeminen vei minulta aikaa vaikka kirja sinänsä on vain 221-sivuinen. Ja siinä on tyhjiä välisivuja ja kaikin puolin ilmavasti laadittu, joskin aika pientä tekstiä. Harms kuului siis oberiutteihin, jotka halusivat Venäjän vallankumouksen myötä mullistaa myös taide-elämää. Kuten tunnettua sosialistinen realismi ei sallinut kovin kummoisia taiteellisia uudistuksia ja siksipä nämä kokeilijat joutuivat painumaan maan alle joko kuvaannollisesti tai ihan oikeesti. Eikä elämä ennen tätä painumistakaan liene ollut kovin kaksista. Kirjeessään Kurskista Harms kertoo, ettei hän halua liikkua kaupungilla, sillä ihmiset pilkkaavat häntä kadulla. Harms kuvailee asiaa kenties humoristisesti, mutta uskon, että hän kertoo jotakin siitä todellisuudesta, jonka hän joutui kohtaamaan taidetta uudistavana huperona. Nykyään Harmsin tekstejä pidetään tietenkin uraauurtavana absurdismina. Monet oberiutit saivat Neuvostoliitossa maineenpalautuksen ja joitakin heistä alettiin pitää hyväksyttyinä kirjailijoina 1960-luvulla. Useimmat heistä kirjoittivat Stalinin aikaan lastenkirjallisuutta, jonka parissa he saivat huseerata vapaammin.

Sain aika monet remakat naurut lukiessani Harmsin kirjeitä. Niitten tyyli on sangen omintakeinen. Laitan pienen näytteen:

Hyvä Saša, tässä (ytimekkyyden vuoksi sanon vain ”tässä”, vaikka tarkoitan ”tässä kirjeessä”) aion puhua vain itsestäni. Tahdon, paremmin sanottuna, kuvailla elämääni. On kovin sääli, etten ole aiemmin kirjoittanut sinulle kirjeitä, muutoin olisin kirjoittanut niihin kaiken sen, mikä tästäkin jää pois.

Harms vaikuttaa kokevan maailman umpikujien ja hakoteitten kimuranttina sarjana, jonka mielenkiintoisuuden kanssa on vähän niin & näin. Koska eteenpäin ei pääse, voi vaikka keskittyä hassunkuriseen ilmaisuun. Oberiuttien ylevä ajatus oli kertoa tarinoita, jotka eivät etene kerronnan totuttujen lakien mukaan, he halusivat nähdä sanojen taakse, kuvata maailmaa sellaisena kuin se ei ole, jotta sen voisi nähdä sellaisena kuin se on. Jotakin tähän tapaan. Tämän ylevän tavoitteen takaa loisteleepi kuitenkin aika usein selkeä kriittisyys kirjoitusajan oloja kohtaan. Neuvostovaltio, joka joutui ihan konkreettisesti taistelemaan olemassaolostaan sekä ulkoista että sisäistä uhkaa vastaan, ei pitemmän päälle saattanut hyväksyä ovelasti kätkettyä arvostelua. Uudistajat työnnettiin marginaaliin.Totta kai tämä oli omiaan yllyttämään arvostelijoita jatkamaan mikäli vain keinoja keksivät.

Harmsin näytelmistä pisin löytyy tästä kirjasta suomennettuna nimellä Elisabet Bäng (alkujaan Jelizaveta Bam). Näytelmä alkaa sillä, että kaksi miestä paukuttaa Elisabet Bängin ovea ja vaatii häntä avaamaan. Ei tarvita erityisempää arvailua, jotta katsojalle selviää keitä miehet mahtavat olla. Lopussa Elisabet saa kärsiä tuomionsa. Näytelmän aikana tosin miehet einehtivät hänen kanssaan ja mieluilevat selvästi Elisabetia. Kirjan nimikertomuksessa Jermolaev puhuu lääkärille, jonka kanssa sukeutuu täysin järjetön keskustelu ja jonka lopuksi lääkäri antaa Jermolaeville tutkimuspillerin, johon hän kuolee.

sunnuntai 13. lokakuuta 2019

Muutamia asioja

Kävin katselemassa Kuopion kaupunginteatterin esityksen Cabaret-musikaalista. Musikaali on mielestäni mm. siinä suhteessa erilainen kuin aiheesta tehty vuonna 1972 valmistunut kahdeksalla oscarilla palkittu elokuva, jonka olen nähnyt useampia kertoja, että musikaalissa ihmiset etsivät rakkautta, kun taas elokuvassa he vaikuttavat etsivän nautintoja. Kuopion teatterin esitys oli oikein onnistunut. Vaikutti tosin ettei päivänäytöksessä kaikilta osin ollut henki päällä katsomossa ja sitä tehen sitten ei kaiketi näyttämölläkään. Pääosia vetävät nuoret näyttelijät ovat kyvykkäitä ja onnistuvat niin hyvin, että voivat jatkossa antaa mennä rennon relaxoituneella otteella. Toiseen kerrokseen, teatterin pyramidirappusten edustalle, on laitettu komeita viinitynnyreitä, joitten äärellä voi näköjään seisoskella väliajalla ilman viiniäkin. Kuopion esityksestä on aikaisemmin ansiokkaasti blogeerattu Kirjanurkkaus-blogissa.

Katselin eilen dokumenttiohjelman Ober Ost -nimisestä alueesta. Alue käsitti Latvian Kuurinmaan, Liettuan sekä osia koillisesta Puolasta ja luoteisesta Valko-Venäjästä. Nimitystä Ober Ost tästä alueesta käyttivät saksalaiset valloittajat ensimmäisen maailmansodan aikaan. Silloinhan Suomen jääkäripataljoona soti alueella osana Saksan keisarikunnan armeijaa. Dokumentin perusteella saksalaisten otteet siviiliväestöä kohtaan muistuttivat joiltain osin toisen maailmansodan aikaista tiukkaan kuriin alistamista. Tulin väkisin miettineeksi, olisiko kyse jostakin saksalaisesta perinteestä valloitettujen alueitten suhteen?

Ajatukseni harhautuivat myös liiviläisten kohtaloon. Osittain dokumentissa myös huomautettiin saksalaisten ensimmäisen maailmansodan aikaisten valloittajien halunneenkin esiintyä jonkinlaisina 1200-luvun kalparitarikunnan ja sen jälkeen perustetun saksalaisen ritarikunnan perinteen jatkajina. Liiviläiset kansana ovat lähes täysin sulautuneet latvialaiseen valtaväestöön. Kuurinmaalla on sentään rannikkokaistale, jota kutsutaan Liivinrannaksi. Siellä asui vielä 1930-luvulla liiviläisiä pienissä kalastajakylissä. Neuvostoaikana kylien elämää haittasi sosialistinen taloudenpito, joka ei sallinut yksityistä kalastustoimintaa. Tämä viimeistään näivetti kylät. Mielenkiintoinen yksityiskohta on kapearaiteinen rautatie, jonka saksalaiset ensimmäisen maailmansodan aikana rakensivat Kuurinmaalle. Siitä muodostui maailmansotien välisen ajan kulkuväylä Kuurinmaan liiviläisille. Niinpä miehittäjien toiminta saattoi tuoda mukanaan myös parannuksia alueen väestön elämään.

Olen joskus koettanut kuvitella mielessäni, millaisin miettein nykyisen Suomen alueen asujat olivat ottaneet vastaan ruotsalaiset ristiretkeläiset. Ristiretkistä Suomeen ei juuri löydy kirjoitettua historiaa. Mielenkiintoisella tavalla Henrik Gabriel Porthan koettaa arvailla millaiseen maahan ruotsalaiset ristiretkeläiset saapuivat ja millainen mahtoi olla vastaanotto. Olen itse alkanut asettua sille kannalle, että tuon ajan hämäläiset ja karjalaiset saattoivat aivan hyvin itse haluta päästä Ruotsin alaisuuteen. Kun lukee Henrikin Liivinmaan kronikasta, millainen sotataidollinen ylivoima saksalaisilla valloittajilla oli Liivinmaan alueella, saattoivat nykyistä Suomea asuttaneet heimot jalkajouseen tarttumattakin tajuta, ettei heidän olisi järkevää asettua sotimaan ylivertaista ruotsalaista miehittäjää vastaan. Veroja maksamalla ja uuden uskonnon näennäisesti hyväksymällä väestö katsoi kenties selviävänsä helpommalla ja saavansa vahvemman suojelijan kuin minkä heidän metsästäjä-peltoviljelijöistä koostuva kansansa kykenisi pystyyn nostamaan. Tämä sittemmin suomalaisiksi kutsuttu väestö säilytti omia tapojaan ja uskomuksiaan salassa vallanpitäjiltä, niin että vielä 1800-1900-luvuilla ”pakanallisia” kulttipaikkoja piti määrätä tuhottavaksi viranomaisten toimesta.

sunnuntai 29. syyskuuta 2019

Elämän kirjat sekaisin

Kirjablogeissa viimeisimpänä villityksenä on keksiä blogeeraamiensa kirjojen nimistä täydentävät jatkot lauseisiin, joihin tuossa alla olen vastannut. Minusta jatkeitten etsiminen kirjojen nimistä oli aika hauskaa. 
Sulkeudun jakamattomaan suosioonne!

Lapsena olin – Vaitelias veli
Nyt olen – Kiehtova päihdeoppi
Haluaisin olla – Rakkauden temppeli
Ominaisuuteni, josta en luovu – Vieras veri
Taito, jota haluan kehittää – Sodankäynnin taito
Kotini – Pöljäm pysäkiltä palamupuihen siimekseen
Elämäni – Läpikulkumatka
Ohje, jota pyrin noudattamaan elämässäni – Sydän paikallaan
Asia, jota ilman en voisi elää – Kävelemisen taito
Asia, jota en haluaisi kokea – Häkki
Työni – Eläkeläinen Kaliforniasta
Työpöydälläni – Kahvi
Yöpöydälläni – Sähke Jumalalle
Antavat voimaa – Punaposki, kultasuu
Vievät voimia – Takana puhumisen taito
Haaveilen – Yhä mennään eteenpäin
Viestini ystävälle – Kunnon ihminen
Minua mietityttää usein – Maailman laita
Minua pelottaa joskus – Yönmusta kesä
Tulevaisuuden suunnitelmani – Yksityisiä asioita

torstai 26. syyskuuta 2019

Urho Ketvel: Hännälle astuttu koira

Urho Ketvel (s. 1923) kirjoitti vuonna 1988 julkaistun novellikokoelman nimeltä Hännälle astuttu koira. Ostin kyseisen kirjan vuonna 1992 apelleni nimipäivälahjaksi. Hänelle riitti siitä pitkäksi aikaa iloa, sillä appeni ja anoppini olivat perin huvitettuja siitä, että vävy oli ostanut apelleen lahjaksi kirjat nimeltä Kiirastuli ja Hännälle astuttu koira. Muistan ostaneeni nyt puheena olevan Ketvelin kirjan Kuopiosta, Tulliportinkadun varrella lyhyen aikaa toimineesta halpakirjamyymälästä. Sen jälkeen samassa liiketilassa toimi vuosikausia kodinkoneliike Musta Pörssi, josta ostimme pölynimurin, joka meillä on vieläkin käytössä.

Kirjan takakannessa Ketvel itse kuvailee novelliensa kertovan ihmisistä, jotka ovat lysähtäneet arvostuksessa, pudonneet kelkasta. Minun huomiotani herättää novellien dialogin rakenne. Kahden kertojan kautta syntyy mainio ristivalotus, kuulevatko novellien henkilöt toisiaan lienee lukijalla vähemmän merkityksellistä. Kerron jotain novelli novellilta:

Oravahampainen tyttö. Entinen rintamamies ja naapuruston oravahampainen tyttö kohtaavat pysäkillä. Linja-auto on myöhässä. Tyttö tilittää maailman hukkumista saasteisiin ja rintamamies muistelee sota-ajan sattumuksia. Lainaus tytön puheenvuorosta:
Suuren osan ihmiskuntaa on joko kuoltava tai siirryttävä avaruuteen rakennettaviin siirtoloihin. Niin, tai suorastaan muille vielä saastumattomille planeetoille. Epäilen vain että avaruustekniikka ei edisty riittävän nopeassa tahdissa ulkoavaruuden siirtoloihin siirtymistä varten.
Ajatuksena nähdäkseni on, että vanha mies muistelee näkemäänsä katastrofia ja nuori nainen kuvittaa sen mitä tulevaisuudella on tarjottavana. Linja-auto on pahasti myöhässä.
Lounas. Peltonen on jäämässä vanhuuseläkkeelle. Inssi tarjoaa hänelle läksiäislounaan kahden kesken ja vähän etukäteen, hänellä kun on muita kiireitä luvassa sittemmin. Peltosen nuiva asenne nuorta pomoa kohtaan ei ota väistyäkseen. Pomolla taas on omat huolensa henkilökunnan vähentämisen suhteen.
Mäkinen. Mäkinen jäi eläkkeelle ajat sitten, mutta käy edelleen huoltamolla päivittäin. Kahviota pyörittää Sari. Hänellä on omat kiinnostuksen kohteenssa.
Erland F. Novelli Erlandista, vanhasta metsämiehestä, joka muistuttaa Havukka-ahon ajattelijaa. Hänen tarinansa kertoo Erlandin poikasena tuntenut mies, jonka pojan-kuvitelmat kiillottavat salaperäisen vanhan parran nuhjaantunutta kilpeä.
Ihan Topin näköinen mies. Lukemani kirjan tyhjälle etusivulle on vaimoni kirjoittanut: Toivolle Toivon päivänä 1992. Topi soittaa torilla hanuria. Reiska on kasöörinä. Paikalle saapuu sotakaveri Nieminen. Mutta ovatko Topin hanurista oliivit jo kukkansa pudottaneet?
Trigonometriset funktiot. Harmaantunut herra etsii itselleen taskulaskinta, joka ei olisi vanhentunutta mallia. Samalla hän ristivalottaa mielessään omaa menneisyyttään puusepänliikkeen apupojasta huonelutehtaan osakkaaksi. Myyjä esittelee laskimia.
Ne on purkaneet Sörkan Vennon. Tuttu ja rakastettu tanssipaikka menneiltä vuosikymmeniltä on purettu. Vanhempi herra muistaa vielä vakikävijöitä, joitten kuvaileva esittely on novellin parasta antia. Sisältää slangiin vivahtavia sanontoja.
Kirje kolmelle enolle. Vanha mies on saapunut Kajaaniin ja kirjoittaa kirjastossa kirjettä kolmelle jo edeltänsä menneelle enolleen. Kirjeessä käsitellään melko pintapuolista tai olematonta suhdetta kuhunkin enoon ja saavat siinä omat vanhemmat ja enojen isä myös asiaatuntevan käsittelyn. Ketvel ei ole rakentanut tästä romaania, kuten nykään vaikutetaan tekevän, vaan on päätynyt novellimuotoon, joka toimii aivan riittävällä tavalla.
Harakka. Suureksi kasvanutta metallialan yritystä kauan palvellut mies on käynyt jo viisi vuotta työssä toimistossaan, vaikkei hänelle anneta enää mitään työtehtäviä. Työpaikan pihalle ilmaantunut harakka herättää hänen huomionsa. Novellin myötä harakka kasvaa siivekästä suuremmaksi, syrjään sysätty mies tarkastelee sen kautta omaa osaansa. Muistelen, että aikoinaan tämän novellin pohjalta tehty tv-elokuva esitettiin Maikkarilla, monologin esitti Tapio Hämäläinen, muistaakseni Spede Pasasella oli myös osuutensa joko ohjaajana tai tuotantopuolella. Kummankaan filmografiasta Harakkaa ei löydy. Harmi.

Kirjan novelleissa siirrytään dialogeista kohti monologeja, tosin alusta lähtien muistelot ovat tärkeä osa näitten novellien maailmoita.

Kirjassa on 228 sivua. Luin sen alle viikossa.

torstai 19. syyskuuta 2019

Leo Tolstoi: Omatuntoja

Luin Leo Tolstoin (1828 – 1910) kirjoittamiin esseisiin perustuvan vuonna 2013 julkaistun valikoiman nimeltä Omatuntoja, jonka suomensi Esa Adrian. Kirja oli alkujaan ilmestynyt suomeksi vuonna 1981 nimellä Omantunnon kujanjuoksu. Luulin, että Tolstoi käsittelisi teksteissään omaatuntoa yleisemmin. Minun olisi pitänyt lukea alkusivut tarkemmin, sillä kuvailevassa alaotsikossa kirjan kerrotaan sisältävän Kirjoituksia rauhasta ja kansalaistottelemattomuudesta. No, mänhän se nuinniin. Esseet ovat peräisin vuosilta 1894 – 1901. Tosin viimeisen esseen nimeltä Nikolai Palkin kirjoitusvuotta ei ole ilmoitettu.

Heti kärkeen sanon tämän, niin saan sen pois mielestäni: Tolstoilla on oma käsityksensä Raamatun suuresta sanomasta eikä se käsitys minun mielestäni ole täydellisen yleispätevä. Tolstoi korostaa korostamasta päästyään käskyä Älä tapa. En ole erityisempi raamatuntuntija, mutta käsittääkseni vielä sen jälkeen, kun Jumala oli antanut kymmenen käskyä (toisessa Mooseksen kirjassa), tämä sama Herra sanoo Moosekselle, jotta hänen pitää kostaa midianilaisille heidän pahat tekonsa (4. Mooseksen kirjan, 31. luku) ja Mooseksen käskystä midianilaiset tapetaan jokseenkin viimeiseen mieheen, naimattomat naiset tosin sotilaat saavat ottaa itselleen. Tolstoi korostaa kuitenkin myös Jeesuksen kuuluisaa Vuorisaarnaa, erityisesti kohtaa, jonka mukaan on kohdeltava muita niin, kuin haluamme itseämme kohdeltavan (ks. Matt. 7:12). Minusta Raamattu on sen verran paksu teos, että kannattaa tosiaankin tarkkaan yksilöidä mitä siinä pitää tärkeänä. Tolstoi on valinnut kaksi kohtaa, jotka vaikuttavat vähänkin tarkemmin syynättyinä johtavan ristiriitaisiin tulkintoihin. On totta, että Tolstoi haluaa korostaa sitä paradoksia, että kristityt valtiot ylläpitävät armeijoita, joitten lopullinen tarkoitus on toimeenpanna ihmisten tappamista, joka kristittyjen pyhässä kirjassa kielletään. Tämän hän nostaa myös todella usein esille. Lisäksi Tolstoin oma historia ei ole pelkkää rauhaa ja tsaijun juontia. Hän on nähnyt armeijan raakaa meininkiä ja sotaa omin silmin.

Lyhyesti sanoen Tolstoi kannustaa kirjoituksillaan ihmisiä tajuamaan sen, että valtioitten johto se nimenomaan tarvitsee armeijoita eikä pelkästään sotiakseen ulkovaltoja vastaan vaan myös puolustaakseen omaa valtaansa omia kansalaisiaan vastaan. Eilen kävelylenkillä hirvittävän kovaääniset hornetit lensivät ylitseni ja saivat minut lähettämään yläilmoihin kädelläni päätäni ympyriöiviä viestejä. Toivoisin, että Suomeen saataisiin sellaiset päättäjät, jotka hankkisivat hornettien tilalle muutaman kymmenen ruotsalaista jassia ja tiivistäisivät puolustusyhteistyötä Ruotsin kanssa. Nyt puhutaan vappusatasista ja infran rakentamisesta, mutta sen sijaan pidetään järkevänä hankkia miljardien arvoisia sotakoneita, jotka eivät pääsisi edes ilmaan, mikäli maamme ajautuisi aseelliseen konfliktiin suurvallan kanssa. Kenen etu tämä rahan syytäminen taivaalle oikein on?

Tolstoi kannustaa sotilaita kieltäytymään tappamisesta ja upseereita pyytämään anteeksi sotilailta, että ovat heille sellaisia taitoja opettaneet ja tämän jälkeen eroamaan palveluksesta. En usko, että Tolstoi uskoi itsekään näin tapahtuvan. Kun Suomessa aikoinaan kieltäydyttiin menemästä Venäjän armeijaan, se tapahtui koska suomalaiset halusivat eroon Venäjästä tai ainakin vastustivat maamme venäläistämistä. Viime sotien aikaankin aseistakieltäytyjiä tai asepalvelusta pakoilevia Suomessa oli, mutta he olivat pieni vähemmistö. Jos Suomi olisi antanut Neuvostoliiton vallata alueensa, meidän olisi käynyt kuin Baltian maille, olisimme tulleet osaksi Neuvostoliittoa. Ei hyvä. Kaikki kunnia isänmaamme puolustajille.

No, en tässä nyt paljon itse kirjasta kertonut, ei se ehkä niin suurta vaikutusta minuun tehnyt. Kirjasta on kertonut blogissaan MarikaOksa. Kirjassa on 181 sivua. Lukeminen kesti pari viikkoa, ellei pitempään.

maanantai 16. syyskuuta 2019

Yrjö Koivukari: Timanttikammio

Yrjö Koivukari (1901 – 1979) sepitti runot vuonna 1953 julkaistuun runokokoelmaan nimeltä Timanttikammio. Luin sen. Minulle ei ihmeemmin selvinnyt mikä on ”timanttikammio”, mutta kirjassa on nätit kannet ja se on siisti, hyvin pidelty, vaikka on ollut kirjastossa Kajaanissa kaikki nämä vuodet.

Esipuheen kirjoitti kuopiolaislähtöinen kirjallisuudentutkija Vihtori Laurila (1906 – 1988). Sotia edeltävän aikakauden kiihkeistä tunnelmista voi lukea erikoisen näytteen Laurilaa käsittelevästä wikipedia-artikkelista (tai artikkelista Someron koulujupakka). Kun olin lukenut Laurilan koristeellista, vivahteikasta kieltä pursuavan esipuheen, luulin jonkin aikaa ymmärtäväni Koivukarin runoja. Se tunne karisi hiljalleen ja loppuviimeeksi olen ihan omillani tulkintojeni kanssa. Ehkä niin on parasta.

Kyllä minäkin silti huomasin Koivukarin runokuvissa Nietzsche-vaikutteita, Tolstoin tai Arvid Järnefeltin aiheita en niinkään tunnistanut. Ellei sitten halua ajatella Tolstoin uskonkäsitystä, jossa hän uskoo Jumalaan, mutta ei niinkään kirkkoon. Minä voisin omasta puolestani lisätä hengenheimolaisten joukkoon Edith Södergranin. Mitään kopiota mistään näistä mainituista ei Koivukarin runoista silti löydy. Koivukarin ajattelu on hillittyä, kielikuvat kuulaita. Ristiriitaisuudet ovat sallittuja ja jopa tavoiteltuja. Ylimmällä tasolla, siellä seitsemännen taivaan tietämillä, Koivukari nähdäkseni kysyy, tarvitaanko maailmassa ihmistä ylipäätään. Jumala ei ole ymmärrettävissä, hänen viikatteensa voi kaataa ihmisten mitat ja muodot, kuten runossa Aamusinfonia mainitaan. Ihmiset ovat vain onttoja puita, tämä ajatus selittynee sodan kauheitten kokemusten kautta. Tärkeämpää kuin ihminen on Jumala ja elämä itse:

Mitä ontoista puista!
Maa on nuorta ruohoa täynnä,
pian siementen kylvöön kypsää.
Kantakoon katseesi lempeä loimu
hautojen yli.
Pian aamun valo iltalauluina
kaikkeuden mereen haipuu.

Lopummalla kokoelmaa siemenen ja maan kasvun merkitys korostuu. Koivukari odottaa uutta maailmaa. Varmaan kyse on osittain pettymyksestä ihmiseen, mutta myös runoilijan oman hengellisen maailmanselityksen tuloksesta.

Runot edustavat vapaamittaista, uutta tyyliä. Loppusointuja on turha etsiä. Läheskään kaikki kielikuvat eivät aukene mulle, eikö liene Laurilakin ollut välillä ihmeissään, siksi laveasti hän esipuheessa käsittelee Koivukarin aikaisempaa tuotantoa.

Kirjassa on sisällysluetteloineen 128 sivua. Lukaisin sen reilussa päivässä.

sunnuntai 15. syyskuuta 2019

Kajjaanissa

Kävin Kajjaanissa muutaman tunnin piipahduksella. Kerron tässä mitä siellä näin ja söin ja join.

Mentiin sinne meidän autolla. Saavuttuamme Kajaaniin kävimme ensin Teboililla vessassa. Taikka minä en käynyt, minä nautin munapiirakkakahvit kahviossa. Sillä aikaa vaimo osti minulle toiset kahvit, kun ei tiennyt missä minä olin.

Sitten mentiin yhdelle hautuumaalle. Ajettiin Kajaanin linnan raunioitten yli. Takaisin tullessa ajettiin niitten raunioitten yli vielä uudemman kerran.

Menimme siitä kirjastolle. Kirjaston parkkipaikalla nautin sen toisen kahvin, jonka vaimo oli minulle ostanut, kun ei tiennyt niistä munapiirakkakahveistani. Katselin kahvitellessani pihlajaa, jossa oli runsaasti syvänpunaisia marjoja. Kirjastossa oli käsityönäyttely, vaimo katseli sitä vähän aikaa ja tuli sitten hänkin katselemaan kirjoja. Minä ostin poistokirjoista Leena Krohnin eräänlaisen romaanin nimeltä Pereat mundus ja Yrjö Koivukarin runokokoelman Timanttikammio, joka vaikutti erittäin hyväkuntoiselta, vaikka oli vuodelta 1953. Olen sen suurimmalta osin nyt lukenut. Vaimokin osti jonkin kirjan, saimme ne kaikki yhteensä alle eurolla.

Seuraavaksi ajoimme auton parkkiin Pohjolankadun varteen ja minä otin kirkosta kuvan. Torni on kuvassa vinossa, mutta kotona tytär korjasi sen suoraan ja käsittelimme yhdessä kuvan haluamanilaiseksi.

Menimme siitä Kauppakadulle katsellaksemme Kajaanin funkistalojen fasaadeja. Ne ovatkin tosi komeita. Olin lukenut näistä taloista Jorma Jormiton mainiosta blogista Peegeehydatoon. Kyseisen blogin vihjeitten perusteella jatkoimme matkaa Pekka Heikkisen konditoriakahvilaan. Ostin sieltä tervaleivän, jonka olen melkein jo syönyt. Terva-aromi tuoksuu vahvana muovipussin läpikin. Peegeehydatoonin kommenteissa mainitun kermasarven popsin appelsiinimehun kera kahvilassa, todella maukas!

Vaimo halusi einehtiä ja kyllähän se minulle sopi. Löysimme huokean kebappipaikan. Vaimo tilasi kalaleikkeitä ranskanperunoilla ja sai kanaleikkeitä ja ranskanperunoita. Minä tilasin Iskender-kebabin ja sain sen, mutta kebab-liha oli haaleaa. Syötiin mitä saatiin.


Yritettiin vielä käväistä Kainuun museossa, mutta sepä olikin kiinni. Sen sijaan mentiin kirppikselle, josta ostin Karol Wojtilan runokokoelman, jonka luin muutama vuosi sitten ja Jack Londonin romaanin Salamurhaajat, jota eräs kommentoija blogissani oli kehunut. Sitten olikin jo aika lähteä kotimatkalle.

Olin liian väsynyt ajamaan ja jossain Sonkajärven tienoilla keskittymiseni alkoi herpaantua omalaatuisen euforian puolelle siinä määrin, että vaimo lupautui ajamaan. Iisalmen ohiajotiellä otin vielä kuvan lumoavan dramaattisista pilvistä. Sittenpä olinkin aika sippi.