Kieślowski on Kieślowski

Danusia Stok (s. 1950) toimitti vuonna 1993 Englannissa julkaistun teoksen Kieślowski on Kieślowski. Siinä puolalainen elokuvaohjaaja Krzysztof Kieślowski muistelee ja puntaroi elämäänsä ja ohjaamiaan elokuvia. Kirjan suomensi Matti Apunen ja se ilmestyi suomeksi vuonna 1994 teoksen alkuperäisellä nimellä. Kirjan alusta löytyy Matti Apusen kirjoitus Kieślowskista otsikolla Sisäisessä maanpaossa. Sitä seuraa Danusia Stokin kirjoittama Johdanto ja Kieślowskin kirjoittama Motto. Sen jälkeen Kieślowski muistelee elämäänsä ja pääsyään elokuvakouluun. Suurin osa kirjasta käytetään elokuvien kuvailemiseen ja niitten valmistumisvaiheitten muisteloon. Lopusta löytyvät teoksen viiteluettelo sekä vitaaliset tiedot kaikista Kieślowskin ohjaamista elokuvista.

Krzysztof Kieślowski (1941 – 1996) opiskeli elokuvantekoa Łódźin elokuvakoulussa. Hänen lopputyönsä oli hänen ensimmäinen ammattimainen ohjaustyönsä, dokumenttielokuva Łódźin kaupungista (1967). Muisteloissaan ohjaaja kuvailee Łódźin olleen ainutlaatuinen, pittoreski kaupunki, jossa oli rappeutuneita rakennuksia, rappeutuneita porraskäytäviä, rappeutuneita ihmisiä. Ensimmäiset Kieślowskin elokuvat olivat dokumentteja. Epäilemättä niitä tehdessään aloitteleva ohjaaja sai nähdäkseen monenlaista elämää. Hän kuvasi nuoria miehiä katselemassa lapsuutensa valokuvaa, työläisten elämää tehtaissa, lääkäreitten työtä klinikalla, nuoren parin ensimmäisen lapsen syntymää, rautatieaseman matkatavarasäilytystä. Kaikkia elokuvia ei esitetty julkisuudessa. Kieślowski kertoo itse estäneensä esittämästä elokuvaa omien etujen tavoitteluun pettyneestä johtajasta ja kuolemanrangaistusta kannattavasta yövahdista.

Vähän kerrassaan hän hakeutui draamallisen elokuvan pariin. Puolassa oli ensin tehtävä puolen tunnin mittainen tv-elokuva, sitten tunnin mittainen ja vasta sen jälkeen katsottiin oliko tekijässä ainesta pitkän elokuvan ohjaamiseen. Ensimmäinen Kieślowskin elokuvista, jonka muistan nähneeni, on kolmen vartin pituinen tv-elokuva Kaikessa rauhassa (Spokój, vuodelta 1976). Siinä on pääosassa Jerzy Stuhr, joka hölmistynein kasvoin esittää vapautunutta vankia, hän löytää työtä ja naisen, perustaa perheen ja yrittää olla tyytyväinen, mutta ajautuu syntipukiksi työpaikallaan. Aikoinaan tv:ssä esitettiin myös toinen Kieślowskin ja Stuhrin yhteistyö, pitkä elokuvan nimeltä Amatööri (Amator, vuodelta 1979). Siinä Stuhr esittää miestä, joka hankkii elokuvakameran ja alkaa kuvata omia elokuvia. Ohjaaja Krzysztof Zanussi esiintyy elokuvassa omana itsenään ja kehuu aloittelijan elokuvaa sen paikoilleen lukitusta näkökulmasta (mies on kuvannut jalkakäytävän tapahtumia omasta ikkunastaan). Stuhr vaikutti lähinnä naiivin koomiselta hahmolta, mikä ainakin meidän perheessämme tulkittiin huumoriksi, vaikka elokuvissa oli myös kipeämpiä teemoja. Luulenpa, että Amatööri on tehnyt vaikutuksen aika moneen muuhunkin, sillä Kieślowskin hautamuistomerkkiinkin on kuvattu peukaloilla ja etusormilla tehty kuva-alan rajaus, jota Stuhr Amatöörissä toistaa ehtimiseen.

Näitten elokuvien lisäksi muistan Kieślowskin elokuvista lähinnä Kymmenen käskyä (Dekalog, vuodelta 1988) ja elokuvasarjasta Kolme väriä (Trois couleurs, vuosilta 1993 – 94) osan Punainen (Rouge, vuodelta 1994). Kymmenestä käskystä Kieślowski kertoo, että hänen käsikirjoittajakseen sukeutunut Krzysztof Piesiewicz oli ehdottanut elokuvan tekemistä kymmenestä käskystä.

Kieślowski oli tutustunut Piesiewicziin tehdessään dokumenttielokuvaa Puolan sotatilan aikana. Ohjaaja oli halunnut kuvata sitä, miten oikeudessa ihmisiä tuomittiin pariksi kolmeksi vuodeksi vankilaan pelkistä graffiteista (sotatilan vastaisista tietysti). Hän oli päässyt tekemään dokumenttielokuvaa oikeudenkäynneistä, joissa ihmisiä tuomittiin. Ilmeni vain, etteivät tuomarit ilenneet tuomita ketään vankeuteen, kun elokuvakamerat olivat läsnä ja tuomioista tuli siten lievempiä. Tämä johti siihen, että kaikki syytetyt alkoivat toivoa kameraryhmää oikeudenkäyntiinsä. Tämän seurauksena Kieślowski erehtyi kirjoittamaan rahoittajalle kirjeen, jossa toivoi palkanmaksua työntekijöilleen, vaikka mitään elokuvaa ei valmistuisikaan, koska ketään ei tuomittu vankeuteen. Puolan sisäministeri älysi käyttää Kieślowskin kirjeessä ollutta mainintaa sen osoittamiseen, ettei Puolassa ketään tuomita sotatilalain aikana. Sisäministerin väite saattoi Kieślowskin ystäviensä silmissä outoon asemaan, josta hän selvisi esittämällä epäilijöilleen koko kirjeen, joka tähtäsi siihen, että filmiryhmä saisi palkkansa. Joka tapauksessa tämän projektin aikana Kieślowski tutustui syytettyjen asianajana toimineeseen Piesiewicziin. Ilmeni, että Piesiewiczillä oli hyviä elokuvaideoita ja hänestä tuli siten asianajajan toimensa ohessa Kieślowskin käsikirjoittaja, hän oli mukana käsikirjoittajana yhdessä Kieślowskin kanssa Veronikan kaksoiselämässä, Kymmenessä käskyssä ja Kolmessa värissä.

Elokuvien tekemisen kuvailun lisäksi kirjassa puhutaan Puolasta. Danusia Stok esittää Johdannossa Puolan sosialistisen ajan historian lyhyesti. Kieślowskiin puolalaisuus on niin kiinni kasvaneena, ettei siitä pääse irti. Samaa hän sanoo kommunismista, jota hän kuvaa sairaudeksi, jonka kanssa joutuu kuolemaan. Vaikka hän itse on välttänyt kommunismiviruksen, hän kertoo altistuneensa sille kuten kaikki puolalaiset. Kieślowski rakastaa puolalaisia, silti – tai ehkä siksi – hän kuvaa heitä keskenään riiteleviksi ja omaa etuaan tavoitteleviksi. Kieślowski on pessimisti eikä hän osaa nähdä maalleen ja kansalleen valoisaa tulevaisuutta.

En tiedä mitä vapaa Puola tarkoittaa. Vapaa Puola on täysi mahdottomuus yksinkertaisesti siksi, että maantieteellisesti Puola on kehnossa paikassa. Mutta se ei tarkoita etteikö tätä maata voisi järjestää älykkäästi. Aivan varmasti se on mahdollista, mutta valitettavasti tästä ei näy erityisiä merkkejä; itse asiassa se on organisoitu aivan yhtä typerästi kuin aina ennenkin, paitsi että nyt teemme sen itse. Ja se on tässä kaikessa murheellisinta.

Kirjassa on 308 sivua. Aloin lukea sitä maanantaina klo 14 ja sain luetuksi tänään klo 9.

Andrei Tarkovski: Stalker

Neuvostoliittolainen Andrei Tarkovski (1932 – 1986) ohjasi vuonna 1979 valmistuneen elokuvan Сталкер. Elokuva perustuu Arkadi Strugatskin ja Boris Strugatskin romaaniin, joka tunnetaan Suomessa nimellä Stalker – huviretki tienpientareelle. Kesällä luin kyseisen romaanin ja nyt kerron vaikutelmiani eilen katselemastani Tarkovskin elokuvasta. Teen tämän mm. siksi, että haluan täten osallistua Marika Oksan elokuva-aiheisen kirjallisuuden lukemiseen kannustavaan Seitsemännen taiteen lukuhaasteeseen.

Andrei Tarkovskin elokuvista minulle oli entuudestaan tuttu Stanisław Lemin romaaniin perustuva Solaris. Sen lisäksi olen katsellut elokuvan Peili, johon en voi silti sanoa erityisemmin tutustuneeni, koska se oli sen verran oudonlainen. Näitten kolmen elokuvan perusteella uskallan arvella Tarkovskin kuuluneen tavallaan pitkään sarjaan venäläisen teatterin rohkeasti kokeilevia ohjaajia. Aivan samoin kuin Lemin Solaris-romaani on myös veljekset Strugatskin romaani Stalkerista saanut Tarkovskin ohjauksessa käsittelyn, jota voisin vaikka luonnehtia alkuperäisteoksen runolliseksi tulkinnaksi. Koska molemmissa on kyseessä tieteiskertomus, runollinen salaperäisyys on hyvin paikallaan.

Elokuvan ja romaanin eroavaisuuksien luettelo saattaisi muodostua laajemmaksi kuin niitten yhtenevyyksien määrä. Mainitsen kuitenkin sen, että elokuvassa henkilöhahmoja ja tapahtumia on karsittu. Tärkeässä sivuosassa oleva Stalkerin tytär kuvataan kirjassa apinamaisen karvaiseksi olennoksi, isän toistuvat vierailut Alueella ovat aiheuttaneet lapseen mutaatioita, jotka alkavat näkyä hänen kasvaessaan. Elokuvassa Tarkovski on ratkaissut asian pukemalla tyttären päähän huivin. Toisena erona suhteessa romaaniin mainitsen Stalkerin johtaman ryhmän Käynnin syyn, joka romaanissa on erilaisten jännien tavaroitten kerääminen Alueelta – siis hyvin samaan tapaan kuin nykyään kuulemma toimitaan entisen Tšernobylin ydinvoimalan alueella. Strugatskien romaanissa kiinnostuksen aiheuttajana on tietenkin se, että esineet eivät ole tältä planeetalta alunperin. Sen sijaan Tarkovskin elokuvassa varsinaista aihetta kolmen miehen käyntiin Alueella ei heti tuoda esille. Kullakin on omat intressinsä, jotka paljastuvat vähitellen. Tarkovski siirtää tulkinnallaan painopisteen olemassaolon ja elämän tarkoituksen kysymyksiin. Tärkeinä seikkoina nousevat esiin usko ja toivo.

Minun on helppo valita suosikkini näistä kahdesta kovin erilaisesta taideteoksesta. Valintani on Strugatskien romaani. Se kertoo selkeämmän tarinan, joskin loppu on samalla tavoin mystinen kuin Tarkovskin elokuvassakin. Tarkovskin elokuvassa miehet kulkevat pelon jähmettäminä maisemassa, joka on ihan suoraan sanottuna horsmikkoa. Pelkojen kohdetta on mahdotonta nähdä ja mikäli katsoja ei pysty uppoamaan toisten kasvoilta kuvastuvaan pelkoon, muuttuu nähty melko merkilliseksi aikamiesten kuotoiluksi. Varsinkin Stalker itse päkistää puhetta niin vaivalloisesti, että minua ainakin kummastuttaa. Sanoisi vain suoraan ja ämpyilemättä. Lopulta sieltä jotain selkeyttävää sitten tipahtaa, mutta kaksi ja puoli tuntia on tullut vietettyä viihtyisämminkin. Tarkovskin Solariksessa runollinen salaperäisyys toimii paljon paremmin, avaruuden tapahtumien mahdottomuus antaa selkeän selityksen Solaris-tutkijoitten ahdistukselle.

Vasili Šukšin: Punainen heisipuu

Neuvostoliittolainen Vasili Šukšin (1929 – 1974) kirjoitti vuonna 1973 ilmestyneen kertomuksen Калина красная. Vuonna 1979 ilmestyi Ulla-Liisa Heinon tekemä suomennos nimellä Punainen heisipuu.

Punainen heisipuu kertoo Jegorista, joka vapautuu vankilasta tai kuten kirjassa sanotaan, ojennustyöleiriltä. Vankilan johtaja kyselee, millaiset ovat Jegorin suunnitelmat vapauden koittaessa. Suunnitelmat ovat epäselvät, ainut kiintopiste on kirjeenvaihdon kautta hankittu tyttöystävä, Ljuba. Kaikki aaltoilee Jegorin päässä kuin levoton satu, luultavasti myös Ljuba on osa sitä satua. Ljuba on kuitenkin todellinen ihminen, hän käy työssä, asuu vanhempiensa kanssa. Näitten kahden yksinäisen tavatessa syntyy maailmojen yhteentörmäys. Laulu Punaisesta heisipuusta on Jegorin lohduttaja, sen laulun hän lahjoittaa Ljuballe.

Voi olla, että olen joskus elämässäni tavannut Jegorin kaltaisia miehiä, vankilasta vapautuneita, vankisairaalasta lomille päässeitä. En ole kuitenkaan koskaan ymmärtänyt sitä kiehuntaa ja kuohuntaa heidän sisimmässään, itsesyytösten ja hillittömän elämänjanon kahtaalle repivää voimaa. Tässä pienessä kertomuksessa Šukšin on varmaankin onnistunut kuvaamaan jotain olennaista siitä riivaavasta olotilasta, joka ajaa vapautunutta vankia vielä vapauden koitettuakin. Jegor on taparikollinen, vapaaksi päästyään hän menee ensimmäiseksi tapaamaan tuttaviaan, omaa koplaansa, joka tuntee hänet nimellä Surku. Nimi on tarkoituksella valittu, koko kertomuksen ajan lukija silti tietää, että tämä voi päättyä vain hyvin, koko kertomuksen ajan lukija tietää, että tämän täytyy päättyä huonosti.

Kerronta on isolta osin dialogia, mistä pidin. Sellaista tekstiä on helppo ja nopea lukea. Šukšin on itse ohjannut kertomuksensa saman nimiseksi, vuonna 1974 valmistuneeksi elokuvaksi, jossa näytteli pääosan.

Kirjassa on 122 sivua ja lukaisin sen päivässä.

Tšingiz Aitmatov: Valkoinen laiva

Neuvostoliittolainen Tšingiz Aitmatov (1928 – 2008) kirjoitti vuonna 1971 julkaistun pienoisromaanin После сказки (suomeksi vaikkapa 'Sadun loputtua'), joka tunnetaan myös nimellä Белый пароход. Ulla-Liisa Heinon pienoisromaanista laatima suomennos ilmestyi vuonna 1972 nimellä Valkoinen laiva.

Valkoinen laiva sijoittuu Issyk-Kul -järveä reunustavalle vuoristoseudulle Kirgisiaan. Tarinassa myös puhutaan kirgiiseistä kansana, erityisesti eräästä heimosta. Kertomus sijoittuu syrjäiselle luonnonsuojelualueelle, metsänvartijan majalle, jota asustaa seitsemän henkeä. Tarinan keskiössä on joukon ainut lapsi, kouluaan aloitteleva poika. Kertomuksessa häntä ei nimetä, kaikki muut kylläkin. Poika on vanhempiensa avioeron jälkeen jäänyt ukkinsa ja tämän uuden vaimon huostaan. Kavereitten puutteessa hän turvautuu mielikuvitukseensa. Tässä häntä auttaa ukin toistama ikivanha myytti sarvekkaasta hirviemosta, maraalista (wikipedian mukaan näyttää tarkoittavan isokaurista eli saksanhirveä). Tosi ja satu sekoittuvat pojan mielessä, ne kiskovat häntä yhtäältä eteenpäin, avaraan maailmaan, toisaalta menneisyyteen, ukin edustaman luontoa kunnioittavan, ahkeran ja hyveellisen elämänmenon piiriin.

Vaikka Valkoinen laiva on kertomus lapsesta, en silti pitäisi sitä lastenkirjana. Nuorten kirjana se varmaan menettelee. Aikuisille – no, ainakin minulle – sillä on paljon annettavaa. Taru sarvekkaasta hirviemosta, joka johdatti bugu-heimon kaukaa Jeniseiltä turvalliselle ja rauhaisalle asuinseudulle Kirgisiaan, herätti minut ajattelemaan muinaisia kansojen liikkeitä. Mistä syystä suomalaisten esi-isät jättivät omat varhaiset kotiseutunsa ja hakeutuivat pohjoisiin erämaihin? Oliko kyse elintilan hakemisesta, hankkiutumisesta pois seudulta, jossa kansat eivät malttaneet elää sovussa keskenään? Oliko muutto itsepuolustusreaktio? Siten se kuvataan kirgiisiheimon tarussa – olipa se totta tai ei.

Lapsen mielikuvissa tärkeänä on haave omista vanhemmista, sillä uusi mummo pitää poikaa vain taakkana. Poika tietää vanhempiensa elävän, hän myös tietää, että sekä isällä että äidillä on uusi perhe. Hän kiikaroi vartiopaikalta kaukana Issyk-Kul -järvellä kulkevaa valkeaa laivaa, sillä hän on kuullut isänsä työskentelevän sellaisella laivalla matruusina.

Aitmatovin kerronta tempaa mukaansa. Hän kuvaa luontoa ja ihmisiä yhtä lailla hienon ymmärtävästi oleellisen esiin piirtäen. Minua kosketti monella tapaa kuvaus, jossa esimiesasemassa oleva henkilö suomii nykymeininkiä, jossa esimiehiä ei enää kunnioiteta kuten hänen mielestään kuuluisi:

Tolvanat, kelvottomat viranomaiset! Ei väkeä sillä tavoin kohdella! Oli sellainenkin aika, että päät vain lentelivät, eikä kukaan edes inahtanut. Se vasta oli! Mutta nyt! mitättömistä mitättöminkin on nyt saanut päähänsä esiintyä opettavaisesti.

Kyllä minun kokemani mukaan meidänkin maastamme edelleenkin löytyy ihmisiä, jotka ajattelevat, ettei ihan kaikkia kansalaisia ole luotu tasa-arvoisiksi vaikkapa esimiesten tai paremmin koulutettujen tai älykkäämpien edessä.

Kirjassa on 177 sivua ja lukaisin sen parissa päivässä.

Valkoisen laivan ovat lukeneet myös Paula sekä MrRainfold.

Arkadi & Boris Strugatski: Hankalaa olla jumala

Neuvostoliittolaiset veljekset Arkadi Strugatski (1925 – 1991) ja Boris Strugatski (1933 – 2012) kirjoittivat yhdessä vuonna 1964 ilmestyneen scifi-romaanin Трудно быть богом. Luin romaanista vuonna 1979 julkaistun, Marja Koskisen laatiman suomennoksen nimeltä Hankalaa olla jumala.

Hankalaa olla jumala sijoittuu kehyskertomusta lukuunottamatta kaukaiselle planeetalle, jota kansoittava ihmiskunta elelee vielä feodaaliaikaa. Arkanarin kaupunkivaltiota hallitsee nimellisesti vanha, heikkokuntoinen kuningas, mutta todellinen hallitsija on hänen julma ja vallanhaluinen ministerinsä don Reba. Maasta lähetetyt tutkijat tai tarkkailijat seuraavat feodaalivaltion kehitystä. Heidän ohjeensa on, ettei vieraan planeetan elämään saisi liiaksi vaikuttaa. Päähenkilö, don Rumata -nimisenä aatelismiehenä esiintyvä Anton, joutuu kuitenkin todelliseen testiin, kun hänen kotiinsa ilmestyy nuori, puhdassydäminen neitonen. Jotkut Arkanarin väestä huomaavat, että don Rumata ei olekaan heikäläisiä. Löytyy niitäkin jotka pitävät häntä peräti jumalana.

Romaanissa pohditaan onko feodaaliajan ihmiskunnalla kyky ja halu hyvään. Onko kehitystasoltaan alkeellisen ihmisyhteisön kehitystä mahdollista vauhdittaa ulkoapäin vai pitääkö ihmisten antaa katkoa toistensa kauloja niin kauan, että järki ja sivistys voittavat? Ja voittavatko ne todella? Erään romaanissa esitetyn teorian mukaan hierarkinen yhteiskunta, jossa ihmiset elävät arvojärjestyksessä kuin säkistä valuneet jyvät, toinen toisensa päällä ja alla, on luonnollisin ja vahvin järjestys. Viisas lääkäri, Budah, esittää näkemyksenään seuraavaa:

Pahaa on mahdoton juuria. Yksikään ihminen ei pysty vähentämään sen määrää maailmasta. Ihminen pystyy vain hieman kohentamaan omaa kohtaloaan, mutta hintana on aina muiden kohtalon huononeminen. Ja aina on oleva kuninkaita, enemmän tai vähemmän julmia, enemmän tai vähemmän hurjia paroneja, ja aina on oleva tietämätöntä kansaa, joka ihailee syvästi sortajiaan ja tuntee vihaa vapauttajaansa kohtaan.

Lukija voi vaistota kirjan kuvauksissa heijastumia kirjoittajien tunteman neuvostoyhteiskunnan järjestyksestä vaikka kirjassa viitataankin hentoisesti Hitlerin valtaannousuun. Jossain kohti tekstissä vilahtaa myös maininta siitä, että yhteiskunta tarvitsee jännitteisyyttä, kaikkien ei tule saada kaikkea ponnistelematta. Muistelen Nietzschen esittäneen jotain tämänhenkistä. Romaanissa päädytäänkin suosittelemaan työnteolle omistautumista ihmiskunnan elämän sisältönä.

Ja totta on sekin, että vaikka filosofista pohdintaa esiintyy, on se kuitenkin kirjassa vähemmistönä. Pääasiassa kyseessä on scifi-seikkailu. Koska viisaustieteellinen pohdinta mielestäni jää aina roikkumaan erinäisten olettamusten varaan, pidän sellaisesta pohdinnasta silloin kun sitä harjoitetaan enempi humoristisessa hengessä. Sama pätee pääosin scifiin. Tämän kirjan tyylilaji on mustempi ja totisempi.

Kirjassa on 235 sivua. Lukeminen kesti melkein viikon. Jonkin verran esiintyi muutakin harrastetta kyseisenä ajankohtana. Pääosan luin eilen ja tänään.

Unohdin sanoa, että kirjan pohjalta on Aleksei German ohjannut elokuvan Трудно быть богом, joka ilmestyi vuonna 2013.

Arkadi & Boris Strugatski: Stalker – Huviretki tienpientareelle

Neuvostoliittolaiset veljekset Arkadi Strugatski (1925 – 1991) ja Boris Strugatski (1933 – 2012) kirjoittivat yhdessä useampia scifi-kertomuksia. Luin suomennoksen heidän tunnetuimpiin töihinsä lukeutuvasta romaanista Пикник на обочине, vuodelta 1972. Kirja ilmestyi Esa Adrianin suomentamana vuonna 1982 nimellä Stalker, alaotsikkona Huviretki tienpientareelle. Romaani on tullut tunnetuksi Andrei Tarkovskin vuonna 1979 ohjaaman Stalker-nimisen elokuvan myötä. Tarkovskin elokuvan näin ainakin osittain joskus aika kauan sitten. En tajunnut siitä paljoakaan. Poikani hankki myöhemmin itselleen tietokonepelin, jonka aihe oli peräisin kyseisen romaanin (ja elokuvan?) maailmasta. En muista pelistä sen kummempia. Taisi olla peltilaatikossa?

Romaani Stalker sijoittuu kuvitteelliseen kanadalaiseen Marmontin kaupunkiin. Marmont on yksi kuudesta Maapallon kohteesta, jonne Deneb-nimisen tähden suunnalta peräisin oleva outo sivilisaatio on lähettänyt jotain, josta Maan asukkaat eivät ole pääseet varmuuteen. Avaruudellisten vierailijoitten Käynnin myötä ilmenneitten erinäisten haitallisten ja levottomuutta herättäneitten ilmiöitten vuoksi osa Marmontin kaupungista on suljettu ja eristetty. Tätä osaa kaupungista kutsutaan nimellä Vyöhyke. Romaanin päähenkilö Redrick Shoehart tienaa kahisevansa salakuljettamalla vierailijoitten jättämää tavaraa Vyöhykkeeltä ja myymällä sitä varakkaille tahoille.

Stalker on osaksi ajanvietekertomus, scifijännäri, joka toimii ajatusleikkinä samaan tapaan kuin vaikkapa elokuva Kolmannen asteen yhteys. Toisaalta Stalker mahdollistaa myös laveammat ajatusleikit. Pohdiskelevassa kohtauksessa kirjan puolivälissä Käyntejä koskevan tutkimuksen kuuluisaksi tekemä tohtori Valentine Pilman keskustelee ravintolassa Vyöhykkeeltä löytyneitten elektronisten laitteitten keruuta junailevan edustajan kanssa. Pilmanin mukaan olisi mahdotonta määritellä miksi vierailijat ovat Maahan halunneet tutustua. Eräänä mahdollisuutena hän ehdottaa, että vierailijat ovat vain käyneet Maassa piknikillä, tehneet huviretken tienpientareelle ja jättäneet roinaa jälkeensä. Tohtori Pilmanin mielestä ihmisen on turha kuvitella selvittävänsä Maan ulkopuolisen älykkyyden toimien tarkoitusta, kun ihminen ei ole kyennyt selvittämään Maassa elävien eläintenkään järkeilyä. Tohtorin mielestä järkeä sinänsä saattaa olla mahdotonta määritellä. Seuraa hauska keskustelu järjestä ja ihmisen oletetusta tiedonjanosta, josta pieni katkelma:

On tarve ymmärtää, mutta se ei edellytä tietoja. Esimerkiksi hypoteesi jumalasta suo kerrassaan verrattoman mahdollisuuden ymmärtää järjestään kaiken tietämättä yhtikäs mitään... Antakaa ihmiselle äärimmäisen yksinkertaistettu systeemi maailmasta ja selittäkää jokainen tapahtuma tuon yksinkertaistetun mallin pohjalta. Sellainen lähestymistapa ei vaadi tietoja ollenkaan. Muutamia ulkoa opeteltuja kaavoja ynnä niin sanotun intuition, niin sanottua käytännön hoksnokkaa ja niin sanottua tervettä järkeä.

Vastaavanlaisia yksinkertaistettuja hypoteeseja entisen itäblokin maitten sosialistisen ajan taiteesta on ilmassa. Netistä puhumattakaan.

Kiva kirja on tämä Stalker. Takakannessa se mainitaan Tarkovskin elokuvaa letkeämmäksi. En väitä vastaan, vaikka hatarat ovat muistoni elokuvasta. Lainasin kirjan Siilinjärven kirjastosta nyt kun vauhtiin pääsin ja kun minulle käytiin näyttämässä minne scifi-kirjallisuus on majoitettu. Siilinjärvellä käytetään nimitystä Tieteiskirjallisuus.

Kirjassa on 216 sivua. Lukaisin sen parissa päivässä. Lainasin toisenkin Strugatskien kirjan.

Stanisław Lem: Futurologinen kongressi

Lukaisin puolalaisen Stanisław Lemin (1921 – 2006) pienen romaanin, joka ilmestyi Puolassa vuonna 1971 nimellä Kongres futurologiczny. Sen suomensivat Riitta Koivisto ja Kirsti Siraste ja kirja ilmestyi suomeksi vuonna 1978 nimellä Futurologinen kongressi.

Silkasta sattumasta johtuu, että edellisen luettavani Bulgakovin kertomuskokoelman niminovelli Morfiini käsitteli huumausaineita ja tässä Lemin romaanissakin tajuntaan vaikuttavilla aineilla on merkittävä osansa. Koetan jatkossa rajoittaa tämmöistä.

Aikaisemmin olin lukaissut Lemiltä mm. kertomuskokoelman nimeltä Tähtipäiväkirjat, joitten sankarina hääräili avaruusseikkailija Ijon Tichy. Myös tässä romaanissa professori Tarantoga lähettää Tichyn matkalle, joka tosin suuntautuu Maan kamaralle, latinalaiseen Amerikkaan, levottomaan Costaricanan valtioon. Viattomasta tulevaisuuskongressista muodostuu Tichylle kaikkien aikojen trippi, joka vie hänet perimmäisten kysymysten äärelle. Tosin niin käy joka reissulla Tähtipäiväkirjoissakin. Tällä kertaa Tichy vain taittaa matkansa tuhannen hallusinogeenin kautta.

Lemin verbaalinen leikittely jatkuu tässä teoksessa Tähtipäiväkirjojen tapaan. Ja samaan tyyliin mukana on sekä huumoria että vakavampaa pohdiskelua. Onnistuneesti Lem taiteilee tieteistarinoille ja jonkin verran tieteellekin irvaillen (varsinkin viisaustieteelle ja kielitieteelle) sekä ihmiskunnan tulevaisuuden haasteita laskeskellen. Pelkäksi huumoriksi tätä teosta en haluaisi luokitella. Romaani kysyy mikä ihmiselle riittää? Mitä sitten tehdään kun raja tulee vastaan? Minusta Tähtipäiväkirjojen lyhyemmissä tarinoissa asiat kuvaillaan riittävällä tarkkuudella, tässä kirjailijalla oli sanottavaa aika tavalla, vähempikin olisi riittänyt.

Sen kummemmin selittelemättä haluan kirjata tähän näytteenä Lemin romaanin utopiayhteiskunnan palvelumuotoilusta seuraavan katkelman:

Mainitsette vain henkilön, täytätte kaavakkeemme, ilmoitatte mitä teillä on hampaankolossa, epäsopunne syyt. Tosin sekään ei ole välttämätöntä, sillä useimmiten tekee mieli olla paha ilman pienintäkään syytä, eli syynä voi olla toisen ihmisen selkeys, jalous tai kauneus. Selvitätte sen ja saatte luettelomme.

Tämä selvittääkin paljon siitä kaikesta nurjamielisyydestä, jota minua kohtaan joskus minulle täysin käsittämättömästä syystä tunnetaan. Eihän minun huumorini ihan Lemille särähdä, mutta selkeyttä, jaloutta tai kauneutta siitä varmaan löytyy...?

Kirjassa on 145 sivua ja luin sen tänään. Lainasin kirjan Siilinjärven kirjastosta. Sitä säilytetään siellä varastossa, ilmeisesti huonon kunnon vuoksi. Kirjaston virkailija kirjoitti kirjan oheen lapun, jossa kerrotaan, että kirja oli kehnossa kunnossa jo lainatessa, niin että jospa en ainakaan sitä joutuisi maksamaan, on sen verran harvinaiseksi jo käynyt, että saattaa tulla kalliiksi. Kirja on kovakantinen liimaselkäpainos, josta niteet repsottavat irrallaan. Ja tämän kirjan myötä sain vähän kiinni tavoitettani kuuden kirjan lukemisesta kuukautta kohti entisen itäblokin kirjallisuushaasteessani.

P.S. Unohdin mainita siitä, että jossain määrin kirjan pohjalta on israelilainen Ari Folman ohjannut elokuvan The Congress vuonna 2013. Elokuva on kansainvälinen yhteistuotanto. Se yhdistää näyteltyä elokuvaa ja tietokoneanimaatiota.

Boris Vasiljev: Ja ilta oli rauhaisa

Neuvostoliittolaisen Boris Vasiljevin (1924 – 2013) vuonna 1969 Junost-aikakauslehdessä julkaistu pieni sotaromaani А зори здесь тихие hakeutui luettavakseni kun hdcanis oli sen ensin lukenut ja kirjasta Hyönteisdokumentti-blogissaan kertonut. Tajusin oitis, että tässähän oli kyseessä se tarina, jonka pohjalta tehty neuvostoelokuva kosketti minua, kun sen nuorna miesnä tv:stä katselin. Aiheesta on filmattu useampikin elokuva, minä olin nähnyt sen ensimmäisen version, vuonna 1972 valmistuneen Stanislav Rostotskyn ohjaustyön. Niin että tämän kirjan lukemalla ainakin voi osallistua Seitsemännen taiteen haasteeseen, jossa tarkoituksena on mm. lukea kirjoja, joitten pohjalta on tehty elokuva. Kirja ilmestyi Ulla-Liisa Heinon suomentamana vuonna 1974 nimellä Ja ilta oli rauhaisa.

Romaanissa vääpeli Vaskov on vartioimassa varastorakennusta ja johtamassa ilmatorjuntaosastoa keväällä 1942 jossain Karjalan rintamalla, missä vastapuoleksi mainitaan saksalaiset. Hän saa johdettavakseen naissotureista koostuvan osaston. Tarina alkaa velmuilevasti, mutta kehittyy vakavampaan suuntaan, kun osasto joutuu kosketukseen saksalaisen sissiosaston kanssa. Sota ei ole auringonottoa tai marjareissu – se on raakaa peliä. Tämän saa kokea vääpeli Vaskov osastoineen.

Koska kyseessä on lähinnä ajanvietekertomus, lienee se tarkoitus lukea vain seikkailuna. Vasiljev onkin saanut Karjalan saloseudun muuntumaan järvien, harjun, suon ja metsien rajaamaksi salaperäiseksi näyttämöksi, jolla hän liikuttelee toisiaan jahtaavia joukkoja. Koskettavuus syntyy nuorten naissotilaitten taustatiedoista. Hennoilla taistelun ensikertalaisilla on kannustimenaan isänmaanrakkaus ja halu elää ja vastassaan saksalaiset valiojoukot. Tarinan elokuvan pohjalta tuntevana en ehkä järkyttynyt siitä ihan niin paljon kuin nuorempana, nyt pystyin tutkailemaan kirjailijan valitsemia ratkaisuja ja hänen kerrontaansa.

Tämän enempää sotakirjallisuutta en haluaisi tämän itäblokin kirjallisuushaasteen yhteydessä lukea, toivottavasti kovin hyviä ehdokkaita ei ilmaannu. Tämä meni vielä ihan kivasti, oli aika lyhytkin vain 160 sivua. Aikaa lukemiseen kului juhannuksen kirjoman keskikesän juhlan seutuvilla kolme päivää. Kävin nyt sitten Siilinjärven kirjastossakin. Lainasin sieltä kolme kirjaa, joita ei Kuopiosta löydy ja lisäksi ostin puolella eurolla yhden poistokirjan, jonka olin ajatellut lukea. Seuraavaksi luen sitten ihan toisen tyyppisiä tarinoita.

Kamelinsilmä

Lukaisin vuonna 1974 suomeksi ilmestyneen, Neuvostoliitossa painetun teoksen nimeltä Kamelinsilmä. Se sisältää kahdenkymmenen neuvostokirjailijan kertomuksia, yhden kultakin. Suomentajia on useita. Kirjailijain esittelyt löytyvät kirjan lopusta, ne on kirjoittanut ja kokoelman laatinut Isaak Kramov. Kirjan ajatuksena on esitellä monien Neuvostoliiton kansojen kirjoittajien tekstejä. Kirjoittajat ja heidän kansallisuutensa ovat:

Konstantin Fedin, Andrei Platonov ja Vadim Koževnikov (venäläisiä), Juri Rytheu (tšuktši), Abdulla Kahhar (uzbekki), Lilli Promet (virolainen), Aksel Bakunts (armenialainen), Juvan Šestalov (mansi), Artšil Sulakauri (gruusialainen = georgialainen), Fazliddin Muhammadijev (tadžikki), Grigor Tjutjunnik (ukrainalainen), Vytautas Petkevicius (liettualainen), Tšingiz Aitmatov (kirgisialainen), Vasil Bykov (valkovenäläinen), Atadžan Tagan (turkmenialainen), Ion Drutse (moldavialainen), Antti Timonen (karjalainen), Tahavi Ahtanov (kazahilainen = kazakstanilainen), Altai Mamedov (azerbaidžanilainen) ja Albert Bel (latvialainen).

Kuten arvata saattaa, tällainen kertomusmäärä sisältää useammanlaisia aiheita. Ehkä niin on myös lukijan kannalta parasta, sillä yksi yhtenäinen teema saattaisi vaikuttaa puuduttavasti. (Toisaalta tulin lukiessani ajatelleeksi tiettyjen aihepiirien mukaisten novellivalikoimien kokoamista ihan huvin vuoksi ja ajatuksen tasolla.) Tämän kirjan aiheena voi tietysti nähdä pelkästään laajan neuvostomaan kuvaamisen. Teos sisältääkin kuvauksia niin kaupungeista kuin syrjäseuduilta, meren, järven ja jokien ääreltä, metsistä, pelloilta, soilta, sodan ja rauhan ajoilta. Ihanteikkaassa avauskertomuksessa Konstantin Fedin kertoo kuvataiteilijasta ikuistamassa itseään Leniniä. Lilli Prometin kertomus Yhden kesän akvarellit taas kertoo toisesta kuvataiteilijasta, joka maalaa vesivärein virolaisen rannikkokylän arkista elämää. Prometin kertomuksesta on Virve Aruoja ohjannut vuonna 1966 virolaisen tv-elokuvan Ühe suve akvarellid, jonka katselin netistä – on aika uskollinen kertomukselle.

Antti Timosen kertomus Järvi vain kohisee ja kohisee tuli luettua pikauusintana, se kestää hyvin vertailun kirjan muihin kertomuksiin. Sitä uudelleen lukiessani tuli mieleen, että eräs yhteinen viritys kirjan kertomuksille on se muutos, jonka neuvostojärjestelmä toi kansojensa elämään. Sinänsä kyse ei aina ole muusta muutoksesta kuin perinteisen maaseutuelämän väistymisestä keskusjohtoisen kolhoosimeiningin tieltä. Uusia, laajoja maa-aloja otettiin viljelyksen piiriin. Tästä ilmiöstä kertovat sekä Tšingiz Aitmatov kertomuksessa Kamelinsilmä että Tahavi Ahtanov kertomuksessa Harmaahaikara. Kummankin kertomuksen tapahtumapaikkana on maanviljelyksen käyttöön otettava koiruohoaro. Tästä ja kummankin kertomuksen pioneerityyppisestä päähenkilöstä huolimatta toiston sijasta syntyy laajempi näkymä uusien alueitten käyttöönottoon Neuvostoliitossa. Sankaritarinan sijasta kertomukset kuvaavat arkea ja niitä vaikeuksia, joita nuori unelmoija kohtaa syrjäseuduille muuttaessaan.

Olin erittäin ilahtunut kahdesta urheiluaiheisesta kertomuksesta. Fazliddin Muhammadijevin kertomus Kaksintaistelu sijoittuu tadžikkipainin pariin, kun taas Altai Mamedovin Kahdeksas poika kertoo isästä, joka menettää poikansa jalkapalloilulle. Sota-aikaan sijoittuu kolme kertomusta: Artšil Sulakaurin romanssi Kyyhkyset, Vasil Bykovin valkovenäläistarina Neljäs vahinko ja Atadžan Taganin koskettava Kun sota päättyy. Grigor Tjutjunnikin kirjoittama Katrjan miehelään meno taas kuvaa ukrainalaiskylän hääjuhlaa, aidosti, mutta huumorilla.

Kirjassa on esittelyineen reilut 400 sivua. Lukaisin kirjan läpi neljässä päivässä.

Neuvostoproosaa 2

Esa Adrianin valikoima ja suomentama Neuvostoproosaa 2 esittelee kuusi vuosina 1932 – 1948 kirjoitettua novellia, jotka tyylilajiltaan edustavat neuvostotaiteen pääsuuntausta. Vuonna 1974 ilmestyneen valikoiman alusta löytyy Pertti Karkaman kirjoittama johdanto nimeltä Sosialistisesta realismista. Karkaman kirjoituksessa on hienosti kiteytettynä paljon oleellista tyylilajista ja sen synnystä. Karkama kertoo, ettei sosialistinen realismi pyrkinyt nostamaan esiin sankareita vaan sosiaalisia yksilöitä ja yhteistyön merkitystä:

Sosialistisen realismin heijastelema yhteistunto on ihmisten välistä solidaarisuutta, joka pohjautuu tietoon yhteisistä päämääristä ja optimistiseen uskoon, että nuo päämäärät ovat yhteistyöllä saavutettavissa. Yhteinen tietoisuus on selvästikin sukua kansankulttuurin talkoohenkisyydelle, jonka yhteiskunnallinen kehitys oli peittänyt. Sosialistisen realismin keskeiseksi teemaksi on tullut toveruus.

Käynpähäntä seuraavassa valikoiman novellit läpi lyhyesti:

Aleksandr Tvardovski (1910 – 1971): Kolhoosin puheenjohtajan päiväkirja (1932): Novelli on kirjoitettu päiväkirjan muotoon, ajankohta maaliskuusta kesäkuuhun 1931. Maatalouskolhoosin johtaja kertoo pääasiassa asennevaikeuksista, joita kolhoosin työnjohtajana joutuu kohtaamaan. Järjestyksen mies pyrkii saattamaan omapäiset ponnistelemaan kolhoosin yhteiseksi hyväksi oman etunsa sijasta.

Nikolai Tihonov (1896 – 1979): Bolsevikki Simon (1932): 1920-luvulle, vuoristoiseen Ossetiaan sijoittuvassa minämuotoisessa kertomuksessa osseetti Simon kertoo siitä miten hänestäkin tuli bolsevikki ja mitä siitä seurasi hänelle itselleen ja koko seutukunnalle. Erityisen huomion saa vuoristojokien valjastaminen sähköntuontantoon, mistä pieni näyte:

Me kaikki teimme työtä ryysyisinä: kivet ja sirpaleet polttivat kaikki vaatteet kuin tulipalossa, eikä kukaan surrut vaatteitaan, ja kaikki pyyhiskelivät hikeä kädenselällä. Ja oli niin meluisaa ja hauskempaa kuin yksissäkään juhlissa. Silloin ei vielä tunnettu iskuriprikaateja, toverit, mutta kaikki me olimme kuin iskuriprikaatin jäseniä.

Andrei Platonov (1899 – 1951): Ihanassa ja raivokkaassa maailmassa (1941): Yllätyksellinen, mielikuvituksekas kertomus veturinkuljettajien toveruudesta. Platonov nousi lukulistallani korkealle.

Aleksei Tolstoi (1882 – 1945): Venäläinen luonne (1942 – 44): Panssarivaununkuljettajan kasvot palavat. Kotilomallaan hän esiintyy ”muina miehinä” vanhempiaan ja tyttöystäväänsä säästääkseen.

Mihail Prišvin (1873 – 1954): Vanha sieni (1945): Kuvaus sienireissusta, mukana metsässä myös punikkitatti.

Emmanuil Kazakevitš (1913 – 1962): Kaksi miestä arolla (1948): Novellin puolivälissä tajusin mitkä elokuvan ainekset tässä olisikaan! Ja Anatoli Efros onkin ohjannut aiheesta neuvostoliittolaisen elokuvan Двое в ѕтепи. Elokuva lienee vuodelta 1962. Novelli on oikein hieno, olisi kiva nähdä elokuvakin.

Lueskelin tätä teosta muutaman päivän. Siinä on 248 sivua. Koska Kazakevitšin novellista on tehty elokuva, osallistun tällä blogeerauksella Seitsemännen taiteen haasteeseenkin.

Bohumil Hrabal: Tarjoilin Englannin kuninkaalle

Bohumil Hrabal (1914 – 1997) kirjoitti wikipedian mukaan jo vuonna 1971 julkaistun romaanin Obsluhoval jsem anglického krále. Ilmeisesti valtiovallan sallimana kirja ilmestyi Tšekkoslovakiassa joskus myöhemmin. Vuonna 1991 julkaistiin Hannu Ylilehdon laatima suomennos nimellä Tarjoilin Englannin kuninkaalle.

Tarjoilin Englannin kuninkaalle on minämuodossa kirjoitettu, paikoin ilkikurinen, mutta loppua kohti filosofisemmaksi kääntyvä romaani. Se kertoo lyhytkasvuisen tšekkiläisen tarjoilijan elämäntarinan.

Kirjan alkupuolella tarjoilija on kiinnostunut elämän materiaalisesta puolesta – ennen kaikkea rahasta ja tyylikkäistä vaatteista. Sänkyhommat kiinnostavat myös. Nuorella tarjoilijalla onkin menestystä tavoitteissaan: rahaa ja frakkipukuja kertyy, niin myös eroottisia elämyksiä. Samaan aikaan hänen ammattitaitonsa kasvaa. Hän pääsee töihin arvostettuihin ravintoloihin, joissa saa koulutusta alan ammattilaisilta. Erityisen tärkeäksi opettajaksi muodostuu hotelli Pariisin ilmiömäinen hovimestari Skřivanék, mies joka on tarjoillut Englannin kuninkaalle, kuten hän useampaan kertaan pääsee huomauttamaan.

Romaanin tapahtumat sijoittuvat 1930- ja 40-luvuille, joten tšekkien ongelmallinen suhde saksalaisiin nousee vahvasti esille. Kirjassa kuvataan nuorten tšekkiradikaalien hyökkäilyä maassa asuvia saksalaisia kohtaan. Kertoja tutustuu sudeettisaksalaiseen naiseen ja solmii hänen kanssaan läheisen suhteen. Tšekkoslovakian miehitys ja saksalaisten merkilliset meiningit uuden Euroopan rakentamiseksi saavat oman osansa kirjan tapahtumista kuten myös sotaonnen kääntyminen ja siitä seuraavat hankaluudet saksalaisten myötäilijälle.

Kertojan näkemykset elämästä ja sen tarkoituksesta kehittyvät tapahtumien myötä. Loppua kohti materialistinen suhtautuminen elämään saa väistyä uudenlaisen, mietiskelevän asenteen vallatessa mieltä. Kirjan loppupuoli olikin mielenkiintoisinta luettavaa, sitä vastoin kertomukset hankehommista, keikaroinnista ja naimisista tuntuivat lähinnä kertomuksilta. Sodanjälkeisen uuden hallinnon ohjaama kertoja joutuu fyysilliseen työhön syrjäisille seuduille ja tutustuu siellä aluksi ranskalaisen kirjallisuuden professoriin sekä professorin seurassa viihtyvään nuoreen naiseen. Nämä tuttavuudet, samoin kuin entinen työtoveri, hovimestari Zdeněk, osoittavat hänen elämälleen uuden suunnan ja lopulta kertoja löytää itsensä rajaseudulta muistojensa parista:

te idiootit, sinä inha ihmissuku, kavala ja alhainen, hän sanoi ja sätti meitä saadakseen meidät sinne minne halusi, sinne missä huvituksenamme olisi runous, kauniit asiat ja tapahtumat, ja että kauneudella on aina suunta ja ulottuvuus kohti transsendenttista, siis ääretöntä ja ikuista.

Katselin tämän romaanin pohjalta tehdyn, samannimisen, vuonna 2006 valmistuneen elokuvan, jonka ohjasi Jiři Menzel. Koska pidän Menzelin vuonna 1966 ohjaamasta, Hrabalin novelliin perustuvasta elokuvasta Tarkoin vartioidut junat, odotin ehkä vähän liikaa tältä uudelta elokuvalta. Menzel on hajottanut romaanin selkeän aikajärjestyksen ja nuorta ja keski-ikäistä kertojaa esittävät eri näyttelijät. En pidä näistä ratkaisuista, eivätkä mielestäni romaanin pohdiskelevat sävyt välity elokuvasta kovin vakuuttavasti, vaikka loppua kohti tiettyä parannusta asiassa tapahtuukin.

Saan tästä suoritusmerkinnän Seitsemännen taiteen haasteeseen.

Kirjassa on 263 sivua. Luin pääosan siitä eilen sunnuntaina, alkupuolen aikaisemmin.

Leidenschaften mit zwei W's

Itäsaksalainen Ulrich Plenzdorf (1934 – 2007) kirjoitti vuonna 1973 (tai 1972?) julkaistun romaanin Die neuen Leiden des jungen W. Romaanin suomensivat Outi ja Kalevi Nyytäjä ja se ilmestyi suomeksi vuonna 1974 nimellä Nuoren W:n uudet kärsimykset.

Goethen kirjeromaani Nuoren Wertherin kärsimykset inspiroi Ulrich Plenzdorfia kirjoittamaan romaanin, jossa itäsaksalaisessa pikkukaupungissa asuva nuorukainen, Edgar Wibeau, päättää lähteä Berliiniin tutustuakseen suureen maailmaan. Hänellä on mukanaan radionauhuri, jolla hän tallentaa lyhyitä äänikirjeitä ystävälleen Willille (Werther osoitti useimmat kirjeensä Wilhelmille). Edgarin viestit kulkevat samoja latuja kuin Goethen romaanin sankarilla, johtuen siitäkin, että Edgar pelleillessään lainaa viesteihinsä tekstit suoraan vessasta löytämästään Nuoren Wertherin kärsimyksistä. Edgarin nuori elämä suksii samankaltaisia latuja kuin Wertherilläkin.

Toinen romaani, josta Plenzdorfin sankari puhuu ja jota hän ilmeisesti matkii puheissaan, on Salingerin Sieppari ruispellossa, jota minä en ole lukenut. Jossain vaiheessa minusta tuntui kuin Plenzdorfin eräänä tavoitteena olisi ollut kirjoittaa itäsaksalaisille nuorille lukijoille samantyylinen teos kuin Edgarin ylistämä Sieppari. (Goethen Werther luki Homerosta ja Ossiania.) Luultavasti kirjoittaminen ei kuitenkaan suju ihan näin tietoisesti vaikkakin Plenzdorf vaikuttaa teknisesti erittäin taitavasti asiansa hallitsevan. Kirjaa on kiva lukea, tyyli on letkeä, mikä sana ei ensimmäisenä tule mieleen Goethen nuorukaisen ajatuksia kuvaillessa.

Itä-Saksasta Plenzdorf jatkuttaa turhankin tuttua tylsyyden ja pitkäveteisyyden mielikuvaa, jota ”terästetään” pioneerihenkisellä työnteolla. Onneksi tässä romaanissa tapahtuu mukaviakin asioita. Edgarin ihastus, jota hän kutsuu nimellä Charlotte tai Charlie, työskentelee päiväkodissa ja pitää työstään. Tarinassa tutustutaan myös hieman salaperäiseen Zaremba-nimiseen vanhempaan mieshenkilöön. Hän osoittautuu vanhaksi sosialismin rakentajaksi ja pysyy sekä inhimillisenä että aatteelleen uskollisena.

Ihan mukava lukukokemus. On selvästi eduksi, että lukija tuntee ainakin toisen romaanissa mainituista kirjallisista esikuvista.

Sain ajatuksen lukea tämä romaani hdcanisin blogista. Samalla tulin ajatelleeksi haasteen esittämistä itäblokin kirjallisuuden lukemisesta. Hdcanisin mietteitä kirjan suhteen voi lukea seuraavan linkin kautta:
Nuoren W:n uudet kärsimykset
 

Jarmo Lampela (s. 1964) ohjasi Plenzdorfin teoksen pohjalta elokuvan Nuoren Wertherin jäljillä. Elokuva sai ensi-iltansa vuonna 2013. Pääosia esittävät Jyri Ojansivu Eeron osassa, Iina Kuustonen Katrina ja Juha Kukkonen Eeron isänä.

Suomalaisen elokuvan tapahtumapaikkana toimii Helsingin kaupunginosa, Suomenlinna. Suomenlinna merellisenä seutuna sopii sikäli varsinkin Goethen romaania kuvastelemaan, että Werther kuljeksii aika paljon joen rantamilla. Suomalaiselokuva on hienosti onnistunut vangitsemaan Plenzdorfin romaanin valoisan hengen ja siirtänyt kärsimykset nuorelta päähenkilöltä, Eerolta, hänen isänsä kannettavaksi. Sävyt eivät käy liian ahdistaviksi, tämän takaa jo romaanin kerrontatapa. On ymmärrettävää, että elokuvassa painottuu kirjaa enemmän rakkaustarina. Romaanissa on lyhyydestään huolimatta enemmän tilaa jutustella muustakin. Eeron työnjohtajat on elokuvassa yhdistetty yhteen hahmoon onnistuneesti, räyhäävä, mutta ymmärtäväinen yrittäjä on kivasti karrikoitu ja oikein piristävä hahmo.

Katselin elokuvan eilen, kirjan luin tänään. Kirjassa on 104 sivua, elokuvan pituus 91 min.

Ingmar Bergman: Fanny ja Alexander

Ruotsalaisen Ingmar Bergmanin (1918 – 2007) elokuvista minun mielestäni kaikkein huomattavin on Fanny och Alexander, joka wikipedian mukaan sai ensi-iltansa vuonna 1982. Samana vuonna ilmestyi ohjaajan itsensä kirjoittama, samasta aiheesta kertova, samanniminen romaani, jonka luin Elina Hytösen suomentamana vuonna 1985 ilmestyneenä versiona nimeltänsä Fanny ja Alexander.

Luin siis kirjan aiheesta, jota käsittelevän elokuvan olen katsellut puolenkymmentä kertaa. Olen nähnyt elokuvan ainakin kahtena versiona, wikipedian mukaan Bergman on ohjannut saman tarinan sekä televisiosarjaksi että pitkäksi elokuvaksi. Digiboxin kovaleyllä on tallessa elokuva, jonka pituus on kolmisen tuntia. Viime vuosina se on vaikuttanut kyseiselle elokuvalle ihan ok pituudelta.

Mitä älyä sitten on lukea romaani, jossa kuvataan sama tarina? Elokuvassa moni asia jää epäselväksi. Romaanista voi koettaa löytää selityksiä aukkopaikkoihin. Sanonpahan vain, että romaani ei suinkaan avaa näitä mystisiä kohtia sen enempää kuin elokuva. Sen sijaan Bergmanin romaani kertoo tapahtumien ympäristöstä ja ajankohdasta sanoilla enemmän kuin mitä elokuvasta ihan suoraan voi päätellä. Tapahtuma-ajankohta on 1900-luvun ensimmäisen vuosikymmenen loppu, paikkana pieni ruotsalainen kaupunki, jossa sijaitsee piispanistuin, josta löytyvät niin yliopisto kuin teatterikin, kaikki tarinalle merkityksellisiä asioja. Tapahtumien keskipisteenä olevan Ekdahlien perheen historiaa avataan enemmän. Lisäksi kirjaa lukiessa voi tietysti tarvittaessa seisahtua pohdiskelemaan eri hahmojen vahvoja elämänkatsomuksellisia mielipiteitä.

Huomattavin ero elokuvan asetelmaan on se, että romaanissa Fannylla ja Alexanderilla on vanhempi sisar, Amanda. Amanda on mukana koko kirjan ajan, elokuvassahan Fanny ja Alexander saavat kohdata kahdestaan kaikki vastoinkäymiset. Oma ihmetyksenaiheensa on sitten se, miksi tarinan nimenä ylipäätään on Fanny ja Alexander, kun jännite keskittyy enimmäkseen Alexanderin ympärille ja Fanny on mukana enempi taustalla.

Itse tarinasta sen verran, että Alexander päähenkilönä on kymmenvuotias, haaveileva ja mielikuvituksensa teitä vaelteleva poika, joka osoittaa tarpeen tullen harvinaisen tervettä jääräpäisyyttä, mitkä luonteenpiirteet sitten vetävät hänet vaikeuksiin. Sekä elokuvan että romaanin loppuun sijoitettu lainaus August Strindbergin Uninäytelmän alkusanoista saa jonkinlaisen kaksoiskappaleensa jo romaanin varhaisemmassa vaiheessa. Alexander on kärsinyt rankasta ja epäoikeudenmukaisesta kurituksesta, minkä lisäksi hänet on eristetty pelottavaan paikkaan, missä muutoin niin armahtava mielikuvitus käy hyökkäykseen häntä kohtaan. Tapahtunut herättää Alexanderissa seuraavanlaisia tuntemuksia:

Hän ymmärtää myös että on olemassa ihmisiä jotka haluavat hänelle pahaa, jotka haluavat hiljaa musertaa hänet ja että juuri niillä ihmisillä on valta ja tahtoa toteuttaa aikeensa. Todellisuus on aina tarjonnut Alexanderille rakennuskiviä unia ja fantasioita varten. Äkkiä sama todellisuus ryntää hänen tietoisuuteensa sokeana ja raivokkaana.

Mikä on se asia, josta Fanny ja Alexander kertoo niin elokuvana kuin romaaninakin? Ehkä kyse on kohtaamisesta elämän kanssa. Katsantokantoja elämää kohtaan tuodaan esille monia, kuviteltu sekoittuu todellisuuteen, niitten rajat hämärtyvät hämmentävällä, paikoin riemukkaallakin tavalla.

Kirjassa on 221 sivua, lukaisin sen läpi muutamassa päivässä. Tällä tekstilläni osallistun MarikaOksan lukuhaasteeseen elokuvista, jotka ovat saatavilla myös kirjana. Kaunis juliste! Jatkoa seurannee.