Powered By Blogger

lauantai 31. joulukuuta 2011

Jukka Sariola: Hyväosainen

                                  Kuvassa ketjukolaajan öisin käyttämä "henkos"kone.


Jukka Sariola on Seinäjoella asuva merkonomi, joka kirjoitti vuonna 2002 kirjan elämästään vammaisena Suomessa. Kirjan nimeltä Hyväosainen toimitti Aune-Inkeri Björkström.

Sariolan ajatukset on jäsennelty erittäin selkeästi. Työkseen tietokoneohjelmia laativa ja ylläpitävä Sariola kertoo olevansa luonteeltaan järjestelmällinen. Hän kuvailee sairauttaan ja toimintakykyään, harrastuksiaan ja opintojaan. Lukija saa hyvän kuvan hänen tilanteestaan. Rajoituksistaan huolimatta Jukka Sariola on aktiivinen toimija, hän on mm. pitkäaikainen Lihastautiliiton hallituksen jäsen.

Sariolan elämään kuuluvat ympärivuorokautinen henkilökohtainen avustaja, hengityskone ja sähkökäyttöinen pyörätuoli. Siihen kuuluvat myös usko Jumalaan ja käsitys siitä, että sairauksien lisäksi elämä on antanut paljon hyvääkin. Euroopan lihastautiliiton kokouksiin osallistuessaan hän on saanut todeta, kuinka itäisen Euroopan maitten vammaiset joutuvat pohtimaan sitä miten saisivat ensimmäisen pyörätuolinsa. Tästäkin syystä Sariola kutsuu itseään hyväosaiseksi. Kirjassa tuodaan silti myös esiin, miten vammaisen elämään voivat kuulua katkeruus ja viha omaa tilannetta kohtaan.

Juuri heikkona olen voimakas”? Näitä apostoli Paavalin sanoja (2. Kor. 12:10) Jukka Sariola kutsuu lukijan kanssaan pohtimaan. Henkilökohtainen usko on kodin perintöä, isä Yrjö Sariola toimi Lapuan piispana. Kirja ei varsinaisesti ole hengellinen teos, vaikka uskon tuoma turva ja luottamus luovatkin perustan Sariolan ajattelulle.

Kirjassa pohditaan ihmisen itselleen asettamia odotuksia ja toiveita sekä niistä aiheutuvia pettymyksiä. Unelmia saa ihmisellä olla, kunhan ne pysyvät reaalimaailmassa. Elämästä kannattaa nauttia, sairaalassa haaveiltu hampurilainen maistuu tosi hyvältä, kun siitä pääsee nauttimaan. Muista nautinnoista käsitellään myös seksuaalisuutta. Huumoriakin on mukana: skolioosinsa (kiero selkäranka) vuoksi Sariola väittää itsestään, ettei ole eläissään tavannut toista yhtä kieroa tyyppiä.

Koska itse olen aika kriittinen ja pessimistinen hahmo, minuun vetosi eniten luku jossa puhutaan asenteista. Luvun nimi on Vammaisia asenteita. Esille nousee tietenkin se, miten vammainen suhtautuu elämäänsä hankaloittaviin rajoitteisiin. Tunnettua on sekin, miten monin eri tavoin terveet ihmiset käyttäytyvät vammaisia kohtaan – olen itsekin korottanut ääntäni puhuessani kuurolle ihmiselle.

Nostaisin kuitenkin erityisesti esiin kuvauksen niistä asenteista, jotka meillä kaikilla ovat toisinaan vastassamme eli asenteet, jotka estävät toimimasta inhimillisesti katsoen järkevällä tavalla. Sariola oli pyrkinyt opiskelemaan kauppaoppilaitokseen. Kun sairaus oli opintojen alkaessa pahentunut, hänelle oli annettu oikeus saada oppimateriaali kotiin ja hän oli myös suorittanut kokeensa kotona. Lopulta rehtori oli vieraillut Sariolan luona ja ehdottanut mahdollisuutta suorittaa merkonomin tutkintoon vaadittavat opinnot yksityisoppilaana. Ongelmaksi uhkasi kuitenkin muodostua asetus, jonka mukaan kyseinen järjestely olisi vaatinut parin vuoden työkokemuksen kyseiseltä alalta. Koulun otettua yhteyttä opetusministeriöön, asetusta muutettiin lisäämällä siihen maininta, jonka mukaan yksityisopiskelu on mahdollista erityistilanteessa ilman työkokemusta! Mikä ilo onkaan saada edes lukea, että tällaista tosiaan voi Suomessa tapahtua!

Kirjassa on 111 sivua ja lisäksi muutama sivullinen valokuvia. Kirjan lukemiseen kului minulta kaksi päivää.

keskiviikko 28. joulukuuta 2011

Hergé: Tintin seikkailut


Belgialainen sarjakuvataiteilija nimimerkiltään Hergé (1907 – 1983) teki uransa aikana yli 20 sarjakuva-albumia, jotka kertovat Tintin, nuoren sanomalehtimiehen seikkailuista. Luin joulunseutuun neljä Tintti-sarjakuvaa, jotka löysin komerosta joulukoristeitten joukosta.

Luin seuraavat sarjakuvat:

Tintti Amerikassa, alkuper. ranskankielinen Tintin en Amérique ilmestyi v. 1932
Mustan saaren salaisuus, alkuper. L'Île Noire  vuodelta 1938
Tintti Tiibetissä, alkuper. Tintin au Tibet  vuodelta 1960
Tintti ja Picarot, alkuper. Tintin et les Picaros  vuodelta 1976

Tintti Amerikassa kertoo nimensä mukaisesti Tintin, nuoren, eurooppalaisen reportterin, matkasta Yhdysvaltoihin. Tintti menee ensimmäiseksi Chicagoon, jonka hän haluaa puhdistaa järjestäytyneestä rikollisuudesta. Tintti tulee kaapatuksi gangstereitten autoon, josta hän pakenee ja lähtee takaa-ajoon, joka johtaa auto-onnettomuuteen. Tapahtumia ja päähän kohdistuneita iskuja riittää kuin kevyen sarjan nyrkkeilyottelussa. Gansterijahdissaan Tintti matkaa intiaanireservaattiin ja joutuu siellä ”punanahkojen” kidutuspaaluun. Seikkailun vaihtelevat käänteet muistuttavat mykkäelokuvan tilannekomiikkaa. Piirrokset eivät sisällä niin paljoa mielenkiintoisia yksityiskohtia kuin myöhemmät albumit. Sitä paitsi Tintillä on kumppaninaan vain pieni terrierinsä Milou, jonka kanssa käydyt keskustelut ovat vaillinaisia, koska Tintti ei ilmeisesti ymmärrä koiransa puhetta. Ehkäpä siksi Milou tekeekin tuttavuutta Loch Lomond -viskiin, jota vuotaa junan säiliövaunusta(!). Parhaana jaksona pidän vierailua säilyketehtaassa. Siinä irvaillaan liukuhihnatehtaille, kierrätykselle, säilyketehtaan raaka-ainehankinnoille sekä työntekijöitten oikeutetuille palkkavaatimuksille.

Mustan saaren salaisuus johdattaa Tintin matkalle manner-Euroopasta Brittein saarille. Jonkinlaiset gangsterit ovat jälleen Tintin vastapelureina. Milou on jälleen Tintin apurina. Koiran kommentit ovat niukempia, usein pelkkää haukahtelua, viski tosin maistuu tässäkin tarinassa. Mukana menossa ovat myös tunarimaiset etsivät Dupont ja Dupond. Lukiessani aloin ihmetellä albumissa kuvattua tekniikkaa. Vuoden 1938 sarjakuvassa näet vilahtaa sotienjälkeisen ajan autoja, televisio, dieselveturi ja matkustajalentokone, jossa on suihkumoottori. Wikipedian mukaan albumi onkin laadittu uudelleen 1960-luvun puolivälissä brittiläistä lukijakuntaa varten.

Tintti Tiibetissä on lukemistani tarinoista selkeimmin taideteos. Siinä ei ole alkuunkaan tarkoitus ottaa kiinni rikollisliigaa tai pistää jonkun maan asioita järjestykseen. Päämäärä, jota kohti sarjakuvassa ponnistellaan, on Tintin ystävän, Tšangin pelastaminen. Kuvauksesta löytyy kiitettävästi kontrastisuutta. Lähtötilanteessa Tintti on ystävänsä kapteeni Haddockin kanssa lomalla mukavassa hotellissa eurooppalaisella vuoristoseudulla. Hän saa kuulla lentokoneen syöksyneen Himalajan vuoristoon Nepalissa – koneessa matkusti hänen ystävänsä Tšang. Tintti näkee unen ja saa päähänsä lähteä auttamaan Tšangia, vaikka lehtitietojen perusteella eloonjääneitä maahansyöksyssä ei ole löytynyt. Erittäin vastahakoinen kapteeni Haddock seuraa mukana ja pian siirrytään tutusta eurooppalaisesta miljööstä eksoottiseen Intiaan ja Nepaliin. Siellä Tintillä, Haddockilla ja viskiä naukkailevalla Miloulla ovat vastassaan luonnonvoimat, joita paikalliset asukkaatkin kavahtavat. Kertomuksessa yhdistyvät huumori, unet, uskonto, yliluonnolliset ilmiöt, kamppailu ääriolosuhteissa ja lukijassa herätetty toivo Tšangin löytymisestä. Mukaan mahtuu myös seudun kammoksuttu Lumimies. Kaiken kruunaa upea kuvitus. Erinomainen seikkailukertomus!

Tintti ja Picarot lienee viimeinen Hergén loppuunsaattama Tintti-kertomus. Siinä Tintti tulee vedetyksi mukaan Latinalaisen Amerikan valtion sisäiseen vallankumouspeliin, jonka autenttisuutta korostavat maassa vietettävät hilpeät karnevaalit. Tämän seikkailun erikoisuus on se, että yhdeksän sivun ajan Tinttiä ei näy kuvissa vaan tarina etenee kapteeni Haddockin ja professori Tuhatkaunon seurassa. Ihan toimiva kertomus, jossa on hieno kuvitus ja paljon aikaisemmista Tintin seikkailuista tuttuja hahmoja. Loch Lomond -viskillä on oma osuutensa tapahtumiin.

Luin sarjakuvat yhden joulupäivänä, kaksi tapaninpäivänä ja neljännen seuraavana arkipäivänä. Tämän loppuraportin laatiminen viivästyi hieman seitsemän tuntia kestäneen sähkökatkoksen vuoksi.

keskiviikko 21. joulukuuta 2011

Juhani Siljo: Jännitetty jousi


Juhani Siljo (1888 – 1918) tuli tunnetuksi ehdottoman ja määrätietoisen oman minuutensa tavoittelun sävyttämistä runoistaan. Siljo taisteli kansalaissodassa valkoisten puolella ja kuoli Tampereen taisteluissa saamiinsa vammoihin toukokuussa 1918 punaisten sotasairaalassa. Luin Salme Sauren vuonna 1987 toimittaman valikoiman nimeltä Jännitetty jousi, joka sisältää runoja Siljon kaikista kolmesta runokokoelmasta, Runoja (1910), Maan puoleen (1914) ja Selvään veteen (1919).

Siljon runot ovat varsinkin kokoelman alkupuolella mitallisia – jopa siinä määrin, että ne ainakin minun silmissäni alkavat tekniikaltaan muistuttaa virsirunoutta. Runojen ”hengellisyys” ei nouse esiin uskonnollisuutena, kristillinen sanasto ei hallitse runoja. Runossa ”Aatteet”, jonka otsikko tosiaankin sisältää lainausmerkit, runoilija puhuu aate-kaavasta ja aate-kieunnasta, joka antaa kyllä hyvät unet, mutta estää ihmistä katsomasta itseensä. Hänen huomattavimpia runojaan on Excelsior (sana on latinaa ja tarkoittaa korkeammalle). Runon alusta ovat peräisin tämän runokokoelman nimeksi valitut sanat:

Kuin jännitetty jousi on tahtoni mun.
Sain auringolta käskyn ja määrän
mä kukkuloille nousta elon kirkastetun
ja käydä ohi tien monen väärän.

Runossa mainitaan aurinko, yön voittaja, toistuvasti kertojan ylimpänä herrana, jonka tahtoa kertoja haluaa noudattaa viimeiseen asti. Muut kulkijat sortuvat ympäriltä maan iloihin tai korpien soihin, mutta kertoja haluaa jatkaa kohti korkeita näkyjä, kohti valkeuden kenttiä kuin maaliinsa kiitävä nuoli. Samankaltainen ylevän tavoittelun kohde esitetään runossa Syys-sunnuntai, jossa puhutaan autuaitten saaresta ja sen asujista, jotka viettävät juhlaa jumalten kanssa. Runossa Kalkki keinoksi tämän määränpään tavoittamiselle runoilija esittää omana itsenään pysymisen ja määrätietoisen toiminnan itselle asetetun tavoitteen saavuttamiseksi.

Toisessa kokoelmassa runojen sävyt muuttuvat epävarmemmiksi ja vähemmän uhmakkaiksi. Runoilija kaipaa elämän iloihin ja epäröi kannattaako elämästä kieltäytyä. Runossa Syksyiset häät kuvataan liittoa Yksinäisyyden kanssa. Runon kuvasto viittaa haluun muuttaa itse määrättyä kurssia, vaikka sanat puhuvatkin onnen-liitosta.

Viimeisen kokoelman Selvään veteen toimitti julkaistavaksi Siljon kuoltua hänen ystävättärensä runoilija Ain' Elisabeth Pennanen. Aluksi kokoelmassa pääsevät esille Siljon rakkausrunot, jotka on ympäröity neliosaisella runosarjalla nimeltä Häkkilintu. Myös rakkauteen antautumisen Siljo esittää dramaattisena taisteluna. Näistä runoista huikeimpia ovat Leijonamieli ja Golgatalla (Kipuvuorella). Niitä edeltää lyhyt runonen nimeltä Kaks' unta. Se sisältää pienoiskoossa em. runojen käyttämän vertauskuvan yön ja päivän henkistä todellisuutta jakavasta luonteesta:

Kaks unta... Armas uni: yö.
Ja päivä: karsas peikko-uni.
Yö: läsnäolo kaivattuni.
Ja päivä: syömen pakkotyö.

Runossa Selvään veteen vene on jäitten saartama, mutta pääsee murtamaan kokallaan jään sulaan veteen kohti aaltojen levotonta lempeä.

Huomattavin runo on kokoelman viimeiseksi sijoitettu Vastavirtaan, jonka Aaro Hellaakoski viimeisteli. Hellaakosken tekemät sanavalinnat on runossa kursivoitu. Vastavirtaan on kertomus lohen elämästä. Meren kala lähtee nousemaan yläjuoksuun ja päätyy kovan koskimatkan jälkeen viimein tuntureitten hiljaisuuteen täyttääkseen luomislain, rakkauden vaiston. Vaelluksesta kohti tuntureita voi vetää yhteyden runon Excelsior määrätietoiseen pyrkimykseen kohti korkeuksia. Runo ei kuitenkaan pääty tunturipurojen raikkauteen vaan lohipa laskeutuukin talven tullen takaisin meren kehtoon kuin ei olisi sieltä poissa koskaan ollutkaan! Runon lohi saavuttaa elämässään tasapainon. Mikäli se tasapaino toteutuisi myös runoilijan oman runouden suhteen, mitä aikaisemmasta yritteliäisyydestä jäisi jäljelle?

Lukemassani runokokoelmassa on 102 sivua, se on A6-kokoa, mutta sisältää tosi napakkaa luettavaa. Olen ennenkin lukenut näitä Salme Sauren toimittamia pieniä runokirjoja ja pidän niitä arvossa. Näitten runojen lukemiseen minulta meni noin viikko.

keskiviikko 7. joulukuuta 2011

Natalia Erchova, Irina Dergatcheva: Suomi, Ruotsi ja Venäjä tuhat vuotta naapureina


Lukaisin netistä osoitteessa http://1000years-neighbouring.com/finbook/ löytyvän kirjan. Teos keskittyy siihen Ruotsin historiaan, jolla on jonkinlaisia yhteyksiä Venäjään ja joissakin tapauksissa siihen Venäjän historiaan, josta on löydettävissä yhteyksiä Ruotsiin. Kuvauksen näkökulma on venäläinen. Suomi esiintyy kirjassa juuri siinä osassa, joka sillä on ollut Ruotsin ja Venäjän keskinäisessä historiassa yleensäkin eli lähes huomaamattomana rajamaakuntana. En tiedä miksi Suomi on nostettu kirjan otsikkoon, sillä teoksessa liikutaan miltei yksinomaan Ruotsissa – tosin viimeinen luku on omistettu Ahvenanmaalle ja puhuttaessa Kustaa III:n ja Katariina Suuren tapaamisesta piipahdetaan Haminassa, Helsingistä on myös pari kuvaa muussa yhteydessä.
(Tietysti voisihan olla niinkin, ettei netissä olekaan luettavissa koko kirjaa, vaan Suomea kuvaava osuus olisi jätetty pois nettijulkaisusta!)

Kirja sisältää paljon kuvia, jotka ovat korkealaatuisia, kauniita ja esittelevät historiallisia kohteita niitten tämänhetkisessä tilassa. Ehkä kirjan piristävintä antia onkin juuri se, miten historia ja nykypäivä yhdistyvät niin kuvissa kuin tekstissä. Linnoissa ja museoissa vierailtaessa kirjoittajat kuvailevat myös henkilökuntaa, ympärillä olevaa luontoa ja erilaisia majoitus- ja harrastemahdollisuuksia. Niinpä osa tekstistä sisältääkin ”matkailuvinkkejä” mikä on minusta oikein hauskaa. Uskon, että historiasta kiinnostuneet ihmiset saattavat olla kiinnostuneita yhtä hyvin Peppi Pitkätossun kodista kuin viikinkiaikaisesta laivahaudastakin. Minä ainakin olen.

Kirjan tekoon on sisältynyt myös kuvailtavia kohteita käsittelevä tv-ohjelmasarja. Ehkä juuri tästä syystä kirja jakautuu 24:ään osaan, jotka muodostavat kukin yhtenäisen kokonaisuuden. Kirja alkaa Tukholman historiallisen museon viikinkinäyttelystä, jonka yhteydessä käydään sulavasti ja ilmavasti läpi viikinkiaikaisen Birkan kaupungin kohtaloa sekä varjagien ja Kiovan Venäjän yhteistä historiaa. Toisessa luvussa vieraillaan Sigtunassa, vanhassa viikinki-Ruotsin pääkaupungissa, jossa eli aikoinaan venäläisten kauppiaitten siirtokunta. Kolmannessa luvussa käväistään Gotlannissa, neljännessä Tukholman kuninkaanlinnassa. Useimmista kohteista löytyy yhteyksiä Venäjälle. Viides kohde, Drottningholmin linna, on tässä suhteessa pieni poikkeus, sillä sen osalta on keskitytty pääasiassa Kustaa III:n aikaisen teatterin esittelyyn. Myös parissa muussa kohteessa yhteydet Venäjälle ovat melko vähäiset, mutta kaikissa on esillä jotakin mielenkiintoista Ruotsin historiasta ja nykypäivästäkin.

Minulle paljastui lukiessa monia aivan uusia asioita. En olisi uskonut, että Mälaren-järven rannoilta löytyy nelisenkymmentä linnaa! Kuninkaanlinnan, Drottninholmin, Gripsholmin ja Tullgarnin linnojen lisäksi vieraillaan Skoklosterin ja Steningen linnoissa, jotka sijaitsevat kumpikin pienemmän järven rannalla. Tämä Ruotsin linnojen suuri määrä selitetään siten, että 1600-luvulla, kun Ruotsi oli suurvalta, maassa oli varakasta väkeä, joka halusi näyttää mahtiaan ja rikkauttaan. Sitä paitsi varsinkin Mälarenin rannalla olevat linnat oli tarkoitettu myös puolustuksellisiin tarkoituksiin. Kun hyökkääjiä ei koskaan tullut, linnat säilyivät erinomaisessa kunnossa. Monet niistä toimivat nykyisin museoina tai hotelleina.

Toinen mielenkiintoinen seikka liittyy kirjan esille nostamiin merkkihenkilöihin. Esimerkiksi Alfred Nobel oli viettänyt nuoruutensa ja kävi koulunsa Pietarissa, jossa hänen isällään oli liikeyritys. Venäläinen Sofia Kowalevskaja puolestaan nousi ensimmäisenä naisena Euroopassa matematiikan professoriksi vuonna 1884 Tukholman yliopistossa. Suomeen liittyen herätti huomiotani, että Jean Sibeliuksen vaimo, Aino Järnefelt oli sukua kuvanveistäjä Pjotr Clodtille, joka on veistänyt Pietarin Anitškovin sillan upeat hevospatsaat. Vaikka kuinka paljon muitakin mielenkiintoisia yksityiskohtia ja monivaiheisia kohtaloita kirjan tarinoihin sisältyy. Kirjassa kerrotaan tsaari Nikolai II:sta vastaan tehdystä murhayrityksestä Tukholman kuninkaanlinnan edustalla 1909. Suomalaisena kylmää selkäpiitä, kun ajattelee mitä Suomi nykyään olisi, mikäli tsaarinvalta olisi kaatunut jo ennen ensimmäistä maailmansotaa. Siinä olisi saattanut jäädä moni kansa itsenäistymättä...

Muutamia pieniä asiavirheitä olin havaitsevinani. Suomen sota alkoi vuonna 1808, eikä vuonna 1809. Kustaa Vaasa antoi ilmeisesti vuonna 1550 käskyn Helsingin kaupungin perustamisesta, mutta olikohan siitä jo tuolloin määrä tulla Suomen pääkaupunki? Rooman keisarin nimi ”Trojan” on suomalaisille tutumpi muodossa Trajanus. Seisova pöytä on ruotsiksi smörgårsbord, ei smörgedsbord. Tukholman Vanhan kaupungin tori ei ole nimeltään Stortårget, vaan Stortorget.

Kaiken kaikkiaan kirjan tapa kertoa historiasta miellyttää minua. Historiasta voi aivan mainiosti tehdä osan elävää nykypäivää – kuvata sitä historiallisessa kohteessa vierailijan silmin. Tämä kirja on siitä erinomainen todiste.

Luin tätä nettikirjaa noin viikon. Lukeminen netissä sopii mielestäni loistavasti juuri tämän tyyppiselle kirjalle, joka sisältää paljon kuvia. Joihinkin kuviin olisi toivonut selkeät kuvatekstit. Sivujen välillä siirtyminen on netissä hieman jähmeää ja sisällysluettelo pitäisi olla helpommin lukijan saatavilla.
 

sunnuntai 27. marraskuuta 2011

Lewis Carroll: Liisan seikkailut ihmemaassa


Englantilainen Lewis Carroll (1832 – 1898) kirjoitti vuonna 1865 kirjan, jonka Anni Swan suomensi vuonna 1906. Kirjan nimi on Liisan seikkailut ihmemaassa (Alice's Adventures in Wonderland). Luin kirjasta painoksen, jonka on kuvittanut Tove Jansson.

Liisan seikkailut käynnistyvät kun hän on istuskelemassa puutarhassa isosiskonsa kanssa. Liisalla on unettavan tylsää, sisko lukee kirjaa, eikä siinä ole edes kuvia. Äkkiä ohitse viilettää valkoinen kani, joka mennessään höpöttää myöhästyvänsä. Kani vilkaisee liiveistään kaivamaansa taskukelloa ja katoaa pensaikon alla olevaan reikään. Liisa lähtee seuraamaan kania ja päätyy ihmemaahan.

Kuten nimikin kertoo, kyseessä on seikkailukertomus. Seikkailukertomuksilla on oma logiikkansa, melkein kaikella on oma logiikkansa. Nostan tämä logiikkaosaston esiin, koska sillä on oma merkityksensä Liisan seikkailuissa. Paikoitellen näet vaikuttaa siltä, ettei logiikkaa tahdo löytyä. Siinä saattaa kuitenkin olla kyse vain lukijan rajoittuneisuudesta. Se mikä ei omasta mielestä tunnu loogiselta, saattaa jonkun toisen mielestä olla itsestään selvää. Ja jos yhtä sienenpalasta syömällä suurenee ja toista syömällä pienenee, niin sehän on loogista.

Toisena tarinan aineksena nostaisin esiin Liisan. Hän on pieni tyttö. Tämän on ehkä syynä siihen, että tarina on sadunkaltainen tai sitten se on satu. Saattaa tosin olla niinkin, että juuri siksi koska tarina on satu tai sadunkaltainen, Liisa on pieni tyttö. Nimittäin puhuttaessa tarinasta tulee pitää kirkkaana mielessä, että tarinan kertoja viime kädessä – ja ensi kädessä myös – päättää millaisia hahmoja tarinaan tarvitaan. Näin ollen kertojan tarkoitus onkin voinut olla alun alkaenkin sepittää tarina, joka on satu tai sadunkaltainen ja tämän tarkoituksen viitoittamana päähenkilöksi on valikoitunut lapsi.

Kolmanneksi ihmemaa. Ihmemaa muistuttaa todellisuutta, mutta se on kuin todellisuuden vääristynyt kuvajainen. Ihmemaassa tuntuvat vallitsevan erilaiset tavat ja luonnonolot kuin maailmassa yleensä. Eläimet ja pelikortit puhuvat ja niillä on ihmismäisiä tapoja, niitten toiminnan logiikka on outo, mutta muistuttaa silti todellisuutta ikään kuin sen näkisi ensimmäistä kertaa, eikä ihan ymmärtäisi, kuin lukisi symbolistista runoutta tajuamatta siitä muuta kuin häthätää pintakerroksen.

Kirjan sain kierrätyskeskuksesta hintaan 0,30 euroa. Siinä on 110 sivua, mukavasti kuvia ja luin sen reilussa päivässä.

lauantai 26. marraskuuta 2011

Otto Manninen: Runot

Otto Manninen (1872 – 1950) oli runoilija ja runojen suomentaja. Hän suomensi mm. Iliaan ja Odysseian. Manniselta ilmestyi neljä runokokoelmaa, joitten runot sisältyvät lukemaani teokseen. Lisäksi mukana on muutamia runoja kokoelmien ulkopuolelta. Kokoomateos ”Runot” ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1950.

Mannista on kehuttu mitallisen runon mestariksi. Kaikki runot ovatkin mitallisia ja yhtä varmasti voidaan puhua myös mestarista. Nykyään runoissa kartetaan sanojen lyhentämistä loppuvokaali poisjättämällä, mutta Mannisen aikaan sitä on harrastettu ja se tekee runoista joskus vanhahtavanoloisia. Muistelen että loppusoinnut kokoelman runoista taitavat löytyä yhtä lukuunottamatta kaikista. Sointuvuudesta ei voi valittaa, nykyään Manninen olisi varmasti menestynyt laulujen sanoittajana.

Mannisen runojen henki on yleensä ylevä ja pohdiskeleva. Runoissa istutaan nuotiolla sen palaessa loppuun, ihmetellään syksyn tuloa, yön laskeutumista, virran verkkaista mutta vääjäämätöntä juoksua. Toisaalta kevät tuo uutta toivoa ja virkistystä. Myös Suomen ja suomen kielen asia ovat vahvasti esillä varsinkin lukuisissa juhlarunoissa. Manninen on kirjoittanut runoja useisiin tilaisuuksiin säkeistöjen tai ylistyksen määrästä tinkimättä. Useammassa runossa toistuva ajatus on ihmisen kuuluminen sukupolvien ketjuun.

Koska kokoelmassa lienevät esillä lähes kaikki Mannisen omat runot, sisältyy teokseen aiheita jos jonkinlaisia. Mannisen ensimmäisessä, Säkeitä I -kokoelmassa (v. 1905) huomiotani herättivät runot Vesuvius ja Metsien mies. Vesuvius on pitkä runo, jossa kertoja kuvailee tulivuorenpurkauksen aiheuttamaa tuhoa, sen jälkeen seuraavaa jälleenrakennusta ja uutta kukoistusta. Tällaiset antiikkiin viittaavat runot, yleisimmin Hellasta ihannoivat, ovat eräs toistuva aihe Mannisen runoissa. Metsien mies taas kertoo jylhän ja juron tarinan miehestä, jonka rauhaa ei parane häiritä. Kun kymmenlatvaisen kotikymen lainehilla ui lastuja, mies lähtee ja käy kolkkaamassa uudisasukkaan vaikka sitten päivämatkojen päässä. Molemmat mainitsemani runot ovat useampisäkeistöisiä. Aiheen varsin perusteellinen käsittely on Manniselle tavallista. Säkeitä I sisältää myös ennalta tuntemani Mannisen runot, nimittäin Veet viihtyy ja Joutsenet. Ensin mainittu on Manniselle epätyypillinen, vain 6-säkeinen jambimittainen runo, jossa runoilija vaikuttaa kaipaavan lepoon elämän tyrskyistä iäisyyden syleilyyn. Koska runossa mainitaan myös häät, sen voi lukea myös kuvauksena kaipuusta avioliiton ”rauhan satamaan”. Joutsenet alkaa sanoilla:”Yli soiluvan veen ne sousi, ne aallon ulpuina ui...” Luen runon erittäin kauniina luontokuvauksena, vaikka loppuun sijoitetussa joutsenten lähdössä etelään voi tietysti nähdä myös vertauskuvallisuutta.


Säkeitä II -kokoelmassa (1915) on mukana käännösruno, tšeremissiläinen laulu Sinikukkia. Se on oikein kaunis rakkausruno Patam-virran partahilta. Toisena poimintana nostan esiin runon Neito kangasta kutovi. Runossa tulee hyvin esiin Mannisen tapa käyttää vertauskuvia. Tässä tapauksessa yhdistyy nuoren neidon kutomistyö hänen toiveisiinsa elämän suhteen. Tulevan elämän odotuksiin kohdistuva jännitys kuvataan sukkulan pujahtelussa, erilaiset elämänvaiheet kuteen väreissä. Säkeitä II sisältää myös juhlarunoja, joista onnistuneimpana pidän J.V. Snellmanin syntymän 100-vuotisjuhlarunoa.

Kokoelma Virrantyven on vuodelta 1925. Pitkä julkaisutauko ja Suomen dramaattiset vaiheet lienevät vaikuttaneet siihen, että aiheet vaihtelevat erittäin voimakkaasti. Kansalaissota on ohi, siihenkin runoissa viitataan. Runoilija puhuu vahvasti rauhan puolesta ja sotaintoilua vastaan. Mukana kokoelmassa on myös humoristisia luontorunoja, ylistys nuohoojille, runo Aleksanterista ja Bukephaloksesta sekä juhlarunoja – joista parhaimpana pidän sonettia Mannisen runoilijaystävän Eino Leinon 40-vuotispäivänä. Runon nimeksi on valittu ”Nel mezzo del cammin...” , alkusanat Danten Jumalaiseen näytelmään, jonka Leino oli kääntänyt. Runossa viitataan kaksi kuukautta aikaisemmin päättyneeseen kansalaissotaan, mukana pilkahtavat helkavirret ja runon sävyt johdattavat myös Nocturnen tunnelmiin – Leino oli kirjoittanut kuuluisan runonsa viettäessään kesää Mannisen kodissa Kangasniemellä. Lisäksi Virrantyven-kokoelmasta löytyy muutama käännösruno ynnä muuta. Runossa Hiili kuvataan hiilen toivetta päästä hehkumaan sepän ahjossa. Sepän pajassa kipinöidessään musta hiili poistaa kuonan kullasta. Muutamat runoista käsittelevät kuolemaa siten, että voi kuvitella runoilijan kärsineen läheisen ihmisen menetyksen. Nimiruno Virrantyven kuvaa verkalleen etenevää (elämän) virtaa ja taivasta, jota virran kalvo heijastaa. Runossa veden liike nostattaa pintaan kuplan. Kupla toistuu elämän katoavaisuuden kuvana useamminkin Mannisen runoissa. Virrantyven on kehysruno, se palaa lopussa alkukuvaansa, minkä katson kuvastavan elämän jatkumista kuoleman jälkeenkin. Kokoelman nimirunona Virrantyven toimii juhlavasti, joskin sama melko hidasliikkeinen juhlavuus toistuu kovin monessa Mannisen runossa.

Kokoelma Matkamies (1938) jäi Mannisen viimeiseksi. Runoilija katsoo siinä menneeseen, hän kuvaa nuoruutta ihailevasti ja naurahtaa omalle vanhenemiselleen runossa Talttumus. Runoilija muistelee nuoruutensa vuorikiipeilyjä, mutta tuiskahtaa nyt nurin tasamaan multatöyssyyn. Mannisen poika, runoilija Sulevi Manninen, kuoli vuonna 1936. Runot Nyt ja Kaukainen tie vaikuttavat kuvaavan pojan muistelua ja yritystä suhtautua menetykseen. Tässäkin kokoelmassa on mukana aikamoinen liuta aikamoisen monisäkeistöisiä juhlarunoja. Parhaimmilta minusta vaikuttavat runot Synnyinmaan rakentama (eduskuntatalon vihkiäisiin), Eero Järnefelt ja Toivojemme Suomi (Suomen 20-vuotispäivänä).

Aivan teoksen loppuun on sijoitettu muutama kokoelmien ulkopuolinen runo. Runo Rintamamiehen testamentti kuvaa sodassa kaatuneen muonarengin lapsilleen jättämää perintöä. Kaksikymmentä markkaa rahaa tulee jakaa neljän lapsen kesken siten, että heille hankitaan kullekin Suomen lippu, johon kirjoitetaan sana ”Isältä”. Runo Ystäville tuntuu viittaavan runoilijan omiin 70-vuotispäiviin. Runoilija kiittää ystäviään siitä, että he ovat saapuneet ilahduttamaan vanhaa miestä. Runoilija kiittää samalla muitakin elämänsä tärkeitä ihmisiä. Hän muistaa isää, joka kuljetti häntä reellä kouluun, lempeää äitiä, joka evästi kouluunlähtijää sekä tietenkin vaimoaan (kirjailija Anni Swan), jonka avulla on välttänyt monta kuperkeikkaa. Oman kiitosrunonsa lopuksi runoilija puntaroi saavutuksiaan perin kriittiseen sävyyn. Hän päättää runonsa seuraavasti:

Nuor' olin, johti oikut huimat, hullut,
hapuilu, haihattelu, hajanaisuus.
On vanhan saalis kaiken vajanaisuus,
on vain se kesä, jot' ei koskaan tullut.

Tämän runoteoksen sivumäärä on 355. Lukaisin kaikki runot neljässä päivässä.

tiistai 22. marraskuuta 2011

Charles Dickens: Joululaulu

Charles Dickens (1812 – 1870) oli englantilainen kirjailija. Hän kirjoitti vuonna 1843 lyhyen kertomuksen nimeltä A Christmas Carol, in Prose: Being a Ghost Story of Christmas. Tarina on suomennettu useita kertoja ja joka kerta hieman eri nimiseksi. Lukemani suomennoksen on tehnyt Tero Valkonen vuonna 2001.

Joululaulu on taitavasti rakennettu kertomus, jossa joulun juhlimiseen nuivasti suhtautuvan miehen kautta seurataan 1800-luvun Englannin jouluperinteitten pinnallista, ulkoista olemusta kuin myös hahmotellaan joulun syvempää merkitystä.

Työkseen ehkäpä rahanlainausta harjoittava Ebenezer Scrooge on tarinan päähenkilö. Tarinassa käy ilmi, että Scrooge omistaa pienen liikehuoneiston Lontoossa. Hänen pitkäaikainen yhtiökumppaninsa on kuollut seitsemän vuotta sitten ja Scrooge hoitaa liikettä oman mielensä mukaan apunaan nuori kirjuri Bob Cratchit, joka saa alati pelätä potkuja sydämettömän isäntänsä pienimmästäkin oikusta. Scroogella on sisarenpoika, joka käy toivottamassa enolleen hyvät joulut, mutta eno ei lämpene asialle. Hänen mielensä täyttävät liiketoimet, rahasta on muodostunut Scroogen elämän ainoa merkitys. Scrooge on sisäänpäin kääntynyt vanha, kärttyinen mies, jota muut ihmiset kavahtavat, mistä seikasta Scrooge on vain tyytyväinen. Hän haluaakin elää omissa oloissaan joulunkaltaisesta humpuukista piittaamatta. Pitkin hampain Scrooge päästää ainoan alaisensa yhden päivän lakisääteiselle joululomalle, kun jouluaattona työpäivä on saatu päätökseen. Goottilainen kauhu käynnistyy Scroogen nähdessä synkän kotinsa kolkuttimessa kuolleen yhtiökumppaninsa kasvot.

Kummitustarinalle on siis jo luotu kyllin kalseat puitteet, mutta kirjailija yllättää lukijansa asettamalla itaran Scroogen vapisemaan haamujen edessä. Menneitten, nykyisen ja tulevan joulun henget pakottavat Scroogen katsomaan elämäänsä uudelleen, päättämään onko hän se mies, jollaisena haluaa tulla tunnetuksi. Kirjan ratkaisu saattaa vaikuttaa lukijalle ilmeiseltä, mutta tarina ei silti ole liian sadunomainen, vaan sen voi lukea syvällisemmässäkin valossa.


Vaikka Dickensin tarina sijoittuukin jouluun, ei kristillinen joulu ole kuvauksessa kovin vahvasti mukana. Joulukirkko toki mainitaan, Bob Cratchit käy kirkossa raajarikon poikansa kanssa, ja isälleen poika kertoo toivoneensa, että ihmiset hänet nähdessään muistaisivat joulupäivänä kuka sai rammat kävelemään ja sokeat näkemään. Pääasiassa joulu näyttäytyy Dickensin kertomuksessa kuitenkin vapaapäivänä, juhlahetkenä arkisen työnteon vastapainoksi. Jouluun kuuluvat hyvät, yltäkylläiset ateriat, harvinaiset herkut, laulut ja leikit, koristeet ja hienot vaatteet sekä ennen kaikkea yhdessäolo. Toisaalta kirjassa käy toistuvasti ilmi se tosiseikka, että joulun aika talven keskellä on rankkaa aikaa niille, joilla ei ole mitään. Köyhien auttaminen, heikoimpien muistaminen hyväntekeväisyyden kautta pilkistelee jatkuvasti niin riveiltä kuin rivien välistä.

Joulun henget siis puhuttelevat Scroogea, mutta mitä ovat nämä joulun henget? Onko kyse omantunnon kolkutuksesta kolkuttimesta lähtien? Onko kyse vanhenevan ihmisen äkillisestä henkisestä pehmenemisestä? Vai voisivatko joulun henget tarkoittaa jotakin sanalla sanoen hengellistä? Tahtooko Dickens nimeltä mainitsematta puhua Pyhän Hengen kosketuksesta? Joka tapauksessa Scrooge päätyy elämäänsä tarkastellessaan ratkaisuun, joka sopii erinomaisesti yhteen kristillisen opin kanssa. Omaisuudestaan jakaminen kuulostaa Johannes Kastajan opetukselta, jonka mukaan ylimääräisen ihokkaan voi lahjoittaa sille, jolla ei ihokasta ole lainkaan.

Kirjassa on 111 sivua ja sen lukemiseen minulta kului yksi päivä.

torstai 17. marraskuuta 2011

Samuli Paulaharju: Tunturien yöpuolta


Samuli Paulaharju (1875 – 1944) oli itseoppinut, intohimoinen kansanperinteen kerääjä, joka kirjoitti lukuisia, ajan saatossa yhä arvostetumpia teoksia vanhoista kansantavoista ja uskomuksista. Hänen kirjansa Tunturien yöpuolta, vuodelta 1934, on sikäli poikkeus tekijänsä muusta tuotannosta, että se on fiktiivinen tarinakokoelma, joka toki perustuu perinteen keruussa karttuneeseen aineistoon.

Tunturien yöpuolta sisältää 15 mystistä tarinaa, jotka sijoittuvat kaikki Lappiin. Puolet tarinoista tapahtuu metsä-Lapissa, outamailla ja tuntureilla ja toinen puoli Ruijassa, meren äärellä Norjan alueella. Merellinen puoli tarinoissa oli minulle yllätys, joka vaikutti tarinakokoelmaan oikein piristävästi. Koska Suomi nykyisin ei ulotu Ruijanmeren rannoille asti, ei Lapista ihan ensimmäiseksi minulle tule merimaisema mieleen. Paulaharjun kerronnassa manner-Lapin aapasuot vaihtuvat luontevasti Ruijanmeren aapaan.


Kokoelman tarinoita yhdistävä tekijä on paitsi Lappi, myös yliluonnollisen kohtaaminen. Jotkut tarinoista käyvät kummitusjutuista. Esimerkiksi tarina Raunan Piera taajoo manalaisen kanssa käy hyvinkin kummitusjutusta, nykyään manalaisesta käytettäisiin kai nimitystä zombie. Monesta tarinasta löytyy kauhukertomuksen aineksia, mutta jotkut kääntyvät myös muistuttamaan satua, kuten suosikkini Haavruuva huutaa, joka kertoo kylmästä, valittavasta merenneidosta ja aapamiehestä (merimiehestä), joka häneen ihastuu.

Paria tarinaa lukuunottamatta yhdistävänä tekijänä kertomusten välillä voi nähdä myös tarinan päähenkilön halun kohota muita ylemmäksi, pyrkimyksen parantaa asemaansa. Vaikuttaa siltä, että Lapissakin on ollut vaarallista yrittää kohentaa elämäntilannettaan laillisillakaan keinoilla. Tarinassa Pounu-Lassin otrinki on liikaa se, että köyhä aapamies hankkii itselleen oman paatin. Metsän pelästyttämä taas yrittää yöpyä toisen rakentamassa, autioituneessa kodassa. Useammin ihmiset joutuvat henkimaailman vainon kohteiksi omasta syystään. Syy voi tuntua vähäiseltä, hakkuupölkky voi unohtua yöksi keskelle pihaa tai tunnettu noita voi provosoitua keittämään kalaa ja lintua samassa padassa. Tietysti pahempiakin rötöksiä tarinoissa tehdään ja sen mukaiset ovat sitten seuraamukset.

Paulaharju on valinnut kertomuksiinsa huomattavan määrän murteellisia ilmauksia, jotka kyllä jonkin verran hidastuttavat lukemista. Kirjoittajan innostus lappalaiseen puhekieleen on ymmärrettävää, mutta se kyllä pilkkoo lukukokemusta, kun pitää tavan takaa käydä kurkistamassa kirjan lopussa olevaa sanastoa. En tiedä millaisen vaikutelman nämä tarinat synnyttävät alkuperäisessä muodossaan. Paulaharjun tarinakokoelmaa on kuulemma käännetty muutamalle kielelle. Luulisi että saame ja norja olisivat olleet ensimmäisten käännösten kielet, mutta Kainun institutin (Kvensk Institutt) sivuilla mainitaan, ettei Paulaharjun teoksia ole käännetty norjaksi. Tietoja saamenkielisestä käännöksestä en myöskään löytänyt. Tuskin näihin seikkoihin silti mitään yliluonnollista liittyy, vaikka kukapa sitäkään tietää?


Mainitsen vielä, että lukemani teos oli vuodelta 1977 ja siihen on upean kuvituksen tehnyt Urpo Huhtanen. Tämän selostuksen kuvat olen itse väsännyt.

Käytin tämän 194-sivuisen kirjan lukemiseen neljä päivää.

maanantai 14. marraskuuta 2011

Eino Koivistoinen: Sähke Jumalalle


Eino Koivistoinen (1907 – 1987) palveli merimiehenä useilla eri laivoilla edeten kapteeniksi ja toimien myöhemmin merenkulun järjestötehtävissä. Laajaan kokemukseensa perustuen hän kirjoitti useita merimiesaiheisia kirjoja. Luin hänen tuotannostaan kertomuskokoelman Sähke Jumalalle vuodelta 1979. Tällaiset lyhyet kertomukset toimivat mielestäni erinomaisesti, kun kertojana on henkilö, joka todella tuntee aihealueensa, kun hänellä on siitä niin laajasti sanottavaa, että yhteen romaaniin on vaikea saada kaikkia näkökulmia luontevasti sovitettua. Moniääninen kertomuskokoelma lyö ammattialan kattavammin pakettiin kuin yksittäinen tarina.

Koivistoinen osoittautuu taitavaksi kirjoittajaksi. Hän ei kaunistele eikä rumentele, minulle tulee kirjan parissa tunne, että asiat ilmaistaan niin kuin ne elävässä tilanteessakin on ilmaistu. Koivistoinen tuntee merimiesten elämän sisältä ja ulkoa, ylhäältä ja alhaalta. Äänessä ovat merimiehet konehuoneesta kannelle ja kapteenista sähköttäjään, eikä unohdeta laivakokkeja, salonkihenkilökuntaa, siivoojia – puhumattakaan merimiesten vaimoista, heiloista ja äideistä.

Kertomukset perustuvat yleensä vuoropuheluihin ja silloin ne ovat myös parhaimmillaan. Vuoropuhelukerronnan kautta Koivistoisen kertomukset muistuttavat Maria Jotunin novelleja, myös suorapuheisuudessa on samanhenkisyyttä. Koivistoisen tarinat etenevät pakottamatta, kuin omalla, hyvin luonnollisella ja todentuntuisella painollaan. Kirjoittaja on niin hyvin selvillä kaikista olosuhteista, ettei hänen tarvitse kaataa lukijan päälle mystistä meriterminologiaa osoittaakseen tietävänsä mistä puhuu. Meri ja laiva ovat tapahtumien näyttämö, mutta sillä näyttämöllä toimivat miehet ja naiset kuten missä tahansa muussakin ympäristössä. Kirja on miehen kirjoittama, puhe on suoraa ja äijämäistä, usein myös silloin kun nainen on äänessä.

Sille joka odottaa tarinoita myrskyistä ja haaksirikoista, nämä kertomukset eivät anna liikoja. Merimiehen elämä on rankkaa työntekoa ja seilaamista satamien välillä, lyhyet pistäytymiset maissa tekevät elämästä elämisen arvoista. Lämpöä ja rakkautta on yhden kertomuksen nimi. Vaikka merimiehen ammatti lienee maailman vanhimpia, on ainakin yksi jota pidetään vieläkin vanhempana. Monet kertomuksista pyörivät näiden kahden ammatin ympärillä. Aihetta käsitellään äijämäisellä luontevuudella aina Kotkasta Göteborgiin, Middlesborough'sta Santosiin. Kyse on läheisyyden kaipuusta, toimeentulosta, ajan riittämättömyydestä, halusta elää. Kuten Maria Jotunin novelleissa, myös Koivistoisen kertomuksissa lempi ja naimakauppa sulautuvat usein samaa tarkoittavaksi käsitteeksi.

Huumoria Koivistoinen viljelee samalla luontevuudella kuin dramaattisia käänteitäkin. Kertomusten huumori myös vaihtelee hirtehisestä hilpeään, kerrassaan hersyvää sanailua syntyy kahden senioriseilorin iskiessä yhteen merimiestarinoitten kertojina. Osa tarinoista on puhekielisiä, yksi selkeästi murteella kirjoitettu. Koiviston murre ei ehkä kuitenkaan ole ollut Koivistoisen omaa murretta, joten valittu kielenkäyttö vähän herpaannuttaa kyseisen tarinan toimivuutta. Kaiken kaikkiaan Sähke Jumalalle mahduttaa 209 sivuun niin upean katsauksen merimiehen elämään, että se kelpaa mielestäni edelleen loistavaksi esimerkiksi kertomuskokoelmasta, joka käsittelee tiettyä elämäntapaa. Kirjoittajan laaja asiantuntemus nousee esiin jokaisella sivulla.

Kirjan lukemiseen käytin kolme päivää.

torstai 10. marraskuuta 2011

Juice Leskinen: Äeti


Juankoskelaislähtöinen ja sittemmin tamperelaistunut Juice Leskinen (1950 - 2006) kirjoitti laulunteon ohessa mm. runokokoelman nimeltä Äeti. Runot julkaistiin vuonna 1994. Kokoelma on saanut kuvailevaksi alaotsikokseen: luonnos muistelmiksi, runoja.

Juice Leskinen oli suuri suomalainen lauluntekijä. Hänen sanoituksensa ovat parhaimmillaan kauniin runollisia tai pirullisen teräviä ja silti monimielisiä. Juicen runot, joita luin kirjallisen verran sen jälkeen, kun olin vaihtanut autoon talvirenkaat, ovat parhaimmillaan samaa tyyppiä. Tämä kokoelma, jonka eräänä aiheena on Juicen oma äiti tai äeti, kuten runoilija itse hänet nimeää, on osaksi ehkä juuri aiheensa vuoksi jotain muuta kuin mihin Juicen lauluja kuunnellessaan on tottunut. Vaikkei sen pitäisi häiritä lukijaa, jonka tulisi osata ottaa runo kuin runo avoimesti ja omana itsenään vastaan, kuuluu joka runossa Juicen ääni, näkyy hänen olemuksensa. Minkäs teet? Kun Juice kertoo äidistään, ei hän ole kuka tahansa mies. Juice on aina Juice.

En muista olinko katselemassa Juicea, kun hän esitti sen laulun ensimmäistä kertaa. Sen muistan, että niitä ensimmäisiä juhlia olin seuraamassa. Vuosia myöhemmin Juice esiintyi torilla sukkahousut jalassa ja esitti tietysti myös sen kappaleensa: Kuopio tanssii ja soi.

Runot ovat useimmiten helposti ymmärrettävissä. Joissakin runoissa Juice väläyttää sanallista savolaisuuttaan ja vääntää ajatukset nurinniskoin. Äitiä kuvaavissa runoissa näin tapahtuu myös toisinaan, vaikka toisinaan äeti pääsee kuin Alfhild veräjästä. Parhaiten tähän ensimmäiseen kategoriaan sopii mielestäni runo Ossoo se olla niinnii, jonka nimestä voi päätellä paljon itse runostakin. Äetikö tosiaan oli opettanut Juicelle, ettei valkoinen valhe ole sen härskimpää kusetusta kuin punainen totuus? No, se nyt olikin jo ihan toisessa runossa. Ja vaikka kokoelman nimi on Äeti ja vaikka äeti on mukana monessa runossa, niin löytyy sieltä isäkin. Tai ei löydy. Miten lukija haluaa ajatella. Hautakivessä on isän nimi, mutta onko kiven alla muuta kuin maata? Jos Juicea on uskominen, niin ei. Ja siltikään ei isä ole lakannut olemasta, hän on vain kuollut.

Armeijassa oltiin loppusodassa. Nuori sotilaspastori tuli teltalle ja halusi pitää hartaushetken. ”Täällä armeijassa on paljon lukuja. Tämän päivän luku on viisitoista”, pastori sanoi. Sen verran oli päiviä jäljellä kotiin pääsyyn. Sitten hän luki Juicen tekstiä. Viidestoista yö.

Juice kertoo runossaan lukeneensa raamattua Madeiralla, jossa puhelinluettelo muistuttaa pyhimysluetteloa José Jesuksineen ja opetuslapset päälle. Uusi raamatunkäännös tuntuu Juicen mielestä karsineen runon pois Sanasta.

Pitkässä runossa kokoelman lopulla Juice kokoaa palasista kuvaa Pellervosta, vanhasta tuttavastaan nuoruuden ajoilta. Juice siirtyy Juankoskelta etelämmäksi, kohti uusia haasteita, Pellervo seuraa perässä, mutta jää lopulta sielultaan vuosien 77-78 paikkeille. Keho jatkaa kulkuaan kohti tuhoaan, vaikka Pellervo meni jo palasiksi. Tätä runoa seuraa toinen, samanhenkinen runo, ikäänkuin kokoelma siirtyisi jo kohti seuraavaa aihetta.

Kaveri pyysi minua matkalle pohjoiseen. Menimme hänen autollaan. Varasin itselleni mukaan pullon herpaa, jos hän vaikka innostuisi tarinoimaan ajaessaan... Kaveri työnsi soittimeen Juicen levyn. Kuunneltiin hiljaa ja tyrmistyneinä. ”Juice on nero”, minä sanoin.

Kokoelman viimeinen runo on lyhyt, mutta paljonpuhuva. Tämä on Juicen teksteille leimallista, pienillä siveltimenvedoilla syntyy kuva, jota ei tarvitse selitellä – no, tässä tapauksessa ei selvitä siveltimellä, mutta enpä paljasta kaikkea.

Kirjassa on 84 sivua. Käytin lukemiseen muutaman tunnin.

keskiviikko 9. marraskuuta 2011

Juhani O.V. Viiste: Viihtyisä vanha Wiipuri




Suosituksesta luin viipurilaisen arkkitehdin Juhani O.V. Viisteen (alkuaan Vikstedt) kokoaman ja kirjoittaman teoksen ”Viihtyisä vanha Wiipuri”. Teos on valmistunut kolmena painoksena (vuosina 1943, 1945 ja 1948) ja lukemani versio (vuodelta 1994) on kuvattu vuonna 1948 ilmestyneestä kolmannesta painoksesta. Kyseessä on ennen kaikkea Viipurin kaupungin merkittävimpiin rakennuksiin, kaupungin asemakaavaan ja niitten historiaan, mutta myös kaupungin huomattavimpiin asukkaisiin ja muihin vaikuttajiin keskittyvä teos. Kirjan aikaansaamiseksi talvi- ja jatkosodan menetysten jälkeen Viisteen oli tukeuduttava kaikkiin mahdollisiin lähteisiin. Niinpä museoitten ja arkistojen lisäksi entiset viipurilaiset mainitaan usein kuvien lainaajina. Kyseessä on pääasiassa kuvateos, mutta tekijän asiantuntevat kommentit avaavat jokaisen kuvan taustoja. Kirjan jäsentelyyn materiaali on epäilemättä langettanut omat puitteensa. Kuitenkin kerronta säilyy sujuvana kirjoittajan valitseman leppoisan tyylilajin ohjatessa lukijaa. Viiste itse kuvailee tyyliään pakinoivaksi ja kansantajuiseksi.

Kirja alkaa tekijän laatimalla runomuotoisella esittelytekstillä, jossa kuvaillaan kirjan sisällön painopisteitä: arkkitehtuuria, rakennusten koristeaiheita ja historiaa. Runossa mainitaan kirjan sisältävän kahdeksattasataa kuva-aihetta. Kuvia kirjasta löytyykin joka sivulta. Kirja ei ole tarkoitettu ensimmäistä kertaa Viipuriin tutustuvalle. Jossakin kuvatekstissä Viiste olettaa kaikkien lukijoitten tietävän mitä kuvassa olevat rakennukset ovat. Silti monta kertaa joutuu kaupunkiin jotenkin perehtynytkin lukija miettimään missähän päässä Karjaportinkatua ollaan oikein menossa. 
 

Varsinainen teksti alkaa kuvauksella Viipurin linnan vaiheista. Tässä Viiste asettaa esiin oikean kruununjalokiven: viipurilaisen runoilijan Into Auerin 8-säkeistöisen jambimittaisen runon ”Kaarle Knuutinpoika Viipurissa”. Kaarle Knuutinpoika Bonde toimi Viipurin linnan isäntänä 1400-luvulla. Hänen aikakauttaan on pidetty kaupungille onnellisena aikana. Auerin runo toimii täysin tämän olettamuksen varassa. Ja se toimii aivan juhlallisesti! Kirjassa on runoja myös Unto Kupiaiselta ja Eero Eerolalta sekä Kalle Väänäseltä, mutta tässä teoksessa esillä olevista minua miellyttävät eniten Into Auerin runot. Ne puhuttelevat minua ihanteellisuudellaan ja ovat mitallisesti täsmällisiä, Viisteen arkkitehtuurikuvauksia lainatakseni kireän klassillisia, kauneudellaan soivia runoja. Auerilta on mukana kaksi pitempää runoa ja lisäksi joitakin säkeitä muista runoista. Toisen pitemmistä runoista on Auer sepittänyt 16-vuotiaana. Runo on trokeemittainen ja nimeltään Vanhassa talossa. Runo kuvaa onnistuneesti sitä vaikutusta, joka toisinaan valtaa ihmisen hänen liikkuessaan vanhan asumuksen liepeillä, niin että hän voi tuntea aikaisempien sukupolvien läsnäolon – ehkä jopa talon tonttu-ukon hyväntahtoisen katseen. Mielestäni Into Auer saa runoissaan kiteytettyä paljon Juhani Viisteen kirjan hengestä. Kyse on muistoista, niitten kunnioittamisesta ja vaalimisesta. Viisteen oman tunteen henkilökohtaisuutta aihetta kohtaan korostaa mm. se, että kirja on omistettu hänen äidilleen.
 
Toki Viiste esittelee Viipurin historian linnan perustamisesta aina talvisotaan ja joiltain osin jatkosota-aikaan saakka. Kirjassa mainitaan Viipurin pamaus 444 vuotta ennen talvisodan puhkeamista ja Ruotsin vallan päättyminen vuonna 1710 Pietarin Suuren vallatessa kaupungin. Jotensakin tuntuu, että Ruotsin vallan aikaan kirjassa kurkoitetaan kaihoisammin kuin 1700-lukuun, joka oli Vanhan Suomen aikaa. Venäjän vallattua Viipurin vaikutti kehitys kaupungissa pysähtyneen Viisteen mukaan. Vasta 1780-luvulla, keisarinna Katariina II:n vierailun jälkeen, rakentaminen ja sen myötä muukin toimeliaisuus virisi ja jatkui sitten 1800-luvulla muun Suomen suuriruhtinaskunnan yhteydessä. Venäläinen vaikutus on kirjassa kyllä esillä, mutta enimmäkseen se tulee Pietarista suoraan. Sen sijaan kaupungin venäläisen asujaimiston tekemiset eivät nouse niin vahvasti esille kuin ruotsin- ja saksankielisten. Johtuneeko tämä maailmansodan kylmentämästä tunneilmastosta? Myös kaupungin juutalainen vähemmistö saa vain ohimenevän maininnan. Tosin on muistettava, että ennen talvisotaa Viipuri oli lähes kokonaan suomenkielinen kaupunki ja luultavasti myös kulttuurisesti sulautumassa muuhun Suomeen. Niinpä kirjan lopulla esitellyt 1900-luvun viipurilaiset merkkimiehet (joukossa muutama nainen) alkavat yhä useammin olla ainakin sukunimeltään suomenkielisiä.

Koska kirjassa ei kerrota mitään tarinaa ja se koostuu jokseenkin systemaattisesti järjestetystä kuvagalleriasta selittävine kuvateksteineen, muistuttaa kirja oikeastaan hakuteosta. Toisaalta kerronnan leppoisa tunnelma houkuttelee kyllä lukemaan kuvatekstit taulu taululta ja valokuva valokuvalta. Silti ei kirjoittajaa voi syyttää yleisönkosiskelusta. Kirjassa nostetaan esille vain kaupungin tärkeimmät vaikuttajat ja nimenomaan tietyiltä elämän alueilta. Esimerkiksi urheilusta ei taida juuri mainintaa löytyä. Sen sijaan kuvataan korkeakulttuuria eli arkkitehtuuria, maalaustaidetta, kirjallisuuttakin. Myös kaupungin vallanpitäjät luetellaan tarkkaan. Samalla tavoin Viiste kuvaa itse kaupunkia vain vanhan ja osittain uuden Linnoituksen osalta. Niinpä Papula, Patterinmäki, Havi ja Pantsarlahti sekä toisaalta Saunalahti, Hiekka, Sorvali ja Neitsytniemi mainitaan vain, mikäli niissä on sijainnut jonkun merkkihenkilön kartano tai hautamuistomerkki. Tämä sama suuntaus toistuu monissa muissakin Viipuria käsittelevissä kirjoissa. Ehkä olisi vieläkin olemassa tilaus kuvateokselle, jossa Viipurin laitakaupunki pääsisi esiin? Takakansitekstissä Hannes Sihvo huomauttaa, että Viisteen teos hahmottaa lukijalle nimenomaan sen mikä kaupunkikuvassa oli keskeistä. Uskon että Sihvo osuu siinä naulankantaan. Varsinkin vanhimmat kirjassa esitellyt panoraamakuvat Viipurista näyttävät lukijan katsottavaksi kaupungin, joka muistuttaa lähes mitä tahansa 1800-luvun Suomen kaupunkia. Viisteen teos nostaa kansikuvasta lähtien esiin kaupungin tornit, joita Viipurissa vielä tänäkin päivänä löytyy maan altakin. Viipurin torneissa lepää toistensa lomaan kerrostuneina ajanjaksoja, jotka kattavat lähes koko kirjoitetun Suomen historian.

Kirjassa on 162 sivua. Sen lukemiseen kului minulta aikaa viikko.

keskiviikko 2. marraskuuta 2011

Georges Simenon: Sairaalan kellot

Hän alkaa jo erottaa kaukaa pikku vanhukset toisistaan. Aluksi he olivat välimatkan takia kaikki samanlaisia kuin muurahaiset.”

Belgialaislähtöinen ja Ranskassa suurimman osan elämäänsä viettänyt Georges Simenon (1903 - 1989) kirjoitti satoja viihdyttäviä poliisi- ja seikkailutarinoita. Hänen tunnetuin kirjallinen hahmonsa oli komisario Maigret. Luin Simenonin romaanin Sairaalan kellot (Les anneaux de Bicêtre), joka on julkaistu vuonna 1963. Kyseessä ei ole poliisi- eikä seikkailukertomus vaan kuvaus vaikutusvaltaisesta sanomalehtimiehestä, joka yllättäin halvaantuu toispuoleisesti. Kirjan alkusanoissa Simenon korostaa pariinkin kertaan, että yhteydet olemassaoleviin henkilöihin ja tapahtumiin ovat satunnaisia.

Helmikuun 2. päivänä suuren pariisilaisen sanomalehden toimitusjohtaja René Maugras lounastaa hienossa ravintolassa hyvässä yhteiskunnallisessa asemassa olevien tuttaviensa seurassa. Seurueelle on tullut tavaksi kokoontua lounaalle kuten nytkin kunkin kuukauden ensimmäisenä tiistaina. Maugras käy lounaan lomassa ohjeistamassa puhelimitse lehtensä päätoimittajaa ja piipahtaa saman tien tarpeillaan, kun hän saa halvauskohtauksen ravintolan miestenhuoneessa, pisuaarin edustalla. Viimeinen asia, jonka hän tapahtumasta muistaa, on epätoivo siitä miten saisi napitettua housunsa.

Maugras tulee tajuihinsa seuraavana päivänä. Hän kuulee kellojen soiton jostakin ulkoa. Lapsena hän on mieltänyt kirkonkellojen kumahtelun synnyttämät ääniaallot ”renkaiksi”. (Kirjan ranskankielinen nimi viittaa paitsi vanhaan Bicêtren sairaalaan, jonne Maugras viedään hoitoon, myös ”renkaisiin”. Sana anneaux tarkoittaa monenlaisia renkaita, mm. puitten vuosirenkaita ja sipulirenkaita. Minulla ei tosin ole aavistustakaan, onko kirjailija tarkoittanut sanalla tässä juuri muuta kuin kellojen ääntä.)

Maugras vaikuttaa aluksi oudon tyyneltä, vaikka tajuaakin, ettei kykene liikkumaan eikä puhumaan. Myöhemmin hän kuvaa toisten samankaltaisten ihmisten linnoittautuneen itseensä. Hän nauttii siitä, että saa tehdä matkoja itseensä, omaan menneisyyteensä. Kertomuksesta muodostuu hänen takautumiin perustuva elämäntarinansa. Mutta Maugras joutuu myös huomaamaan, että sairaalan henkilökunta tuntee jo ennakolta hänen sairautensa etenemisen. Hänet tutkitaan ja tulkitaan ulkoisesti, fysiologisesti, henkisesti ja jopa hengellisesti erehtymättömällä tavalla. Hänen vastaanhangoittelunsa on turhaa, vaativa tervehtymisen tie odottaa valmiiksi aukaistuna. Maugras'n toipumista seurataan helmikuun alusta toukokuun loppupuolelle asti. Lukijan pääteltäväksi jää, millainen vaikutus tällä ajanjaksolla on hänen elämäänsä – se saa kyllä Maugras'n miettimään elämäänsä ja sen suuntaa, mutta johtaako se pysyviin muutoksiin?

Luin tämän kirjan ensimmäisen kerran 30 vuotta sitten. Nyt päätin lukaista sen uudelleen. Kyseessä on ainoa Simenonin romaani, johon olen tutustunut. Maigret-tarinoita olen katsellut tv:stä. Uskon, että Simenon on pystynyt mielikuvituksensa kautta varsin hyvin kuvaamaan toispuolihalvaukseen sairastuneen ihmisen mielenliikkeitä. Ennen kaikkea toistuva itseensä vajoamisen kuvaus muodostaa kirjan kiinnostavimman osan. Jonkin verran kirjassa tuodaan esiin vanhentuneita ja siten hieman huvittaviakin asenteita, mutta ne johdattavat vain lukijan 1960-luvun alkuun ja kauemmaskin.

Kirjassa on 269 sivua ja sen lukemiseen kului minulta kolme päivää.

lauantai 29. lokakuuta 2011

Mika Waltari: Jumalaa paossa


Lukaisin aamutuimaan Mika Waltarin lyhyen kirjasen ”Jumalaa paossa”, vuodelta 1925. Kyseessä kuuluu olevan kirjailija Waltarin esikoisteos, jonka hän kirjoitti 17-vuotiaana.

Jumalaa paossa on hengellisesti herättelevä pienoisromaani, mittaa teoksella on 71 sivua. Juoni on selkeä, monelta osin ennalta-arvattava, henkilöhahmojen määrä on rajattu viisaasti melko suppeaksi, mikä tekee kirjasta helppolukuisen. Päähenkilö on tarinan alussa 17-vuotias Aarne. Aarne käy koulua ja hän on ystävällisissä väleissä rikkaamman perheen tyttären, Sylvian kanssa. Aarne pohdiskelee vakavia. Hän on lukenut Nietzscheä, jonka mielestä raamattua tulisi koskea vain valkoiset hansikkaat kädessään, jottei likaisi itseään. Aarnen isä on kommunisti ja jumalankieltäjä, joka sanoo uskonnon olevan pappien keksintö kansan rahastamiseksi. Isä harrastaa ryypiskelyä. Äiti sen sijaan on uskova ihminen, kirkossakävijä ja rukoilija. Hän pyytää usein poikaansakin mukaan kirkkoon, mutta Aarne kieltäytyy semmoisesta.

Sattuman oikusta Aarne ajautuu merimieheksi. Hän lähtee kotoaan jättäen jälkeensä vain paperilappusen, jossa kertoo menneensä merille. Merimieselämän kautta Aarne tutustuu satamien houkutuksiin, punaisina hehkuviin paratiiseihin. Hän saa myös ensi kosketuksen suomalaiseen merimiespastoriin, joka tekee Aarneen voimakkaan vaikutuksen. Jatkossa kuvataan Aarnen merimieselämää muutamalla kohtauksella, jotka johdattavat hänet tekemään elämänsä suhteen kokonaisratkaisun.

Minusta Jumalaa paossa kertoo oikein napakalla tavalla ja asiaankuuluvalla asenteella Aarnen tarinan. Eikä varmasti pelkästään Aarnen. Samantyyppisiä onnensotureita on Suomestakin lähtenyt maailman merille melkoinen liuta, eivätkä suinkaan kaikki ole palanneet elävänä takaisin. Välillä esiin nousevaa kohotettua kieltä ”Poikani!”, ”Ah, isäni!” pidän oikeastaan sopivampana kuin sitä, että tilanteet kuvattaisiin kovin realistisesti. Sillä hetkellä, kun ihmisen kokoinen laiva käy lävitse suunnanmuutosprosessia, ylisanat tarkoittavat täyttä totta vaikka niitten lausujakin ne ylisanoiksi tajuaisi. Mikäli replikointi olisi häpeilevää ja pakotettua, saattaisi lukijalle tulla epäilys siitä, onko puhuja lopulta ihan tosissaan.

Waltarin kerronta on jo tässä hänen ensimmäisessä kirjassaan sujuvaa luettavaa. Siitä kertoo sekin, että lukemiseen kului minulta vain muutama tunti.

keskiviikko 26. lokakuuta 2011

Jaakko Juteini: ”Voi sun juttujas, Juteini”


...mitä voi jalokivi maatessaan löytämättömänä ja hiomattomana soran seassa?” kysyi Jaakko Juteini vuonna 1827 julkaistussa kirjoituksessaan ”Suomen kielestä”. Kuvassa kuitenkin Gunnar Finnen veistos ”Itsenäisyyden leijona” vuodelta 1927 – santapatjalla Monrepos'n puistossa Viipurissa vuonna 1997.

Jaakko Juteini (1781 – 1855) kirjoitti suomen kielellä runoja, näytelmiä, kaskuja ja muita hauskoja, yleviä sekä valistavia kirjoituksia. Hän oli alkuaan suomenkielinen, mutta kirjoitti myös ruotsiksi. Vuonna 1983 Ahti Laine kokosi Juteinin teksteistä valikoiman, joka sisältää suomenkielisten runojen ja tarinoitten lisäksi myös alkuaan ruotsinkielisiä tekstejä Laineen sujuvasanaisina käännöksinä. Kirjoitukset ovat vuosilta 1810 – 1827.

Jaakko Juteini syntyi maatalon poikana Hattulassa, kävi koulunsa Hämeenlinnassa ja Turussa ja työskenteli sen jälkeen monilla paikkakunnilla kotiopettajana, kunnes sai vuonna 1813 Viipurin maistraatin sihteerin viran. Hän kirjoitti jo tuohon aikaan hyvin monipuolisia kaunokirjallisia ja valituksellisia tekstejään ja julkaisi niitä omalla kustannuksellaan tutussa kirjapainossa painettuina. Juteini käytti suomenkielisissä runoissaan usein perinteistä kalevalaista runomittaa. Kirjoitukset joita lukemaani teokseen on valikoitu, ovat usein hyvin kriittisiä. Niissä arvostellaan turmeltuneita tapoja, kuten riitelyä, tupakointia, viinanjuontia. Arvostelu on toisinaan ovelaa, esimerkiksi nuoria miehiä yllytetään tupakointiin, se kun tekee heistä niin miehekkäitä, kun saavat katsella omaisuutensa sauhuna kohoavan kohti pilviä. Lisäksi Juteini arvostelee vallanpitäjiä – jopa tuomareita ja komisarjuksia lahjustenotosta. Myös papit saavat kuulla kunniansa. Juteinin kirjoitukset herättivät huomiota. Maassa alkoi levitä Virolahden kappalaisen laatima herjakirjoitus Juteinin tekstejä kohtaan. Kirjoitus alkaa sanoilla: ”Voi sun juttujas, Juteini”. Tämä masensi Juteinin ja vuonna 1819 hän päätti lopettaa kirjoittamisen. Jo seuraavana vuonna hän kuitenkin käänsi kelkkansa jatkaen rakasta harrastustaan.

Juteinin runot noudattavat siis usein kalevalamittaa. Runot sisältävät kuitenkin pieniä mitallisia virheitä. Ahti Laine arvelee, että Juteini saattoi olla sitä ikäluokkaa, joka oli vielä kuullut perinteistä runoa laulettavan kotiseudullaan Hämeessä. Ehkä tarkempi perehtyminen kalevalaiseen metriikkaan oli kuitenkin jäänyt koulusivistyksen jalkoihin. Ja toisaalta runojen valistuksellinen sanoma ja suomen kielen vaaliminen lienevät olleet Juteinin ensijaiset tavoitteet.

Koulunkäynnin seurauksena Juteinin ruotsinkieliset tekstit sisältävät hyvin mielenkiintoisia ajatuksia. Kirjoituskokoelmassa Anteckningar av tankar uti varianta ämnen (1827) julkaistu kirjoitus, joka käännöksessä on saanut suomenkielisen nimen ”Luonnon luomisvoima”, esittää jokseenkin darwinilaisen näkemyksen eliölajien kehityksestä! Ehkäpä Juteini oli perehtynyt ranskalaisen luonnontieteilijän Lamarckin kirjoituksiin, joita ylisti myöhemmin myös Darwin merkittävänä pohjatyönä omille teorioilleen? Valitettavasti Juteinin ajattelu kuljeskeli kovin vapailla vesillä muutoinkin, mikä johti vuonna 1827 häntä ja kirjapainoa vastaan nostettuun syytteeseen kerettiläisyydestä. Juteini tuomittiin käräjillä ja hänen kirjansa poltettiin roviolla Viipurin Turuntorilla vuonna 1829. Sittemmin ylemmät oikeusasteet kumosivat tuomion, mutta Juteini ei julkaissut kirjoituksiaan enää 17 vuoteen.

Mielenkiintoisen lisän lukemaani kokoelmaan tarjoavat Juteinin laatimat näytelmät, joita ei ole pituudella pilattuja ja joitten sävy vaihtelee hauskanpidosta valistukselliseen sanomaan ja voimalliseen draamaan. Mukana on myös kaskuja, joita voi lukea paitsi huvikseen, myös erikoisena kurkistusikkunana 1800-luvun alun tapoihin. Näytteeksi pari kaskua kirjoituskokoelmasta Huvisanomia vuodelta 1819:

Kuningas tuli kerran, matkalla ollen, seuransa edellä postipaikkaan, jossa häntä odoteltiin, vaan ei tunnettu. Hän astui huoneeseen, vaati vettä ja rupesi ajelemaan partaansa. Yksi kuninkaan odottaja meni hänen tykönsä ja kyseli: koskas kuningas tulee? Vaellatteko te hänen edellänsä? Taikka oletteko hänellä palveluksessa? Olen, vastasi kuningas, ja ajelen nyt hänen partaansa.

*  *  *

Arkaluontoinen herra kaupungissa sai haavan sormeensa ja antoi suurella kiireellä kutsua lääkärin verta sulkemaan. Lääkäri tuli ja, nähtyänsä pienen haavan, lähetti kutsujan samalla kiireellä apoteekistä lääkitystä tuomaan. Tämän tähden kysyi haavoitettu: onko haava aivan vaarallinen? Ei suinkaan, vastasi lääkäri; vaan jos ei joutua tehdä, niin se paranee lääkityksettä.

Jaakko Juteini palveli Viipurin maistraatin sihteerin virassa eläkkeelle pääsyynsä asti. Turun yliopisto myönsi hänelle kunniatohtorin arvon. Juteinista muodostui lopulta hyväksytty ja kunnioitettu henkilö Viipurissa.

Tämän kaiken kerrottuani totean, että tämän 144-sivuisen kirjan lukemiseen minulta kului viitisen päivää.

perjantai 21. lokakuuta 2011

Urmas Hurmalainen: Äijän todellinen aapinen nro 1

Kaasujalka-lehteen kirjoittava Urmas Hurmalainen on ilmeisesti koonnut kirjoituksiaan yksiin kansiin ja julkaissut kirjan nimeltä ”Äijän todellinen aapinen nro 1”. Luvassa lienee siis jatko-osia, joista sananmukaisesti maistiaisia näyttikin olevan tarjolla Kaasujalan numerossa, jota voi lukea netissä ilmaiseksi. Kirjassa käydään humoristista rajankäyntiä muodikkaan äijä-käsitteen ympärillä. Hurmalainen tuumailee kirjassaan, mitä ”äijä” oikeastaan tarkoittaa, kuka on äijä ja kuka ei ja mistä sen tietää. Hän käy läpi näkemystään siitä, millaisista naisista äijä pitää, mikä urheilu sopii äijälle ja mitkä ovat Suomen äijä-kaupungit. Kirjan alkuosa on omistettu tälle yleiselle termin kääntelylle ja vääntelylle. Mielestäni sen olisi voinut koettaa joko sanoa suppeammin tai vaikka jättää kokonaan pois. Hurmalainen vaikuttaa minusta kirjoittajalta, jolla on kyky tehdä yksityisestä yleistä pikemminkin kuin yleisestä yksityistä – sen verran usein olin hänen yleisten väittämiensä kanssa eri mieltä. En tosin tiedä olenko itse kummoinenkaan äijä vaikka painoindeksi huutaakin punaisena ”kyllä!”.

Yksityisiä väittämiä en lähde kiistämään. Enkä koe siihen myöskään mitään tarvetta. Yleisen äijä-arvio-osuuden päätyttyä kirjassa siirrytään yksityisempään kerrontaan, minkä myötä alkaa kirjan parhaiten kilometrejä kestävä osio. Hurmalainen kuvaa omia kokemuksiaan – ja läheistensä kokemuksia – uskottavalla ja lämpimällä tavalla. Hänen erityisalaansa vaikuttavat olevan autot. Niitten suhteen hänen yksityinen näkemyksensä on sulautunut yleiseen: Hurmalaisen kertomukset hengittävät autojen sisäilmaa ilmastoinnilla tai ilman sitä. Viime vuosien parhaimpiin kotimaisiin tv-sarjoihin luen kuuluvaksi Ylen lyhyet pätkistyyppiset ohjelmat otsikolla ”Mies ja auto”. Sarjan eri jaksoissa omistajat kuorivat lepikon keskeltä esiin vanhoja auton raatoja ja kertovat niitten tarinan miehisellä lämmöllä. Samansävyinen konsepti toimii Hurmalaisen kertomuksissa automerkkien ja niihin liittyvien muistojen kautta. Kun omat ja perheenjäsenten automerkit on käyty läpi muistoina, Hurmalainen junttaa esiin teesinsä autonomistajista. Pettämättömällä varmuudella hän kuvailee millainen kunkin automerkin omistaja on ihmisenä. Tyypittelyn apuvälineiksi on valjastettu ihmisluonnon käyttökelpoisimmat mittarit, kuten esim. käyttääkö kyseisen auton omistaja vyölle kiinnitettävää kännykkäkoteloa, käyttääkö hän crockseja (reiällisiä muovihollannikkaita) ja roikkuuko hänen paidanhelmansa housujen päällä vai onko se työnnetty housunkauluksen alle. Myös kunkin mainitun automerkin omistajan musiikkimaku tuntuu olevan suvereenisti Hurmalaisen tiedossa. Lisäisin tosin omasta puolestani ihan arvauksena, että Citroën-harrastajat varmaankin kuuntelevat myös Django Reinhardtia? Tipparelluista ja kasiässistä tuli mieleen, että löytyyköhän niitä vieläkään automuseoista? Anglioita ja minejä aina löytyy, mutta olihan niitä muitakin kansanmerkkejä.

Kun autot ja autonomistajat on kirjassa tältä erää (jatkoa voisi toivoskella) käsitelty, Hurmalainen siirtyy muutaman aterian ajaksi käsittelemään lounasruokaloita. Niistä annetaan mukavalla, rennolla tavalla hahmoteltu kuva, jossa käydään läpi ruokalan miljöö, perusasiakaskunta ja annosten äijämäisyys eli rasvaisuus, annoskoko ja maistuvuus. Myös hintaa tarkastellaan kriittisesti. Näköjään tämä osio jatkuu Kaasujalan nettijulkaisussa. Jos on Hurmalaisella Kuopiossa käyntiä arkisin, niin Teollisuuskadulta löytyy lounasruokala, jossa on seisova pöytä, kohtuulliset hinnat eikä annoksiin tarvitse lisätä suolaa. Samassa rakennuksessa myydään myös ruuveja, muttereita ja työasuja.

Luin kirjan kuudessa tunnissa, joten laskennallinen lukunopeuteni oli 30 sivua/tunti.

torstai 20. lokakuuta 2011

William Blake: Taivaan ja helvetin avioliitto


Luin kuukauden ajan englantilaisen runoilijan, kuvataiteilijan ja mystikon William Blaken (1757 – 1827) kirjaa Taivaan ja helvetin avioliitto, joka on koostettu teoksista The Prophetic Writings of William Blake, The Marriage of Heaven and Hell ja The Complete Writings of William Blake. Alkuperäiset tekstit ovat vuosilta 1788 – 1820. Kirjoitukset on suomentanut Tuomas Anhava vuonna 1959. Hän on myös laatinut kirjan alkuun ansiokkaan johdannon Blaken ja hänen tekstiensä maailmaan. Kirjan lopussa on lukemista helpottavia selvennyksiä Blaken tekstien moniin, enemmän tai vähemmän poleemisiin viittauksiin.

William Blake oli joiltakin osin itseoppinut. Hänen vanhempansa eivät olleet vaatineet häntä käymään koulua kymmentä ikävuotta vanhemmaksi. Tämän jälkeen opetuksesta huolehti äiti. Blaken vanhemmat kuuluivat omissa oloissaan pysyttelevään kristilliseen, uskonnolliseen ryhmittymään. Kuten olettaa saattaa, ennen kaikkea Raamattu oli erittäin tuttu teos Blakelle. Hän oli lukenut myös laajasti aikansa englantilaisten ja ranskalaisten ajattelijoitten teoksia sekä antiikin kirjallisuutta: Homerosta, Platonia, Vergiliusta.

Jotkut Blaken omista teksteistä sisältävät viittauksia ruotsalaisen, Englannissakin asustelleen (ja kuolleen) oppineen Emanuel Swedenborgin (1688 - 1772) mystiikkaa käsitteleviin kirjoihin. Swedenborgilta on julkaistu suomeksi mm. kirjat nimeltä ”Taivas, sen ihmeet ja Helvetti” sekä ”Uusi Jerusalem ja sen taivaallinen oppi”. Wikipedian mukaan Swedenborg uskoi vahvasti henkimaailmaan. Hän oli kertonut käyneensä vuoden ajan keskusteluja apostoli Paavalin kanssa sekä keskustelleensa satoja kertoja mm. Martti Lutherin kanssa. Lukemani kirjan johdannossa Tuomas Anhava kertoo myös William Blaken jo lapsuudessaan nähneen ilmestyksiä, ”visioita”, kuten Blake kirjoituksissaan sanoo.

William Blake oli omana aikanaan omituiseksi, jopa mielenvikaiseksi leimautunut taiteilija. Hänen kuvataiteellinen tyylinsä poikkesi hänen oman aikakautensa tyylistä. Blake piti arvossa goottilaista taidetta. Siihen aikaan sana ”goottilainen” käsitettiin kuten nykyään ”pateettinen” eli hänen tyylinsä oli ajan suuntausten mukaan auttamattomasti vanhentunutta. Blake ihaili Michelangeloa ja erityisesti Raffaelloa. Niinpä eräs ensimmäisistä, joka ymmärsi Blaken taiteen arvon, oli englantilaisen, prerafaeliittien koulukunnan johtohahmoihin kuulunut maalari Dante Gabriel Rossetti. Hän kiinnitti huomiota myös Blaken kirjoituksiin. On kuitenkin pantava merkille, että tämä tapahtui vasta kolmisen vuosikymmentä Blaken kuoleman jälkeen. Nykyään niin Englannissa kuin nettiä vilkuillen myös Suomessa Blaken runo ”The Tyger” kokoelmasta ”Songs of Experience”, ”Kokemuksen laulut” kuuluu romanttisen runouden kaanoniin. Vaikkei kyseinen runo kuuluisikaan muuten ”Taivaan ja helvetin avioliiton” teksteihin, on Anhava sisällyttänyt sen johdantoonsa sekä englanniksi että omana suorasanaisena käännöksenään.

Blaken tekstit eivät selitysten kerakaan avaudu kovin helposti. Osittain syynä on hänen itsensä kehittämä käsitteistö, joka Anhavankin mukaan saattaa hieman muuttaa merkitystään eri kirjoituksissa. Tärkeässä osassa Blaken ajattelussa on nk. Runon Genius. Ihmisen maallinen ruumis on vain osa ihmisestä. Maallisen ruumiin takana on ihmisen aito minä, Runon Genius. Sen voi ehkä suomentaa mielikuvitukseksi, nykyään puhuttaisiin varmaan alitajunnasta. Runon Geniuksen kautta ihminen on suoraan yhteydessä Jumalaan, taisi jossain kirjoituksessa olla, että Jumala on läsnä jokaisessa ihmisessä tämän Runon Geniuksen kautta. Ehkä Blaken käsitystä maallisen ruumiin merkityksestä kuvaa hänen vertauksensa, jossa hän sanoo silmien olevan vain ikkunoita – näkeminen ei tapahdu ikkunan avulla vaan sen lävitse. Ihmisen tehtävä niin maan päällä kuin myös taivaassa on etsiä aitoa, visioihin perustuvaa tietoa, rikastuttaa ymmärrystään. Blake uskoo Jumalaan, Taivaaseen ja Helvettiin. Tältä osin hän on ehdoton. Ehkä muutenkin, mutta en aina ihan saa kiinni millä tavoin. Teoksen Taivaan ja Helvetin avioliitto eräässä Muistamisenarvoisessa Kuvitelmassa Blake esittää ajatuksen, josta hän Anhavan mukaan pitää kirjoituksissaan kiinni loppuun saakka:

Siten osa olevaa on Luovaa, toinen Ahmivaa; ahmijasta näyttää kuin tuottaja olisi hänen kahleissaan, mutta niin ei ole; hän kahmii vain osia olevasta ja kuvittelee, että siinä on kaikki.
Mutta Luova lakkaisi olemasta Luova, ellei Ahmija kuin meri ottaisi vastaan hänen riemujensa liikamäärää.
Muutamat tulevat sanomaan: Eikö ainoastaan Jumala ole Luova? Minä vastaan: Jumala Toimii ja On ainoastaan olevissa olennoissa eli Ihmisissä.
Näitä kahta lajia ihmisiä on maan päällä aina, ja niiden pitäisi olla viholliset keskenään; kuka hyvänsä, joka yrittää heidät sovittaa, pyrkii hävittämään olemassaolon.
Uskonto on yritys sovittaa nuo kaksi.
Huomautus: Jeesus Kristus ei tahtonut niitä yhdistää vaan erottaa, kuten Vertauksessa vuohista ja lampaista! Ja hän sanoo, että ei tullut tuomaan Rauhaa vaan Miekan.

Täytyy myöntää, että tämä kohta kosketti minua erityisesti. Joskus olen pohtinut, että ihmisiä on rahankäyttäjinä kolmea lajia. Niitä, jotka luovat omaisuuksia, niitä jotka säilyttävät haltuunsa saamaa omaisuutta ja niitä, jotka rallatellen tuhlaavat sen minkä omakseen saavat. Niinpä Blaken ajatuksessa on ainakin jotakin samankaltaista kuin mitä itse olen ympärille pälyillessäni ollut huomaavinani.

Kuvaus Viimeisestä Tuomiosta on muuhun tekstiin nähden lavea ja sisältää runsaasti viitteitä Raamatun henkilöihin ja antiikin kirjallisuuteen. Joistain raoista vaikuttaa paistavan läpi Danten Jumalaisen Näytelmän kaltainen halu lytätä taiteellisia vastustajia. Blaken mukaan jotkut uskovat, että huono (uudenlainen?) taide aikanaan omaksutaan ja sekoitetaan hyvään. Hänen mukaansa viimeinen tuomio merkitsee kuitenkin huonon tieteen ja taiteen tuhoa, jolloin jäljelle jää vain totuus. Jossain kohti kirjaa Blake suomii tiedettä ja varsinkin tieteellistä maailmankuvaa, jonka mukaan Raamatun Jumalaa ei ole, mutta jokin Korkeampi Voima ilmeisesti on. Viimeisellä tuomiolla Blake kuitenkin rinnastaa toisiinsa taiteen ja tieteen tavoiteltavina asioina.

Blaken tekstit kuvastavat hänen omaa, monimutkaista uskonnollista käsitystään, jonka mukaan kreikkalaiseen filosofiaan pohjaava moraalikäsitys on Saatanasta ja ainoastaan Raamatussa on ilmoitettu Visioihin perustuva totuus. Blake tosin myöntää, että antiikin faabeleitten takana on usein visioihin perustuvaa näkemystä. Jeesus ja hänen opetuslapsensa olivat Blaken käsityksen mukaan taiteilijoita.

Mielenkiintoisena lisänä Taivaan ja Helvetin avioliitto sisältää kuutisen sivua pitkän jakson nimeltä Helvetin sananlaskuja. Liitän tähän loppuun näytteeksi yhden:

Sonnustautukoon mies leijonantaljaan, nainen lampaannahkoihin.