Powered By Blogger

maanantai 25. helmikuuta 2019

Viivi Luik: Varjoteatteri

Virolainen Viivi Luik (s. 1946) kirjoitti vuonna 2010 julkaistun omaelämäkerrallisen romaanin nimeltä Varjuteater. Anja Salokannel suomensi teoksen, joka ilmestyi vuonna 2011 suomeksi nimellä Varjoteatteri. Luin sen.

Luikin romaani alkaa neuvostoajan puhdistuksen jälkinäytöksestä vuonna 1949. Kolmivuotias tyttönen löytää poiskyyditetyn perheen tyhjästä asunnosta kirjan, jossa on kuva Colosseumista. Luik väittää siitä lähtien tehneensä matkaa Roomaan.

Koska Roomaan johtavat kaikki tiet, Roomaan saavutaan useamman ulkomaan kautta. Luik kertookin romaanissaan paitsi elämästä itsenäistyvässä Virossa, myös oleskelustaan Viron suurlähettilään puolisona Helsingissä, Berliinissä ja lopulta Roomassa. Tosin loppu ja alku ja keskivaihe vaihattelevat paikkaansa Luikin kerronnassa. Enemmänkin hän tuntuu hahmottelevan kerrottavaansa jotain kokoavaa havaintoa näkemänsä ja kokemansa pohjalta. Syntyykö sellainen, riippunee lukijasta, minä en ihan vakuuttunut.

Suomi on maa, jossa asuu vakaa ja juureva kansa. Pariisissa matkaillut suomalainen kertoo nähneensä matkallaan ahvenen. Uskon tämän, sillä itse arvelen nähneeni Lontoossa, Westminster Abbeyssä hauen, vieläpä useampia.

Berliinissä on turkkilaisia, bratwursteja, kerjäläisiä metrossa, varkaita busseissa ja paljon lehtipuitten reunustamia katuja. Berliinissä asuu myös kirjan tärkeä sivuhahmo, virolaislähtöinen kirkonmies Atspol.

Rooma on vanha kaupunki, ikuiseksikin mainittu. Niinä Rooma on lukemattomien edeltävien sukupolvien kaupunki. Mutta se on myös nykyisin elävien italialaisten kaupunki. Lisäksi se on kaiken maailman turistien kaupunki. Ja paavin kaupunki. Sekä tietenkin kerjäläisten kaupunki. Ja vielä varkaitten kaupunki. Nämä kaikki ryhmät nousevat esille Luikin kuvauksissa.

Nykypäivän roomalaiset kuvataan elämästä nautiskelijoina, joitten työmoraali on toisenlainen kuin pohjoisilla kansoilla. Asentaja ei saavu paikalle sovittuna aikana vaan muutaman päivän myöhässä, koska ilma oli niin kurja. Talvella lämmitys asunnoissa ei toimi. Tarjoilijat käyttäytyvät niin kuin heitä varten pitäisi kohottaa asiakaskunnan tasoa. Kaikki vaikuttaa olevan peliä, jossa tärkeintä on ulkoinen vaikutelma, ei se mikä on totta tai muulla tavalla oikein. Kuitenkin Luik selvästi viehättyy Rooman näkymistä. Hän antaa paljon tilaa ympäristön kuvaukselle, välillä hieman ylenpalttisestikin. Ikuinen kaupunki on suuri, punaisen langan saatikka sitten lapsuuden ruohonkorren katoaminen tapahtuu helposti. Liitän tähän loppuun näytteen mystisestä antiikin yhteyden kokemuksesta, joka vähän johdatteleikse kirjaan, jota ajattelin kokeilla seuraavaksi:

Tiheä hiljaisuus ja kaukainen melu ja voimakas maustetun ruuan tuoksu hallitsivat jonkin aikaa tällä muurien rajaamalla, pylväiden reunustamalla aukiolla, sitten äänet sammuivat ja etääntyivät ja hiljaisuus voitti.
Ystävämme, joka muistutti mustaa gondolia, kysyi:
”Näkivätköhän Hadrianuksen väet meidät?”

Kirjassa on 264 sivua. Luin sen kolmessa päivässä, eilen pidin välipäivän.

keskiviikko 20. helmikuuta 2019

Outi Lehtipuu: Raamatun äidit

Raamatuntutkija Outi Lehtipuu (s. 1967) kirjoitti vuonna 2011 julkaistun kirjan nimeltä Raamatun äidit, alaotsikoltaan Sivustakatsojista päähenkilöiksi. Lehtipuu esittelee parisenkymmentä eri naiskohtaloa Raamatun sivuilta. Monesta käsitellystä naishenkilöstä ei paljoa Raamatussa mainita, mutta alansa ilmeisen hyvin tunteva Lehtipuu kokoaa toisinaan vain lyhyesti mainittujen sivuhenkilöitten ympärillekin elämänhistorian kuvailemalla sitä, mitä tiedetään muitten samankaltaisessa tilanteessa olleitten naisten elämästä. Naiskohtalot esitellään siinä järjestyksessä missä ne tulevat esiin Raamatussakin (apokryfikirjat mukaanlukien). Näin ainakin tälle lukijalle syntyi vaikutelma kuin olisin käynyt läpi Raamatun pienoiskoossa. Lopussa olevassa epilogissa pohditaan sitä tarvitseeko nykyihmisen nähdä Jumala vain isänä vai voisiko Jumalasta löytää myös äidillisiä piirteitä. Kirjassa on paljon kuvia raamatullisia aiheita kuvaavista taidemaalauksista.

Aluksi esittelyssä ovat tietenkin Vanhan testamentin pitäisikö sanoa ”matriarkaaliset” äitihahmot alkaen hyvän ja pahan tiedon Eevasta. Hänen yhteydessään on esillä kirjan ensimmäinen kuva, William Blaken maalaus Eve Naming the Birds. Kirjassa on muitakin upeita kuvia, mutta tämän kohdalla seisahduin seimelle ihan totaalisesti. Luomiskertomus on niin jännittävä, Lehtipuun mielestä paratiisin kuvaus ei ole historiaa vaan kuvaus jokaisesta ihmisestä, joka kerran on muuttuva maaksi jälleen, ja jokaisesta äidistä, jolla on kyky kantaa elämää sisässään. Minä taas näen koko luomiskertomuksen syntyaikansa parhaan luonnonhistoriallisen tiedon näkemyksenä elämän synnystä ja ihmisen eriytymisestä eläinkunnan ”yläpuolelle”. Tämän vuoksi William Blaken maalauksen Eevan siihen hetkeen seisahtunut, suorastaan eläimellisen tuijottava katse tuntuu välittävän jotain häkellyttävän aitoa niistä ajoista, jolloin oli mahdollisuus kohota arvossa laskeutumalla puusta.

Oman esittelynsä saavat Saara ja Rebekka. Jo Rebekasta kertoessaan Lehtipuu huomauttaa, että veljesten välinen kilpailu, jossa nuorempi veli saa suosiota vanhemman tai vanhempien kustannuksella, on läpi Raamatun kulkeva teema. Sisarukset Rakel ja Lea taas kilpailevat yhteisen miehensä suosiosta vauvantekotalkoilla, johon myös pari orjatarta kelpuutetaan osallistumaan (syntyvät kuuluisat kaksitoista poikaa Ruben, Simeon, Daan, Naftali, jne). Kaikista näistä naishahmoista ja heidän ympärillään häärivistä miehistä nousee esiin muistoja, jotka olivat päässeet entiseltä pyhäkoulun priimukselta kokonaan unholaan. Vielä paremmaksi tilanne muuttuu, kun Lehtipuu kuvaa enempi sivuosien hahmoja, kuten poikansa kanssa erämaahan ajettua Hagaria (1. Moos. 16;21) tai Noomia, jonka hän kertoo olevan Raamatun tunnetuin anoppi. Ja myös erityisen rakastettu miniöittensä taholta. Miniöistä Ruut ei jätä anoppiaan, vaikka onkin jäänyt leskeksi vaan seuraa mukana anoppinsa vanhaan kotimaahan, jossa Ruut on itse muukalainen. Ruutin sanoja anopilleen kuulemma siteerataan usein avioliittoon vihkimisen yhteydessä, eikä ihme, sillä toisteinen uskollisuudentunnustus on tosiaankin aseistariisuvan koskettava (Ruut 1:16–17).

Apokryfikirjojen tarinat ovat minulta jääneet vähälle huomiolle, joten sen suunnan naiskohtalot olivat minulle aivan uusia tuttavuuksia ja vaikuttivat aika räväköiltä, etten sanoisi vastenmielisiltä. Uuden testamentin äideistä esillä ovat tietenkin Neitsyt Maria ja Johannes Kastajan äiti Elisabet, jonka kohdussa lapsi hypähti, kun Maria tuli käymään. Sebedeuksen poikain isän sijasta arvuutellaan heidän äitinsä nimeä, mutta varmuus jää syntymättä. Sen sijaan siteerataan Jeesuksen sanoja: ”Jos joku tulee minun luokseni mutta ei vihaa isäänsä ja äitiään, vaimoaan ja lapsiaan, veljiään ja sisariaan, vieläpä omaa elämäänsä, hän ei voi olla minun opetuslapseni” (Luuk. 14:26). Tähän nähden on aika jännää, että lopussa otvaillaan voiko Jumalan kokea äitinä vai onko aina pakko ajatella Jumalaa Herrana, isänä. Vihkikaavassahan on joskus siteerattu myös luomiskertomusta, jossa sanotaan nykysuomenteessa näin: ”Siksi mies jättää isänsä ja äitinsä ja liittyy vaimoonsa, niin että he tulevat yhdeksi lihaksi.” (1. Moos. 2:24).

Kirjan lopussa pallotellaan aika odotetulla tavalla tasa-arvokysymyksillä ja sillä pitäisikö naisen mukamas vaieta seurakunnassa. No, ei tarvitse vaieta. Mielestäni tasa-arvo on hyvä tavoite, vähän niinkuin sosialismi, tuskin sitä koskaan saavutetaan, mutta aina kannattaa yrittää. Olen bernsteinilainen sosialisti kaikenpuolisen tasa-arvon suhteen. Jep, jep!

Kiva kirja, suosittelen. Kirjassa on vain 176 sivua. Sain sen luettua kolmessa päivässä.

torstai 14. helmikuuta 2019

Unihiekka lentää ja puunukke pyörii

Sitä annetaan ymmärtää, että toisinaan olisi terveellistä tarttua kirjaan, joka ei ihan lähellä omaa maailmanpankkoa makoile. Lienenkö sitten tervehtynyt lueskellessani Sigmund Freudin suomennettuja esseitä vuosilta 1906 – 1937 kirjasta nimeltä Suru ja synkkämielisyys sekä muita esseitä. Kirjan suomensi Markus Lång ja se ilmestyi vuonna 2017.

Oikeastaan kirja kiinnosti minua, koska olin hiljattain lukenut E. T. A. Hoffmannin (1776 – 1822) kirjoittaman kertomuksen Der Sandmann (vuodelta 1816). Luin J. A. Hollon laatiman suomennoksen nimeltä Sannoittaja vuodelta 1952. Huomasin netistä, että Freud on käyttänyt kyseistä kertomusta esimerkkinä esseessään, jossa hän käsittelee jotain, jonka hän nimeää epämukavan tai kammottavan kokemukseksi. Esseen saksankielinen nimi on ”Das Unheimliche” ja se on julkaistu vuonna 1919. Tämän yhden esseen ja muutaman muun taidetta käsittelevän esseen lukeminen muodostui minulle siinä määrin pitkän matkan painiksi, että en yrittänytkään koko kirjaa lukaista, vaikkei se sivumääräisesti kovin pitkä olekaan. Freud on sen sortin tiedemies, etteivät hänen ajattelunsa ahtaat paalukujat minulle kutsuvina avaudu. Mutta pari esseetä lukaisin ja niistä muutama sana.

Mainitsen aluksi, että Freud on saanut sanan Unheimlich erään tutkijan varhaisemmasta tekstistä. Freud on sisällyttänyt omaan esseeseensä muutaman sivun verran saksan kielen sanakirjan kuvailua siitä, millaisia merkityksiä tunnetaan sanalle heimlich. Nyt saa riittää, kun sanon sen merkitsevän mm. kodikasta, turvallista, kesyä sekä myös kätkettyä ja salaista. Kätketty ja salainen juontanevat juurensa siihen, mitä kodin seinien suojissa, piilossa ulkopuolisten katseilta saattaa majailla. Etuliite un kuvaa samaa kuin monien kielten etuliite non eli se muodostaa joko vastakohdan tai vähintäänkin poikkeaman. Niinpä eräs esimerkkilause määritteli sanan unheimlich tarkoittavan jotain minkä oli määrä pysyä salassa, mutta mikä on nyt paljastunut. Esseen suomennoksessa sana unheimlich on suomennettu tapauskohtaisesta sanalla epämukava tai sanalla kammottava.

Hoffmannin Der Sandmann on kauhukertomus. Freud kuvailee sen juonen lyhyesti noin kahdella sivulla! Yritän hieman tiivistää. Nuori ylioppilas Nathanael on nuorna poikana saanut kokea isänsä kuoleman, johon on liittynyt hänen kodissaan vieraillut epämiellyttävä henkilö, asianajaja Koppelius. Isä on tehnyt Koppeliuksen kanssa iltaisin kemiallisia kokeita, joitten yhteydessä tapahtuneen räjähdyksen seurauksena isä on kuollut. Koppelius on kadonnut kaupungista. Opiskelukaupungissaan Nathanael arvelee kohdanneensa Koppeliuksen, joka tosin on kertonut nimekseen Coppola. Nathanael järkyttyy miehen kohdatessaan, mutta hänen tyttöystävänsä Klara ja tämän veli saavat hänet rauhoittumaan. Jatkaessaan opintojaan Nathanael näkee naapurissaan kauniin neidon, johon ihastuu. Coppola myy hänelle taskukiikarit, joilla tiirailla neitoa. Nathanael tutustuu Olimpia-neitoon, rakastuu häneen, kunnes hänelle paljastuu, että Olimpia onkin ”isänsä” ja Coppolan rakentama puunukke. Nathanaelin mieli järkkyy uudelleen, mutta taas järkevä tyttöystävä Klara saa hänet rauhoittumaan. Lopussa Nathanaelin mieleen hiipinyt sairaus saa hänestä vallan ja tapahtuu kauheita.

Freud selittää tätä kertomusta kovin eri tavoin kuin minä. Hän myös nostaa siitä esiin varsin pitkässä juoniselostuksessaan eri asioita kuin mitä minä pidin merkittävinä. Saksankielisessä wikipediassa todetaan, että Hoffmann käsittelee kertomuksessaan monenlaisia teemoja. Siinäkään ei silti nosteta esiin sitä, mikä minusta näyttää tärkeimmältä. Ehkä sitä ei nosteta esiin, koska se on aika selkeästi kuvattu ja ajatellaan, että kai tuon nyt kaikki huomaavat? Toisaalta eikö juuri ilmeisin selitys ole se mistä kannattaa aloittaa? Ehkä siihen voisi lopettaakin.

Minun mielestäni Nathanael lähinnä pysyttelee yhdessä Klaran kanssa, koska taloudellisista syistä molempien perheet pitävät tätä hyvänä ratkaisuna. Klara kehuu Nathanaelin runoja silloin, kun ne ovat valoisia ja iloisia, muttei silloin, kun ne ovat synkkiä ja surullisia. Sen sijaan Olimpia, joka ei varsinaisesti puhu kuin muutamia fraaseja, toistelee kaikista Nathanaelin runoista ”Ah, ah!” tai jotain vastaavaa. Hän on palvova kuulija, joka jaksaa kuunnella kaikki Nathanaelin runot ja ihastelee niitä aina yhtä palavasti. Nuoret neitoset ovat nimeään myöten helppoja selitettäviä. Klara, saksan sanasta klar, selkeä, kirkas ja Olimpia, viittaus antiikin isäjumalan Zeuksen pyhättöön. Klara on jalat maassa elävä toveri, joka selittää Nathanaelin isän kuolleen alkemian tutkimusten yhteydessä tapahtuneen räjähdyksen seurauksena. Hän yrittää pitää Nathanaelinkin jalat maassa, mutta helppoa se ei ole. Olimpia sen sijaan palvoo itseään runonerona pitävää Nathanaelia. Nathanael järkyttyy tajutessaan, että ainut, joka hänen runojaan kuuntelee, onkin puunukke! Kas, kun ei hakurobotti! Nathanaelin isä oli kenties alkemisti. Hän yritti oikaista rikkauteen keksimällä tavan valmistaa kultaa. Nathanael ei usko Klaran selitystä vaan epäilee vastenmielistä Koppeliusta isänsä kuoleman aiheuttajaksi. Nathanaelin viimeinen, järjetön tuhon yritys kohdistuukin järjen ääneen hänen vierellään, Klaraan.

Freud ei tietenkään tyydy näin selkeisiin selityksiin. Hän ei itse asiassa mainitse alkemiasta mitään. Tuskin kukaan häntäkään on erehtynyt pitämään sielunelämän alkemistina. Kuningas Oidipus aikoinaan tappoi isänsä ja meni naimisiin äitinsä kanssa. Tosin molemmissa tapauksissa tietämättään. Freud soveltaa tähän kertomukseen samantapaista selitystä. Nathanael kokee isänsä kahdentuvan: hyvä isähahmo kuolee pahan Koppeliuksen toimesta. Ilmeisesti äiti on tykännyt kovasti pojastaan, kun Nathanael hyväksyy rakkautensa kohteeksi mieluummin palvovan Olimpian kuin järkevän Klaran. Freud selittää kaikenlaista kastraatiopelosta ja siitä miten silmät kuulemma symboloivat miesväen sukuelintä! Kertomuksessa näet Sannoittajan (Sandmann) sanotaan olevan hurjemman puoleinen nukkumatti, joka vie lapsilta silmät päästä, jos eivät nukahda. Koppelius esittää tämänsuuntaisen uhkauksen nuorelle Nathanaelille. Freudin mukaan kastraatiopelko se vasta aiheuttaakin miehessä äkillistä taantumista lapsen tasolle, mikä siis tarkoittaa tuon epämukavan, kammottavan, jo lapsuuteen jääneen kokemista. Freud ei erityisemmin tuo esille Nathanaelin runoharrastetta. Hänen toinen esseensä (Kirjailija ja mielikuvitus, vuodelta 1908) kyllä osoittaa kiitettävää paneutumista kirjailijan luomisprosessin tutkimiseen. Mahtaako Freud silti antaa riittävästi arvoa nuoren runoilijan herkkyydelle, kun runoille ei löydykään ymmärtäjiä?

Lukaisin kirjasta vielä esseen nimeltä Huumori (vuodelta 1927). Paikoitellen Freudin käsitys huumorista vaikutti siltä kuin lähimmäisen kustannuksella harjoitetun leikinlaskun ja huumorin välille voisi vetäistä yhtäläisyysmerkit. Mutta hienoimman yksittäisen sitaatin bongasin tästä esseestä. Liitän sen tähän:

Torjuessaan kärsimyksen mahdollisuutta huumori liittyy keinoihin, joita ihmisen sielunelämä on synnyttänyt välttyäkseen kärsimyksen pakolta ja jotka nostavat päätään neurooseissa, huipentuvat mielisairauksissa ja joihin kuuluvat päihtymys, transsi ja hurmio.

Luin tätä kirjaa kuutisenkymmentä sivua. Siihenkin meni viitisen päivää surua ja synkkämielisyyttä. Seuraavaksi jotain aivan muuta.

maanantai 11. helmikuuta 2019

Wladimir Kaminer: Ryssändisko

Berliinissä asuva venäläinen Wladimir Kaminer (s. 1967) kirjoitti vuonna 2000 saksankielisenä ilmestyneen kertomuskokoelman nimeltä Russendisko. Vuonna 2005 kirjasta ilmestyi Vesa Suomisen laatima suomennos nimellä Ryssändisko. Luin sen.

Kaminer kertoo muuttaneensa Moskovasta Berliiniin kesällä 1990. Hän saapui Lichtenbergin asemalle junalla parin kaverinsa kanssa. Miehet olivat juutalaista syntyperää, tämä oli edellytys maahanmuutolle. Kaminer kertoo matkalle lähdöstä, saapumisesta perille, kotiutumisesta, asuinoloista, työnsaannista, vapaa-ajan puuhista ja perheen yhdistämisestä. Tyylilaji on minun nähdäkseni pakina, ihan kaikkea kerrottua en osaa ottaa todesta. Pieni liioittelu saattaa silti muokata tapahtumain yleiskuvaa kertojan emootioitten mukaiseksi.

Näytteeksi esitän kirjasta otteen, jossa Berliinissä asuvain venäläisten toimesta järjestetään kevätjuhla. Juhlassa kuoro esittää venäjänkielistä laulantaa:

Vanhaan venäläiskansalliseen tapaan se lauloi itse sepittämiään pilkkalauluja. Pilkkalauluilla oli Venäjällä aina suuri yhteiskuntakriittinen merkitys, koska ne toivat usein sanomaansa liioitellen kuuluville kansan äänen.

Olen lukevinani Kaminerin pakinoitsevissa tarinoissa samaa piirrettä kuin em. pilkkalauluissa. Saattaa olla, että tarinat tuntuvat hauskemmilta niistä Berliinin venäläisistä, jotka voivat tapahtumista tunnistaa itselleen tutunoloisia hahmoja tai tilanteita. Minä olisin ehkä kaivannut enemmän liioittelua tai sitten olen vain väsynyt.

Tykkään kirjan kannesta, jossa on taustana hernekeiton värisellä pohjalla himmeitä viisisakaraisia tähtiä sekä etualalla kirjailija itse kurkistamassa lukijaa taivaansinisen trabantin sisältä – pelkääjän puolelta.

Nytpä sain kumminkin yhden kirjan luettua. Reilu viikko sitten olin nenäleikkauksessa, siitä toipuminen on vienyt aikaa ja voimia. Sitä paitsi piti pudottaa lumet katolta ja tehdä niistä lumista pari lumivuorta ja onhan tuota kolaamista riittänyt muutoinkin. Tämä Kaminerin kirja on onneksi lyhyt, vain 154 sivua. Lukemiseen meni silti viikko tai pari.

Muissa blogeissa mm. Lurun luvut ja Tarukirja. Myös Leena/Donna mobilen kirjat on lukenut Kamineria.