Kalle Kniivilä: Elämää Pietarissa 1917 – 2017

Kalle Kniivilä (s. 1965) kirjoitti vuonna 2017 julkaistun kirjan Elämää Pietarissa 1917 – 2017. Kirjan alaotsikkona on Tanjan katu. Kirjassa kerrotaan Pietarin keskustassa sijaitsevan Vasilin saaren ihmisten elosta noin sadan vuoden ajalta, tsaarin vallan lopulta sosialistisen kokeilun kautta Putinin päiviin. Haastatteluihin ja kirjallisiin lähteisiin perustuvien arkisten kertomusten keskiössä on Toinen linja -niminen katu, jonka varrella Leningradin piirityksen aikaan (1941 – 1943) asui nuorenTanja Savitševan perhe.

Minulle syntyy lukijana tästä alaotsikon valinnasta kuva tuntemattomista kaupunkilaisista, heistä, jotka eivät selvinneet kertomaan tarinaansa itse, heistä, joita historiankirjoista ei oikein löydä edes rivien välistä. Kniivilä kertoo, että tosiasiassa Tanja Savitševa, jolle hänen entisen asuintalonsa seinään on kiinnitetty muistolaatta, oli jo neuvostoaikana surullisesta kohtalostaan tunnettu ja hänen kotikadullaan pysähtyivät turistibussit. Tanjan koruton päiväkirja kertoo hänen perheenjäsentensä kuolleen yksi kerrallaan, kunnes jäljelle jäi yksin Tanja. Hänkin menehtyi jo 14-vuotiaana.

Kirjaansa haastateltavaksi Kniivilä on löytänyt Tanjan entisen luokkatoverin, joka kertoo hyvin uskottavia, arkisia muistoja Tanjasta sekä omasta elämästään Vasilin saarella. Kniivilä on tavannut myös Venäjän saksalaisiin kuuluvan naisen, jonka vanhemmat vuonna 1937 on noudettu yöllä kotoa kuulusteluihin ja sittemmin ammuttu. Vanhempien maine on myöhemmin palautettu, mutta vaikeampi lienee ollut palauttaa hengissä selvinneitten saksalaisten uskoa neuvostojärjestelmään.

Vaikka näitten kertomusten kuvaamat tapahtumat ovat tulleet tutuiksi tunnettujen henkilöitten kohtaloista, on tietenkin aina oma lukunsa saada tietää niistä ihmisiltä, jotka ovat kaiken tämän itse kokeneet. Ihmeellistä on myös se, miten ihmiset ovat kaikkea kamalaa koettuaan kyenneet viettämään jokseenkin normaalia elämää. Kirjassa käydään läpi Leningradin asumisoloja, auton hankkimista, inflaatiota, television hankintaa, jne. Tietenkin poliittinen kehitys vaikuttaa myös ihmisten arkeen, mutta aina niistä töyssyisistäkin reiteistä monet selviävät. Tavallisen kansalaisen tasolla elämä on ruuan hankkimista, koulunkäyntiä ja työn tekoa, lastenhoitoa, asunnon valintaa ja naapureitten kanssa elämistä. Neuvostoajan yhteisasunnot, kommunalkat, mainitaan usein.

Kniivilä on toimittaja, kirjassa tämä näkyy helppolukuisuutena. On kuin lukisi pitemmänpuoleista reportaasia asiapitoisesta aikakauslehdestä. Teksti on palasteltu pieniin, kiinnostaviin osiin, väliotsikotkin houkuttavat lukemaan. Kuvia kirjassa ei ole, lopputekstissään Kniivilä kertoo kuvia löytyvän hänen nettisivuiltaan, samoin kuin kirjassa esiintyvien henkilöitten haastattelujen näytteitä.

Olen lukenut Kniivilän kirjoista aikaisemmin Baltian venäläisistä kertovan Neuvostomaan lapset. Hyllyssä odottaa vielä Putinin väkeä. Ehkäpä sen aika vielä koittaa, seuraavaksi ajattelin kokeilla jotain vallan muuta. Tässä kirjassa on 221 sivua. Hankin sen kuitin mukaan Kuopion kauppahallista 17.7.2019. Luin sitä tässä jonkin aikaa.

Kalle Kniivilä: Neuvostomaan lapset

Ruotsissa asuva suomalaissyntyinen toimittaja ja kirjailija Kalle Kniivilä (s. 1965) kirjoitti vuonna 2016 julkaistun kirjan Neuvostomaan lapset, jonka täsmentävä alaotsikko on Baltian venäläiset. Luin sen. Lukeminen oikeni kymmenessä päivässä, joskin välillä kävin Liettuassa, jona aikana luin vain menomatkalla lentokentällä ja koneessa. Matkan jälkeen pidin pari päivää ruohonleikkuu- ja Kallaveden risteily -taukoa, niin että kaikkiaan itse lukemiseen käytin aikaa viitisen päivää.

Sanon heti kärkeen, että Kniivilän kirja on erittäin hieno teos, ajattelin hankkia sen itselleni, nyt luin kirjaston kirjan. Ensinnäkin kokeneen toimittajan ote näkyy selvästi, teksti etenee tehokkaasti, haastateltavat saavat puheenvuoronsa ja tekstistä näkee mikä on haastatellun sanomaa mikä taas kirjoittajan kysymys, kommentti tai pohdiskeleva mielipide. Kerrottava on hyvässä järjestyksessä, kirjan rakenne tukee kerrontaa. Haastattelujen maantieteellinen järjestys antaa lukijalle selkeän käsityksen siitä, missä kohti Baltiaa ollaan etenemässä. (Kirjan lopusta löytyy myös kartta, jonne kohteet on merkitty.) Kerrotusta voi myös helposti bongata eroavaisuudet eri Baltian maiden osalta.

Kirjan aihe on Baltian venäjänkielisen väestön tilanne Baltian maitten uuden itsenäistymisen ja Neuvostoliiton luhistumisen jälkeen. Kuten kirjan lopussa mainitaan, eivät Baltian venäläiset tietenkään ole yksi yhtenäinen, samankaltaisesti ajattelevien ihmisten ryhmä. Joukkoon mahtuu monenlaisia kohtaloita, monenlaisia tulkintoja tapahtuneesta ja monenlaisia näkemyksiä siitä mikä nyt olisi hyväksi. Kniivilän kirjan kautta lukija voi kuitenkin harimoida jonkinlaista kuvaa yleisestä tilanteesta. Voi esimerkiksi muodostaa oman näkemyksensä Viron sekä Latvian omaksumasta kansalaisuuslaista kielikokeineen tai kielen tarkastusvirastosta, joka voi määrätä ihmisille tuntuvat sakot puutteellisesta latvian kielen taidosta. Viron ja Latvian venäjänkielisen väen muukalaispassien ongelmaa ei sen sijaan ole Liettuassa, joka myönsi Liettuan kansalaisuuden kaikille maassa uuden itsenäistymisen hetkellä asuneille sekä paluumuutto-oikeuden niille, joitten juuret ovat Liettuassa. Lukija voi myös miettiä integraation ongelmia koulutusjärjestelmässä, jossa jo alakouluikäisillä venäläisessä koulussa 30 % opetuksesta tapahtuu asuinmaan – latvian tai liettuan kielellä.

Kniivilä on toteuttanut kirjansa käymällä paikan päällä haastattelemassa ihmisiä. Näitten haastattelujen perusteella hän on koostanut todella moniäänisen kuvauksen Baltian venäläisten elämästä. Haastattelut on järjestetty paikkakunnittain niin, että kirjassa edetään läpi Baltian Venäjän rajalta Venäjän rajalle, mikä sekin on erittäin kuvaavaa sekä Baltialle että varsinkin sen venäjänkielisille. Ensimmäiset haastattelut on tehty Virossa, Narvan rajakaupungissa ja lopulta Kniivilä päätyy liettualaisen kuohuviinin nautintaan Kuurinkynnäkselle, Liettuan ja Venäjän (Kaliningrad) rajalle. Taustalta hahmottuu myös kuva Baltian tasavaltojen eroista ja yhtäläisyyksistä, kielikysymyksen lisäksi koulutuksen, talouden ja infrastruktuurin osalta. Kuten Baltian venäjänkieliset, ovat myös Baltian tasavallat erilaisia keskenään ja sisäisiäkin eroja löytyy joka maasta. Myös historian tarkastelu saa osansa, kun Kniivilä vierailee Vilnan tuhotun juutalaisyhteisön Amerikoihin siirretyn yliopiston 90-vuotisjuhlassa Vilnassa. Venäjänkielistä yliopisto-opetusta Baltian maista ei ilmeisesti ole saatavissa, vaikka venäjänkielisten osuus onkin merkittävä, minkä jo vierailu Vilnassa minulle todisti. Näin sitä meillä EU:ssa.

Kirjassa on 295 sivua. Suosittelen.