Powered By Blogger

perjantai 30. elokuuta 2019

Tuulimyllyn jalat ja merkonomin kädet

Kun täytin 40 vuotta, osti vaimoni suku minulle tuulimyllyn pihakoristeeksi. Se on seisonut pihassamme nyt 18 vuotta.

Viime keväänä päätin uusia tuulimyllyn jalat, joitten lahoamisaste oli jo huolestuttava. Hankin tarvittavan puutavaran ja sijoitin ne laudat liiteriin. Sitten tuli kesä ja helle ja ilmaantui kaikenlaista muuta tekemistä.

Viime viikolla aloin puuhastella niitten tuulimyllyn jalkojen suhteen. Ensin kannoin myllyn liiteriin sateelta suojaan. Seuraavana päivänä väkersin autotalliin kahdesta tuolista ja tikapuista väliaikaisen pukin, jonka päällä purin jalat. Kuuntelin samalla radiota. Hain vielä yhden tuolin ja istuin siinä, milloin omat jalat alkoivat krampata. Maisteri Lindgren kertoi Harry Heinesta ja Sini Sovijärvi vieraili Viurilan kartanossa. Sitten tuli ohjelma Tšehovin Lokki-näytelmästä, jota tänä vuonna esitetään Suomessa parina tuotantona.

Tuulimyllyn jalkojen purkaminen oli yllättävän haastavaa. Muutama ruuvinkanta oli nylppääntynyt ja yksi ruuvi piti katkaista rautasahalla. Koko ajan purkaessa merkitsin ylös mistä kohti tuulimyllyä osat olivat, sillä ajattelin voivani uusia osat siten, että tekisin uusista osista samankokoiset. Tuulimyllyn eri sivut olin numeroinut siten, että etuosa oli numero 1, siitä vastapäivään seuraava 2, sitten 3 ja viimeinen sivu sai numeron 4. Kultakin sivulta irtosi kaksi tukilautaa ja yksi jalka, jotka numeroin maalarinteipin avulla. Tuulimyllyn runko-osan vanerinen aluslevy oli vaikea irrottaa, sillä mikään meisseli ei mahtunut niin ahtaaseen paikkaan. Lopulta irrottaminen onnistui lenkkiavaimilla.

Kun olin irrottanut kaikki tukilaudat ja jalat ja aluslevyn, tajusin, että ei ole oikeastaan olemassa mitään tuulimyllyn etuosaa, sillä myllyhän pyörii tuulen mukana. Niinpä numerointini oli yhtä tyhjän kanssa, olkoonkin, että se sai minut ajattelemaan hölmöläisten verkonlaskua, jossa verkonmerkeiksi valittiin taivaalla oleva pilvi ja vedessä kellunut kaarnanpala. En viitsinyt hermostua, kun keksin niin hilpeän ja satuttavan verrannon.

Lauantaina minulla oli hankittuna litra maalia, jolla sitten pariin kertaan sivelin tarkoin numeroidut tuulimyllyn uutukaiset osaset. Kuuntelin radiosta samoja ohjelmia kuin jalustaa hajoittaessani ja sen kummemmin työtäni ajattelematta maalasin peittoon myös ne uusien osien lyijykynämerkinnät. En hermostunut siitäkään, enkä edes yrittänyt viisastua. En ollut niinkään laissez faire -tunnelmassa, minua ei vain huvittanut tuulimyllyn jaloissa pyöriminen. Kenties juuri tämä erottaa minut don Quijotesta? Vai erottaako?

Maanantaina aloin vihdoin koota tuulimyllyn jalustaa. Avaruusgeometrinen ajatteluni ei päässyt yli ongelmasta, joka syntyi, kun aikaisemman jalustan mukaan tekemäni osat eivät vaikuttaneet sopivan yhteen sitten millään. Soitin vaimon enolle, joka tuli auttamaan minua. Hän keksi parissa minuutissa miten ongelma ratkeaisi. Hän on kirvesmies. Minä olen merkonomi. Katselin kun hän kokosi jalustan. Ei se häneltäkään ihan noin vain käynyt, mutta tunnin kuluttua homma tuli tehdyksi. Minä sain porata muutaman ruuvin paikoilleen.

Tiistaina en jaksanut paneutua koko tuulimyllyyn. Tosin keksin miksi jalustan kokoaminen ei onnistunut niin nätisti että siitä olisi tullut alkuperäisen veroinen. Olin nimittäin sahannut jalustan sivutukilaudat sinänsä oikean kokoisiksi, mutta sahauskulma ei ollut täysin suora vaan sen vänkäsi yhteenkasattuna koko rakennelmaa siten, ettei sivuista tullut täsmällisen tasaisia ja tiiviitä. En viitsinyt irrottaa sivulautoja ja sahata niitä tarkemmin, vaikka se olisi luultavasti riittänyt tekemään alustasta lähes alkuperäisen veroisen.

Keskiviikkona meni puoleen päivään, että sain itseni houkuteltua autotalliin kiinnittämään tuulimyllyn sen uuteen jalustaan. Koska en ole mikään tekijämies, minulla ei ole erityisen hyviä työkaluja. Työkaluvarastoni on mitä sattuu ja missä sattuu. Minulla ei ole edes puukkoa. Käytin asennuksessa vasaraa, kassaraa, ruuvimeisseliä ja lenkkiavainta.

Jonkin aikaa ährättyäni sain pultattua tuulimyllyn kiinni alustaan. Erityisen tukevaa asennuksesta ei tullut. Tämän tehtyäni kannoin myllyn takaisin kalliolle, jolla se oli seisonut yksitoista vuotta. Jalat eivät olleet tasaisesti maassa kiinni, pienellä siirtelyllä sain sen jokseenkin asettumaan. Tosin jalat olivat kiinni kalliossa vain kulmillaan. Ajattelin, että eivätpähän kastu kauttaaltaan.

Sinne se sitten jäi seisomaan uusilla jaloillaan. Myllyn edessä makasivat vanhan sivutukilaudan lahonneet jäänteet. Jospa ne tarjoaisivat kaivatun kasvualustan jollekin ötökkälajille tai jäkälälle.

Mietittyäni viikonlopun yli tuulimyllyn jalustan vinksottavia sivutukilautoja, päätin viimein keskiviikkona ottaa pari lautaa irti ja sahata ne sopivammiksi. Teinkin näin. Laudat olivat tarttuneet yllättävän tiukasti jalustaan ja sain tehdä ihan töitä niitten irrottamiseksi. Sahasin toisen laudan muutaman millin lyhyemmäksi, toista hioin santapaperilla sen verran, että sain sen sopimaan. Sitten maalasin käsitellyt osat ja samalla myös jalustan ruuvinkannat. Iltapäivällä nostin myllyn takaisin pihalle. Se jäi vähän vinoon, pitää katsoa saanko sitä joskus oikaistua.

keskiviikko 28. elokuuta 2019

Kreivi Xavier de Maistren matkakertomuksia menneestä maailmasta

Luin Kai Mikkosen suomentaman teoksen, joka sisältää kaksi ranskanmaalaisen kreivi Xavier de Maistren (1763 – 1852) matkakertomusta. Kyseiset matkakertomukset ovat:
vuonna 1794 julkaistu Voyage Autour de ma Chambre, suomennettu nimellä Matka huoneeni ympäri sekä 
vuonna 1825 julkaistu Expédition Nocturne Autour de ma Chambre, suomennettu nimellä Öinen tutkimusmatka huoneessani.
Kirja sisältää sopivan määrän huomautuksia, jotka kiitettävällä tavalla avaavat tekstien kulttuurillisia viittauksia. Lopusta löytyy selonteko Kreivi de Maistren elämästä ja teoksista.

Matka huoneeni ympäri sai alkunsa Torinossa vuonna 1790. Kreivi de Maistre tuomittiin kuuden viikon kotiarestiin osallistumisesta kaksintaisteluun. Elämään viriilillä innolla suhtautuva kreivi ei tekstin perusteella vaikuta masentuneen tuomiostaan vaan se näyttää tarjonneen hänelle tilaisuuden toteuttaa hänen jo aiemmin hellimänsä ajatus eräänlaisesta sisäisestä matkasta. Niinpä tuo ylhäistä syntyperää oleva, sivistynyt ja sosieteetin mukana tanssahteleva herrasmies luo matkakertomuksen, jossa hän esittelee huonettaan sen sisustuksellisia yksityiskohtia ja niitten herättämiä elämyksiä ja muistoja väheksymättä.

Tämän lisäksi kreivi kertoo lukijalle käsityksiään ihmisen sisäisestä rakenteesta. Ihminen on hänen mukaansa kokonaisuus, jossa on ruumiillisen puolen lisäksi kaksi selkeästi toisistaan erottuvaa puoliskoa: toisaalta ylevä ja hyveellinen sielu ja toisaalta halujen ja intohimojen ajama eläin. Sielun ja eläimen erillisyydestä hänen mielestään johtuu, että ihminen saattaa vaikkapa lukea kirjaa pitkät matkat, kunnes hän huomaa, että ajatukset harhaavat sielun siivin kokonaan muuanne eikä hän muista mitään siitä, minkä mekaanisesti lukien on sivuuttanut. Samoin on kreivi huomannut matkalla hoviin eksyneensä ihailemansa madame Hautcastelin portille – sisäisen eläimensä johdattamana! Sen kummempaa itsesyytöstä tuntematta voin paljastaa, että samalle portille tämäkin matkakertomus päättyy kun 42 päivää on lusittu.

Kreivi de Maistre vaikuttaa lukeneelta, taiteita ja naiskauneutta ihailevalta mieheltä, jolla on sydäntä myös köyhän väestönosan kärsimyksille. Niinpä matkakertomus hänen huoneestaan kertoo omalla tavallaan kirjoitusajankohdan tavoista ja elämänmenosta.

Öinen tutkimusmatka huoneessani saa alkunsa Torinossa vuonna 1799. Kyseessä on edellisen teoksen jatko-osa yleisön pyynnöstä. Palvelijansa ja koiransa menettänyt kreivi viettää yön kerrostalon viidennessä kerroksessa, ullakkohuoneessa, jonne osa hänen tavaroistaan on aiemmin viety.

Kreivi kertoo jättäneensä ajatuksensa sielusta ja eläimestä. Sen sijaan hän päättää seurata välillä järkeään välillä sydäntään. Matkansa aluksi hän törmää ullakkohuoneen vinoon kattoon, nousee kattoikkunan ääreen, näkee tähtiä ja kohoaa yllättäin tohvelisankariksi sekä ratsastaa ikkunalaudalla. Kaikista metafyysisistä pohdinnoista huolimatta sisältää matka enemmän tapahtumainkuvausta kuin muisteloa. Suuntaus käy ulospäin. Kreivi pyytää Pohjantähteä näyttämään hänelle paikkansa elämässä. Näin kreiville myös kävi. Ranskan suurta vallankumousta vastustanut kreivi otti ja liittyi Venäjän armeijaan, joka soti Napoléonin joukkoja vastaan. Öinen tutkimusmatka huoneessani ilmestyi vuonna 1825. Kreivi eli tuolloin Pietarissa avioliitossa venäläisen prinsessan kanssa. Venäjällä vanhan elämäntavan jatkaminen olikin mahdollista vielä reilun vuosisadan ajan.

Kirjassa on 161 sivua. Lukaisin sen parissa päivässä.

sunnuntai 25. elokuuta 2019

Edgar Allan Poe: Novelleja

Amerikkalainen Edgar Allan Poe (1809 – 1849) kirjoitti proosaa ja lyriikkaa. Luin Kirjallisuutta kouluille -sarjaan kuuluvan vuonna 1970 julkaistun teoksen, joka sisältää hänen tunnetuimman runonsa ja viisi novellia. Kaikki noudattavat romanttisen tyylisuunnan piirteitä, ainakin minun mielestäni. Novellit suomensi Yrjö Kivimies, paitsi novellin Kurimus, jonka suomensi Eero Ahmavaara. Kirjan alusta löytyvät V. A. Koskenniemen Alkusanat, joissa hän kuvailee Poen elämää ja hänen kirjoittamisensa tyyliä sekä esikuvia (mm. E. T. A. Hoffmann) ja vaikutusta (etenkin Charles Baudelaire). Koskenniemen runollinen kuvailu Poen keskeisestä lahjasta ja kertomusten aiheista ylittää kertakaikkisesti sen mihin minä pystyisin, joten lainaan siitä tähän pienen katkelman:

… hän esittää pettämättömän taitavasti kauhua, epätoivoa, kuumehoureisia näkyjä ja mielentiloja, oopiumihumalaa, koko sitä fantastista maailmaa, jonka kiihottuneet, sairaat aivot voivat kuvitella ja joka Poella muodostaa eräänlaisen todellisuuden symbolisen peilikuvan.

Koskenniemi viittaa myös Poen taitoon rakentaa tarinoihinsa loogisesti avautuva arvoitus.

Korppi (The Raven, vuodelta 1845). Runo kertoo miehestä, joka on jäänyt leskeksi ja kaipaa vaimoaan Lenorea. On synkkä ja tuulinen yö. Ovelta kuuluva koputus saa miehen havahtumaan, mutta oven takana pimeässä ei näy ketään. Sisään lennähtää korppi, jonka kanssa miehelle sukeutuu keskustelu. Korpin yksitotisen tylyt vastaukset lyövät leskimiestä yksinäisyyden lekalla. Suomentaja Niilo Idman onnistuu suomennoksessaan ylistettävällä tavalla. Säkeitten väliin rakennetut riimit soivat sulokkaasti ja klassinen trokee hoitaa loput.
Kultakuoriainen (The Gold-Bug, 1843). Kirjan pisin novelli sijoittuu Charlestonin lähelle, South Carolinaan. Erakkomainen, köyhtynyt mies löytää kuoriaisen, jonka kitiinikuori on kullanhohtoinen. Seuraa erikoinen seikkailu, joka tuntuu enteilevän salapoliisikirjallisuuden mysteerinratkaisuja.
William Wilson (1839). Kirjailijan kanssa samana päivänä syntynyt kertoja kuvailee elämäänsä englantilaisissa varakkaan väen sisäoppilaitoksissa. Erityinen huomio keskittyy kertojan kanssa samannimiseen ja -ikäiseen hahmoon, joka aloitti koulunsa samana päivänä, muistuttaa häntä ulkonaisesti ja matkii kertojan puhetyyliä ja käyttäytymistapaa korjaillen hänen käytöstään moraalisemmaksi. Sanonko että doppelgänger-tarina.
Kuilu ja heiluri (The Pit and the Pendulum, 1842). Inkvisiittion käsistä ei noin vain livahdeta. Baudelairen viljelemä sana ”kuilu” on tässä Poen novellissa kahdessakin merkityksessä, se on tietoisuuden sammumisen hämärä kohde ja toisaalta osa kidutuskammiota. Heiluri on varmaan peräisin James Bond-tarinoista. Tai Indiana Jonesista. Muah-muah...
Tohtori Tarrin ja professori Fetherin menetelmä, (The System of Doctor Tarr and Professor Fether, 1845). Mielisairaanhoidon maailmoissa piipahtava novelli, jossa on kafkamainen tunnelma, joskin tapahtumille tarjotaan jonkinmoinen loogillinen selitys.
Kurimus (A Descent into the Maelström, 1841). Pohjanmeren kurimuspyörre vie nieluunsa kolme Lofoottien kelpo kalastajaveljestä, joista yksi palaa kertomaan näkemästään, mutta uskookohan kukaan?

Novelleissa seikkaillaan ympäri Eurooppaa ja Pohjois-Amerikassa. Nämä novellit ovat lähinnä mielenkiintoista luettavaa, koska niillä on ollut aikanaan oma annettavansa maailmankirjallisuudelle. Lukeminen kesti ehkä muutaman päivän, mutta monta päivää sain houkutella itseäni kirjan ääreen. Sivuja ei ole kuin 169, mikä riemulla todettakoon.

sunnuntai 18. elokuuta 2019

Messussa Mäntyrannan kesäteatterissa

Olen ollut viime aikoina melko sosiaalinen. Viime viikonloppuna kävin katselemassa puolisen tuntia jalkapalloa Kuopiossa Kettulanlahden kentällä. Siellä pelattiin 55+ sarjan jalkapallon Suomen mestaruus lopputurnausta. En tuntenut ketään pelaajista. Menin suoraan VIP-katsomoon, jossa oli parhaimmillaan kolme ihmistä, vaikka sinne olisi tunkemalla sopinut tusinan verran. Sieltä saattoi hyvin seurata kahta peliä yhtä aikaa. Aloin ihmeekseni kommentoida pelejä erään katsojan kanssa. Hänelläkin oli mustat verkkarit. Kutsun huvikseni Halpahallista hankittuja verkkareitani Kiffenin verkkareiksi. Kävi ilmi, että satunnainen juttukaverini oli Kiffenin miehiä. Hän kertoi pelaavansa vielä kakkosdivisioonassa, vaikka olikin jo 68-vuotias. Hienoa, eikö totta! Ja minä kun olen kymmenen vuotta nuorempi enkä jaksa juosta enää ollenkaan. Mutta hienoa, että jonkinlaista keskustelua sukeutui. Kiffenin miesten kesken.
Tänään kävin Siilinlahden rannalla sijaitsevassa Mäntyrannan kesäteatterissa Siilinjärven seurakunnan järjestämässä ulkoilmamessussa. Oli tuulinen, mutta aurinkoinen keli, ihmisiä oli koolla varsin paljon. Aiheena oli luomakunta. Esitettiin luomiskertomus, pehmoeläimet olivat läsnä. Sitten puhui pappi. Hän sanoi, että Jumalankin voi nähdä eräänlaisena mielensäpahoittajana. Kesäteatterissa oli esitetty tänä kesänä Mielensäpahoittajaa. Pappi arveli, että varmaan Jumala usein ihmisten toimia katsellessaan pahoittaa mielensä. Minusta se oli aika kiva ajatus, vaikka tietysti olisi hyvä, jos Jumalalle ei tulisi ihmisten toimista paha mieli – siis sikäli kuin ihmiset pyrkisivät ja pystyisivät hyvään. Ooja, lisäksi siellä laulettiin kohtuullisella äänenvoimakkuudella. Ehtoolliselle osallistui väkeä niin paljon, että kanttori laulatti meillä pari ylimääräistä virttä. Kaikki virret olivat minulle tuttuja säveleltään. Kolehtiin laitoin euron. Minulla kun on niin pieni eläke, ettei siitä peritä veroa, niin ei seurakunta muuten minulta mitään saisikaan.

Kirkonmenojen jälkeen kirkkoväelle vielä tarjottiin kahvit talon laskuun. Ja oli hyvä voipullakin tarjolla. Kiffenin verkkareista ja muuten houkuttelevasta persoonastani on se hyöty, että kahvijonossa taakseni ei tullut ketään. Viereinen jono oli sitten sata metriä pitkä. Menin kahvin ja pullan kanssa etsimään vapaata paikkaa ja mummot tietenkin pakenivat pöydästä, kun minut näkivät, niin että sain istua melkein yksikseni. Tosin oli pöydällä sentään vihreä metsälutikka, joka käveli siinä ympäriinsä puuhakkaana. Hetken päästä tuli pöytääni entinen työtoveri, joka oli jumalanpalveluksessa kätellyt minua ja toivottanut Jumalan rauhaa, tai jotakin. Minä olin osannut vastata vain, että ”rauhat”.

Tämän työtoverin kanssa sitten käsiteltiin hetkinen päivän teemaa eli Jumalan luomistyötä ja tieteellistä maailmankäsitystä. Minä kertoilin mammuttiaiheisia tarinoita. Pappikin käväisi istumassa samassa pöydässä, mutta jutteli jonkun muun kanssa. Hän oli vaimoni entinen naapuri. Ennen messua vaimo lähti kanssani kävelylle. Kun minä jäin kirkkoon, hän jatkoi Siilinlahden rantaa pitkin. Sanoi veisuun kuuluneen lahden yli, kunnes tuuli vei sen mukanaan. Niinhän se tuuli viepi meidät ja ruohon, kurttulehtiruusua sen sijaan ei vie.

Kotimatkalla soitin vaimolle. Hän kertoi panneensa kalan uuniin paistumaan. En ajatellut kalaa kristittyjen vertauskuvana, enkä paistumista lopunajan näkymänä. Mieluummin ajattelin niitä marjoja, joita minulle tarjottiin messussa ja messun jälkeen. Ja ajattelin kai myös kesäteatteria, kirahveja ja mammutteja sekä sitä vihreää mehtälutikkaa pöydällä.

keskiviikko 14. elokuuta 2019

Kolme ranskalaista klassikkoa

Olen tässä lueskellut kirjaa nimeltä Kolme ranskalaista klassikkoa. Se julkaistiin vuonna 2010. Kaikki kirjan klassikkoteokset on julkaistu suomeksi jo aikaisemmin. Ensimmäisestä teoksesta, Baudelairen proosarunokokoelmasta Pariisin ikävä ehdin kirjoittaakin, jatkan tässä muista kirjan taideteoksista. Kansikuva on muuten impressionisti Gustave Caillebotten maalauksesta, joka kuvaa Pariisin katua sateella.

Toisena kirjassa on esillä Anatole Francen (1844 – 1924) novelli La Chemise, vuodelta 1909. Sen suomensi L. Onerva vuonna 1915 nimellä Paita. Novellissa (jonka mainitaan olevan satiiri, koska tarinassa kuvataan eri kansankerrosten edustajia jokseenkin ivailevaan sävyyn) kerrotaan kuningas Kristofferista, jolla menee muuten hyvin, mutta hän tuntee itsensä sairaaksi. Henkilääkärit epäilevät neurasteniaa, heidän määräämänsä hoito ei tepsi. Paikalle hälytetty kuuluisa julkkisten tohtori Rodrigo neuvoo kuningasta pukemaan päälleen jonkun onnellisen miehen paidan, se kuulemma auttaisi kuningastakin tuntemaan itsensä onnelliseksi. Tallimestari Nelilehti ja kuninkaan yksityisasiain sihteeri Pyhä-Sylvanus lähetetään etsimään onnellista miestä ja tuomaan kuninkaalle hänen paitansa. Onnellisen miehen löytäminen osoittautuu kuitenkin vaikeaksi tehtäväksi.

Suoraan sanoen koin tämän hieman pitkästyttäväksi luettavaksi. Pitkää novellia tehokkaammin saman asian esittää Janis Joplin laulellessaan suhteestaan Bobby McGeehin: ”Freedom's just another word for nothin' left to lose”. Jopliinilla vapaus meinaa jokseenkin samaa kuin Franssilla onnellisuus. Kun lukeminen sujui niin hitaasti, koetin piiskata itseni lukemaan novellin loppuun musiikin avulla. Laitoin soimaan Dave Brubeckin levyn Time Out ja asetin tavoitteekseni lukea viimeiset 17 sivua sitä levyä kuunnellessani. En ihan ehtinyt. Time Out kestää vähän alle 40 minuuttia.

Marcel Proust (1871 – 1922) kirjoitti vuonna 1896 julkaistun novelli-, runo- ja esseekokoelman Les Plaisirs et les Jours. Nyt lukemaani teokseen on siitä valittu neljä novellia, jotka suomensi vuonna 1983 Annikki Suni. Kokoelman nimi (suomeksi vaikkapa ”Nautinnot ja päivät”) viitannee antiikin Kreikan filosofin Hesiodoksen teokseen Työt ja päivät. Pitäisi sekin joskus lukea, mutta tuskinpa luen.

Päivällisvieras (Un dîner en ville). Mehevän pisteliäästi kirjoitettua ironiaa hupsuista hienostelijoista, joihin ironiseeraava päivällisvieras itsekin taitaa lukeutua. Näyte:
Hänen silmänsä sädehtivät tyhmyyttä.
Violante eli seurapiirielämää (Violante ou la Mondanité). Tapahtumapaikkana aluksi maalaislinna Steiermarkissa meren läheisyydessä (kenties nyk. Sloveniassa?). Violanten lapsuuden paratiisi jää maailmallisuuden jalkoihin, hän on eräänlainen tuhlaajatytär, joka ei köyhdy maallisesti vaan hengeltään. Tarina sopisi mainiosti elokuvan aiheeksi.
Baldassare Silvanden, Silvanian varakreivin kuolema (La mort de Baldassare Silvande, Vicomte de Sylvanie). Varakreivin lähestyvän kuoleman kuvaus alkaa hänen 13-vuotiaan veljenpoikansa surusta, ihaillun sedän on arveltu elävän korkeintaan kolme vuotta. Veljenpojan varttumisen kanssa vastakkaisesti heikkenee varakreivin vointi.
Rouva de Breyvesin kaihoisa loma (Mélancolique villéagiature de Mme de Breyves). Herra Laléande tarjoaa seuraansa, mutta Françoise empii eikä käytä tilaisuutta hyväkseen, kunnes tajuaa rakastuneensa. Kehen Françoise rakastuu? Herra Laléandeen vai hänestä luomaansa kuvitelmaan? Miettiköön häntä ketä semmoinen kiinnostaa.

Kirjassa on kaikkiaan 293 sivua. Lukemiseen meni reilunpuoleinen viikko.

perjantai 9. elokuuta 2019

Charles Baudelaire: Pariisin ikävä

Charles Baudelaire (1821 – 1867) sepitti vuosina 1855 – 1867 aikakauslehdissä julkaistuja proosarunoja, jotka sitten julkaistiin yhtenä kirjana vuonna 1869 nimellä Petits Poèmes en Prose. Runoilija itse oli kutsunut kirjeissään teostaan nimellä Le Spleen de Paris. Vuonna 2000 ilmestyi teos Kolme ranskalaista klassikkoa, jonka aloittavan Baudelairen proosateoksen suomensivat vuonna 1963 Väinö Kirstinä ja Eila Kostamo nimellä Pariisin ikävä. Mukana on myös Väinö Kirstinän laatima jälkilause Baudelairen proosarunous.

Baudelairen Pariisin ikävän runot ovat siis proosarunoja. Yhtä hyvin voisi mielestäni puhua runollisesta lyhytproosasta. Asiaa on ihmetelty virkistävän hauskalla tavalla Morren blogissa. Olen pääosin samaa mieltä siellä esitetyn kanssa. Väinö Kirstinän mukaan Baudelairen proosarunoissa on runollisuutta sekä rakenteessa että soinnillisuudessa.

Koska en tiedä, miksi Pariisin ikävästä on tullut niin suosittu teos, voin esittää vain aloittelijan arvauksia asiasta. Runomitan täydellisesti teoksessaan Les Fleurs du Mal, suomeksi Pahan kukat, hallitseva Baudelaire heittää tässä mielestäni runon rakennetta kiveävän jokivallin pois ja antaa runon virrata vapaammin, välillä tosiaan ajatuksenjuoksua muistuttavalla tavalla. Tämä on saatettu nähdä helpotuksena runonsepittäjien keskuudessa. Riimit ja runoraamit on pian käytetty, kun satoja vuosia on runoa väännetty.
Toisaalta monessa kohdin hän Baudelaire vain kertoo tarinoita, joissa saattaa olla fantastisia yksityiskohtia tai villejä ajatuskuvioita. Runot käsittelevät ihmisenä elämisen raskautta, joka välillä lietsoo taiteilijan mielen liekkeihin ja toisinaan saa hänet tuijottamaan kuiluihin (hautaan). Runoilija on näkijä, joka katselee myötätuntoisin silmin yhteiskunnan heikompiosaisia, kuten köyhiä, vanhuksia, naisia. Myös eläimet saavat runoilijalta myötätuntoa, viimeinen runo on nimeltään Kunnon koirat. Koirien joukossakin eniten sympatiaa kettävät kulkukoirat.

Takannen mukaan Baudelairen runoissa soi suurkaupungin sävel. Jonkin verran käväistään kyllä muuallakin, runossa Any where out of the World piipahdetaan lyhykäisesti Torniossa (Tornéo). Se mainitaan paettaessa kohti Kuoleman kaltaisia maita. Ilmeisesti Baudelaire ei ollut kuullut Siilinjärvestä? Laitan tähän pienen näytteen runojen kielestä ja asiain käsittelytavasta. Baudelaire tunnetaan tyyliniekkana ja siitä esimerkkinä katkelma proosarunosta Antelias peluri. Runoilija lähtee ohikulkevan Olennon peljhelevettiin maan alle ja pelaa siellä panoksena sielunsa:

Sielu on niin tuntumaton, usein niin hyödytön ja toisinaan niin harmillinen kapine, etten kokenut tästä menetyksestä edes sen vertaa mielenliikutusta kuin jos olisin kävelyretkellä hukannut käyntikortin.

Välillä runoilija on niin pettynyt elämään, ettei se pettymys enää edes tunnu missään, mutta toisinaan hän ylistää naisten kauneutta tai pilvien kulkua tai liikuttuu kanssakulkijain kärsimyksistä. Enimmäkseen vallalla on jonkinsortin Pariisin ikävä – ellei peräti ikävystyminen, kuten proosarunossa Rakastajattarien muotokuvat. Neljä mieshenkilöä jakaa mielipiteitään naisista. Pettymykset huuhdellaan alas tuttuun tapaan:

Sitten pyydettiin lisää pulloja, jotta tapettaisiin Aikaa, jossa henki on niin lujassa, ja jotta saataisiin kiitämään Elämä, joka virtaa niin vitkaan.

Pariisin ikävässä on selityksineen 132 sivua. Luin sitä noin viikon.

Väinö Kirstinä (1936 – 2007) kirjoitti siis jälkilauseen Baudelairen proosarunous suomentamaansa Pariisin ikävään. Hän kertoo monenmoista kokoelman synnystä. Puutun tässä siihen, mikä vajaan kahdenkymmenen sivun jälkilauseessa minun huomiotani herätti.

Ensinnäkin proosarunoissa Kirstinä kertoo Baudelairen tavoitelleen musikaalista proosaa, joka soisi ilman riimejä ja rytmiikkaa. Muut tavoitteet ovat minun kielikorvalleni sen verran vierasta kieltä, että sivuutan ne siinä missä tavoiteltu soinnillisuus sivuuttaa minut.

Sen sijaan että Baudelaire olisi vastustanut mitallisen runouden sääntöjä, hän lausui ystävälleen sonetista sen lainomaisen muodon pakottavan mielikuvan kumpuamaan esiin intensiivisemmin. Haluan tulkita tämän samaan tapaan kuin joskus esittämässäni runoteoriassa, jossa väitin runoilijan joutuvan ilmaisemaan itseään suoremmin mitallisessa runossa kuin vapaamittaisessa esityksessä. Mitallinen runo on mielestäni runoilijalle kuin vieras kieli, jonka hän kyllä hallitsee, mutta jonka vivahteitten suojiin hän ei pääse yhtä sukkelaan piiloon kuin äidinkielensä pusikoihin. Mitallinen runo ”paljastaa” runoilijan sanomaan, mitä runoilija tarkoittaa.

Toiseksi minun huomiotani kiinnitti Kirstinän poimima hieno lainaus Baudelairen omasta esseestä:

”koska kaikilla vuosisadoilla ja kaikilla kansoilla on ollut oma kauneutensa, meillä on väistämättömästi omamme.”

Tässä on kyse siis taide-estetiikasta, siitä mitä on kauneus. Kreivi Leo Tolstoi yritti sittemmin saada selvää siitä, mikä on länsimaisen, hänen mielestään ”huonon taiteen” määritelmä kauneudesta, jota nämä taiteet palvovat (sen sijaan että taiteilijat taiteellaan ylistäisivät Jumalaa). Baudelaire jakaa esseessään kauneuden kahteen tekijään:
1) ikuiseen, muuttumattomaan alkutekijään, jota on vaikea määritellä ja
2) suhteelliseen ja olosuhteista riippuvaan alkutekijään, kuten aikakausi, muoti ja ympäristö.

Avasin jotain mehevää jutunjuurta tavoitellen Tolstoin teoksen Mitä on taide? ja kuinka ollakaan satuin juuri sivuille, jossa Tolstoi näitä Baudelairen proosarunoja ihmettelee. Hän toteaa, että Baudelairen mitallisesta lyriikasta saa kyllä ajan ja vaivan kanssa selvää, mutta mitään hänen mieleistään sanomaa sieltä ei ilmoille käkeä. Tolstoi esittelee esimerkkeinä muutamia Baudelairen runoja, mm. Pariisin ikävän aloittavan proosarunon Muukalainen, jossa mieshenkilö tunnustaa rakastavansa vain pilviä, ihmeellisiä pilviä. Pilvet oikeesti ovatkin kauniita ja uskon tämän runon kostuttaneen muutakin kuin posket monilta runollisilta sieluilta. Tolstoi ei kumminkaan lämpene ajatukselle. Minusta Tolstoi etsii kauneudelle jotain niin teräskuulamaista määritelmää, ettei sellaista voi löytää. Kauneus koostuu kuten Baudelaire minusta ihan oikein määrittelee, vähintäänkin noista kahdesta tekijästä – katsojan silmää unohtamatta. Tolstoi taas saattaa unohtaa, että jos pitäisi määritellä Jumala, eivät ihmisen kyvyt mitenkään siihen voisi riittää ja silti sitäkin monet ovat jo usejamman vuojen yrittäneet.

Sitten olisi ollut vielä Baudelairen suhteesta luontoon Schillerin runoestetiikan puitteissa (eräitä vastaväitteitä ja muuan huomio), mutta olihan tätä jo tässäkin.

sunnuntai 4. elokuuta 2019

Kalle Kniivilä: Elämää Pietarissa 1917 – 2017

Kalle Kniivilä (s. 1965) kirjoitti vuonna 2017 julkaistun kirjan Elämää Pietarissa 1917 – 2017. Kirjan alaotsikkona on Tanjan katu. Kirjassa kerrotaan Pietarin keskustassa sijaitsevan Vasilin saaren ihmisten elosta noin sadan vuoden ajalta, tsaarin vallan lopulta sosialistisen kokeilun kautta Putinin päiviin. Haastatteluihin ja kirjallisiin lähteisiin perustuvien arkisten kertomusten keskiössä on Toinen linja -niminen katu, jonka varrella Leningradin piirityksen aikaan (1941 – 1943) asui nuorenTanja Savitševan perhe.

Minulle syntyy lukijana tästä alaotsikon valinnasta kuva tuntemattomista kaupunkilaisista, heistä, jotka eivät selvinneet kertomaan tarinaansa itse, heistä, joita historiankirjoista ei oikein löydä edes rivien välistä. Kniivilä kertoo, että tosiasiassa Tanja Savitševa, jolle hänen entisen asuintalonsa seinään on kiinnitetty muistolaatta, oli jo neuvostoaikana surullisesta kohtalostaan tunnettu ja hänen kotikadullaan pysähtyivät turistibussit. Tanjan koruton päiväkirja kertoo hänen perheenjäsentensä kuolleen yksi kerrallaan, kunnes jäljelle jäi yksin Tanja. Hänkin menehtyi jo 14-vuotiaana.

Kirjaansa haastateltavaksi Kniivilä on löytänyt Tanjan entisen luokkatoverin, joka kertoo hyvin uskottavia, arkisia muistoja Tanjasta sekä omasta elämästään Vasilin saarella. Kniivilä on tavannut myös Venäjän saksalaisiin kuuluvan naisen, jonka vanhemmat vuonna 1937 on noudettu yöllä kotoa kuulusteluihin ja sittemmin ammuttu. Vanhempien maine on myöhemmin palautettu, mutta vaikeampi lienee ollut palauttaa hengissä selvinneitten saksalaisten uskoa neuvostojärjestelmään.

Vaikka näitten kertomusten kuvaamat tapahtumat ovat tulleet tutuiksi tunnettujen henkilöitten kohtaloista, on tietenkin aina oma lukunsa saada tietää niistä ihmisiltä, jotka ovat kaiken tämän itse kokeneet. Ihmeellistä on myös se, miten ihmiset ovat kaikkea kamalaa koettuaan kyenneet viettämään jokseenkin normaalia elämää. Kirjassa käydään läpi Leningradin asumisoloja, auton hankkimista, inflaatiota, television hankintaa, jne. Tietenkin poliittinen kehitys vaikuttaa myös ihmisten arkeen, mutta aina niistä töyssyisistäkin reiteistä monet selviävät. Tavallisen kansalaisen tasolla elämä on ruuan hankkimista, koulunkäyntiä ja työn tekoa, lastenhoitoa, asunnon valintaa ja naapureitten kanssa elämistä. Neuvostoajan yhteisasunnot, kommunalkat, mainitaan usein.

Kniivilä on toimittaja, kirjassa tämä näkyy helppolukuisuutena. On kuin lukisi pitemmänpuoleista reportaasia asiapitoisesta aikakauslehdestä. Teksti on palasteltu pieniin, kiinnostaviin osiin, väliotsikotkin houkuttavat lukemaan. Kuvia kirjassa ei ole, lopputekstissään Kniivilä kertoo kuvia löytyvän hänen nettisivuiltaan, samoin kuin kirjassa esiintyvien henkilöitten haastattelujen näytteitä.

Olen lukenut Kniivilän kirjoista aikaisemmin Baltian venäläisistä kertovan Neuvostomaan lapset. Hyllyssä odottaa vielä Putinin väkeä. Ehkäpä sen aika vielä koittaa, seuraavaksi ajattelin kokeilla jotain vallan muuta. Tässä kirjassa on 221 sivua. Hankin sen kuitin mukaan Kuopion kauppahallista 17.7.2019. Luin sitä tässä jonkin aikaa.