Kirottu kaupunki – Suomalaisia länkkäreitä 1820 – 2010-luvuilta

Vuonna 2016 julkaistiin Juri Nummelinin toimittama antologia Kirottu kaupunki – Suomalaisia länkkäreitä 1820 – 2010-luvuilta. Teoksen alussa Juri Nummelin kertoo lännenkirjallisuuden alkuvaiheista ja sen eurooppalaisista juurista sekä tietenkin kirjan aiheena olevasta suomalaisesta villin lännen kirjallisuudesta. Tämän lisäksi jokaisen kirjassa julkaistun kertomuksen kirjoittaja esitellään lyhyesti kertomuksen yhteydessä. Kirja sisältää kaksikymmentä kertomusta yhteensä yhdeksältätoista kirjoittajalta, joten en kehtaa kertoa ihan kaikista erikseen, tulisi turhan pitkät selitykset.

Monet kertomuksista ovat ennen muuta kiinnostavia lajityyppinsä varhaisina edustajina. Ensimmäisenä kirjassa on lyhyt, sanomalehdessä vuonna 1825 julkaistu Tarina, jonka kirjoittajaa ei tunneta. Kieli on tietenkin vanhahtavaa, mutta Indiani siinä opastaa walkosta käyttäytymään oikein avunpyytäjää kohtaa. Fredrika Runebergin (1807 – 1879) kirjoittama, aluksi vuonna 1857 lehdessä ilmestynyt Indianens qvinna (Intiaanivaimo) kertoo runollisen tarinan intiaanipäällikön vaimosta, joka pysyy uskollisena silloinkin, kun ukko hänet jättää. Julius Krohnin Kuun tarinoista, vuodelta 1860, on mukana Delawaren suomalaismetsiin sijoittuva siirtolaiskuvaus. Nimimerkki Ernesti Turvamäki julkaisi kolmen lännenkertomuksen sarjan vuonna 1891. Kyseessä ovat kuitenkin lyhennelmät ulkomaisista teoksista. Intiaaneista käytetään nimitystä intialaiset. Sen sijaan Alexandra Gripenbergin vuonna 1894 julkaistu intiaanikertomus Valkea lilja lienee kirjoittajan omaa sepitettä. Konni Zilliacuksen minämuotoinen kuvaus Buffalo Billistä lukeutuu varmasti sepitteiden joukkoon, kertomus ilmestyi sanomalehdessä, julkaisuvuotta ei mainita, lienee 1890-luvulta. Arvid Lydeckenin kertomus Montezuman aarteet, vuodelta 1915, sijoittuu Meksikoon, jossa seikkailee kaksi suomalaisveljestä.

Lydeckenin kertomuksen jälkeen hypätään kirjassa toisen maailmansodan seudun teksteihin. Lajityyppi vaikuttaa jo tuolloin saaneen niitä vakiintuneita muotoja, joita tavattiin sittemmin yleisesti kioskikirjallisuuden piirissä. On huumoria, säälimätöntä juonittelua, pyssyjen pauketta ja ratsastelua. Ajanjaksolta on mukana kaksi kertomusta Reino Helismaalta, niistä paremmin minulle maistui kahdesta kullankaivajasta kertova Kaksi vanhaa taikinanjuurta, vuodelta 1940. Vaatimattomissa oloissa yhdessä asuvien ja työtä tekevien miesten kärsivällisyyttä koettelee mm. molempien sinnikkäästi jatkama, mutta lähinnä melua tuottava musiikkiharrastus.

Joni Skiftesvikin vuonna 1984 julkaistussa kertomuksessa Kuolemaantuomitun kotiinpaluu jatketaan samoilla linjoilla, joskin mukaan ilmestyy päähenkilön taustatarina, joka on selvästi mielenkiintoisempi kuin karmiva henkiinjäämistaistelu. Harri Erkin vuonna 2006 ilmestynyt Hyinen kehto, kertomus länteen matkaavasta pariskunnasta, jonka vankkuri on juuttunut lumiseen vuorisolaan, on minulle turhan tuhtia tavaraa. Sen sijaan yllätyin mieluisasti Totti Karpelan (1940 – 2015) vuonna 2006 julkaistusta kertomuksesta Maine ja kunnia. Siinä taparikollinen tuntee maan polttavan jalkojen alla ja pakenee, kunnes hänelle tehdään outo ehdotus.

Tämä suomalaista lännenkirjallisuutta esittelevä antologia on mielenkiintoinen pulahdus alan pariin. Ehkä vielä jaksan jossain vaiheessa kokeilla Simo Penttilää, joka ei tässä teoksessa ollut mukana julkaisulupien puuttumisen vuoksi.

Kirjassa on 215 sivua. Lukaisin sen muutamassa päivässä. En löytänyt muita blogiarvioita, vaikka kyseessä on tuore julkaisu.

Pertti Avola: Ruutia valkokankaalla

Elokuvakriitikko ja toimittaja Pertti Avola kirjoitti vuonna 2017 julkaistun teoksen Ruutia valkokankaalla alaotsikkona Elokuvien villi länsi. Kirjassa Avola kertoo villin lännen elokuvista oman näkemyksensä sävyttämänä.

Avolan näkemys villin lännen elokuvista tai westerneistä, kuten hän tapaa kirjoittaa, hahmottuu lukijalle vähän kerrassansa. Ilmeisesti aito ja alkuperäinen western on draamaelokuva, joka linkittyy mieluiten todelliseen Yhdysvaltojen läntisten osien valloituksen historiaan. Historiallisista tosiseikoista poikkeaminen on hyväksyttävää mikäli se tehdään sellaisten ratkaisujen myötä, jotka kohottavat elokuvan taiteellista arvoa. Niinpä Avola kohottaa westernien arvoasteikossa korkealle sellaiset elokuvat kuten Howard Hawksin ohjaama Punainen virta (Red River, 1948), John Fordin Aavikon laki (My Darling Clementine, 1946) ja Sergio Leonen Huuliharppukostaja (Once Upon a Time in the West, 1968). Mainitsen nämä, koska ne ovat omiakin suosikkejani.

Avola pitää westerneistä, jotka pysyvät lajityypin raameissa samalla kun ne noudattelevat tunnettuja tosiseikkoja. Lajityypin tarkkojen rajojen sisään eivät nähtävästi Avolan mukaan lukeudu komedialliset länkkärit kuten Tom Deyn ohjaama Shanghai Noon (vuodelta 2000) tai John Landisin Kolme kaverusta (Three Amigos, 1986). Myöskään kirjassa mainittujen seuraan eivät ole mahtuneet musiikkiesitysten sävyttämät ja viihteelliset elokuvat kuten Elliot Silversteinin Paukkurauta-Kati (Cat Ballou, 1965) tai oma suursuosikkini Howard Hawksin Rio Bravo (1959).

Parasta Avolan teoksessa on sen miellyttävän selkeä ja toimittajamaisen ripeästi etenevä kerronta. Elokuvakirjoihin usein eksyvä puuduttavuus puuttuu kokonaan, asiakokonaisuudet esitellään tehokkaasti ja informatiivisesti, mutta silti lukukokemus pysyy koko ajan miellyttävänä. Jäsentely on erinomaisen selkeä, Avola nostaa westernien teemoista esiin karjanajot ja cowboyt, lainsuojattomat ja heidän jahtaajansa sekä intiaanien, meksikolaisten ja mustien aseman elokuvissa. Oman lukunsa saavat myös italowesternit (joita itse en oikein viitsi katsella Huuliharppukostajaa lukuunottamatta) sekä westernien välittämä kuva Yhdysvaltain lännen todellisesta historiasta. Pieninä, aukeaman mittaisina tietoiskuina esitellään westernien ikonisia seikkoja: karjanajoreitit, rajaseudun käsite, farkkujen historia, rodeo, Colt Peacemaker, Pony Express, rautatiet ja kullankaivajien kaupunki. Erinomainen kuvasto tukee kerrontaa, varsinkin lännen todellisten asuttajien kuvat ovat mieleeni.

Pikku katkelmana tekstistä tarjoilen seuraavan:

Henkilöhahmojen muuttuessa moniulotteisemmiksi myös westernien välittämä ajankuva alkoi olla realistisempi. Kyse ei ollut kuitenkaan samanlaisesta arvojen romahduksesta, jonka italowestern toi lännenelokuvaan 1960-luvulla. Punaisen virran moraaliset asetelmat ovat selkeitä, vaikka henkilöiden ristiriidat niihin heijastuvatkin.

Sama arvostus ristiriitaisia, karheita henkilöhahmoja kohtaan välittyy muutenkin Avolan arvioista. Hän ei vaikuta toivovan elokuvalta musta-valko-astelmaa vaan nauttii moraalisten asetelmien vaihtelusta kuvatuissa henkilöhahmoissa.

Oikein kiva kirja. Sivuja 205, lukaisin läpi viidessä päivässä.

Muista blogeista löytyvät seuraavat arviot:

Tarukirja, Donna mobilen kirjat ja Ruudinsavun juttuja.

Konni Zilliacus: Taavetti Anttilan kohtalo ja muita kertomuksia Amerikan suomalaisten elämästä

Konni Zilliacus (1855 – 1924) kirjoitti teokset Utvandrarehistorier (vuonna 1892) ja Nya utvandarehistorier (vuonna 1897). Ilmeisesti ainakin näistä kahdesta teoksesta poimittiin kertomukset suomen kielellä vuonna 1898 ensimmäistä kertaa ilmestyneeseen teokseen Taavetti Anttilan kohtalo ynnä muita kertomuksia Ameriikan suomalaisten elämästä. Suomennoksen laati Juhani Aho. Luin vuonna 2017 ilmestyneen uuden painoksen em. suomennoksesta.

Vaikka tämä on ensimmäinen lukemani Konni Zilliacuksen teos, en silti malta olla runoilematta, että olisi varmaankin liioittelua väittää Jack Londonin olevan Ameriikan Konni Zilliacus, mutta sen sijaan hyväksyisin kevyesti, jos Konni Zilliacusta kutsuttaisiin Suomen Jack Londoniksi. Näitten kirjailijoitten kertomuksissa on paljon samaa henkeä, samoja aihepiirejä.

Londonin tavoin Zilliacus kirjoittaa Ameriikan maata kiertävistä työtä etsivistä miehistä, kullankaivajista ja erinäisin epämääräisinkin keinoin elantonsa hankkivista hemmoista. Parissakin Zilliacuksen tekstissä mainitaan kierittely tervassa ja höyhenissä. Intiaanit ja heidän kohtalonsa ovat esillä molempien teksteissä. ”Villin lännen” katoaminen ja todellisten erämaitten ja preerioitten muuttuminen osaksi säädeltyä yhteiskuntaa mainitaan näyttävästi jo po. valikoiman ensimmäisessä tekstissä, nimikertomuksessa Taavetti Anttilan kohtalo. Kertomuksella on vuoden 2017 painoksen mukaan laskien reilun kuuden sivun pituinen johdantojakso, jossa Zilliacus kuvailee Ameriikan saloseutujen ja preerioitten elämää ja sen muuttumista. Tämä johdanto on kertomuksen hienointa ainesta, tuntuu, että suomentaja Ahokin on sen myötä parhaimmillaan. Kirja kannattaa lukaista jo kyseisen johdanto-osan takia. Laitanpa esille näytteen, kun kerran eivät tekijänoikeudet rajoittane asiaa enää tätä nykyä:

Se romanttinen seikkailuelämä, joka loi rajamaan elämään niin viehättävän tarumaisen valon, se on melkein kokonaan kadonnut, mutta vaaroja ja vaivoja tarjoaa rajamaa vielä tänäkin päivänä yllin kyllin. Hurja, kiihottava, huumaava kilpailu elämästä ja kuolemasta on siellä lakannut, mutta taistelu toimeentulosta, kireä, jokapäiväinen ponnistus luontoa vastaan, on yhtä kova tänään kuin ennenkin, vieläpä kovempikin niille, joilla tuskin on muita aseita tai varustuksia mihin luottaisivat kuin sitkeät jänteet ja jäsenet ja lannistumaton kestävyys.

Jokunen sananen jokaisesta kirjan kertomuksesta:

Taavetti Anttilan kohtalo. Suurenmoisen johdattelevan osion jälkeen Zilliacus kertoo sadunomaisen tarinan suomalaismiehestä, joka löytää preerialta pienen tyttösen kuolleen äitinsä vierestä ja päättää ottaa tytön hoitaakseen.

Elias Möykän Amerikan matka. Köyhä ja vähääntyytyvä mies kohtaa Amerikan-laivalla kalajokisen naisimmeisen ja kaksi yksinäistä toisiinsa tarraa.

Eversti Beckbridge ja hänen gorillansa. Ravakkaa huumoria sisältävä minä-muotoinen kertomus, jossa terva ja höyhenet mainitaan ensimmäistä kertaa. Eversti Beckbridge vaikuttaa olevan tuttu jo jostain aiemmasta kertomuksesta.

Kun Eerikki Käykkä särki pankin. Seikkailut ev. Beckbridgen seurassa jatkuvat. Uutena tuttavuutena suomalainen cowboy.

Pastori Lahti. Pieni suomalaispaikkakunta Minnesotassa saa ristikseen pastorin.

Antti Ulukka. Huumorin ja tragikomedian välillä taiteilu jatkuu tässä kertomuksessa jurosta ja tasatahtisesta kuusamolaisesta työkoneesta Costa Rican ratatyömaalla.

Oikein mukava oli tutustua tähän Suomen Jack Londoniin. Pitää nyt katsella löytyisikö häneltä kohtuullisella vaivannäöllä vielä muuta samanhenkistä luettavaa.

Tässä kirjassa on 152 sivua. Luin sen parissa päivässä. Lumitöitäkin tuli huhkittua.