Powered By Blogger

maanantai 25. huhtikuuta 2022

Kuunnelmia kaikille aisteille

Kuuntelin tässä joutessani pari kuunnelmaa. Sen verran välillä nukutti, että toisen jouduin kuuntelemaan toiseen kertaan, kun en ollut ihan varma mitä se sano. Se oli lyhyempi kuunnelma, nelkyt minuuttia. Pisempi kuunnelma oli kaksituntinen vuorosanojen tiputtelu ja meren kohina ja sateen solina ja motskarin pärinä. Nyt uhkaa käydä niin, ettei tämä teksti välttämättä käsittele pelkästään niitä kuunnelmia vaan erinäisiä aivoituksia mitä ne minussa herättelivät. Tämän voi nähdä sekä hyvänä että pahana. Pahaa on se, että voi vaikuttaa väheksyvältä, kun en luettele kaikkia kuunnelmien yksilöintitietoja ja näyttelijäsuorituksia ja sen semmoista, mutta toisaalta voi olla parempi, että pysyttelen pääosin oman kokemukseni vietävänä enkä yritäkään esiintyä minään arvostelijana.

Teemu Kaskinen: Vladimir Putinin lemmenhuolet. Tämä kuunnelma oli se lyhyempi. Näkökulma aiheeseen on humoristinen, vaikka aiheesta onkin leikki kaukana. Kuunnelma purskauttaa esiin huolen Venäjän johdon ja koko maan tilasta. Putin on menettänyt naisystävänsä ja kaipaa häntä. Uusi neuvonantaja osoittaa Putinille uuden naisystävän ja myös maalle suunnan johon edetä, nimittäin kohti länttä. Donbas ja Krim eivät riitä, niitten jälkeen vuorossa ovat Kiova, Berliini ja Washington. Kuunnelma on vuodelta 2021 ja se on osa kolmen kuunnelman sarjaa otsikolla Hallitsija. Tässä kuunnelmassa sivumennen aprikoidaan miten Putinin sotaretkelle käy: Venäjä selviytyy niukin naukin, se eristetään muusta maailmasta, maa jakautuu eripuraisiin pikkuvaltioihin, kunnes Kiina nielaisee kaiken. Teemu Kaskinen on vuonna 1976 syntynyt kirjailija, wikipedian mukaan hän valmistautui maisteriksi aiheena slaavilainen filologia. Jonkin verran säikäyttää tämän kuunnelman tietynlainen todelliseksi kääntyvä kauhukuvaelma.

Juha Siltanen: Madeira, kuvaileva alaotsikko Kuunnelma huhtikuun 26. ja 27. päivän välisestä illasta ja yöstä Madeiralla 1974. Kuunnelma on vuodelta 1989, kirjoittaja ja ohjaaja Siltanen vuodelta 1959. Mukana on liuta näyttelijöitä, heistä eniten vaikutti olevan äänessä kertojana toiminut Jukka Voutilainen. Kuunnelma kertoo Portugalin neilikkavallankumouksen yhdestä tapahtumasta. Syrjäytetty pääministeri Caetano on Madeiralla kotiarestin tapaisessa tilassa, yksinäisessä huoneessa. Hänelle on taattu mahdollisuus poistua maasta Brasiliaan. Kertoja kuvailee hitaita, merkityksettömän tuntuisia tapahtumia vallankumouksen Atlantinpuoleisella reuna-alueella. En jaksanut pysyä mukana kuvailuissa ja henkilöhahmotkin jäivät jokseenkin yhdentekeviksi.

Sen sijaan aloin miettiä millaista mahtaisi olla matkailu, jos en vaikkapa näe tai kuule. Olen päättänyt omalta osaltani, että pitäydyn lopun elämäni ajan matkailussa ihan lähiseuduilla. Huimimmissa unelmissani saatan pistäytyä Rigassa tai Tukholmassa. Todennäköisempää on kotimaan matkailu. Korona-aikaan meinattiin jo käydä Raaseporissa ja toisena kesänä Hämeenlinnassa, mutta kumpikin matka peruttiin, kun tautitilanne paheni. Millaisia matkat mahtaisivat olla, jos en näkisi maisemia? Kuulisin vain ihmiset ympärilläni, tuntisin tuoksut ja ruokien ja juomien maut. Jonkun toisen pitäisi maksaa puolestani, olisin kaiken aikaa riippuvainen matkasputnikin avusta. Kun menisimme katedraaliin minun ehkä annettaisiin tunnustella seiniä ja joitakin esineitä, kuulisin tilan kajahtelun, ihmisten liikkumisen käytävillä, oppaan ystävällisen puheen kielellä jota en ymmärtäisi. Kerran Ruotsin-risteilyllä eräs mieshenkilö tuli huomauttamaan meille miten sokeita nuoria ohjaava henkilö antoi poijjalle syötäväksi täyden lautasellisen puuroa, joka lainehti maitoa reunoja myöten. Itse ohjaaja hakeutui seisovan pöydän ääreen. Osasin sanoa siihen vain, että ”mitä minun sokeat silmäni näkevätkään!” Mieshenkilöä tämä ei miellyttänyt, mutta puurolautasen ääressä istuva nuorukainen hymyili laimeasti huvittuneena.

Kuurona matkailussa saattaisi olla hyvätkin puolensa. En kuulisi kaikkia herjoja, kuten ”hullu suomalainen” ja vastaavia. Kuunnelmista nauttiminen voisi olla kuurona hankalaa. Tuli mieleen, kun taas tv:stä kuunnelmia kuuntelin, miten olisi avuksi, kun kuunnelmissakin olisi tekstitys – rennohko artikulointi ja volyymin ravakat vaihtelut eivät aina edistä kuuntelunautintoa.

sunnuntai 17. huhtikuuta 2022

Leipää ja piirrettyjä

On pääsiäissunnuntai. Eilen vaimoni valmisti meille herkuksi paskaa, ukrainalaista pääsiäisleipää. Hän katsoi ohjetta kännykästä, johon nykyään mahtuu koko maailmankaikkeus. Pitkällisen, erillisiä nostatuksia vaatineen valmistuksen jälkeen kaksi paskaa pääsi eroon paistoastioistaan. Nautimme leipää margariinin, appelsiinituorejuuston tai sitruunamarmelaatin kera. Leipään itseensä kuuluu sitruuna, mutta voihan makua vähän vahventaa lisätyillä sitruksilla.

Tänään katselin Ayumu Watanaben ohjaamaa japanilaista anime-elokuvaa nimeltä Children of the Sea. Siinä viettää elämänsä kesälomaa tyttö nimeltä Ruka. Hän kohtaa dugongein kanssa varttuneet veljekset, joitten nimet ovat Umi ja Sora. Lunttasin netistä, että nimet ovat suomeksi Meri ja Taivas. Ilmankos Ruka elokuvan lopussa tuumiikin, jotta näkyväthän täältäkin meri ja taivas. Minulle tulivat nimistä mieleen japanilaiset tanssihiiret, joita minulla oli lemmikkeinä 1970-luvun alussa. Niitten nimet olivat Tumi ja Karo. Net eivät tarkoittaneet sen kummempaa, ne olivat kahdelle Kuopion Elon jalkapalloilijalle antamani lempinimet.

Elokuvan loppuvaiheissa muuan täti toteaa Rukalle suunnilleen näin: ”Maailmankaikkeus kätkeytyy tarinaan, joka mahtuu kämmeneen.” Joku jaappanilainen kirjailija on tainnut kirjoittaakin kämmenenkokoisia tarinoita? Puolalaisen Stanislaw Lemin kertomuksessa keksijärobotti Trurl tulee vahingossa tuhonneeksi maailmankaikkeuden, mutta onneksi ihan pienen vain. Lemin tarinat sisältänevät sarkastisia viittauksia 1940-luvun tapahtumiin.

Dugongit ovat uhanalainen merinisäkäslaji. Niitten arvellaan olleen merenneidoista kertovien tarujen lähtökohta. Joskus luin suomalaisen antropologin Gunnar Landtmanin kirjan, jossa hän kertoo tutkineensa 1910-luvulla kiwai-papualaisia Uuden-Guinean jättiläissaarella. Siinä kuvauksessa nämä tutkitut kiwait saalistavat dugongeja koralliriutalla aika vaarallisella tavalla. Kiwait uskoivat, että taivaankansi on jotain metallia. Valkoiset miehet asuivat heidän mukaansa kaukana, niin lähellä taivaankannen reunaa, että pystyivät louhimaan käyttöönsä sitä metallia ja valmistamaan siitä itselleen aseita ja muita vempaimia.

Yhtä kirjaa luin muutama viikko sitten, mutta sitten tuli muuta puuhaa. Jatkan kenties joskus. Lumet ovat sulamaan päin, mikä on ihan kiva homma. Paljon niitä on ollut, paljon niitä on mennyt, menkööt loputkin.