Powered By Blogger

keskiviikko 29. tammikuuta 2020

Pekka Haukinen: Pihlajanmarjat

Pekka Haukinen (1940 – 1966) sepitti runot vuonna 1960 julkaistuun kokoelmaan nimeltä Pihlajanmarjat. Luin sen.

Lukukokemus oli vaikea. Halusin ymmärtää edes jotenkin. Mutta en ymmärtänyt sitten millään. Lauseet olivat näennäisen selkeitä, teknisesti johdonmukaisia, mutta niistä ei muodostunut minulle ymmärrettävää kokonaisuutta. Lukemisen lopulla olin niin epätoivoinen, että kokeilin lukea runoja siten, että luin vain joka toisen säkeen. Minusta kumma kyllä tuntui kuin se olisi jäntevöittänyt runoja tyyliin vähempi on enämpi.

Mistä Pihlajanmarjojen runoissa sitten puhutaan? Koska en osaa vastata miksi jostakin puhutaan tai millä tarkoituksella, voin vain kuvailla niitä asioita, jotka runoissa mainitaan. Tietenkin tämäkin johtaa jonkinlaiseen näkemykseen puheena olevista runoista, sillä en voi luetella kaikkia yksityiskohtia vaan valitsen ne, jotka herättivät huomiotani.

Haukinen vihjaa runoissaan johonkin, mutta sitten hän jättää osan korteista paljastamatta. Musta joutsen on löydetty kuolleena → Joutsenlampi?
Apulainen käy maitokaupassa → näkymä ikkunasta?
Taannehtiva maito, säännöstely → sotien jälkeinen aika?
Kaadettujen puitten juuret mätänevät liejuun → sodissa kaatuneet, metsätalous kaataa vielä lisää?
Kun tukka ja kynnet lopettavat kasvunsa, on kaikki sinistä → maailmanloppu?
Pelko tiivistyy vesimeloniksi → ennustus Timo Soinista? (”hyvä maistaa, mutta kyllästyttää pian”)
Kirotut sananhäpäisijät → ennustus ketjukolaajasta? (toteutui seuraavana vuonna!)

Pakko kuitenkin antaa tunnustusta Pekka Haukiselle siitä runosta, jossa hän kertoo kahlaavansa Pohjanmaan joissa, joitten vesi on matalalla kesäisin. Minäkin lapsena 1960-luvun lopulla kahlasin naapurin Kallen kanssa Pohjois-Kallaveden rannalla ja pyydystin kivien alla lymyilleitä pikkukaloja, välillä irroteltiin iilimatoja kintuistamme. Haukinen tosin saalisti rapuja katsellen kivissä huojuvaa levää.

Selvästikin on niin, että Haukinen edustaa minua viisaampaa ihmisväestöä. Siinä mielessä on luonnollista, etten hänen runoihinsa mukaan ja matkaan pääse. Meinasin laittaa tähän näytteeksi sen miten Haukisen runot toimivat, kun niistä ottaa mukaan vain joka toisen säkeen, mutta enpä nyt kehtaakaan, fellow-kahlaajaa kunnioittaen.

Kirjassa on 73 sivua, sain sen luetuksi korona-viiruksen pisimmässä ilmoitetussa itämisajassa eli kahdessa viikossa. En saanut tartuntaa.

sunnuntai 26. tammikuuta 2020

Tuuve Aro: Himokone

Tuuve Aro (s. 1973) kirjoitti vuonna 2012 julkaistun tarinakokoelman nimeltä Himokone. Alaotsikko Välähdyksiä pimeässä viittaa elokuviin – kullakin tarinalla on otsikkonaan tunnetun elokuvan nimi. Mikäli alaotsikolla viitataan myös Baudelairen keskeneräiseen teokseen Välähdyksiä, asia ei minulle selvennyt.

Vaikka tarinat on nimetty elokuvain mukaan, ei elokuvien tunteminen ole välttämätöntä. Niitä elokuvia ei näet ihmeemmin tarinoissa käsitellä, paikoitellen tarinoissa on esim. rakenteellista yhtäläisyyttä kyseisiin elokuviin tai elokuvan nimi on synnyttänyt melko toisenlaisen tarinan. Sinänsä elokuvien tunteminen tekee tietysti lukemisesta hieman kiinnostavampaa. Minulta on mainituista elokuvista näkemättä vain Fight Club, jonka tapahtumia tosin tunnen jollain tapaa. Siitä tehty tarina on kirjan hauskinta antia.

Parhaimmat fiilikset herätti Huviretki hirttopaikalle. On muutama vuosikymmen siitä, kun tämän aussie-elokuvan näin, joten muistin siitä lähinnä hataria kuvia nuorista neitosista valkoisissa puvuissa. Tarinassa viitataan myös Virginia Woolfin mystiseen kirjaan Aallot, jonka tyyli ihan kivasti paikoitellen värittää kerrontaa. Tästä pieni näyte:

Käänsin hitaasti päätäni, koivunlehtien läpi siroutuva valo liikahteli ylläni. Kuului hiljalleen nousevan tuulen aiheuttamaa havinaa. Näin Anniinan oikealla puolellani, hänkin makasi selällään, silmät ummessa, osin kietoutuneena viltiksi tarkoitettuun lakanaan. Hänen nenänsä oli aivan suora ja poskensa niin sileät, että toivat mieleen hennosti punehtuneen marmorin.

Tykkäsin jollain tapaa myös Kuolleiden runoilijoiden seuran mukaan nimetystä tarinasta. Siinä liikutaan noin sadan vuoden takaisessa ajassa, jolloin nainen lääketieteen opiskelijana oli vielä kummajainen. Ihan kaikki viittaukset eivät minulle auenneet, mutta tunnelma oli punssimukiin menevä.

Andalusialainen koira jäi minulle melkein yhtä epäselväksi kuin itse elokuvakin kun taas Laitakaupungin valot on vauhdikas ja ytimekäs, loppukin jollain tapaa vastaa elokuvaa.

Tämä pieni kirjanen sisältääpi vain 143 sivua. Se oli minulla matkalukemisena Pietarissa, mutta yli puolet jäi kotiin luettavaksi, koska viina on Pietarissa niin halpaa.

torstai 23. tammikuuta 2020

Anton Tšehov: Kolme sisarta

Venäjän näytelmäkirjallisuuden suuri Tšehov (1860 – 1904) kirjoitti vuonna 1901 julkaistun ja kantaesitetyn näytelmän nimeltä Три сестры. Luin siitä Martti Anhavan suomennoksen, joka ilmestyi Delfiinipokkarina vuonna 1985 nimellä Kolme sisarta. Yllykkeen tälle lukemiselleni sain Gregorius Kemialaisen blogista, jossa haastetaan blogeeraajia lukemaan näytelmiä. Löysin tämän kirjasen eilen viedessäni roinaa kuten kirjoja ja dvd-levyjä Lajitteluasemalle, jossa on yksi kontti varattuna kyseisten lajikkeitten kierrätykseen. Sieltä saa siis noukkia luettavaa mukaansa kuten kirjaston kierrätyskärristä.

Kolme sisarta kertoo nimensä mukaisesti kolmesta sisaresta sekä heidän veljestään, jotka elelevät ”kuvernementtikaupungissa” ja muistelevat lapsuutensa Moskovaa ja omaa suurten tulevaisuuskuvien nuoruuttaan. Tämä on oikeastaan koko näytelmän teema eikä siitä mielestäni kovinkaan pitkälle edetä. Tosin kuva sisarusparvesta laajenee tai syvenee, kun tutustutaan heitä piirittäviin ihmisiin, jotka vaikuttavat jotenkin samankaltaisilta paremman elämän kaipaajilta kuin keskushenkilöinä kaihoilevat Prozorovin sisarukset. En tiedä onko tässä nimessä taas joku sanaleikki. Muistelen, että zori tarkoitti auringonnousuja. Niin että ovatko entisten auringonnousujen lapsia? Ainakin se sopisi näihin hahmoihin. Nuorista ihmisistä on kysymys, nuorimmainen, Irina, on näytelmän lopussa vasta 23-vuotias.

Tästä voisi kirjoittaa monenmoista, väittää tätä takakannen tapaan nerokkaaksi näytelmäksi, jota se ei mielestäni ole. Tai voisi pureutua johonkin ohihuljahtavista sivuteemoista, joitten merkitys vaikuttaa minusta samalta kuin ohisoljuvan jokiveden virtaus ellei peräti ne kuplat, joitten runoilija Otto Manninen näkee joessa syntyvän ja pian särkyvän. Miksi minä siitä tähän kirjoittaisin? Helpommalla pääsen, kun liitän tähän pienen katkelman näytelmän tekstistä. Siskosten veli, Andrei, tuumailee näytelmän loppuvaiheessa näin:

Meidän kaupunkimme on ollut olemassa jo kaksisataa vuotta, täällä on satatuhatta asukasta eikä yhtään ihmistä joka ei olisi samanlainen kuin kaikki muut, ei yhtään sankaria, ei ennen eikä nyt, ei yhtään tiedemiestä, ei yhtään taiteilijaa, ei ketään vähimmässäkään määrin huomattavaa henkilöä joka herättäisi kateutta tai intohimoista jäljittelemisen halua. Ei muuta kuin syödään, juodaan, maataan, sitten kuollaan...

Tämä vuodatus voisi pulpahtaa kenen tahansa näytelmän hahmon suusta. Tietyssä mielessä voisi ajatella näytelmän kuvaavan maalaiskaupungin sivistyneistöä kollektiivina, mutta ihan niin ylevään tulkintaan en lähtisi. Tätä näytelmää enemmän olen tykännyt Kirsikkapuistosta ja Vanja-enosta, tosin niitä selvästi enemmän tykkäsin novellista Suudelma. Tšehovin suurista näytelmistä minulta on nyt sitten lukematta vielä Lokki.

Kolme sisarta on lyhyt teos, vain 96 sivua huomautuksineen ja selityksineen. Eilen illalla luin ensimmäisen näytöksen, tänä aamuna toisen, sitten tein suursiivouksen ja luin kolmannen ja neljännen näytöksen loppuun ennen neljää. Poika auttoi siivouksessa imuroimalla, minä kopistelin matot ja luuttusin lattiat.

PS. Kolme sisarta sopii siinä mielessä hyvin lukuhaasteeseen, että haasteen nimi on Shakespearen sisarukset.

sunnuntai 19. tammikuuta 2020

Pietari 2020

 Rakas nettipäiväkirja, tulin eilen Pietarista. Käväisin siellä lyhyellä reissulla vaimon kanssa. Edellisen kerran kävin Pietarissa tammikuussa 1997. Silloin sää oli aluksi lauha, matkan aikana keli kylmeni ja tuuli tuiversi niin että meinasi kamera jäätyä. Tällä kertaa sää oli syksyinen, satoi vettä, sentään yksi pilvipoutainen päivä sattui, niin että pystyimme kuljeksimaan kaupungilla omaan tahtiin.

Pietarissa ihmiset eivät ole enää semmoisia lukukoneita kuin Moskovan lapset Pasternakin runossa. Nykyään metroissa arviolta kahdeksan kymmenestä selaa kännykkäänsä. Yhdessä metrovaunussa pari henkilöä saattaa lukea kirjaa ja yksi lehteä, rauha on rikkumaton, ihmiset sulkeutuneita ja lievästi lannistuneen oloisia.

Koska olen vain turisti Pietarissakin, liikuin lähinnä Nevski Prospektilla. Siellä tallustelevat ihmiset vaikuttivat kohteliailta, he väistivät meitä ja me heitä. Noudatettiin luonnolliseen tapaan oikeanpuoleista liikennettä jalkakäytävilläkin. Kukaan ei häirinnyt meitä. Yksi taksinkuljettaja kysyi tarvitsimmeko kyytiä ja jokunen kerjäläinen pyysi almua ja lupaili meille Jumalan palkitsevan lahjoituksemme. Eräälle tädille annoin sata ruplaa, puolisentoista euroa. Mitä lie siitä ajatellut.

Eremitaasiin on nykyään syytä varata liput etukäteen. Meillä oli siellä opastus, kolmen hengen ryhmälle. Kuultiin monenmoista, en tiedä olisiko omatoiminen kierros ollut niin antoisa. Antiikin osastoon olisin mielelläni tutustunut pitempään, nyt se meni läpi kävellen. Impressionistisen taiteen osasto oli siirretty eri rakennukseen Palatsiaukion reunalle.

Käytiin Iisakin kirkossa ja Verikirkossa, joihin oli pääsymaksu. Kazanin katedraaliin pääsi ilmaiseksi. Lisäksi liikuimme Aleksanteri Nevskin luostarin alueella, kävimme luostarin hautuumailla ja otimme taas kuvat ison D:n ja Pähkinänsärkijän säveltäjän hautamuistomerkeistä. Lomonosovin hauta oli suojattu puulaatikolla. Ostin yhdestä kojusta ikonintapaisen sadalla ruplalla. Pyhä Yrjänä siinä on voittoisana lohikäärmeen suhteen.

Hotellissa ja koko kaupungissa oli suuri määrä aasialaisia turisteja. Aamupalatarjoilulla heidät oli jostain syystä erotettu omalle puolleen salia. Museoissa he liikkuivat opastetusti taajoina joukkueina. Heidän määränsä vaikutti olevan suhteessa aasialaisten määrään koko ihmiskunnasta.

Hotellin vieressä toimi varsin merkittävä pala Suomea, Prisma-kauppa. Oli häkellyttävän helppoa löytää kaupasta suomenkielisten ohjeitten avulla joka päivä samat tavarat: Valion juustoa, juotavaa jurkurttia, appelsiinimehua, tsekkiläistä olutta, venäläis-ranskalaista konjakkia sekä satunnaisesti jotain muutakin. Sanoivat meidän saavan bonustakin kortillamme. Pitää vielä joskus tarkastaa asia.

Kotiin palattua katselimme elokuvan Kurjet lentävät. Kuuluisassa kohtauksessa Borjan sotakaveri tulee kertomaan kaverinsa sukulaisille Borjan kuolleen. Hän vitsailee ja soittaa huuliharppua, kunnes tajuaa puhuvansa Veronikalle, Boriksen rakastetetulle. Siinä vaiheessa hän herää näkemään oman moukkamaisuutensa. Tällaista voi oppia myös matkalla Pietariin – jonkun toisen moukkamaisuus onkin helpompi havaita. Joka tapauksessa taisimme Pietarissa sopeutua porukkaan, sillä ihmiset kyselivät meiltä kadulla miten mihinkin pääsee.

perjantai 10. tammikuuta 2020

Sylvia Plath: Paniikki-Johnny ja Uniraamattu

Runoilijana tunnettu amerikkalainen Sylvia Plath (1932 – 1963) ei ollut minulle edes hyvän päivän -tuttu, mutta jostain syystä halusin tutustua jollain tapaa hänen tuotantoonsa. Valitsin nimen perusteella luettavakseni raamatun ja apokryfikirjojen paksuisen lyhytproosavalikoiman nimeltä Paniikki-Johnny ja Uniraamattu. Kirja julkaistiin englanniksi vuonna 1977 nimellä Johnny Panic and the Bible of Dreams. Arvelin, että luenpa nyt ainakin yhden novellin, niin on sitä siinäkin näytettä.

Valikoiman niminovelli onkin mainio pieni taideteos. Sen tunnelmat muuttuvat edetessään oudoista epätodellisiksi ja selittyvät lopussa jokseenkin odotetulla tavalla. Kertoja työskentelee konekirjoittana sairaalan psykiatrian osastolla. Hän kirjoittaa puhtaaksi lääkärien haastattelemien potilaitten kuvauksia unistaan. Jo aluksi kertoja tuo esiin oman suhteensa paniikkiin, jonka hän tuntee hallitsevan elämäänsä. Kotonaan hän kirjoittaa Uniraamattuunsa kuvauksia toisten unista, joihin on päivällä työssään tutustunut. Kerran hän sitten jättäytyy yöksi osastolle saadakseen lukea arkistosta mahdollisimman paljon vanhoja unia kaikessa rauhassa. Yö on unien aikaa, aamu niistä heräämisen aikaa.

Plathin kuvaus on paikoin kauniin vertauskuvallista, loppua kohden novellin sävyt tuovat mieleen Kafkan kertomusten merkillisen pahaenteiset tapahtumat. Alun sulosäkeistä näytteenä haluaisin esittää pienen katkelman, jossa kertoja kuvailee suurta järveä, johon ihmisten mielet öisin puroina ja virtoina tai tipoittain laskevat:

Se on ikiaikainen jätevesiallas – jos läpinäkyvyyttä ei oteta lukuun.
Järven vesi luonnollisesti löyhkää ja höyryää unista, jotka on sinne vuosisatojen saatossa kaadettu vellomaan.
- - -
Kutsuipa vettä miksi tahansa, Painajaisjärveksi tai Hulluuden suoksi, nukkujat makaavat ja kääntyilevät siellä painajaistensa rekvisiitan seassa yhtenä suurena veljeskuntana, vaikka herätessään he ajattelevatkin olevansa ainutlaatuisia ja muista erillisiä.

Tämä novelli lienee vuodelta 1958 vaikka toisenlainenkin tieto kirjassa ilmaistaan. Kirjan suomensi Jussi Korhonen ja sen alusta löytyy Plathin puolison, runoilija Ted Hughesin kirjoittama esipuhe, jossa kerrotaan miten tekstit valikoimaan olivat löytyneet.

perjantai 3. tammikuuta 2020

Joulun luettavat ja katseltavat lahjat

Sain tänä jouluna kaksi lahjaa, joita voi lukea ja katsella. Tämä on kannatettava suuntaus, siis se, ettei pukki tuo minulle lahjoja, joita ei voi kuin lukea. Sarjakuvat ja vitsikirjat ovat mukavasti sulavaa joulunajan lukemistoa, ne helpottavat raskaitten jouluruokien ja vahvojen juomien aiheuttamaa pönötystä.

Tyttäreni ja hänen poikaystävänsä toivat minulle melko suoraan Norjasta lahjaksi vitsailevan kuvavihkosen nimeltä Donald's Glade Jul. Se on aito norjankielinen vitsivihkonen, jossa vaaleahivuksinen Donald saa monenmoista kyytiä, mutta säilyttää kumminkin tukkansa. Mukana menossa ovat Vlad ja Kim sekä muutama muu teeveestä tuttu hahmo. Merkillepantavaa minun lämpöhakuiselle mielelleni lienee, että lahjaa annettaessa ennustin ääneen kyseessä olevan norjalainen Mad. Erittäin hyvä arvaus, vaikka itse sanonkin ja vaikkei täsmälleen oikea. Tekijöitä on aika monta, vastuutahot on mainittu, mainitsen tässä nimet Kjell Frostrud Johnsen ja Kjetil Johnsen.

Vitsit lehtisessä ovat melko tavanomaisia, sopisivat yhtä hyvin minuun kuin Donaldiin. Minustakin voi ihan hyvin sanoa, että onneks ei sattunu kun piähän. Jos nyt sattuu siihenkään. Osan vihkosesta täyttävät sarjakuvat, osa sivuista on täytetty yksittäisillä, tekstitetyillä pilakuvilla. Oikeastaan tykkäsin eniten kuvasta, jossa avaruuden olento on saapunut valkoisen talon pihaan ja pyytää mustiin pukeutuneilta turvamiehiltä: ”Take Me to Your Leader!” Tähän turvamiehet vastaavat norjaksi: ”Ootko ihan varma!?!” Toisessa kuvassa presidentin twitterin – ainiin eikäkun kännykän – käyttöä yöaikana halutaan hillitä turvallisuussyistä, ei tietenkään valtion- vaan paloturvallisuussyistä. Kimille taas eivät pienet kenraalit halua kertoa, että sodanjohtohuone ei oikeestaan ole pelisali.

Omaksi ilokseni totean, että kykenin joltisellakin tavalla ymmärtämään nelisivuisen vanhahtavalla norjalla kirjoitetun tekstin, jossa Donald ja Melania viettävät joulua mökissä lumisen metsän ympäröiminä. Donald rakentaa lumesta muuria, mutta eläimet eivät kunnioita puolivalmista työtä vaan pomppivat sen yli ja rikkovat sitä. Loppu on kuitenkin joulun lämpöinen. Huumori on lehdessä tyyliltään pääosin aika hillitöntä, jonkin verran minua nuoremmalle väestölle suunnattua, luulisin. Mutta kevyttä ja hauskaa, siit mie pien.

Anoppini lahjoitti minulle Savon Sanomien vuoden 2019 lukijoitten nurkkavitseihin eli Sutkauksiin perustuvan koosteteoksen nimeltä Liäkitys kohillaan. Anoppi tietää nämä asiat minun osaltani. Linjakkaan ja hauskan värikuvituksen laati Timo Filpus.

Jotkin näistä vitseistä olin lukenut sytykkeitä rutistellessa vuoden mittaan. Vitsit ovat siis lukijoitten lehdelle lähettämiä ja kuvittaja on tehnyt mainiota työtä sovittaessaan ne kuviksi. Tekstit on sijoitettu kuvien alle, niissä on kertova osa ja dialogia. Iso osa huumorista koostuu siitä, että sanoja viännellään savolaesittaen joko vahingossa tai tahallaan väärinkäsittäen. Lisäksi mukana on tietysti tavanomaisia ilonpilkahduksia lukijan kynästä tai näppikseltä. Joskus lähetin itekin pari sutkausta ja ne aikoinaan julkaistiin, toiseen sain aiheen siitä, kun appiukko kertoi Kuuslahden kyläkaupalle valmistetusta Keisari-patsaasta, että se on naisen tekemä. Tulin siihen tokaisseeksi, että niihän ne on muuttiin keesarit naesten tekemiä. Tämän tapaisia kepeitä sanailuja kirja siis sisältää. Tietysti joukossa on niitä vanhoja vitsejä, joitten paremmuus on taattu jo vuosikymmeniä sitten. Ja vielä vain toimiivat.