Pekka
Haukinen (1940 – 1966) sepitti runot vuonna 1960 julkaistuun
kokoelmaan nimeltä Pihlajanmarjat. Luin sen.
Lukukokemus
oli vaikea. Halusin ymmärtää edes jotenkin. Mutta en ymmärtänyt
sitten millään. Lauseet olivat näennäisen selkeitä, teknisesti
johdonmukaisia, mutta niistä ei muodostunut minulle ymmärrettävää
kokonaisuutta. Lukemisen lopulla olin niin epätoivoinen, että
kokeilin lukea runoja siten, että luin vain joka toisen säkeen.
Minusta kumma kyllä tuntui kuin se olisi jäntevöittänyt runoja
tyyliin vähempi on enämpi.
Mistä
Pihlajanmarjojen runoissa sitten puhutaan? Koska en osaa vastata
miksi jostakin puhutaan tai millä tarkoituksella, voin vain kuvailla
niitä asioita, jotka runoissa mainitaan. Tietenkin tämäkin johtaa
jonkinlaiseen näkemykseen puheena olevista runoista, sillä en voi
luetella kaikkia yksityiskohtia vaan valitsen ne, jotka herättivät
huomiotani.
Haukinen
vihjaa runoissaan johonkin, mutta sitten hän jättää osan
korteista paljastamatta. Musta joutsen on löydetty kuolleena
→ Joutsenlampi?
Apulainen
käy maitokaupassa → näkymä ikkunasta?
Taannehtiva
maito, säännöstely → sotien jälkeinen aika?
Kaadettujen
puitten juuret mätänevät liejuun → sodissa kaatuneet,
metsätalous kaataa vielä lisää?
Kun
tukka ja kynnet lopettavat kasvunsa, on kaikki sinistä →
maailmanloppu?
Pelko
tiivistyy vesimeloniksi → ennustus Timo Soinista? (”hyvä
maistaa, mutta kyllästyttää pian”)
Kirotut
sananhäpäisijät → ennustus ketjukolaajasta? (toteutui seuraavana
vuonna!)
Pakko
kuitenkin antaa tunnustusta Pekka Haukiselle siitä runosta, jossa
hän kertoo kahlaavansa Pohjanmaan joissa, joitten vesi on matalalla
kesäisin. Minäkin lapsena 1960-luvun lopulla kahlasin naapurin
Kallen kanssa Pohjois-Kallaveden rannalla ja pyydystin kivien alla
lymyilleitä pikkukaloja, välillä irroteltiin iilimatoja
kintuistamme. Haukinen tosin saalisti rapuja katsellen kivissä
huojuvaa levää.
Selvästikin
on niin, että Haukinen edustaa minua viisaampaa ihmisväestöä.
Siinä mielessä on luonnollista, etten hänen runoihinsa mukaan ja
matkaan pääse. Meinasin laittaa tähän näytteeksi sen miten
Haukisen runot toimivat, kun niistä ottaa mukaan vain joka toisen
säkeen, mutta enpä nyt kehtaakaan, fellow-kahlaajaa kunnioittaen.
Kirjassa
on 73 sivua, sain sen luetuksi korona-viiruksen pisimmässä
ilmoitetussa itämisajassa eli kahdessa viikossa. En saanut
tartuntaa.