Nikos Kazantzakis: Kerro minulle, Zorbas

Kreetan kirjallisuuden suuri nimi Nikos Kazantzakis (1883 – 1957) sai julkaistua vuonna 1946 Kreetan saarelle sijoittuvan romaaninsa, jonka kreikankielistä nimeä en ala tähän lisäämään. Kirjan suomensi ranskan kielestä Vappu Roos, suomennos ilmestyi vuonna 1954.

Kerro minulle, Zorbas on romaani johon voi suhtautua kahtalaisesti. Kansiliepeessä romaania nimitetään veijaritarinaksi ja siitäkin on kysymys. Toisaalta kirjan sivuilla pohdiskellaan filosofisia kysymyksiä elämän tarkoituksesta ja muusta mystillisestä, mutta silti niin ihmistä lähellä olevasta.

Myös kirjan päähenkilöitä on kaksi. Hekin edustavat kahta miestyyppiä: veijaria ja mietiskelijää. Kirjan kolmekymppinen minäkertoja, jonka nimeä ei jostain syystä kerrota, on hiljainen, itseensäsulkeutunut ajattelija ja kirjoittaja. Hän kirjoittaa kirjaa Budhasta. Budha on hänen ihanteensa ja ehkäpä myös demoninsa. Hänen palkollisensa, kuusikymppinen Alexis Zorbas on maanläheinen kansanmies, joka nauttii elämästä tässä hetkessä. Hän ei murehdi menneitä, eikä kanna liikoja huolia tulevasta. Minäkertoja, jota Zorbas nimittää isännäksi, kuuntelee mielellään Zorbaksen rehevää tarinointia, hänen lauluaan ja kreikkalaisen kielisoittimen, santourin soittoa. Zorbas on nähnyt maailmaa, tehnyt monenlaisia töitä, rakastanut monia naisia ja tehnyt erinäisille vihollisille rumia juttuja. Hänen isäntänsä on lähinnä tutkinut elämää kirjojen kautta.

Istuin yksin hiipuvan hiilloksen ääressä ja pohdiskelin Zorbasin puheita – niissä oli paljon mielekkyyttä ja niistä uhosi lämpimän mullan tuoksu. Ne tuntuivat nousseen hänen sisimmästään ja niissä viipyi vielä ihmisen lämpö. Omat sanani olivat paperia, ne lähtivät päästäni ja niitä kostutti vain siellä täällä jokin veripisara, ja jos niillä oli jotakin arvoa, niin juuri tuo veripisara sen aiheutti.

Päähenkilöitten keskinäisestä erilaisuudesta minulle tuli mieleen taannoin tavailemani Friedrich Schillerin runoestetiikka, jonka mukaan runoilijat on jaettavissa kahteen leiriin: naiiveihin ja sentimentaalisiin. Vaikka tämän romaanin hahmot eivät varsinaisesti runoilijoita olekaan, tuntuu tämä jaottelu suunnilleen sopivan heihinkin. Zorbas on selvästikin schilleriläisittäin naiivi, tiukasti jalat maassa elävä kansanmies, joka muodostaa mielipiteensä ilman järjen vääristelevää väliintuloa. Hänen nuori isäntänsä sen sijaan on schilleriläisittäin sentimentaalinen, ajatusleikkien mestari. Vaikka hän tunnistaa Zorbaksen luonnollisuuden voiman, joka lyö laudalta hänen ajatustyönsä tulokset, hän ei kykene kokonaan muuttamaan sisäistä rakennettaan ja luonteenlaatuaan, jota leimaavat järjen käyttö ja varovaisuus. Zorbas kuitenkin pitää isännästään. Ehkä hän näkee nuoressa miehessä oman poikansa, ehkä jonkun itseään viisaamman, joka kykenee huomaamaan myös Zorbaksen arvon. Tässä mielessä romaani on ystävyyden kuvaus.

Pelkkää ystävyyttä ja sopusointua kirja ei sisällä. Kipakka välimerellinen luonne pääsee paikoitellen valitettavan hurjana esiin. Voimakkailla tapahtumilla ja heikommille naureskeluilla on kirjailija ilmeisesti pyrkinyt kuvaamaan elämän nurjia puolia. Minulle sävyt ovat siltä osin turhan räikeitä. Koska olen lähdössä Kreetalle juhannuksen seutuun, haluan liittää tähän vielä aiheeseen liittyvän lainauksen kirjan tekstistä:

Ovelle ilmestyi nuori, paljasjalkainen poika, jolla oli takkuinen tukka ja suuret, tuijottavat silmät. Juuri sellaisina ikonimaalarit kuvaavat Johannes Kastajan silmiä, nälän ja rukoilemisen luonnottoman suuriksi laajentamina.

– Terve, Mimithos! huusivat jotkut nauraen.

Jokaisella kylällä on vaaraton hullunsa, ja jollei sellaista ole, sellainen tehdään ajan kuluksi. Mimithos oli tämän kylän hullu.

Kirjassa on 285 sivua, teksti on aika pientä piperrystä. Kirjan parissa vierähti minulta viikko. Ai niin! Piti vielä lisätä tähän, että Villasukka kirjahyllyssä -blogista löytyy myös kirjoitus tästä kirjasta ja siellä on myös linkkejä muihin kyseistä romaania käsitteleviin blogiteksteihin.

Nikos Kazantzakis: Askeesi

Kreetalla syntynyt Nikos Kazantzakis (1883 – 1957) kirjoitti vuosina 1922 – 1923 mystillis-filosofisen teoksen, joka julkaistiin aluksi nimellä Salvatores Dei ja joka sai vuonna 1945 hieman muunneltuna nimekseen Askeesi. Kirjan suomensi Sirkka Saksa vuonna 1997. Suomentajan esipuhe löytyy kirjan alusta.

Askeesi on Kazantzakisin ponnistus oman uskonnollisen, mystillisen tiensä löytämiseksi. Askeesi alkaa esipuheella, jossa Kazantzakis kuvaa elämää lyhyenä vaelluksena valossa kahden kuilun välissä, kohdun ja haudan. Aine, josta elämän fyysinen olemus koostuu, on matkalla alaspäin, kun taas henki virtaa ylöspäin. Näitten kahden virtauksen kohdatessa syntyy elämä. Karkeasti pelkistettynä Kazantzakisin mielestä ihmisen ja kaiken elollisen tehtävä on auttaa henkeä sen matkalla kohti uusia korkeuksia, kehittymisen polulla.

Askeesin Jumala, Akritas, rajoilla taistelija, ei ole kristinuskon eikä minkään muunkaan uskonnon jumala. Ajatuksena on, että kaiken elämän tarkoituksena on auttaa Jumalaa, joka asuu siemenenä kaikessa elollisessa. Maanviljelijän on viljeltävä maata parhaan kykynsä mukaan, soturin on surmattava vihollisiaan, ajattelijan on tapettava ajatuksia ja synnytettävä uusia, naisen tehtävä on rakastaa ja toimia uuden elämän synnyttäjänä. Ihmisen on pyrittävä täyttämään mahdollisimman hyvin se osa, joka hänellä on elämässä. Kaikki elävä: kasvit, eläimet ja ihmiset, ovat osa sukupolvien ketjua ja jokaisessa elollisessa on ennen häntä eläneen elollisen jatkumon henki. Niinkuin ihminen (lue: ihmiskunta) on kehittynyt eläimestä ihmiseksi, siten tulee kaiken elävän pyrkiä kehittymään, jotta voisimme auttaa Jumalaa nousemaan yhä korkeammalle.

Luin tätä kirjaa lähinnä, koska jokin aika sitten tv:ssä esitetty, Kazantzakisin romaaniin perustuva elokuva Kerro minulle, Zorbas sisältää sen verran outoja näkemyksiä, että halusin jotenkin saada selvää mitä kirjailija niillä on tarkoittanut. Suomentaja Sirkka Saksa kertoo omassa esipuheessaan, että se mitä Kazantzakis kirjoitti Askeesin jälkeen olisi Askeesin teemoja selittävää. Pitää nyt sitten lukea se Zorbas ihan romaanina, että näkee itse selviääkö tätä kautta paljoakaan.

Toinen syy miksi Kreetan suuri kirjailija Kazantzakis kiinnostaa, on tulossa oleva Kreetan-matkani. Olin bongailevinani kirjasta kreetalaisia näkymiä. Ensimmäisenä tulevat tietenkin mieleen kuilut, joitten voi helposti kuvitella olevan Kreetan rotkoihin viittaava mielikuva. Lisäksi kirjassa mainitaan harmaana myrskyävä meri, jonka aaltojen yläpuolelle ihmisen on kohottauduttava nähdäkseen mihin suuntaan tulee edetä. Ihmisen työtä verrataan saareen, jonka kulma vajoaa mereen maanjäristyksessä.

Me jätämme oven auki synnille. Me emme tuki korviamme seireenien laululta. Emme sido itseämme pelosta minkään suuren aatteen mastoon emmekä jätä laivaa ja tuhoudu, kun kuuntelemme ja suutelemme seireenejä.

Ei, me sieppaamme seireenit ja heitämme heidät laivaan, jotta hekin purjehtisivat meidän kanssamme matkan jatkuessa. Tämä, toverit, on meidän uutta askeesiamme!

Jumala huutaa sydämessäni: Pelasta minut!

Jumala huutaa ihmisissä, eläimissä, kasveissa, aineessa: Pelasta minut!

Tietysti kreikkalainen kirjailija hakee kielikuvia myös Homerokselta. Sirkka Saksa mainitsee tärkeinä vaikuttajina myös Nietzschen, Buddhan ja Bergsonin. Kaiken kaikkiaan kirjan teksti on varsin runollista vyörytystä. Itselleni tulivat mieleen ainakin Rilken Duinon elegiat ja Octavio Pazin paljon myöhäisempi Aurinkokivi. Suunnilleen yhtä vähän kuin niistä jäi kerta lukemalla Askeesista käteen, mutta ehkäpä siitä joku siemen jäi kumminkin itämään.

Kirjassa on 77 sivua ja lueskelin sitä noin viikon.