Mihail Lermontov (1814 – 1841) oli
Pushkinin ajan toinen suuri venäläinen runoilija. Lermontov
sepitti kymmenisen vuotta Kaukasiaan sijoittuvaa runokertomusta, joka
julkaistiin vuonna 1842 nimellä Демон.
Luin Martti Wuoren
laatiman,
vuonna 1911 julkaistun
suomennoksen (toinen,
uudelleen suomennettu painos)
nimeltä Daimoni,
alaotsikkona Itämainen
tarina. Suomennos ilmestyi
Arvi A. Kariston
kustantaman sarjan
Kirjallisia pikkuhelmiä
osana nro 41. Teoksen
alussa Martti Wuori kertoo Lermontovin elämästä ja kirjallisesta
tuotannosta.
Tässä
pienessä teoksessa on kaksi päähenkilöä: Daimoni
ja Tamara.
Daimoni on hornanhenki, joka liihottelee ympäriinsä totaalisen
kyllästyneenä kaikkeen. Voisi jopa sanoa: Daimoni miettii onko nyt
mieltä mishään. Hän on joskus irtaantunut Taivaan vahvuudesta ja
on muuttunut pettyneeksi, ivalliseksi ja lopulta kyyniseksi. Mikään
ei iske mieheen. Hänestä löytyy vain halveksuntaa tai vihaa.
Tamara
on kaunotarmainen nuori impi, hän on menossa naimisiin ja viettää
polttareitaan kavereittensa seurassa isänsä kartanon katolla.
Tamara hehkuu kauneutta ja elämää, hän tanssii viehätysvoimastaan
tietoisena.
Kauneus
onkin ainoa asia, joka enää herättelee Daimonin jäätyneitä
tunteita. Hän huomaa Tamaran – ja kuis ollakaan – rakastuu.
Taivaan asujaimena Daimonilla on paljon pelimerkkejä kuolevaisten
kohtaloihin nähden. Hän järjestää niin, että Tamarakin alkaa
tuntea vetoaa häneen. Daimoni järjestää Tamaran puolison
kuoleman. Tamara järkyttyy ja menee luostariin, mutta sielläkään
ei Daimoni jätä häntä rauhaan:
Vaan
niinkuin koruvaatteen oman,
viel'
alla nunnan kaavun hän
tuns'
sydämessään elävän,
kuin
ennen, haaveen luvattoman.
Valaistun
loisteess' alttarin,
kun
kaikui juhlalaulu pyhä,
tuon
tutun äänen kuuli yhä
hän
kesken rukoustakin.
Tapahtumat
sijoittuvat Kaukasiaan, eniten mainintoja saa Gruusia,
vuorenhuipuista mainitaan Kasbék (Georgian kolmanneksi korkein
huippu, kerrotaan saksankielisessä wikipediassa). Runo sisältää
kaunista vuoriseudun jylhien maisemien kuvausta. Luonto elää
lapsenomaisen lyhyen kukoistuksen vuorten pysyväisillä rinteillä.
Pääasia tarinassa on silti hyvän ja pahan taistelu – sekä
toisiaan vastaan että itsensä kanssa. Eikä kyseessä ole pelkkä
taistelu vaan molempien osapuolten toisiaan kohtaan tuntema
vastustamaton vetovoima.
Runon
suomennosta voisi tietenkin ajanmukaistaa, mutta kyllä se menee ihan
hyvin näinkin. Ei ole edes kovin pitkä runo. Minunlaistani
kaunosielua tietysti hämmästyttää, että tämänikäisiä kirjoja
ylipäätään saa lainata kirjastoista. Toisaalta kun nykyään on
tarjolla niin paljon kaikenmoista niin kannattaako vanhoja kirjoja
varastossakaan seisottaa.
Kirjassa
on 68 sivua. Päivässä lukaisin. Minun ei ollut tarkoitus lainata
kirjastosta mitään, ja silti lainasin neljä kirjaa Venäjää,
Venäjää, Venäjää ja Venäjää. Mitähän tästä seuraa?
