Powered By Blogger

torstai 30. heinäkuuta 2020

Matteuksen evankeliumi – pergamentilta filmille

Katselin teema-kanavalla esitetyn italialaisen Pier Paolo Pasolinin  ohjaaman, vuonna 1964 valmistuneen elokuvan Il vangelo secondo Matteo, joka tunnetaan suomeksi nimellä Matteuksen evankeliumi. Elokuva pohjautuu Raamatun Uuden Testamentin aloittavaan tekstiin, joka tunnetaan vuoden 1992 suomennoksena nimellä Evankeliumi Matteuksen mukaan. Evankeliumi tarkoittaa ilosanomaa, jonka tarkoitus lienee toivon herättäminen koko kristikunnassa. Luin kyseisen evankeliumin ja se herätti minussa ristiriitaisia tunteita.

Sen verran evankeliumin perusideasta, että se kertoo Jumalan pojan, Jeesuksen, elämästä maan päällä. Maan päälle ihmiseksi syntymisen kantava idea tuntuisi olevan Jumalalle mieleisten uskovien hemmojen ikuisen elämän varmistaminen. Tärkeä yksityiskohta on se, että iloinen ikuisuus ei ole tarkoitettu kaikille vaan usein toistuu Jeesuksen puheissa ennustus, jonka mukaan kadotukseen joutuvat itkevät ja kiristelevät hampaitaan alemmissa kerroksissa. Viimeisenä päivänä näet ihmiset jaetaan vuohiin ja lampaisiin, joista vuohet viskataan tuliseen järveen, jossa hyö sitten itkevät ja kiristelevät hampaitaan.

Pasolinin elokuva on kuvattu mustavalkoisena. Se ei sikäli vaikuta erityisemmältä ilosanomalta. Henkilöhahmot eivät häikäise kauneudellaan – ehkä nuorta Mariaa lukuun ottamatta. Jeesuksen kulmakarvat ovat kasvaneet yhteen. Hän vaikuttaa tosikolta. Äitään ja veljiään hän ei julistusreissullaan halua tavata vaan nimittää seuraajiaan veljikseen, sisarikseen ja äidikseen. Pasolini on sisällyttänyt mukaan aika paljon Jeesuksen yhtäjaksoista julistusta. Se tuntuu jokseenkin yhtä puuduttavalta kuin luettu evankeliumi siltä osin. Sitä paitsi välillä näyttää kuin Jeesus lukisi puheensa joltain pahvilta. Yksityiskohtia pitäisi pysähtyä miettimään, Jeesuksen vertaukset mennä hutkeltavat ohitse ja kuulostavat täten enemmän mystisiltä kuin että ne toimisivat katselijalle opetuksena. Ehkä elokuva onkin tarkoitettu niille, jotka tuntevat nämä jutut entuudestaan läpikotaisin.

Evankeliumiteksti alkaa Joosefin esi-isien luettelolla. Kyseessä on isälinjan sukujohdos. Kellään ei ole samaa nimeä kuin edeltäjällä. Sukututkimusta hieman harrastaneena tämä tuntuu täydellisen mahdottomalta. Sitä paitsi miksi luetella Joosefin esi-isiä, kun Jeesus on kerran Jumalan poika! Tällaisia merkillisiä kompastuskulmakiviä tekstistä löytää kiusallisen paljon. Onneksi Jeesuksen opetuslapsissa sentään on pari Jaakob- ja pari Simon-nimistä. Koulussa minulla oli koulukavereina 5-6 Jaria samalla luokalla.
 
Maaningan kirkon vanha alttaritaulu, jossa Johannes kastaa Jeesuksen.

Jeesuksen vertaukset eivät yleensä avaudu minulle. Laupiaan samarialaisen tarinaa on mielestäni hienosti selittänyt Martin Luther King. Matteuksen evankeliumissa selitys jää keskeneräiseksi. Miksi pappi ja leeviläinen eivät pysähtyneet auttamaan? Tämän tajuaminen on nähdäkseni oleellista koko vertauksessa. Vielä vaikeampi on käsittää vertausta peltoon kätketystä aarteesta. Miksi mies halusi koko aarteen itselleen, jos kerran Taivasten valtakunta on kuin peltoon kätketty aarre? Miksei mies perustanut kommuunia ja kutsunut kaikki nauttimaan kanssaan? Entä sitten rikas mies, joka antaa talentit palvelijoilleen ja toruu sitä palvelijaa, joka ei ole keinotellut haltuunsa uskotulla omaisuudella vaan on haudannut sen maahan. Miksei rikas mies vienyt itse rahojaan pankkiin? Olivatko ne jotain harmaita talentteja? En ymmärrä. Minulla ei liene korvia kuulla?

Mutta Jeesus ainakin pääsee Taivaaseen ja meille muille jää ilosanomat ihmeteltäviksi. Ennen Pasolinin elokuvaa joku ohjaaja kertoi, että sen voisi vaikka ottaa mukaansa autiolle saarelle. Noh, onhan siinä niitä luola-asumuksia kuvissa, ehkä niistä voisi ottaa jotain arkkitehtuurivinkkejä saarensa regulariteetin suunnitteluun.

tiistai 28. heinäkuuta 2020

Heini Junkkaala: Kristuksen morsian

Heini Junkkaala (s. 1975) kirjoitti vuonna 2010 kantaesitetyn näytelmän Kristuksen morsian. Vuonna 2013 valmistui Junkkaalan käsikirjoittama ja Kari Paljakan (s. 1958) ohjaama samanniminen tv-elokuva. Elokuvan katselin eilen, sen voipi katsella Yle Areenasta vielä jonkin aikaa. Näytelmän luin tänään. Kuten odottaa sopii poikkeaa elokuva jonkin verran näytelmästä, vaikka aihepiiri on molemmissa sama – puheena on Suomen luterilaisen kirkon suhtautuminen naispappeuteen ja homoseksuaalisuuteen.

Kristuksen morsiamella tarkoitetaan Raamatussa käsittääkseni seurakuntaa tai samassa merkityksessä kirkkoa. Junkkaala laventaa uhallaan morsiamen tarkoittamaan myös vihittävää naisimmeistä. Koska naispappeus oli kirjan kirjoittamisen aikaan jo voitettu kanta luterilaisen kirkon liberaattoreille, puhutaan tässä piispaksi vihkimisestä. Minulle henk.koht. on aivan sama vaikka arkkipiispa ja paavikin olisivat naisia, tuskin koskaan olen heidän kanssaan missään tekemisissä. Myös homoseksuaalisten henkilöitten kirkollinen vihkiminen kävisi minun puolestani. Ihmettelen tosin, miksi homoseksuellit eivät vain vihkiydy maistraatissa, koska avioliitto on kuitenkin isolta osin oikeudellinen sopimus. Mutta tietysti uskovat ihmiset haluaisivat heillä olevan mahdollisuus vihkiintyä siinä missä muillakin. Koska itselleni tällaiset sakramentit ovat vähemmän tärkeitä, kuulostavat lähinnä ihmisten keksimiltä, arvoltaan heikentyneiltä virtuaaliepoleteilta, en osaa panna niille paljon painoa. En käy ehtoollisellakaan, koska en koe kuuluvani täysillä porukkaan. Mutta veisaan kirkossa virsiä ja saatanpa jututtaa pappiakin sekavine kysymyksineni.

Junkkaalan näytelmässä puhutaan paljon sekä naisten kärsimästä epätasa-arvosta että uskonasioista. Moni puheenvuoro tuntuisi vähän muokattuna sopivan muillekin nykypäivän kiistelyjen osa-alueille. Seuraavassa näyte:

Kylmä fakta on, että me eletään totalitaarisessa, yksiäänisessä yhteiskunnassa, jossa ko. elämäntavan kritisointi on kriminalisoitu poliittisen korrektiuden nimissä.

– – – –

Ja missä on niiden ko. henkilöiden oikeudet, jotka eivät halua toteuttaa ko. elämäntapaa?

Elokuva on jotenkin turhankin nätti rakenteeltaan, näytelmä tuntuu jotenkin miellyttävästi rosoisemmalta, tosin näytelmän loppukuviot ovat ehkä hieman yliampuvat.

Eikös tässä nyt olekin jotain tästä. Kirjassa on 127 sivua ja toisten kirjojen mainoksia siihen päälle.

sunnuntai 26. heinäkuuta 2020

Pallo pysyy pyöreänä

Kävin tänään katselemassa jalkapalloilua livenä Kuopiossa. Keskuskentällä, tai mikä se nykyään lieneekään nimeltään, pelasivat vastakkain kakkosdivisioonan ottelussa KuFu (Kuopio) ja VIFK (Vaasa).

Lähtökohtaisesti KuFu oli ennakkosuosikki. VIFK pisti kuitenkin kaiken peliin ja oikeastaan se hallitsi ottelua alusta loppuun. Vaasalaisten kannalta oli todella harmi, ettei edes tasapeliä saatu aikaiseksi.

Kaksi kertaa oli ylähirsi KuFun maalivahdin apuna, kerran VIFK:n maali hylättiin tuomarin ja linjalla olleen avustavan tuomarin neuvottelun jälkeen. En tiedä ovatko jalkapallon säännöt muuttuneet, mutta KuFun puolustaja syötti nähdäkseni pallon omalle maalivahdilleen, joka sitten otettuaan pallon haltuun jalallaan, nosti sen käsiinsä. Ennen tällaisesti taidettiin viheltää epäsuora vapaapotku? Sentään tuomari näytti oikeutetusti punaista korttia KuFun pelaajalle, joka kaatoi sääntöjen vastaisesti yksin läpi menossa olleen VIFK:n hyökkääjän. Tästä johtuen KuFu pelasi yhden miehen vajaana yli puolet ottelusta.

KuFu siirtyi taitavien hyökkääjiensä ja varsinkin oikealla laidalla viilettäneen Bruno Rodriguesin tarkan syötön ja hänen itsensä viimeistelemän toisen osuman ansiosta 2 – 0 johtoon. VIFK ei lannistunut vaan kavensi pelin lukemiin 2 – 1 vielä ensimmäisellä puoliajalla. VIFK pelasi energisesti, kävi ylhäältä kiinni KuFun puolustajiin, jotka jäivät tuskastuttavassa määrin pallottelemaan keskenään omalla kenttäpuoliskolleen. Kuka sellaista haluaa katsella?

Toisen puoliajan VIFK jatkoi siitä mihin ekalla oli jääty. Sinnikäs yritys toi tuloksen ja tasoitus syntyi melko pian tauon jälkeen. Sen jälkeen peli oli pääosin VIFK:n hallussa. Erinomaisesti pelannut ja joukkueensa parhaana palkittu Markus Nordman järjesteli hyökkäyksiä, mutta KuFun sumppua ei saatu murrettua ihan maalintekoon saakka. Ja koska pallo on edelleenkin pyöreä, onnistui KuFu yhdellä hyökkäyksellä siinä missä VIFK ei onnistunut jatkuvalla rynnistyksellä. Todella komealla vedolla KuFun voittomaalin laukoi numero kutonen tai seiska, enpähän muista.
Ottelu oli oikein mukavasti järjestelty tapahtuma. Mitään istumapaikkarajoituksia en huomannut, pääkatsomon alakerrassa oli puoliajalla kahvio, jossa oli myös makkarata grillattuna, minä nautin pullakahvit. Vessat olivat siistit, käsidesiä oli tarjolla kaikkien pääkatsomon sisäänkäyntien edustalla.

Lapsukaisena kun kävin Koparien harjoituksissa keskuskentällä, esitimme kerran, että harjoitukset järjestettäisiin välillä muualla, kun Puijonlaaksosta oli niin pitkä matka keskuskentälle. Valmentaja totesi, että äkkiähän tuon matkan pyörällä huokasoo. Joku tuumasi siihen, että kun ei oo pyöree. Valmentaja siihen, että ”no, soekeella sitten!” Eikä siinä osannut muuta kuin nauraa. Pallo sentään pysyy pyöreenä, olivatpa ajat mitkä tahansa.

torstai 16. heinäkuuta 2020

Catullus: Kaikki runous

Rooman valtakunnan pääkaupungissa runoutta rustannut Gaius Valerius Catullus (n. 87 – 57 eaa.) on ilmeisesti tullut aika monille tutuksi. Sen verran samansävyistä tekstiä olen ollut lukevinani esim. netistä, että Catulluksen fanittajia nähtävästi löytyy. Luin Jukka Kemppisen laatiman suomennosvalikoiman Catulluksen tuotannosta. Kirja ilmestyi vuonna 1990 nimellä Kaikki runous. Itselleni Catullus oli jäänyt tuntemattomaksi, mutta nytpähän tiedän mistä tämmöinen, sanoisinko ”rävellysrunous” juontaa juurensa. Ennen kuin joudun uudelleen vetäisemään henkeä, on lisättävä, että Catulluksen runojen joukosta löytyy syvästi tuntevaa ja herkkääkin, vaikka silmille roiskahtava rivo panettelu on se mikä herättää minun huomioni ensilukemalta, niin ihmisrakas kuin olenkin.

Kemppisen valikoima ei sisällä kaikkia Catulluksen kirjoittamia runoja. Eipä tietenkään. Tuskinpa keltään antiikin kirjoittajalta on voinut säilyäkään koko tuotanto näihin koronaisiin aikoihin. Lisäksi on Kemppinen kertomansa mukaan jättänyt pois toistoa ja joitakin pisempiä runoja, joista on pari näytettä mukana tosin. Uskon Kemppisen valinneen ne kiinnostavimmat. Ensimmäinen pitkä runo kertoo myyttisestä kreikkalaismiehestä (Attis), joka ilmeisen puutteellisella harkinnalla päättää kuohita itsensä. Myöhemmin hän katuu asiaa ja menettänee järkensä, koskapa katoaa metsiin. Toinen vielä pisempi runo kertoo jostain pariskunnasta helleenien mytologiassa (argonautti Peleus ja merenneito Thetis). Runon homeerisen tehokkaasti ilmaistu (ss. 79 – 94) sanoma kiteytyy siihen, että ennen jumalat saattoivat vierailla maan päällä ihmisten pidoissa, mutta kun ihmiskunta kieroutui eli kun veli surmasi veljensä ja oikea ja väärä sekoittuivat synnin hulluudeksi, jumalat päättivät pysytellä poissa ihmisten iloista eivätkä kärsi paljasta valoa.

Tärkeimmän osuuden muodostanevat kumminkin kaikkien lukijain mielestä kuvaukset roomalaisten varsin vapaasta irstailusta. Catulluksen runoissa roomalaiset hässivät paljon eikä monikaan muoto tässä harrasteessa vaikuta heille vieraalta. Homosuhteiden kuvauksissa kuultaa jonkinmoinen väheksyntä tätä seksuaalisuuden ilmenemää kohtaan, tosin kuvauksia on sen verran paljon, että mistään vähäisestä ilmiöstä ei liene ollut kyse.

Toisinaan Catullus kirjoittaa Lesbia-nimisestä naisesta, jonka kanssa hänellä on suhde. Näitten runojen tyyli vaihtelee erittäin uskottavalla tavalla hellästä, palvovasta rakkaudesta piikittelevään ivaan, pettymykseen ja riuduttavaan kaipaukseen. Lemmen kohdetta ei kuvata pyhänä rakastettuna vaan kyse on selkeästi seksisuhteesta.

Ennen kaikkea Catullusta voi kuvailla teräväkieliseksi. Hän käyttää säkeitään koston välineenä ja sivaltelee runoilla niitä, joihin on pettynyt. Myös huonot runoilijat saavat osansa. Ylistysrunoutta ei juuri ilmene. Itseäänkin Catullus nimittää kaikkein huonoimmaksi roomalaiseksi runoilijaksi. Tämän voi tosin käsittää myös käänteisenä heittona. Ehkä tällainen kepeä heittely onkin juuri se, mikä Catulluksessa on vedonnut lukijoihin vuostuhanten jälkeenkin. Hän kirjoittaa samoin kuin kuppilan nurkassa olisi voinut kuulla jonkun heittävän läppää esikoronaisina aikoina. Syljen roiske tuo muassaan maukkaita tölväisyjä, joita ehkä sitten kansanedustajana saa pyydellä anteeksi jälkikäteen, mutta jotka sillä hetkellä vain naurattavat pureutuessaan lävitse yhtä hyvin käsittelyssä olevan kohteen kuin kuulijankin moraalisen julkisivun. Catullus on kuin muinaisaikain hovinarri, jonka hullunkurisille jutuille kuningas nauraa, kunnes narrin röyhkeys ylittää kuninkaan sietokyvyn ja narri päätyy hirteen. Catullus eli kolmekymppiseksi.

Kirjassa on 126 sivua. Eilen illalla aloitin ja tänä aamuna lukaisin loppuun.

torstai 9. heinäkuuta 2020

Pekka Kytömäki: Sytytys

Pekka Kytömäki (s. 1975) kirjoitti vuonna 2020 julkaistun runoteoksen nimeltä Sytytys. Kyseessä on palindromirunojen kokoelma. Runoilijan omien sanojen mukaan kyseessä on hänen toinen ja viimeinen palindromirunokokoelmansa. Kytömäellä on suomen kieli mainiosti hallussa, joskin nykyään on kuulemma mahdollista käyttää myös sanaa ”viimeisin”.

Tällaisen palindromirunokokoelman lukaisee sille päälle sattuessaan varsin nopeasti. Kytömäen kokoelma on järjestelty osastoihin siten, että iskevän humoristinen aines painottuu alussa, osiossa Hauska riimi. Minulle lukijana syntyy vaikutelma kokoelmasta, jossa ollaan liikkeellä terävä pää edellä. Jos palindromit kokee huumorin eräänä osa-alueena, näin varmaan onkin. Pelkästä huumorista ei tosin ole kyse alussakaan. Kokoelman huikein onnistuminen löytyy itseoikeutetusti sivulta 10. Runo Älli virtaa kiteyttää taiteilijan ikuisen riittämättömyyden tunteen – miten saada oma sisäinen kieli soimaan säveleinä, jotka lukija voisi ymmärtää sellaisena kuin taiteilija laulunsa itse kuulee. Älli virtaa on runo, se ei ole vitsi, vaikka rakentuukin osaksi humoristista tarpeistoa käyttäen. Ihonalinen älli tällää lukijan katseltavaksi ja tunnistettavaksi sen ongelman, joka taiteilijan on ratkaistava intuitionsa kautta lähestyäkseen tuotantoineen taiteennauttijaa.

Toisella lukukierroksella muut runot alkavat hoihkaa omalla äänellään. Sitä ääntä kannattaa kuunnella. Runo ei ole tylsä toteamus, se on runo. Se on öljymaalin roiske, jota runoilija on valuttanut pitkin kanvasta tuntematta aina itsekään maalitippainsa määränpäätä. Minulle runo on kesäinen lehto, jossa soi tuntemattoman peipposen liverrys, jossa pörriäiset puuhaavat omiaan ja satumainen hiljaisuus vilistää tuhansin pienin jaloin. Kytömäen palindromirunoissa tämä toteutuu kuvaamalla manserokkareita, studiolumisäteitä ja duunin paiskimista ynnä skeittailua. Paljon muutakin maisemaan mahtuu. Silloin kun mukana on ihmisolentoja, heitä kohdellaan kunnioittavasti – tai sitten nimeltä mainitsematta. Baarissa juhlinutta toveria muistetaan omistuksella ja hänelle järjestyy one more for the road.

Onko Tampereella syntyneisyys lottovoitto? Ja kannattaisiko nuorelle suositella lainkaan teatterialaa? Tällaisiakin kynnyskysymyksiä lyhyt palindromiruno ehtii pohtia ennen kuin sen liekki sammuu ja hiipuu pois. Runo YT i city, jonka palindromistisessa otsikossa voi nähdä kolmea kotimaista, huokuu korona-ajan suuntausta kasvukeskuksista kohti maaseudun rauhaa.

Tietenkin palindromit kantavat usein kainaloissaan skissin tai säveltapailun omaista vaikutelmaa, yhtä hyvin runollisia huiskauksia kuin kuiskauksiakin. Tämä aiheutuu niitten teräskuulamaisesta rakenteesta. Runo, jonka kirjainten järjestys on sama luettuna vasemmalta oikealle tai oikealta vasemmalla, on jo sinällään melkoinen suoritus. Kun palindromi sytyttää lukijassa runon sinivihiriän liekin, on se siipensä ansainnut.

Kirjassa on kaunis kansi. Elämän dialektiikkaako lienee, että meidän auton sytytystulppain päällä oleva kansi joudutaan uusimaan huomenna. Kytömäen palindromirunojen kirjassa on 102 sivua sisällysluettelot mukaan lukien. Luin kirjan eilen ja tänään.

tiistai 7. heinäkuuta 2020

Sofi Oksanen: Puhdistus

Sofi Oksanen (s. 1977) kirjoitti vuonna 2007 kantaesitetyn näytelmän Puhdistus. Luin sen. Minulla on se romaanikin kotona, saa nähdä tuleeko sitä luettua.

Kirjan alusta löytyy Oksasen esipuhe, jossa hän kirjoittaa näytelmän kuvaavan seksuaalisen väkivallan käyttöä sotametodina. Tunnettua on mm. raiskaamisen käyttö kuulusteluissa ja muunlaisessa täydelliseen kuriin alistamisessa.

Oksasen näytelmässä aihetta käsitellään minusta juuri sopivalla tavalla. Seksuaalinen väkivalta tulee selvästi esiin, mutta sitä ei aseteta katseltavaksi. Ihmisten kertomana asia käy kyllä selväksi. Sen puoleen näytelmän voi aivan hyvin lukea ja se toimisi mainiosti myös kuunnelmana. Varsinkin loppuvaiheissa esitetään pitkä monologi, jossa selitetään mitä tapahtui ja miten se pysyi salassa julmuuksien kohteeksi joutuneitten häpeän vuoksi.

Kaikkiaan Puhdistus on selkeästi kerrottu tarina, siinä on vauhdikkaita käänteitä ja piinaava tunnelma. Vuoropuhelu on tehokasta, se vie asioita eteenpäin eikä jahkaile joutavuuksilla. Naisiin kohdistuvan seksuaalisen väkivallan lisäksi kuvataan todella sujuvalla ja menevällä tavalla Viron vaiheita neuvostovallan aikana ja siitä vapautumisen alkuvuosina. Neuvostoliiton puolella toimivat virolaiset kuvataan sosialismin asiaan uskovina oman maansa miehittäjinä.

Lukeminen sujui verrattain nopeasti, vaikka jokin merkillinen väsymystila minua kyllä vaivaa. Eilen luin ensimmäisen näytöksen ja tuossa aamulla toisen. Minulla oli sellainen käsitys, että Oksasen tyyli olisi jotenkin vaikeaselkoista lukea, mutta tämä näytelmä on ainakin ihan kristallin kirkasta. Alussa Aliiden asunnon kuvailussa on ehkä turhakin määrä yksityiskohtia, mutta ne voi ottaa informatiivisena kuvauksena virolaisen maalaistalon sisustuksesta.

Kirjassa on 148 sivua. Lukaisin sen parin päivän aikana.

P.S. Vuonna 1980 kävin Kuopion teatterissa katselemassa tuolloin neuvostoliittolaisen Genrih Borovikin (s. 1929) kirjoittaman näytelmän, jota esitettiin Kuopiossa nimellä ”Santiagon yö” (alunperin Интервью в Буэнос-Айресе, ensiesitys 1980). Siinä oli tätä samaa aihetta. Näytelmällä oli inhorealistinen huipennus, josta kohistiin lähinnä alastomuuden vuoksi. Julmaa seksuaalista väkivaltaa sisältänyt kuulustelu esitettiin pääosin kerrontana, kuten Puhdistuksessakin.

sunnuntai 5. heinäkuuta 2020

Kersti Bergroth: Jääkärit & Kirje taivaaseen

Kersti Bergroth (1886 – 1975) tunnetaan varsinkin näytelmäkirjailijana ja elokuvien käsikirjoittajana. Bergrothin teksteistä on tehtykin useampia elokuvia kuten vaikkapa filmatisoinnit (1940, 1956 ja 1975) karjalaisnäytelmästä Anu ja Mikko (1932) tai Valentin Vaalan ohjaama, kahdella Jussilla palkittu Dynamiittityttö (1944), jossa Bergroth käytti käsikirjoittajana nimimerkkiä Tet. Hänen tekstejään en ollut aiemmin lukenut muuten kuin kirjasta Rakas kaupunki (1951), jossa karjalaistaiteilijat Lempi Jääskeläinen, Viljo Kojo ja Kersti Bergroth muistelevat menetettyä Viipuria.

Vuoden 1933 näytelmä Jääkärit on syntynyt Bergrothin ja jääkäriupseerina Saksassa palvelleen, sittemmin Suomen Armeijassa kenraaliluutnantiksi kohonneen Leonard Grandellin yhteistyönä. Grandell on tuonut toden tuntua näytelmässä kuvattujen jääkäreitten vaiheisiin. Näytelmä rakentuu kolmesta näytöksestä muodostaen alaotsikon mukaan Kolme kuvaelmaa jääkäriliikkeestä. Nuoria, Saksaan jääkärikoulutukseen lähteviä miehiä kuvataan syksyllä 1915 heidän ollessaan lähdössä värväytymään, käydessään sotaa Saksan itärintamalla ja lopulta keväällä 1918 heidän palatessaan Suomen sisällissotaan koulutettuina ja kokeneina sotilaina. Verisestä vastakkainasettelusta huolimatta jääkärit suhtautuvat kunnioittavasti sisällissodan suomalaiseen vastapuoleen – heitä vastassa kun ovat tutut miehet. Näytelmä päättyy Jääkärimarssiin ja kunniantekoon. Draamana teos toimii, asiantuntijan mukana olo näkyy näytelmän yksityiskohdissa, paikoin vähän korostuneestikin, vaikka johtaahan se informatiivisuuteen. Lavastusohjeissa asiaan paneutuneisuus hieman turhauttaa, mutta tärkeintähän näytelmässä on juonen ja vuoropuhelun toimivuus. Siitä puolesta vastaa Bergroth. Silti olisin toivonut jotain iskevämpiä repliikkejä edes muutaman. Tällaisena näytelmä kertoo kyllä tarinansa, mutta aika vähän siitä kuohahtaa suoraan huokosiini.

Vuonna 1955 julkaistiin Bergrothin runokokoelma Kirje taivaaseen. Näytelmäkirjailijan runokokoelma noudattaa draaman kaarta. Pienen teoksen runot on järjestetty aiheitten mukaiseen aikajärjestykseen runojen minän lapsuuden kuvauksista aina viimeisten hetkien tunnelmiin. Lapsuus näyttäytyy huolettomien päivien paratiisina, myöhemmin kadotettuna paratiisina. Nuoruus tuo mukanaan omavoimaisuuden tunnon, jälkeenpäin tutkaillen ei välttämättä niin oikeaan osuneet ratkaisut, jolla runojen minä on hyväksynyt tiettyjä hahmoja elämäänsä tai jättänyt joitakin lehdelle soittelemaan. Aikuisuus syventää oman voiman tuntoa, hylkäämiset kääntävät elämän yksinäisyydeksi ja viimein runojen minä huomaa kaipaavansa palvelijaansa, joka aina oli pitänyt hänestä huolta, mutta jota kohtaan hän itse oli käyttäytynyt yliolkaisesti. Loppu sisältää kaipuuta lapsuuden paratiisiin, toivoa jostain uudesta kuoleman rajan jälkeen ja sisäistä pohdintaa elämästä ja sen ajallisesta rajallisuudesta. Runossa Ihminen lähellä kuolemaa näyttäytyy maailma mystillisen tosiolemuksensa paljastavana:

Kaikkialla vallitsee ystävällinen tahto
ilmaista salaisuuksia.
Ja minä käyn ennen kuulumattomia keskusteluja
niiden asioiden ja tapahtumien kanssa
joita kohtaan.

Näytelmässä on sivuja 175, luin sen tänään. Runokokoelmassa sivuja on 68, sen lukaisin eilen.

perjantai 3. heinäkuuta 2020

Thomas More: Utopia

Englantilainen Thomas More (1478 – 1535) kirjoitti latinan kielellä vuonna 1516 julkaistun teoksen De optimo statu reipublicae deque nova insula Utopia. Luin Marja Itkonen-Kailan vuonna 1518 ilmestyneen laitoksen pohjalta laatiman, vuonna 1971 valmistuneen suomennoksen nimeltä Utopia. Alusta löytyy suomentajan johdanto Thomas More ja hänen Utopiansa, lopussa on nimien ja termien selityksiä viitteiden perusteella järjesteltyinä. On niin pitkä aika siitä, kun luin johdannon, että en muista sen kaikkia hyviä havaintoja, mutta viitteiden selitysten avulla käy ilmeiseksi, että kirjan tarkoitus on paitsi toimia jonkinlaisena yhteiskunnallisten uudistusten suunnannäyttäjänä, ehkä ennen kaikkea osoittaa aikalaisille, mikä keskiajan loppuhaminoissa on auttamattomasti pielessä. Jos kirja ei aloita, niin selvästi se ennakoi renessanssia: vanhojen rakenteitten, kuten yksinvaltiuden ja katolisen kirkon mahtiaseman murenemista.

Kirja on minusta satiirinen, se esittää asiat uhanpäiten kiusallisena peilauksena Euroopan tilaan 1500-luvun alussa. Jos ei joku tätä muuten ymmärrä, niin näin voi päätellä alussa olevasta johdattelevasta kertomuksesta, jonka muka esittää merimies Hythlodaeus (nimi voitaisiin kai suomentaa vaikka ”hupattajaksi”). Aluksi hän kuvailee, miten Englannissa on asiat monin perin viturallaan ja sitten alkaa kuvailla vierailuaan Utopian saarivaltiossa. Utopia tarkoittaa paikkaa jota ei ole. Samanlaisia kreikankielisiä heittoja on pitkin kirjaa ja siitä huolimatta Utopian sijaintia on kuulemma yritetty selvittää.

Ei siis ihme, että minäkin aloin miettiä voitaisiinko kirjassa tarkoittaa jotain Kiinan rannikon saarta, vaikka Hainania tai Taiwania. Kiinaan viittaisi sodankäyntiä kuvaava jakso, jossa Hythlodaeus kertoo utopialaisten pyrkivän voittamaan sodan ilman taisteluita, kuten jo Sun Tzu (n. 400-200 eaa.) opetti. Utopialaiset käyttävät taitavasti vastapuolen lahjontaa ja heidän riviensä hajoittamista propagandalla, mitkä Sun Tzu mainitsee. Jotkut kohdat utopialaisten uskonnosta tuovat mieleen taolaisuuden ajatukset.

Kirjoittajan tarkoitus on osoittaa aukkopaikkoja oman aikansa yhteiskuntien ja uskontojen suojauksessa. Kirjan lopussa More arvelee monien etsivän hänen tekstistään heikkoja kohtia, joihin tarttua. Tottahan minäkin välillä ihmettelin Utopian kuvauksen logiikan pitävyyttä, kunnes taas muistin, että kyse lienee etupäässä omien olojen arviosta, jossa Utopia toimii kiusallisena peilinä.

Luultavasti Utopiaa on käytetty kuitenkin myös ihanneyhteiskuntain malliesimerkkinä. Siihen viittaa saaren 6-tuntinen työpäivä ja se, että yksityistä omistusoikeutta tai rahaa Utopiassa ei ole. Yhteiskunta perustuu vaatimattomaan työntekoon, tosin Hythlodaeus on kuvauksessaan välillä yksinkertaistanut asioita hieman liikaakin – ehkä siinäkin Morella on ollut tarkoituksena huvitella lukijan kustannuksella. Laitan tähän pienen lainauksen:

Heillä ei ole viini- eikä oluttupia, ei ilotaloja, ei minkäänlaista mahdollisuutta turmiollisiin harrastuksiin, ei piilopaikkoja eikä hämäräperäisiä kohtauspaikkoja; kun he ovat aina toisten näkyvissä, heidän on pakko työskennellä totuttuun tapaan tai viettää vapaa-aikaansa oikealla tavalla.

Oman yhteiskuntansa pohjimmaisena vitsauksena Hythlodaeus näkee ylpeyden, joka riemuitsee muitten surkeudesta ja estää immeistä astumasta hyveen tielle.

Kirjassa on 181 numeroitua sivua. Luin sitä melko pitkään, sanotaanko 1,5 kk.