Powered By Blogger

tiistai 22. lokakuuta 2019

Mandariinin tytär

Mandariinin tytär ja muita vanhoja kertomuksia – Varhaisten suomalaisten naiskirjailijoiden kirjoituksia 1
Toimittanut ja esipuheen laatinut Matti Järvinen (s. 1982)
Tarvitut suomennokset ja kieliasun tarkastukset Matti Järvinen
Julkaisuvuosi 2017

Kirjassa on 15 novellia ja lopussa kirjailijaesittely. Kertomukset on järjestelty kirjaan ensimmäisen julkaisuvuotensa mukaiseen järjestykseen. Kirjoitan tähän jotakin jokaisesta kertomuksesta. Tekijän nimen jälkeen hänen elinvuotensa, kertomuksen nimen jälkeen sen mahdollinen ruotsinkielinen nimi ja ensimmäinen julkaisuvuosi.

Wendla Randelin (1823 – 1906): Maria (Maria, 1853). Takakansitekstin mukaisesti tämä lienee sitä paatoksellista romantiikkaa. Voisi myös nimittää vanhakantaiseksi isänmaallisuudeksi ja viimeisen päälle uskollisen rakkauden kuvaukseksi. Suomen sodan tapahtumien kertailu nielaisee liian suuren osan kertomukselta olkoonkin että kuninkaallisen epäpätevän sodanjohdon arvostelulla lienee sodanvastainen tarkoitus.
Fredrika Runeberg (1807 – 1879): Mandariinin tytär (Mandarinens dotter, 1863). Kiinaan sijoittuva kertomus Ju Pingistä ja hänen uhrautuvaisesta tyttärestään. Aiheena on kyllä nainen isänsä varjossa, mutta ihan suoraan en vetäisi tästä verrantoa Suomen naisen asemaan. Toisaalta uskonnon hämärät myytit ovat kertomuksessa tärkeässä osassa ja ihmisiähän on hallittu niittenkin kautta. Kirjailijan puoliso taisi olla myös pappismies.
Elisabeth Löfgren (1851 – 1931): Saaristossa (1874). Pistol-vanhus (vrt. Runebergin Jouluillan Pistoli) naurahtaa nuorelle luonnontutkijalle, joka saa sitten kuulla merenrantakylän tarusta. Selkeästi etenevä tarina, jonka pointti jää hämäräksi.
Fredrika Runeberg: Starkin mamsellien salaisuus (Mamsellerna Starks hemlighet, 1876). Kertomus neljästä sisaruksesta, jotka yrittävät pärjätä naimattomina ja kunniallisina Turussa. Nähdäkseni tässä osoitetaan sormella 1800-luvun alun naisten kehnoja oikeuksia.
Theodolinda Hahnsson (1838 – 1919): Mitä koski kohisee? Mitä kuuset kuiskailee? (1879). Nuori Helmi-neitonen yrittää lukea katkismusta ulkosalla, mutta kuunteleekin kuusia ja koskea. Sikäli kuin kirjailija on todellakin hengellisesti virittynyt koti-uskonto-isänmaa-linjalle, tuntuu jännältä, että hän kuvailee melkeinpä kalevalaisen kuuloista kansanihmisen luonnonkaihoa. Tämä herätti huomiotani – luultavasti juuri osana muuta kertomuskatrasta. Jokin Helmessä vaikuttaa niin todelta!
Hanna Ongelin (1848 – 1893): Varjo sotatantereelta (En skugga från kriget, 1880). Ensimmäiseksi suomalaiseksi ammattikirjailijaksikin mainittu Hanna Ongelin omasi kuulemma joitain miesmäisiä tapoja. Niinpä tämäkin novelli kertoo naisesta sotimassa miesten joukossa. Ylitsevuotavan romanttinen sepustus.
Maria Furuhjelm (1846 – 1916): Satu (En saga, 1883). Satukertomus, joka kannustaa ahkeruuteen, säästäväisyyteen ja vähään tyytymiseen.
Ina Lange (1846 – 1930): Salomaassa: Luonne (I ödemarken: Stämning, 1884). Ihan kelpo talvisen saunaillan kuvaus vaihtuu ylenpalttiseen dramatiikkaan sekä yläluokan ja köyhän kansan vastakkainasetteluun.
Elisabeth Löfgren: Ruotu-Leena (1886). Äärirealistinen kuvaus köyhän vanhuksen elosta ja kuolosta lisättynä yhteiskunnallisella ohjeistuksella asiaintilan parantamiseksi.
Constance Ullner (1856 – 1926): Syyskuvaus (Höststämning, 1886). Pieni, nykyaikainen ja verrattain toimiva novelli parisuhteen päätöksestä.
Hilda Elmgren (1844 – 1935): Aamuhavaintoja (1888). Kuvaus maaseudun elämästä riihenpuinnin aikoihin. Viimeisen päälle jalat maassa.
Saima Grönstrand (1863 – 1931): Pollen kuolema (1890). Humma on hommansa hoitanut, nyt se saa levon. Kohdetta etäännyttämällä saavutetaan läheisyyden tuntu.
Aino Malmberg (1865 – 1933): Ystävyyttä (1903). Hanna käyttää miesväen hattuja ja tykkää Sissistä. Tämä häiritsee lomaseurueen mielipidejohtajaa, rouva Dahlia. Suukotuttaako Sissi häntäkin?
Elvira Willman (1875 – 1925): Tunteita (1904). Hyväosainen minäkertoja häkeltyy nähdessään ensimmäistä kertaa riutuneitten työläisten menevän aamukuudeksi töihin.
Hilja Pärssinen (1876 – 1935): Loihdittu (1905). Onnellinen puuseppä uneksuu isommasta osasta. Ylenpalttinen onnen odotus viestittää lukijalle, että toivonsa on turha. Vaikutelma olisi masentava, ellei se sisältäisi rivien väliin kirjoitettua taistoonkutsua.

Luin kirjan muutamassa päivässä. Olen todella iloinen, että vanhempaa kotimaista kirjallisuutta näin mukavina annospaloina (vain 127 sivua) saatetaan tarjolle. Nostan olematonta hattuani Matti Järviselle. Kirjasta on blogeerannut myös Aino, kannattaa lukea kommenttiosio.

lauantai 19. lokakuuta 2019

Riistetty elämä

Vuonna 2014 julkaistu novellivalikoima nimeltä Riistetty elämä sisältää alaotsikkonsa mukaisesti rikos- ja kauhunovelleja. Kirjan lopusta löytyy tietoa novellien kirjoittajista, joita on mukana seitsemän. Kirjoitan jotakin kustakin kirjan novellista:

Henry Aho: Nimettömät. Lyhyt tarina, jossa näkökulma vaihtelee kahden henkilön välillä. Tämä vaihtelu tekee kerronnan otteesta napakan, väkivalta vain ei houkuta. Liikutaan kauhun ja rikoksen selittämättömillä rajaseuduilla.
Suljettujen ovien takana. Selkeästi kauhunovelli. Perintötalossa hengittää jokin, jota ei nää.
Katja Alm: Meimi-tädin muistolle. Tässä novellissa kirjailija on mielestäni antanut lukijalle mehevän hahmon Meimi-tädin muodossa. Olisi ehkä kannattanut kehitellä itse juonta pitempään, Meimi-tädissä olisi aineksia, mutta kertomus ratkee kovin perinteiseen tyyliin.
Vanha valokuva. Kauhunovelli. Kirjailija lienee Sirpa Tabetin romaanien ystäviä. Ainakin paikoitellen tuli Punainen metsä mieleen tästä novellista, vaikkakaan yhtäläisyydet eivät sinänsä ole mitenkään täsmällisiä. Tätäkin olisi ehkä voinut kehitellä pitemmälle, tosin tykkäsin loppuratkaisusta.
Kari Hanhisuanto: Elämän ruletti. Lääkäri Jani etsii kiksejä kansainvälisesti tunnetusta hurtista huvittelusta, jossa krupieeri ei totea: ”Ei enää panoksia.”
Maria. Novelli taiteilee onnistuneesti kauhun ja rikoksen rajamailla. Joku olisi ehkä siirtynyt suoremmin kauhuosastolle, mutta toimii näinkin.
Unto Kettunen: Koskenlaskijan morsian. Kirjaan valituissa Kettusen novelleissa väkivalta on rakenteellista. Tässä novellissa käsitellään kunnallispolitiikkaa kaavoituksen osalta. Pienen kaupungin päätöksenteon kuvaus vakuuttaa minua.
Tuhottu elämä. Erikoista tämäntyyppisessä valikoimassa on nostaa Suomen sisällissota tapeetille. Suoraan sanoen olisin mieluummin lukenut novellin tapahtumista ilman sotaisia kytköksiä.
Juha Mäntylä: Kosto. Lyhyt ja tiivis novelli, jossa alun nettituttavuuden kuvaaminen tuntuu mainiolta. Itse kosto-osio tuntuu jotenkin eri tyypin kirjallisuudelta, niin saumattomasti kuin se alkupuoleen soveltuukin.
Olavi. Hyvin mielenkiintoinen novelli vanhemman mieshenkilön jaakopinpainista. Näkisinpä näin, että tässä nousee esiin riistetyn elämän ohessa sen riistäjän oma elämä, mikä on erinomainen laajennus aiheeseen.
Kimmo Puustinen: Pummi. Väpä ja Pete sopivat hyvin nimiksi tämän novellin sankaruksille. Tunnelma on alusta lähtien hyvin rikoksellinen ja draaman kaari sen mukainen.
Matti Rautiainen: Daavidin tähti. Napakasti etenevä novelli kylmäverisestä murhasta ja sen tutkinnasta. Toissapäivänä juuri ihmettelin daavidin tähtiä Siilinjärven rautatieasemarakennuksen seinäkoristeina.

Kirjassa on 235 sivua. Se oli minulla matkalukemisena Helsingin reissulla. En ihan saanut kaikkea luettua, joten lopettelin kirjan tänään. Sanokaamme lukemisen kestäneen kolme päivää.

maanantai 14. lokakuuta 2019

Daniil Harms: Kurmiainen

Daniil Harms (1905 – 1942) kirjoitti elannokseen lastenrunoja ja näemmä myös lapsille soveltuvia tarinoita. Vuonna 2017 ilmestyi Katri Ahokkaan kokoamana ja suomentamana valikoima Harmsin lastenrunoja ja -tarinoita nimellä Kurmiainen.

Kovin kummoista vaikutusta eivät minuun nämä Harmsin lapsille tarkoitetut tekstit tee. En osaa sanoa monestiko niitä lapsille lukisin. Toisaalta on joskus kovin vaikea arvata mistä lapset sattuvat tykkäämään.

Harms ei selvästikään ole ihmeemmin tinkinyt oberiuttilaisista kerrontaa vinksauttamaan pyrkivistä periaatteistaan näissäkään lastenrunoissa ja -tarinoissa. Logiikka on tuvasta ulkona kuin tiikeri maantiellä. On täysin mahdollista että lapset nauttivat sellaisesta.

Suomentaja ei ole nähnyt ihan hurjasti vaivaa saadakseen runot soimaan nätisti. Vilkaisin pikaisesti Harmsin runoja venäjänkielisinä, eivätkä ne runoina mitään järisyttäviä olleet. Yksi runoista, taisi olla nimeltään Igra (suomeksi Leikki, kirjoitettu melko tarkkaan 90 vuotta sitten. Runossa Petka, Vaska ja Mishka leikkivät pihalla autoa, laivaa ja lentokonetta) vaikutti melko menevältä. Aika usein Harms oli jättänyt riimittelyn toiston varaan. Ilmeisesti kiireisellä taiteen uudistajalla oli ollut innostavampaa puuhaa kuin runon hiominen. Olen ollut ymmärtävinäni, että Harms tunnettiin Neuvostoliitossa lähinnä lastenrunoistaan. Kokeilin tietenkin suomentaa jotain Harmsin lastenrunoa, joita löytyy wikipediasta venäjänkielisinä. Sopivan lyhyt runo löytyi ja väsäsin siitä seuraavanlaisen suomenteen:

Kauanpa ne heppojaan
sirkuksessa opettaa.
Puoleen tuntiin hevoiset
saadaan meillä oppimaan!

Runon venäjänkielinen nimi on Долго учат лошадей. Sitä ei ole lukemassani kirjassa.

Tarinoissa on samaa arjen logiikan tarkoituksellista ohittelua kuin Harmsin aikuisväestölle suunnatuissa kertomuksissa. Mitä siitä sitten saa irti, ymmärtävätkö lapset hupsua logiikkaa paremmin kuin aikuiset? En tiedä.

Kirjassa on 34 sivua. Sen lukeminen kesti vähemmän aikaa kuin tämän tekstin kirjoittaminen. En tiedä onko kirjan suomentaja Katri Ahokas sama henkilö, joka ohjasi Siilinjärven kansalaisopistolla luovan kirjoittamisen ryhmää, jolle aikoinaan osallistuin. Moni muukin asia elämässä jää tietojeni ulkopuolelle. Meinasin unohtaa kehua, että kirjassa on kaunis kuvitus.

Daniil Harms: Perinpohjainen tutkimus

Venäläinen Daniil Harms (1905 – 1942) kirjoitti omituisia kertomuksen pätkiä ja yhtä omituisia pikku näytelmiä. Vuonna 2008 julkaistiin Mika Rassin suomentama ja valikoima kokonaisuus Harmsin tarinoita, näytelmiä ja kirjeitä nimellä Perinpohjainen tutkimus. Kirjan lopusta löytyy Jukka Mallisen laatima varsin kattava teksti, joka kuvaa Harmsin sekä hänen pietarilaisten hengenheimolaistensa nk. oberiuttien kirjailijaryhmittymän taidetta ja elämänkohtaloita.

Tämän kirjan lukeminen vei minulta aikaa vaikka kirja sinänsä on vain 221-sivuinen. Ja siinä on tyhjiä välisivuja ja kaikin puolin ilmavasti laadittu, joskin aika pientä tekstiä. Harms kuului siis oberiutteihin, jotka halusivat Venäjän vallankumouksen myötä mullistaa myös taide-elämää. Kuten tunnettua sosialistinen realismi ei sallinut kovin kummoisia taiteellisia uudistuksia ja siksipä nämä kokeilijat joutuivat painumaan maan alle joko kuvaannollisesti tai ihan oikeesti. Eikä elämä ennen tätä painumistakaan liene ollut kovin kaksista. Kirjeessään Kurskista Harms kertoo, ettei hän halua liikkua kaupungilla, sillä ihmiset pilkkaavat häntä kadulla. Harms kuvailee asiaa kenties humoristisesti, mutta uskon, että hän kertoo jotakin siitä todellisuudesta, jonka hän joutui kohtaamaan taidetta uudistavana huperona. Nykyään Harmsin tekstejä pidetään tietenkin uraauurtavana absurdismina. Monet oberiutit saivat Neuvostoliitossa maineenpalautuksen ja joitakin heistä alettiin pitää hyväksyttyinä kirjailijoina 1960-luvulla. Useimmat heistä kirjoittivat Stalinin aikaan lastenkirjallisuutta, jonka parissa he saivat huseerata vapaammin.

Sain aika monet remakat naurut lukiessani Harmsin kirjeitä. Niitten tyyli on sangen omintakeinen. Laitan pienen näytteen:

Hyvä Saša, tässä (ytimekkyyden vuoksi sanon vain ”tässä”, vaikka tarkoitan ”tässä kirjeessä”) aion puhua vain itsestäni. Tahdon, paremmin sanottuna, kuvailla elämääni. On kovin sääli, etten ole aiemmin kirjoittanut sinulle kirjeitä, muutoin olisin kirjoittanut niihin kaiken sen, mikä tästäkin jää pois.

Harms vaikuttaa kokevan maailman umpikujien ja hakoteitten kimuranttina sarjana, jonka mielenkiintoisuuden kanssa on vähän niin & näin. Koska eteenpäin ei pääse, voi vaikka keskittyä hassunkuriseen ilmaisuun. Oberiuttien ylevä ajatus oli kertoa tarinoita, jotka eivät etene kerronnan totuttujen lakien mukaan, he halusivat nähdä sanojen taakse, kuvata maailmaa sellaisena kuin se ei ole, jotta sen voisi nähdä sellaisena kuin se on. Jotakin tähän tapaan. Tämän ylevän tavoitteen takaa loisteleepi kuitenkin aika usein selkeä kriittisyys kirjoitusajan oloja kohtaan. Neuvostovaltio, joka joutui ihan konkreettisesti taistelemaan olemassaolostaan sekä ulkoista että sisäistä uhkaa vastaan, ei pitemmän päälle saattanut hyväksyä ovelasti kätkettyä arvostelua. Uudistajat työnnettiin marginaaliin.Totta kai tämä oli omiaan yllyttämään arvostelijoita jatkamaan mikäli vain keinoja keksivät.

Harmsin näytelmistä pisin löytyy tästä kirjasta suomennettuna nimellä Elisabet Bäng (alkujaan Jelizaveta Bam). Näytelmä alkaa sillä, että kaksi miestä paukuttaa Elisabet Bängin ovea ja vaatii häntä avaamaan. Ei tarvita erityisempää arvailua, jotta katsojalle selviää keitä miehet mahtavat olla. Lopussa Elisabet saa kärsiä tuomionsa. Näytelmän aikana tosin miehet einehtivät hänen kanssaan ja mieluilevat selvästi Elisabetia. Kirjan nimikertomuksessa Jermolaev puhuu lääkärille, jonka kanssa sukeutuu täysin järjetön keskustelu ja jonka lopuksi lääkäri antaa Jermolaeville tutkimuspillerin, johon hän kuolee.

sunnuntai 13. lokakuuta 2019

Muutamia asioja

Kävin katselemassa Kuopion kaupunginteatterin esityksen Cabaret-musikaalista. Musikaali on mielestäni mm. siinä suhteessa erilainen kuin aiheesta tehty vuonna 1972 valmistunut kahdeksalla oscarilla palkittu elokuva, jonka olen nähnyt useampia kertoja, että musikaalissa ihmiset etsivät rakkautta, kun taas elokuvassa he vaikuttavat etsivän nautintoja. Kuopion teatterin esitys oli oikein onnistunut. Vaikutti tosin ettei päivänäytöksessä kaikilta osin ollut henki päällä katsomossa ja sitä tehen sitten ei kaiketi näyttämölläkään. Pääosia vetävät nuoret näyttelijät ovat kyvykkäitä ja onnistuvat niin hyvin, että voivat jatkossa antaa mennä rennon relaxoituneella otteella. Toiseen kerrokseen, teatterin pyramidirappusten edustalle, on laitettu komeita viinitynnyreitä, joitten äärellä voi näköjään seisoskella väliajalla ilman viiniäkin. Kuopion esityksestä on aikaisemmin ansiokkaasti blogeerattu Kirjanurkkaus-blogissa.

Katselin eilen dokumenttiohjelman Ober Ost -nimisestä alueesta. Alue käsitti Latvian Kuurinmaan, Liettuan sekä osia koillisesta Puolasta ja luoteisesta Valko-Venäjästä. Nimitystä Ober Ost tästä alueesta käyttivät saksalaiset valloittajat ensimmäisen maailmansodan aikaan. Silloinhan Suomen jääkäripataljoona soti alueella osana Saksan keisarikunnan armeijaa. Dokumentin perusteella saksalaisten otteet siviiliväestöä kohtaan muistuttivat joiltain osin toisen maailmansodan aikaista tiukkaan kuriin alistamista. Tulin väkisin miettineeksi, olisiko kyse jostakin saksalaisesta perinteestä valloitettujen alueitten suhteen?

Ajatukseni harhautuivat myös liiviläisten kohtaloon. Osittain dokumentissa myös huomautettiin saksalaisten ensimmäisen maailmansodan aikaisten valloittajien halunneenkin esiintyä jonkinlaisina 1200-luvun kalparitarikunnan ja sen jälkeen perustetun saksalaisen ritarikunnan perinteen jatkajina. Liiviläiset kansana ovat lähes täysin sulautuneet latvialaiseen valtaväestöön. Kuurinmaalla on sentään rannikkokaistale, jota kutsutaan Liivinrannaksi. Siellä asui vielä 1930-luvulla liiviläisiä pienissä kalastajakylissä. Neuvostoaikana kylien elämää haittasi sosialistinen taloudenpito, joka ei sallinut yksityistä kalastustoimintaa. Tämä viimeistään näivetti kylät. Mielenkiintoinen yksityiskohta on kapearaiteinen rautatie, jonka saksalaiset ensimmäisen maailmansodan aikana rakensivat Kuurinmaalle. Siitä muodostui maailmansotien välisen ajan kulkuväylä Kuurinmaan liiviläisille. Niinpä miehittäjien toiminta saattoi tuoda mukanaan myös parannuksia alueen väestön elämään.

Olen joskus koettanut kuvitella mielessäni, millaisin miettein nykyisen Suomen alueen asujat olivat ottaneet vastaan ruotsalaiset ristiretkeläiset. Ristiretkistä Suomeen ei juuri löydy kirjoitettua historiaa. Mielenkiintoisella tavalla Henrik Gabriel Porthan koettaa arvailla millaiseen maahan ruotsalaiset ristiretkeläiset saapuivat ja millainen mahtoi olla vastaanotto. Olen itse alkanut asettua sille kannalle, että tuon ajan hämäläiset ja karjalaiset saattoivat aivan hyvin itse haluta päästä Ruotsin alaisuuteen. Kun lukee Henrikin Liivinmaan kronikasta, millainen sotataidollinen ylivoima saksalaisilla valloittajilla oli Liivinmaan alueella, saattoivat nykyistä Suomea asuttaneet heimot jalkajouseen tarttumattakin tajuta, ettei heidän olisi järkevää asettua sotimaan ylivertaista ruotsalaista miehittäjää vastaan. Veroja maksamalla ja uuden uskonnon näennäisesti hyväksymällä väestö katsoi kenties selviävänsä helpommalla ja saavansa vahvemman suojelijan kuin minkä heidän metsästäjä-peltoviljelijöistä koostuva kansansa kykenisi pystyyn nostamaan. Tämä sittemmin suomalaisiksi kutsuttu väestö säilytti omia tapojaan ja uskomuksiaan salassa vallanpitäjiltä, niin että vielä 1800-1900-luvuilla ”pakanallisia” kulttipaikkoja piti määrätä tuhottavaksi viranomaisten toimesta.