Taivalkoskelainen
maanviljelijä ja karjankasvattaja Heikki Luokkanen (s. 1964) kirjoittaa
runoja taivalkosken murteella. Luin hänen kaksi runoteostaan: Sonnaatteja selekosesta, vuodelta 2013 ja Kostonrannan rapsotiat, vuodelta 2017.
Sonnaattien
takakanteen laatimassaan tekstissä Luokkanen vertailee runojaan puihin,
niitten puitten käyttötarkoituksen mukaan. Mikä kelpaa paneeliksi, mikä
reenjalaksiksi. Lahopuutakin voi olla joukossa, mutta vaikka olisi
tykky latvan katkaissut, niin puun sisältä saattaa löytyä arvokalun
tarpeet, kun vain essiin kaevelee. Tämän taidon Luokkanen kyllä
hallitsee. Hänen runoistaan löytää ajatuksen sineä, jota muuallakin
kuin Koillismaalla voi tarkastella ilahtuen. Lukijana haltioidun kerta
toisensa jälkeen Luokkasen ympäriltään löytämistä pienistä
yksityiskohdista, joista runoina kasvaa lämmin ja kotoisa kuva maaseudun
rauhasta. Aika on armahtavasti kulkenut hiljenneitten pientilojen
sivuitse, niin että elikoita loihtiva trulli löytää navetasta ja
tallista vain siellä joskus sijaansa pitäneitten lehmien ja hevosten
muiston. Tai saattaa saunan lattialla kulkeva muurahainen saada
kulkuluvan sitä ihmettelevältä isäntämieheltä. Niinikään voi piirongin
laatikosta löytynyt vanha neulatyyny ilahtua saadessaan lopulta
käyttötarkoituksen, kun siihen joku taipperi kiinnitetään. Parsinavetta
saa oodinsa, gotler-tanko ylistyslaulunsa. Runot suovat lohtua niille,
jotka ovat niin usein sitä ilman jääneet – lukijan päätä silitetään
veikeän hymyn kanssa.
Kuten yleensä lyyrisessä aihevalikoimassa,
on rakkaudella sijansa Luokkasen runoudessa. Parissakin runossa
lähdetään etelään, jopa Ruotsiin asti työhön ja luvataan palata joskus
kun on saatu kasaan rahat taloon, jossa on uuni ja takka ja semmonen huussi, josta lähtöö veen mukkaan kakka.
Nuori poika saa mopon tarakalle etelästä kesänviettoon saapuneen
neitosen. Ja se mopokin toimii, kun on käyttöohjeet luettu. Erotiikka
kukkii myös vanhusten välillä, kunhan mummeli muistaa tummelin. Navetan
tuuletushormin suulla talven lämmitellyt varpunen lemahtaa sonnalle,
mutta yrittää silti tehdä vaikutusta paikkakunnalle saapuneeseen
lajitoveriinsa. Atomiaikakin ehättää pohjoiseen raha-automaatin ja
lypsyrobotin rakkaustarinan myötä.
Myös kitkeriä sävyjä Luokkasen
runot tavoittavat EU:seen kohdistuvassa arvostelussa. Tarkastajat
tekevät iskuja pienen viljelijän tilalle, nautaeläinten korvamerkit
tarkastetaan ja navetan alat mittaillaan, peltojen hoidon tarkkailusta
puhumattakaan. Maaseutu, tuo viimeinen vapauden korpimaa, ujuu
direktiivien ja kalastuksen valvonnan piiriin. Maalla eläjälle maaseutu
merkitsee kuitenkin kotia, sen kodin rajat ovat laajat, ne ulottuvat
soille ja selkosille. Porot syövät kukkapenkin kasvillisuuden,
thaimaalaiset poimivat metsästä marjat. Suohauta koitui muinoin janoisen
lehmän kohtaloksi.
Runoissa ei korosteta liikaa lämpimiä sävyjä,
ne esitetään velmuilevan maanläheisyyden kautta. Huimimmillaan runojen
filosofinen näkemys koskettelee elämän tarkoituksen ja olemassaolon
kysymyksiä yllättävällä, hauskalla tavalla, joka saa minut lukijana
vuodattamaan yhtä aikaa ilon ja haikeuden kyyneliä. Näyte
pääsiäisellisestä runosta Tunnollinen rulli, jossa muinoinen
trulli kiertelee yhä tehdäkseen pahuutta tyhjenneissä navetoissa.
Maaseutu on kuin hiljainen kotiseutumuseo, josta elämä on poissa:
Ja pian kääntyy takasin
tuo tunnollinen rulli
vain sielun silimin haavan sai
se kuviteltu mulli
ja lehmän utareistakaan ei
parteen tipahtele aito veri
se kauan sitten tapahtui
kun aika oli ihan eri
Luin
näitä kirjoja noin viikon. Molemmissa on vajaat sata sivua. Suosittelen
Luokkasen runoja lämpimästi sille, joka haluaa tietää millaisista
runoista minä oikein mahdan pitää.
Olen kuusikymppinen mieshenkilö. Elän vaatimatonta elämää. Luen jotakin silloin tällöin. Blogissani kerron lukemastani.
maanantai 29. huhtikuuta 2019
Kurt Vonnegut: Ajanjäristys
Amerikkalainen Kurt Vonnegut (1922 –
2007) kirjoitti vuonna 1997 julkaistun romaanin Timequake.
Vuonna 1998 siitä ilmestyi suomennos nimellä Ajanjäristys,
suomentajana Erkki Jukarainen. Teoksen piti olla Vonnegutin
viimeinen. Sen jälkeen on kuitenkin ilmestynyt vielä kirja, joka on
julkaistu suomennettuna vuonna 2007 nimellä Maaton mies.
Minä luin kuitenkin toistaiseksi vain
tämän Ajanjäristyksen. Siinäkin oli minulle tekemistä.
Vonnegut aloittaa Ajanjäristyksen
kertomalla näkemyksensä Ernest Hemingwayn pitkästä
novellista, joka on julkaistu suomennettuna nimellä Vanhus ja
meri. Joku kalastaja oli kertonut Vonnegutille, että novellissa
kuvatun vanhuksen olisi pitänyt ottaa pyytämästään miekkakalasta
parhaat palat veneeseensä ja jättää loput haitten ruuaksi.
Vonnegut kertoo kirjoittaneensa kymmenisen vuotta romaania nimeltä
Ajanjäristys, kunnes hän oli päättänyt tehdä sille niin kuin
vanhuksen olisi pitänyt tehdä miekkakalalle. Lukijana olen
kiitollinen Vonnegutille tästä päätöksestä lyhentää
romaaninsa suomennettuna vain 246-sivuiseksi. Siinäkin oli minulle
lukemista.
Itse ajanjäristys ei minusta
ole kovin kiinnostava ajatuksena eikä juuri muutenkaan. Kyse on
siitä, että maailmankaikkeus eräänä hetkenä helmikuussa vuonna
2001 päättää lakata laajenemasta ja alkaakin supistua, niin että
Maapallon asukkaat palaavat äkillisesti elämässän kymmenen vuotta
taaksepäin. Sitten maailmankaikkeus alkaa kuitenkin heti laajeta ja
ihmiskunta joutuu elämään kymmenen vuotta uudestaan täsmälleen
samalla tavalla kuin aikaisemminkin. Romaanissa esiintyvä
kuvitteellinen scifi-kirjailija Kilgore Trout kirjoittaa
tapahtumasta muisteloteoksen Kymmenen vuottani
automaattiohjauksella. Tätä ja melko monta muutakin Troutin
tekstiä Vonnegut käsittelee romaanissaan. Mukana on kuitenkin myös
Vonnegutin oman elämän tapahtumia, ainakin sellaisina ne esitetään.
Vonnegut muistelee oman elämänsä lisäksi nimeltä mainiten
perheenjäseniään, sukulaisiaan, tuttaviaan, kollegoitaan ja muita
hemmoja. Mikäpä hänessä. Onhan siinä lukemista.
Kirjaa lukiessani minut valtasi usein
nyreys. Se johtui siitä, että Vonnegut itsekin myöntää eläneensä
hyvän elämän. Eikä pelkästään niin, vaan hän kertoo
jutelleensa toisen kirjailijan kanssa ja heidän päätyneen siihen
tulokseen, että tällä planeetalla elämisen arvoista elämää
viettää vain 17 % ihmisistä. Kokenut lääkäri oli kuulemma
pitänyt arviota jokseenkin osuvana. Hän sanoi miettineensä
mikseivät hänen potilaansa tee itsemurhaa. Myöhemmin
kirjekuoriostoksilla Vonnegut kohtaa köyhiä ihmisiä, joitten elämä
ei ole silmiinpistävästi elämisen arvoista. Minun on vaikea
ottaa tätä kaikkea huumorina, mustanakaan. Samastun liiaksi
planeetan enemmistöön. Siinä sitä on samastumista.
Vaikka toisaalla kirjassaan Vonnegut
sanoo kertomakirjallisuuden olevan ”ele-englantia”, jossa
todellisuus sovitetaan tukemaan kerrontaa, hän on kuitenkin
huolissaan kirjojen tulevaisuudesta. Hänen mielestään ihmiset
haluavat löytää kirjoista samansuuntaisuutta oman ajattelunsa
kanssa. Vissiinkin juuri tämän vuoksi minun on vaikea samastua
Vonnegutin tekstiin. Hän kun ei kuulu planeetan enemmistöön. Hän
näkee taideteoksen olevan vain puolet kahden ihmisen (taiteilijan ja
taiteennauttijan) välisestä keskustelusta. Siihen kuuluu hänen
mukaansa olennaisena osana tieto siitä, kuka ja millainen taiteilija
on. Jos kyse olisi keskustelusta, eikö taiteilijankin siten pitäisi
tuntea taiteennauttija? Tätä sanastoa soveltaen taideteos
pikemminkin julistaa kuin keskustelee. Ehkä Vonnegut kumminkin
jotenkin aavistaa minut lukijana, sillä hän kirjoittaa:
hölynpölyn hyväksyminen on
olennaisen tärkeää, mikäli haluaa nauttia runoista ja romaaneista
ja novelleista ja myös näytelmistä. Jotkut kirjailijoitten
esittämät väitteet ovat kuitenkin niin tolkuttomia, ettei niitä
voi millään uskoa.
Tähän minun on uskominen?
Luin kirjaa aika pitkään, joskin
loput 109 sivua päivässä, kun tunsin saavani kirjan luettua.
keskiviikko 24. huhtikuuta 2019
Ketjukolaaja Brandy
Aikoinaan kun löysin nämä blogit
netistä, ensimmäinen seuraamani blogi oli Lukuisan blogi. Vähän
kerrassaan tajusin, että muitakin blogeja oli olemassa. Sitten
päätin perustaa omani. Siitä on jo kahdeksan vuotta aikaa.
Nyt
luin Lukuisan blogista haasteesta, jossa kannustettiin kertomaan,
mitkä viisi kirjaa kuvastavat blogisi brändiä. Minulle tuli
ensimmäisenä mieleen eteläafrikkalainen Kap Brandy, jota joskus
1980-luvulla naukkailin. Luulin, ettei sitä enää Alkossa
myydäkään, mutta onhan siellä vieläkin myynnissä Cape Brandy
-niminen juoma 0,7 litran pullossa. Muistaakseni oli Kap Brandykin
niissä isoissa pulloissa. Napsin sitä aikoinaan, kun olin
leirintäalueella kesätyössä. Minulla oli jemmapullo yhdessä
tyhjässä mökissä. Brandystä imin lohtua tylsään työhön.
Blogia perustaessani ajatukseni oli
lukea kirjoja saadakseni selville, olenko menettänyt jotain, kun en
ole lukenut kirjoja. Olin nimittäin lukenut siihen saakka kirjoja 0
– 3 kirjan vuosivauhdilla. Blogin myötä halusin lukea sellaisia
kirjoja, joilla olisi saattanut olla merkitystä kehitykselleni
ihmisenä, jos olisin ne aikanaan lukenut.
Kun perustin blogini olin täyttänyt
50 vuotta. Olin pitkäaikaistyötön merkonomi. Kap Brandyä en edes ajatellut vuosikausiin. Lapset ja asuntolaina olivat
etusijalla. Talon hoito oli tylsää puuhaa, en pitänyt siinä
hommassa juuri mistään. Blogin perustamistalvi lienee tarjonnut
paljon lumityötä, sillä valitsin nimimerkikseni ketjukolaaja –
ketjupolttajaa mukaellen.
Ensimmäisenä blogivuonna luin
joitakin kirjoja. Toisena vuonna sama jatkui, eikä asianlaita ole
varsinaisesti ottanut muuttuakseen. Jotkut kirjat ovat totta tosiaan
lisänneet käsityksiäni joistakin asioista, mutta eivät ne ole
mitään tärkeitä asioita, ennemminkin voisi kuvitella niitten
asioitten tuntemisen saavan minut tuntemaan itseni tärkeäksi,
vaikken sitä olekaan. Minut laitettiin eläkkeelle, enkä ole edes
täyttänyt kuuttakymmentä. Yhteiskunnalla ei ole koskaan ollut
minulle käyttöä. Kirjastossa asioidessani minua neuvotaan yhä
kuin apukoululaista.
En voi sanoa imeväni kirjoista lohtua
elämäni merkityksettömyyteen. Toisaalta en viitsi lopettaakaan
lukemista, vaikkei se tuota minulle juuri muita elämyksiä kuin
helpotusta, kun olen saanut jonkun kirjan taas luettua. On
hupsunhauskaa sanoa lukeneensa jonkun kirjan, mutta harvemmin siitä
lukemisesta nautintoa kertyy.
Nyt kuitenkin olen ahdistanut itseni
tilanteeseen, jossa minun olisi nimettävä viisi kirjaa, jotka
kuvaavat Ketjukolaaja Brandyä. Tietysti voisin sanoa, että ne
olisivat kirjoja, jotka tekisivät lukemisen mielekkääksi
opettamalla minulle jotakin uutta. Voisin vaikka itse keksiä
sellaisia kirjoja. Sellaista kirjaa kirjoittamaan en pysty,
pystyneekö kukaan muukaan.
Otan siis keksiäkseni kirjoja, jotka
mullistaisivat maailmankuvani parempaan suuntaan:
- Hyljeksityn piristys. Haapasaarelaisen hylkeenpyytäjän kuvaus itäisen Suomenlahden jäälakeuksilta avautuu maailmankatsomukselliseksi matkaksi ihmisyyden ytimeen. Tai jos ei ytimeen, niin potkiipahan hauskasti nilkoille.
- Paljasjalkainen jalkapalloilija. Kuopiossa on pelattu jalkapalloa jo vuosikymmenet ja jokainen pallonpotkija muistaa juhlahetkinä ne tilaisuudet, jolloin sai pelata tuntemattomien kanssa jollakin nurmikolla paljasti jaloin kesäpäivän lämmössä. Muisteloita ja kuvia.
- Miun murtein ja siun säksätykseis. Tutkijapari haastatteli eri puolilta Suomea, eri murrealueilta lähtöisin olevia aviopareja ja kokosi parhaat palat kirjaksi, jossa esitellään selviytymistarinoita ja ilonaiheita.
- Saksittuja harhalaukauksia. Alaotsikoltaan Hupsuimpia uutisointeja maailman lehdistöstä nostaa esiin uutisia, joissa puhuttiin asioista, jotka tekivät niistä julkaisuajankohtaansa nähden erittäin huonosti valittuja. Kirja kasvaa osoittamaan maailman kuvaamisen vaikeutta ellei peräti mahdottomuutta.
- Kasvien puheita, eläinten esitelmiä. Yllättäen kiven alta löytynyt uskonnollisen kirjallisuuden helmi valottaa gnostilaiseen ajatteluun sisältynyttä kasvi- ja eläinkunnan mielipiteitä huomioivaa kertomusperinnettä, jossa kasvit ja eläimet saavat kertoa oman näkemyksensä elämän menosta. Tosiasiassa puhtaasti inhimillisen näkökulman kuultaminen tekstien taustalta ohjaa lukijan pohtimaan kaiken ajattelun itsekeskeisyyttä ja tarkoitushakuisuutta.
Vähänkään asiaa ajatellen huomaan, etteivät nämä kirjat muuttaisi minua mitenkään vaan pikemminkin vahvistaisivat omia näkemyksiäni asioista. Voisi niitä silti olla ihan kiva lukea.
perjantai 12. huhtikuuta 2019
Hanna Asp: Minna Canth läheltä nähtynä
Kirjailija Minna Canthin (1844 –
1897) lähipiiriin lukeutunut Hanna Asp (1868 – 1948)
kirjoitti vuonna 1948 julkaistun pienen, mutta paljon
mielenkiintoista tietoa sisältävän teoksen Minna Canth läheltä
nähtynä. Luin sen.
Alkusanoissa Asp kertoo, että häntä
on pyydetty kirjoittamaan ylös muistojaan Minna Canthista, jonka
kodissa Kuopiossa Hanna asui koulutyttönä. Kirjailija Canth halusi
pitää Hannan perheenjäsenenään senkin jälkeen, tämä käy ilmi
kirjassa siteeratuista kirjeistä. Niinpä Hanna Asp vieraili
Kanttilassa myös sitten kun oli jo siirtynyt itsenäiseen
elämään eteläiseen Suomeen.
Asp kuvaa sujuvasti ja selkeästi Minna
Canthin elämän pääpiirteitä samoin kuin pienempiä pikantteja
sivujuonteita. Hän luo katsauksen Canthin elämään jo ennen
Kuopion aikoja, kuvaa hänen uraansa Kuopiossa kirjailijana sekä
kauppiaana (vuosina 1880 – 1897). Asp kertoo Minna Canthin elämän
tärkeistä ihmisistä: hänen perheestään, taiteilijatuttavista,
Kuopion läheisistä, uudistuksia toivovista henkilöistä sekä
varsinkin Kanttilassa tiuhaan vierailleesta opiskelevasta nuorisosta,
jota kirjailija kannusti parhaansa mukaan. Canthin harrastuksista
tuodaan kirjallisuuden ja yhteiskunnallisen ajattelun ohella esille
leikkimielinen hauskanpito, luontoretket ja kortinpeluu, lopussa
kokeillaan spiritismiäkin. Kirja päättyy Minna Canthin haudalle.
Minna Canthin kuoleman myötä tunnelma Kuopiossa muuttui. Asp kuvaa
Kuopion palanneen vanhaan rauhaansa:
Se oli jälleen idyllinen
pikkukaupunki, joka ei enää vetänyt ihailevia eikä myöskään
harmistuneita katseita puoleensa, johon ei enää vaellettu pelkästä
uteliaisuudesta pitkien, vaikeitten matkojen takaa.
Kirjan alussa Asp kuvaa, miten hän
ensi kertaa saapui tuohon kaukaiseen Kuopion kaupunkiin ensin junalla
Tampereelta Pulsan asemalle, sitten tärskyvillä kievarirattailla
Lappeenrantaan ja sieltä Pietarista tulleella laivalla Kuopioon.
Samalla tapaa Minna Canthin matkat Helsinkiin olivat monen mutkan ja
pitkien taipaleitten takana, sillä Savon rata Kuopioon valmistui
vasta syksyllä 1889. Kuopion lähiseuduille Canthin perhe sen sijaan
teki usein retkiä, varsinkin Puijon vaara sekä soutumatkan
päässä sijaitseva Myhkyrin saari Kuopionlahden takana
olivat vierailujen kohteina. Myös Maaningan Tuovilanlahdessa
sijaitsevalle komealle Korkeakoskelle Canthit veivät
vieraitaan. Pitkien matkojen vuoksi vieraat usein viipyivät pitkiä
aikoja matkakohteissaan, jolloin Minna Canth saattoi käydä laajoja
keskusteluja vieraittensa, mm. Suomalaisen teatterin johtajan
Kaarlo Bergbomin kanssa. Asp kertoo millaisista
periaatekysymyksistä johtuen Canth sittemmin oli joitakin vuosia
välirikossa Bergbomin ja kirjailija Juhani Ahon kanssa.
Järnefeltin perheen Kuopiossa asumisen merkitystä Canthille
Asp korostaa, mutta toteaa Elisabeth Järnefeltin käyneen ajan oloon
Minnalle liian pessimistiseksi seuranpitäjäksi. Minna Canth piti
leikistä, huumorista ja kortinpeluusta – kahvinjuonnin lisäksi.
”Ein ganz kleines” tarkoittikin Kanttilassa
skruuvinpeluuta, sen väkevämpiä Asp ei mainitse.
Mitään suuria ja hätkähdyttäviä
tietoja kirjassa ei tuoda esille. Minna Canthin elämää läheltä
nähneen kuvaus on silti kiinnostavaa ja antoisaa luettavaa. Se
kertoo ajasta, jonka elvyttäminen henkiin katsauksenomaisella
tavalla palvelisi Kuopion tarjottavaa matkailun alalla. Kuopiota
tulisi markkinoida vanhana, romanttisena kulttuurikaupunkina.
Kirjassa on vain 149 sivua, sen
lukemiseen kului minulta viitisen päivää. Hyvä kun luin.
tiistai 2. huhtikuuta 2019
Vaimoja Minna Canthin fiktioista
Tasa-arvon puolesta puhuja ja naisväen
oikeuksia ajanut kirjailija Minna Canth (1844 – 1897) kirjoitti
novelleja, näytelmiä ja pienempiä romaaneja. Luin samoihin kansiin
vuonna 1981 aseteltuina kaksi hänen fiktiivistä tarinaansa.
Lehtori Hellmanin vaimo,
novelli/pienoisromaani vuodelta 1890, kertoo Selmasta, joka käy
seminaaria. Seminaarin tyttöpuolisten opiskelijoitten suuri unelma
vaikuttaa olevan päästä naikkuun tiukkapipoisen uskonnonopen,
lehtori Hellmanin kanssa. Kakkosvaihtoehto olisi luonnontieteitten
lehtori Korner, kevytmieliseksi mutta hyväsydämiseksi mainittu.
Erittäin vähinkin kuvailuin Canth pystyy viestittämään, että
Selma saavuttaa viheliäisen voiton päästessään Aarnold Hellmanin
vaimoksi.
Nimestään huolimatta lehtori Hellman
ei tosin ole mikään piru mieheksi. Hän on vain työlleen
omistautunut herra, joka haluaa olla herra myös kotonaan. Ajatus on,
että herraa katsoo vaimokin ylöspäin. Vaimo on palvelijoitten
päällikkö, eikä pienessä huushollissa tarvita yhtä palvelijaa
enempää. Nuori Selma ei osaa keittää edes munavelliä, joten hän
on käytännössä täysin avuton emäntä talossa. Selma jää
ilman järkevää tehtävää ensimmäiseen pahoinvointiinsa saakka.
Hauskaa ajanvietelukemista tämä
novelli ei edusta, ellei halua naureskella nuorten neitosten
kuvitelmille idyllisestä yhteiselosta sankarillisen miehenpuolen
kanssa. Tunnelma vaihtuu kuin veitsellä leikaten, kun Selma laskee
purtensa avioliiton satamaan.
Työmiehen vaimo,
viisinäytöksinen näytelmä vuodelta 1885, kertoo Ristosta ja
Johannasta, jotka näytelmän alussa juhlivat häitään. Johanna on
säästänyt rahaa pankkiin kuusisataa markkaa. Ne joutuvat nyt hänen
miehensä Riston haltuun, sillä mies hallitsi tuohon aikaan myös
vaimonsa omaisuutta. Riston juopotteluun taipuva mieli tulee ilmi jo
häissä. Tämän lisäksi hääilon pilaa nuori Homssantuu,
½-romanineito, joka väittää Riston kihlanneen hänet. Johanna
järkyttyy, hänen ystävänsä Vappu neuvoo Johannaa jättämään
heti miehensä, mutta muu väki suostuttelee Johannan jatkamaan
ilonpitoa.
Muissa näytöksissä asiat sujuvat
Johannan kannalta aina vain huonommin. Myös Homssantuu joutuu Riston
vuoksi yhä hankalampaan asemaan. Risto sen sijaan vierailee
anniskelussa toverinsa Toppo mukanaan. Tragedia rakentuu
viinan ja naisten kautta, laulua on mukana siedettävästi. Näytelmän
perusteella 1800-luvun yhteiskunnassa miesten ylivalta pohjautui aika
lailla naisten orjan muotoon. Naisilla oli ehkä sanan sija, mutta
sillä sanalla ei vaikuttaisi olleen paljonkaan arvoa. Niinpä tärkeä
sivuhahmo, Leena-Kaisa, kehottaakin kaameata epäoikeudenmukaisuutta
kohdannutta Johannaa seuraavasti:
Niin, niin! Jumalan viha kohtaa sinua
ankarana, Johanna parka. Mutta ota kaikki nöyrällä sydämellä
vastaan ja muista, että hän vain rakkaudesta kurittaa.
Leena-Kaisa tuntuu myös tietävän,
että vaimossa on syytä, kun mies juo. Toppo sen sijaan ylistää
kotimaisen alkoholin nauttijoita siitä, mitä hyvää valtio
viinaveron avulla saakaan aikaiseksi: kouluja, rautateitä,
lukusaleja, kansankirjastoja, tyttökouluja ym.
Minusta nämä kaksi Canthin kertomaa
olivat oikein sopivainen sukellus hänen kirjallisiin maailmoihinsa,
näytelmät vaikuttavat eritoten olleen Canthin alaa.
Pienitekstisessä kirjassa on vain 124 sivua, lukea tihrustaminen
sujui parissa päivässä.
maanantai 1. huhtikuuta 2019
Alejandro Zambra: Kotiinpaluun tapoja
Chileläinen Alejandro Zambra (s. 1975)
kirjoitti vuonna 2011 julkaistun romaanin Formas de volver a casa.
Teoksesta ilmestyi vuonna 2017 Laura Vesannon laatima
suomennos nimellä Kotiinpaluun tapoja. Luin sen.
Romaani alkaa eksymisestä sekä
maanjäristyksestä Santiagossa vuonna 1985. Se päättyy
kotiinpaluuseen maanjäristyksen jälkeen Santiagossa vuonna 2010.
Kyseessä on kaksi eri maanjäristystä.
Kerronta on minämuotoista. Romaani on
jaettu neljään lukuun, joista ensimmäisessä kertoja ensin eksyy
kuusivuotiaana ja kokee maanjäristyksen yhdeksänvuotiaana.
Naapuruston lapsille järjestetään telttamajoitus, aikuiset
viettävät yötä nuotion ääressä. Uutta maanjäristystä
pelätään kuin maailmanloppua. Yöllä kertoja kohtaa ensimmäistä
kertaa muutamaa vuotta vanhemman Claudian, jonka eno asuu pojan
naapurissa. Joitakin aikoja myöhemmin Claudia pyytää poikaa
vakoilemaan enoaan ja poika tekee työtä käskettyä. Eräänä
päivänä enon luona käy nainen, jota poika seuraa kaukaiseen
kaupunginosaan. Romaanin muissa luvuissa aikuiseksi varttunut kertoja
käy läpi sitä mitä oli kokenut Claudian kanssa ja hänen enoaan
vakoillessaan. Muisteloihin sekoittuu kertojan oman perheen lisäksi
hänen suhteensa tyttöystäväänsä.
Kun ajattelen Chileä mieleen tulee sen
mainio jalkapallomaajoukkue. Kun olin lapsi 1970-luvulla ja pelasin
itsekin jalkapalloa, tuli televisiosta kovin tutuksi Santiagon
jalkapallostadion. Tässä romaanissa stadionin ohitse kuljetaan,
mietitään mitä stadion kellekin merkitsee. Pojalle se oli pitkään
paikka, jossa hän sai ensimmäistä kertaa syödä jäätelöä.
Lukija hoksaa jo varhaisessa vaiheessa, että vaikka stadionia tuskin
mainitaan, kertomus pyörii sen ympärillä.
Toisin kuin monissa vakavaa aihetta
käsittelevissä romaaneissa, tässä ei tähdätä
sokkivaikutukseen. Sillä kun sota on ohitse, rauha tuo mukanaan
nurmettuvat kummut ja öljyssä keitetyt sipulit. Aina on iskelmiä,
elokuvia, romaaneja, mezcalia ja matea, pisco souria ja punaviiniä,
niin ja jalkapalloa. Autot ajavat ohi kuin pilvet, sisko tahtoisi
romaaniin, tyttöystävä ei tahtoisi jäädä. Ja jossakin on
Claudia. Kerronta on arkipäiväisen runollisen ilmavaa, kaikkea
tapahtuvaa ei ahdeta kansien väliin. Maa kokee järistyksiä siinä
missä kertojan omakin elämä. Näin kertoja kuvaa saamiaan, isältä
käyttämättä jääneitä paitoja, jotka huomaa oitis itselleen
liian pieniksi:
Nyt katson paitoja, levitän ne
sängylle. Yhdestä pidän erityisesti, petrolinsinisestä. Sovitin
sitä juuri, se on liian pieni, siitä ei pääse mihinkään. Katson
peiliin ja mietin, että vanhempien vaatteiden pitäisi aina olla
meille liian suuria. Mutta mietin myös, että juuri tätä minä
tarvitsin, että toisinaan meidän on hyvä pukeutua vanhempien
vaatteisiin ja katsella itseämme pitkään peilistä.
Etsin kirjastosta Z-kirjaimen kohdalta
jotain ja huomasin tämän kirjan. Se oli minulle oikein sopiva
valinta: konstailematon kertomus hallituin runollisin vivahtein.
Sivuja on vain 155. Lopussa on vielä luettelo muista hiljattain
suomennetuista kiinnostavista kirjoista. Alberto Fuguet, Marcela
Serrano ja Roberto Bolaño voisivat kirjoittajina tulla kyseeseen.
Teoksen lukeminen ei sinänsä kestänyt kauaa, lumityöt ja muut
nimipäivät vain vähän viivästyttivät, niin että taisi mennä
viitisen päivää aloituksesta loppuun. Muitten kirjablogien
lukukokemuksia löytää kirjoittamalla googleen: Alejandro Zambra
Kotiinpaluun tapoja blog.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)