Powered By Blogger

lauantai 30. joulukuuta 2017

Joulunpunaista Uutta Vuotta!

”Ovella Sylvester vuottaa”, mutta Taavetti tuossa vielä toppuuttelloo. Niin on kulunut jälleen yksi vuosi ja blogeerausta on tullut harrastetuksi. Luin satakunta kirjaa, joista iso osa oli suomalaisia. Sen verran monta kirjaa jäi lukematta, että taidan jatkaa suomalaisen kirjallisuuden parissa vielä ensi vuonnakin ainakin jonkin aikaa. Onhan tässä nyt aikaa, kun myönsivät minulle elakkeen.

Joulukuu meni aluksi muutellessa ja lopuksi kupitellessa. Kirjojen pariin en ihan vielä ole revennyt, mutta nyt ajattelen pitää nenänvalkaisua kuukauden tai kolme, joten jospa siinä hätäpäissään vaikka lueskelisi. Myös kolahommia on ihan lupaavasti, alkutalvesta jo kaikki paikat täynnä valtavia lumikasoja.

Laitan loppukevennykseksi kuvan itsestäni joulunpunaisissa. Toivotan kaikille tälle sivustolle eksyneille hyviä joulunpyhiä ja onnellista uutta vuotta!

sunnuntai 10. joulukuuta 2017

Leena Krohn: Umbra

Leena Krohn (s. 1947) kirjoitti vuonna 1990 julkaistun romaanin nimeltä Umbra. Luin sen, koska olin katsellut Maria Ruotsalan tämän romaanin pohjalta vuonna 2013 ohjaaman elokuvan nimeltä Apeiron. Tuumin elokuvaa katsellessa, että olisi hyvä saada lukea romaani kaikessa rauhassa, niin että ennättäisi edes vähän mutustella monia tarinassa esiin nousevia asioja.

Romaanin päähenkilö Umbra on yleislääkäri, joka kumminkin usein työskentelee sielullisista ongelmista kärsivien asiakkaitten parissa. Osa potilaista on sellaisia, joitten sielullisista ongelmista heidän uhrinsa ovat joutuneet kärsimään. Kuten arvata saattaa, tällaisten asioitten ja asiakkaitten parissa toimiminen rassaa Umbraa ja saattaa hänen omat tunteensa ja ajatuksensa liikkeelle. Tosin Umbra harrastaa myös muita juttuja: hänen intohimonaan on kerätä Paradoksien arkistoksi kutsumaansa kokoelmaan sellaisia paradokseja, joille ei ole löydettävissä ratkaisua (kirjan alaotsikkona on Silmäys Paradoksien arkistoon). Suurin arvoitus ja hämmennyksen aihe Umbralle on äärettömyyden käsite, johon Ruotsalan elokuvan nimi, Apeiron, viittaa. (Älkää pelätkö, en tässä spoilaa mitään!) Romaani koostuu Umbran huomioista ja pohdinnoista hänen tavatessaan asiakkaitaan ja muita tyyppejä.

Vaikka romaanin kerronta on sinänsä aika tavalla perinteistä, on tapahtumissa paikoitellen tiettyjä surrealistisia piirteitä, jotka toimivat kärjistyksinä ja joitten kautta päästään pähkäilemään mm. sitä, voiko ihmiskunnalla olla yhteistä, sisäänrakennettua omaatuntoa. Pahantekijät, joita Umbra työssään tapaa, vaikuttavat operoivan omantunnon ulkopuolella, mutta onko kyse kuitenkin siitä, että riittävän pitkälle äärettömyyttä kohti venyvä vaihteluväli vain kattaa kaikenlaiset tulkinnat omastatunnostakin? Romaani jakautuu selkeisiin lukukappaleisiin, joissa kussakin Umbra tapaa uuden potilaan tai muistelee omaa elämäänsä tai vierailee taidemuseossa jne. Umbra itse on mukana kaikissa lukukappaleissa, joskaan ei ihan kaikissa keskushenkilönä.

Laitan tähän yhden katkelman, joka tuntuu sopivan erinomaisesti minuun. Ihmiskunnan elämänmenon valtavirtaa vastaan dallaava potilas, jonka elämä kulkee vanhuudesta kohti nuoruutta, saa Umbralta seuraavanlaista opastusta:

menkää kotiin. Menkää niin nopeasti kuin pääsette ja eläkää siellä, kunnes synnytte. Tai kenties teidän on odoteltava syntymäänne täällä. Asia ratkeaa ennen pitkää, olkaa siitä vakuuttunut. Siellä, missä on teidän todellinen kotinne, teitä ei vaivaa mikään. Olette OK. Mutta täällä te tulette olemaan aina muukalainen.

Umbra kehottaa potilasta etsimään itselleen toisen maailmankaikkeuden. Olen joskus itse kuvannut omaa omituisuuttani sanomalla, että olen palanen palapelistä, jota tämä yhteiskunta ei juuri nyt kokoa. Minusta ihan sama tilanne, olen ok, pitäisi vain löytää uusi maailmankaikkeus. Näin se menee. Onneksi minut päästettiin eläkkeelle. On siitäkin vielä matkaa kotiin. Saatikka uuteen maailmankaikkeuteen. Ehkä teen sen itse?

Umbrassa on vain 153 sivua, mutta eivät kaikistellen ihan niitä helpoimpia sivuja. Edes minulle. Lukemiseen kului nelisen päivää. Kannatti lukaista. Suosittelen kevein mielin myös Krohnin kirjoittamaa, Umbraan verrattuna vähintään yhtä erikoista romaania nimeltä Tainaron.

keskiviikko 6. joulukuuta 2017

Mika Waltari: Kolme pienoisromaania

Mika Waltari (1908 – 1979) kirjoitti Sinuhea lyhyempääkin proosaa kirjailijanuransa varrella. Luin samoihin kansiin präntättynä kolme pienoisromaaneiksi luonnehdittua kertomusta. Suluissa kertomusten julkaisuvuodet.

Fine van Brooklyn (1938). Minämuotoisessa kertomuksessa suomalainen opiskelijanuorukainen tutustuu Atlantin rannikolla hollantilaiseen neitoseen, joka käyttää sukupuolellista viehätysvoimaansa nuorukaisen hämmentämiseen. Tällaista sattuu varmaan kovin monille miehille (eikä välttämättä juuri Atlantin rannalla), mutta he eivät kehtaa kertoa siitä kellenkään. Jonkin kampanjan siitäkin varmaan saisi rypistettyä? Korostan vielä että minulle ei lain ole tällaista tapahtunut. Sen sijaan laitan tähän tekstistä katkelman, joka tuntuisi kuvaavan minunlaisiani henkilöitä:

”On ollut ihmisiä, jotka on viskattu mereen haaksirikkoutuvista laivoista”, hän jatkoi vakavasti. ”On ollut ihmisiä, jotka on poltettu noitina roviolla tai jotka itse ovat paenneet metsiin ja erämaihin aikoina, jolloin ihmisten vaisto oli herkempi toteamaan välikappaleita, jotka tietämättään vapauttavat pahoja voimia. Maa säteilee pahoja voimia, mutta ne eivät voi meitä vahingoittaa ellei ole välikappaletta, joka johtaa nuo voimat ihmisten pariin.”

Meille välikappaleille ei aina ole sijaa majatalossa... Fine van Brooklyn ei mielestäni ole sujuvinta Waltaria, oikeastaan pitkästyttävyys lienee paras syy nimittää tällaista kertomusta pienoisromaaniksi.

Sellaista ei tapahdu (1939). Kertomuksen keskushahmoina ovat mies ja nainen, jotka tutustuvat toisiinsa lentokoneessa. Tunnelmat ovat pahaenteiset, Eurooppa valmistautuu sotaan, kolonnat ovat liikkeellä ja ilmatorjunta toimintavalmiudessa. Mies ja nainen päätyvät vuorilaaksoon, sittemmin junaan, jossa he tutustuvat värikkääseen esiintyjäseurueeseen. Pienen paikallisen vähemmistön kansannousu tukahdutetaan julmasti heidän silmiensä edessä. En tiedä tapahtuuko tällaista miten tiuhaan, kirjoitus kertonee eniten kirjoitusajankohdan tunnelmista.

Kuun maisema (1946). Minämuotoinen kertomus kattaa Joel-nimisen miessukukuntaan lukeutuvan henkilön elämästä ajanjakson, jota voisi kutsua nuoruudeksi (kertomuksessa ikävuodet kahdestatoista kolmeenkymmeneen). Mikäli tämä kuvailu kuulostaa pitkästyttävältä, niin lukekaapa itse kertomus. ”Kuun maisemalla” tarkoitetaan kertomuksessa sitä autiutta mikä valtaa ihmisyksilön hänen tarkastellessaan omaansa ja lähimmäistensä vähäpätöistä rimpuilua elämänpyrkimystensä parissa. Kuten Sinuhessakin Waltarin näkemys ihmisen omista kyvystä ja elämän suomista mahdollisuuksista hyvään on aika pessimistinen. Oikeastaan tämä on yhdistävänä tekijänä kaikissa kirjan tarinoissa. Kuun maisemassakin on muutama kiinnostava kevyesti filosofinen pohdinta, mutta asia olisi tullut selväksi koko lailla vähemmälläkin.

Mikäli Waltari olisi kirjoittanut nämä kertomuksensa markka/sivu -palkkiolla, olisi hän tienannut tämän teoksen myötä 226 markkaa, mikä tuntuisi minusta ihan sopivalta korvaukselta – erityisesti muistaen että markka oli tuolloin eri tavalla arvossaan kuin viimeisinä aikoinaan. Tietysti joku voisi sanoa, että jos ketjukolaaja saisi kymmenen centtiä jokaisesta blogitekstistään, olisin tänä vuonna tienannut 10 euroa, mikä voisi olla ihan ok korvaus blogin pitämisestä. Aikaa tämän Waltarin teoksen lukemiseen kului minulta reilu viikko, mikä on aika reilua sekin.