Kuopio 250 vuotta

Kuvia Kuopion 250-vuotisjuhlilta. Monta silmäparia oli katselemassa valoshöytä torilta satamaan ulottuneella alueella. Tuomiokirkossa oli torni korkealla ja värit vaihtuivat kuin sisustus ravintoloissa. Feminisaatio näkyi esityksissä, mutta oli esillä vielä vanha kunnon Veljmieskin. Sieniä ja sinivaloa tarjosi tämä itäisen Suomen unista sykkivän kaupungin synttärinäytös. 

Hermes Mangialardo: Oculucis, Snellun puisto

 

 

 

Ari Tiilikainen: Hetkiä valossa, Tuomiokirkko

 

 

Ari Tiilikainen: Taruvalkeat, Vahtivuorenkatu

 

Those Guys Lighting (Latvia): Divine Geometry, Matkustajasatama

 

 

Elements Ensemble: Glowpio, Taidemuseon sisäpiha

 

 

Taustamarkkinat BGMT: Minna Canthin haamu, Snellun puisto

 

Madame de Savorelle pakkasparasolleineen, Snellun puisto

AlexP (Alankomaat): MAPP, Poikalyskan kulma (ketjukolaaja oikealla)

"Taiottu laakso": Taide- ja kästyöosku Oivallus + koulukkaat

, Satamapuisto 

Heikki Konttinen: Veljmies (KuPS-pannalla), Kauppahallin pääty

Onneksi olkoon 250-vuotiaalle Kuopiolle! 

Alatkin jo päästä haamun ikään. 

Hanna Asp: Minna Canth läheltä nähtynä

Kirjailija Minna Canthin (1844 – 1897) lähipiiriin lukeutunut Hanna Asp (1868 – 1948) kirjoitti vuonna 1948 julkaistun pienen, mutta paljon mielenkiintoista tietoa sisältävän teoksen Minna Canth läheltä nähtynä. Luin sen.

Alkusanoissa Asp kertoo, että häntä on pyydetty kirjoittamaan ylös muistojaan Minna Canthista, jonka kodissa Kuopiossa Hanna asui koulutyttönä. Kirjailija Canth halusi pitää Hannan perheenjäsenenään senkin jälkeen, tämä käy ilmi kirjassa siteeratuista kirjeistä. Niinpä Hanna Asp vieraili Kanttilassa myös sitten kun oli jo siirtynyt itsenäiseen elämään eteläiseen Suomeen.

Asp kuvaa sujuvasti ja selkeästi Minna Canthin elämän pääpiirteitä samoin kuin pienempiä pikantteja sivujuonteita. Hän luo katsauksen Canthin elämään jo ennen Kuopion aikoja, kuvaa hänen uraansa Kuopiossa kirjailijana sekä kauppiaana (vuosina 1880 – 1897). Asp kertoo Minna Canthin elämän tärkeistä ihmisistä: hänen perheestään, taiteilijatuttavista, Kuopion läheisistä, uudistuksia toivovista henkilöistä sekä varsinkin Kanttilassa tiuhaan vierailleesta opiskelevasta nuorisosta, jota kirjailija kannusti parhaansa mukaan. Canthin harrastuksista tuodaan kirjallisuuden ja yhteiskunnallisen ajattelun ohella esille leikkimielinen hauskanpito, luontoretket ja kortinpeluu, lopussa kokeillaan spiritismiäkin. Kirja päättyy Minna Canthin haudalle. Minna Canthin kuoleman myötä tunnelma Kuopiossa muuttui. Asp kuvaa Kuopion palanneen vanhaan rauhaansa:

Se oli jälleen idyllinen pikkukaupunki, joka ei enää vetänyt ihailevia eikä myöskään harmistuneita katseita puoleensa, johon ei enää vaellettu pelkästä uteliaisuudesta pitkien, vaikeitten matkojen takaa.

Kirjan alussa Asp kuvaa, miten hän ensi kertaa saapui tuohon kaukaiseen Kuopion kaupunkiin ensin junalla Tampereelta Pulsan asemalle, sitten tärskyvillä kievarirattailla Lappeenrantaan ja sieltä Pietarista tulleella laivalla Kuopioon. Samalla tapaa Minna Canthin matkat Helsinkiin olivat monen mutkan ja pitkien taipaleitten takana, sillä Savon rata Kuopioon valmistui vasta syksyllä 1889. Kuopion lähiseuduille Canthin perhe sen sijaan teki usein retkiä, varsinkin Puijon vaara sekä soutumatkan päässä sijaitseva Myhkyrin saari Kuopionlahden takana olivat vierailujen kohteina. Myös Maaningan Tuovilanlahdessa sijaitsevalle komealle Korkeakoskelle Canthit veivät vieraitaan. Pitkien matkojen vuoksi vieraat usein viipyivät pitkiä aikoja matkakohteissaan, jolloin Minna Canth saattoi käydä laajoja keskusteluja vieraittensa, mm. Suomalaisen teatterin johtajan Kaarlo Bergbomin kanssa. Asp kertoo millaisista periaatekysymyksistä johtuen Canth sittemmin oli joitakin vuosia välirikossa Bergbomin ja kirjailija Juhani Ahon kanssa. Järnefeltin perheen Kuopiossa asumisen merkitystä Canthille Asp korostaa, mutta toteaa Elisabeth Järnefeltin käyneen ajan oloon Minnalle liian pessimistiseksi seuranpitäjäksi. Minna Canth piti leikistä, huumorista ja kortinpeluusta – kahvinjuonnin lisäksi. ”Ein ganz kleines” tarkoittikin Kanttilassa skruuvinpeluuta, sen väkevämpiä Asp ei mainitse.

Mitään suuria ja hätkähdyttäviä tietoja kirjassa ei tuoda esille. Minna Canthin elämää läheltä nähneen kuvaus on silti kiinnostavaa ja antoisaa luettavaa. Se kertoo ajasta, jonka elvyttäminen henkiin katsauksenomaisella tavalla palvelisi Kuopion tarjottavaa matkailun alalla. Kuopiota tulisi markkinoida vanhana, romanttisena kulttuurikaupunkina.

Kirjassa on vain 149 sivua, sen lukemiseen kului minulta viitisen päivää. Hyvä kun luin.

Vilimit Kuopiossa lokakuussa 2018

Kuopion kaupungissa Savon maalla järjestettiin viime viikon lopulla Scifi-Vilimit-niminen elokuvatapahtuma. Art House Cinema Kino Kuvakukko sai toimia tapahtumapaikkana. Kävin minäkin Kuvakukon katsomossa muutaman elokuvan katselemassa.

Vilimit-tapahtumassa oli tarjolla monta kiinnostavaa elokuvaa, mutta aikaa ja sellaisia istumalihaksia, joissa vielä veri kiertäisi, oli minunlaisellani seniorilla rajallisesti. Niinpä näkemättä jäi amerikkalainen elokuva Kielletty planeetta (Forbidden Planet, vuodelta 1956), joka esitettiin avajaisissa savon murteelle käännettynä (savontaja Olavi Rytkönen). Toivon, että tämä versio voitaisiin esittää televisiossa. Muistelen nähneeni tämän elokuvan suomeksi tekstitettynä joskus tv:ssä muutama vuosikymmen sitten ja olin ainakin tuolloin sitä mieltä, että sen juoni toimi scifi-elokuvaksi varsin mainiosti. Sitä paitsi elokuvassa on taustana hienoa elektronimusiikkia, mikä erinomaisesti sopii elokuvan juoneen ja tunnelmaan. Paikallisessa ilmaisjakelulehdessä kerrottiin elokuvan pohjautuvan Shakespearen näytelmään Myrsky, johon kai Sibeliuskin on musiikkia säveltänyt?

Torstaina ja perjantaina en ehtinyt enkä jaksanut lähteä Kuopioon, mutta lauantaina mennä humahdin katselemaan tšekkoslovakialaisen osittain näytellyn, osittain animoidun ja ennen kaikkea komeesti lavastetun elokuvan Paroni Münchhausenin uskomattomat seikkailut (Baron Prášil, vuodelta 1961). Tykkäsin varsinkin vierailusta Turkin sulttaanin luona niitten lavasteitten vuoksi. Huumori sen sijaan oli aika vanhahtavaa, setämäistä, kenties jonkin menneen aikakauden pojillekin maistuvaa vehnästelyä. Minua se lähinnä alkoi unettaa. Elokuvan jälkeen kiiruhdin jäähallille katsomaan Kalpan naisten jääkiekko-ottelua. Mutta siellä olikin poikain ottelu. Naisten peli olisi luvassa vasta ensi viikon lauantaina. Katselin sitten sen poikain ottelun, Kalpa hävisi Kärpille/Ahmoille 1 – 4. Pelissä oli se hyvä puoli, että erätauko kesti vain kymmenen minuuttia, kun naisilla se on 15 min.

Sunnuntaina tein uuden yrityksen ja läksin jo hyvissä ajoin liikkeelle. Kello yhdeltätoista esitettiin suomalainen tv-sarja Kössi Kenguru avaruudessa, vuodelta 1972. Se osoittautui varsin toimivaksi lastenelokuvaksi. Myös paikalla ollut lapsiyleisö selvästi tykkäsi siitä. Kössi Kenguru lähtee avaruuteen, kun kerran avaruusapinallakin on ihan oikea tekokuu. Tämäkin elokuva sisältää siis myös senkaltaista huumoria, joka avautuu paremmin aikuisille kuin lapsille, mutta tarkoitus lieneekin, että lastenelokuvia katsotaan yhdessä lasten kanssa, jolloin lapset voivat nauraa jo sille, että elokuvan tapahtumat naurattavat aikuisia.

Heti perään esitettiin ranskalainen näytelty, käsinväritetty mykkäelokuva Matka Kuuhun (Le voyage dans la lune, vuodelta 1902). Musiikki elokuvassa oli nykyaikaista ja se toimi hyvin. Ison osan kuumatkan kuvausta sai tähtitieteilijöitten kokouksen voimakas elehtiminen, juhlavat lähtörituaalit ja vähintään yhtä juhlallinen takaisin palanneitten kuunkävijöitten palkitseminen kukkaseppeleillä. Kuussakin käväistiin ja kuulaisille tehtiin selväksi ketkä täällä maalaisia ovat. Tässä elokuvassa samoin kuin Münchhausenin tarinassa nähtiin maatamo Kuun pinnalta. Kössi Kengurussa tällaisen joutavuuden yli oli jo päästy, tosin välillä poikettiin Maassa käymäsiltään hakemassa Masa Myyrä kaivantoa tekemään.

Maatamo oli tärkeänä esillä myös kolmannessa sunnuntain elokuvassa, nimittäin Al Goren ilmastovaroitteluelokuvassa Epämiellyttävä totuus 2 (An Inconvenient Sequel – Truth to Power, vuodelta 2017). Jostain syystä Goren elokuvassa esitellyissä planeetta Maan kuvissa ei minusta näyttänyt lainkaan siltä, että Maa olisi navoiltaan litistynyt! Mistähän ilmiöstä sekin litistymättömyys voi johtua? Joka tapauksessa Gore oli edelleen tuskaisen toiveikas, hän näytti tällä kertaa käyrän, joka osoitti uusiutuvien energianlähteitten käytön eksponentiaalista kasvua, mikä on hieno homma. Toisaalta Yhdysvaltain jättäytyminen pois Pariisin ilmastosopimuksesta sai mielen matalaksi.

Ennen elokuvaa Kuvakukon yleisölle esitelmöi ilmakehätutkija Tero Mielonen. Valitettavasti en kerennyt ihan kaikkea kuuntelemaan, sillä kävin välillä syömässä päivän subin. Otin chipotle-kastiketta. Sympaattisen oloinen Mielonen puhui lyhyesti ja selkeästi mm. sähköpyöristä ja sirkkapihveistä ja sarjakuvista. Lisäksi hän muistutti äänestämisen tärkeydestä, on kuulemma vaalit tulossa. Olen ajatellut äänestää taas Vasemmistoliittoa. En tiedä miten Vasemmistoliiton äänestäminen mahtaa auttaa ilmastonmuutokseen, mutta jospa ei asiaa pahentaisikaan.

Minun oli tarkoitus katsella vielä kaksi maksullista elokuvaa, mutta jostain syystä kävi niin paljon vääntämään mahaa, että minun piti paeta paikalta. Matka Kuvakukosta autolle tuntui matkalta Kuuhun, eikä minulla ollut avaruusmiehen polvipusseja. Istumaan päästyäni olo vähän helpotti, mutta kotona vasta pingoittunut tilani laukesi oikein kunnolla. Ei varmaan olisi pitänyt ahmia aamulla niitä lakritseja. Kyllähän se harmitti, kun jäi ne kaksi kiinnostavaa elokuvaa näkemättä, mutta katselin tv:stä Aronofskyn, Smithin ja kahdeksan astronautin ohjelmaa maapallosta. Välillä kyttäsin tekstitv:stä miten KuPSaa oli pärjännyt jalkapallo-ottelussa Ilvestä vastaan. Voittivat 2 – 0.

Hienon tarjoilun olivat Vilimit-tapahtuman järjestäjät saaneet aikaiseksi. Harmi etten revennyt tämän enempää niistä elokuvista nauttimaan.

Raimo Kerman: Kuopion torinseudun lasten ja nuorten elämää 1940-luvulla

Raimo Kerman (s. 1937) kirjoitti vuonna 2017 julkaistun kirjan Kuopion torinseudun lasten ja nuorten elämää 1940-luvulla. Luin sen veljeni suosituksesta.

Kirjaansa varten Raimo Kerman on haastatellut lapsuuden tuttujaan, joista jotkut kertovat itse tarinansa. Alusta löytyy kahden naishenkilön runot, joissa muistellaan menneitä tyttöjen näkökulmasta. Kermanin kirjan tarinat painottuvat kuitenkin selvästi poikien maailmaan. Hän tuo esiin riittävässä määrin historiallisia faktoja ihmisten ja elinolojen taustalla. Kuopiolaisten urheiluharrasteita ja elokuvateattereita kuvataan nuorison näkökulmasta. Kirjassa esiintyvät myös Kuopion tataarit, joita Aapelikin sivumennen kuvaa romaanissaan Pikku-Pietarin piha. Pikkupoikain kiinnostus kaupungissa sota-aikaan lomailleita saksalaisia sotilaita kohtaan tulee selväksi, samoin kuin nälkää nähneitten venäläisten sotavankien kovin toisenlaiset olot.

Kuopion keskustan katuverkko on ollut pitkälti nykyisenkaltainen jo 1940-luvulla. Sivukatujen nimet vain ovat hieman eläneet. Hauska yksityiskohta kirjassa on se, että Ajurinkadulla ei tuolloin välttämättä ollut vakiintunutta nimeä. Niinpä pohjoisosaa oli kutsuttu Työmiehenkaduksi ja eteläosaa Suokadusta lähtien Ajurinkaduksi. Kaupunkilaisten keskeisissä paikanmäärityksissä käytettiin vain kuvailuja lähiseudun tunnetuista asukkaista ja paikannettiin ”osoite” sen ja sen naapurin mukaan.

Poikien seikkailut kaupungissa kuvataan itse mukana olleen täsmällisyydellä. Jo kirjan alkupuolella Kerman huomauttaa, että kukaan ei halunnut kuulua rupusakkiin. Niinpä kirjassa kuvataan myös sellaisen perheen kohtalo, jota ei joukkoon haluttu. Mukana on myös kuvaus Toivasen pihasta (Savonkatu 26), jossa minäkin asuin vuosina 1970-1972. Tutulta kuulostaa, vaikka tapahtumista onkin jo aikaa, enkä tunnista 1940-luvun aikaisia asukkaita. Kermanin isä oli torikauppias, minun aikaani Savonkatu 26:ssa asui torikauppias. Lisäksi siinä toimi Konttisen kalakukkoleipomo. Sekin oli perustettu vasta Kermanin aikaa myöhemmin! Oli hyvät lihapiirakat. Nyt on sekin talo ollut purettuna jo kymmeniä vuosia. Kirjaa lukiessa ajattelin, miten kaupunki on kuin suuri kulissi, jossa me aikamme liikumme ja kun me katoamme, ei meitä pian kukaan muista. Vaikeata sanoa, onko se surullista vai pikemminkin helpottavaa.

Kirjassa on 154 sivua, jonkin verran valokuvia, enemmänkin olisi voinut olla. Esimerkiksi kirjassa esimerkkinä esitellystä pihapiiristä osoitteessa Torikatu 9, olisi voinut olla kirjassa joku valokuva ja kaupungin katuverkon kuvakin olisi tukenut sanallista kuvausta. Lukemiseen hupeni kolme päivää elämästäni.

Puijo – sunnuntai elokuussa

Puijo on mäennyppylä Kuopionniemellä, Kuopion kaupungin keskustasta pari kilometriä pohjoiseen. Puijon laaja metsäalue on rauhoitettu luonnonsuojelualueeksi, mutta myös talviurheilukäytössä Puijon rinteet ovat olleet vanhastaan. Puijon metsät ovat korkeita kuusia kasvavaa lehtoa.

Sunnuntaina kävin vaimoni kanssa kävelyllä Puijolla. Oli kulunut varmaan parikymmentä vuotta siitä, kun viimeksi olin kulkenut Puijon metsässä. Sinä aikana oli kasvatettu lapset ja kaikenmoista muutakin oli tapahtunut. Olin lihonut kymmeniä kiloja, tukkani oli harmaantunut. Puijonrinteentie ei ole sekään entisellään. Se on asfaltoitu, minkä johdosta se vaikuttaa kapeammalta kuin ennen. Hyvä siinä silti on kulkea. Tien vierelle on rakennettu alue jousiampujille, vähän lähemmäs kaupungin keskustaa on noussut pesäpalloareena.

Muistin monia paikkoja tien varrella, kuten sen rinteen, jossa olin ottanut kuvan ketunleivistä sekä tietysti merkkikiven, josta alkaa Puijon vaaralle kohoava vanha Puijontie. Matkan edetessä kävi ilmi, että Puijoa on hoidettu ihan minun makuni mukaan. Siellä täällä luontopolun varressa nököttää kulkijan luettavaksi selostetta Puijon luonnosta löytyvistä kasvi- ja eläinlajeista, alueen virkistys- ja hyötykäytöstä, historiasta jne.

Aikoinaan Puijonlaaksossa asuessani kävin harva se sunnuntaiaamu kävelyllä Puijon metsässä. Kuljin vanhaa Puijontietä ylös vaaran laelle ja kipitin alas hyppyrimäen viereen rakennettuja puisia rappusia. Kulkijoita oli tuolloin vähän, eikä reitin varrelta kovin paljon opasteita löytynyt. Nyt vanha tie on kaventunut, sen reunojen on annettu ruohottua. Sopii siitä silti oikein mainiosti kävelemään, eiköhän näin olekin parempi.

Metsä on hienosti hoidettua, sekin on entistä paremmalla tolalla. Kaikkia kaatuneita tai kaadettuja runkoja ei ole raivattu pois vaan jätetty hoitamaan hommaansa metsän lajien monimuotoisuuden hyväksi. Sitä paitsi maisema muistuttaa nyt enemmän luonnonmetsää kuin luonnonpuistoa.

Puijon metsän aluskasvillisuuden saniaisten ohessa muodostavat nuoret pihlajat kasvavat suurten kuusten juuressa hennon vihreinä valoa kohti kurkotellen. Puijon metsän hoitajilla on ollut tapana raivata tämä hento aluskasvillisuus pois syksyisin. En tiedä onko se oikein, mutta ilmeisesti tämä tapa on edelleen voimassa, sen verran matalia nuoret pihlajat ovat. Eräs kaverini kertoi aikoinaan kuulleensa, että jos pihlajien annettaisiin kasvaa, huojuisi Puijolla ennen pitkää vankka pihlajametsä. En ole missään pihlajametsää koskaan nähnyt, olisi oikeastaan aika hauska nähdä sellainen. Lieneekö kaverini väite laskettavissa urbaanilegendaksi vai onko kyse silkasta ”puijauksesta” tyyliin ”mittee nä aena puijjoot?”

Kuljettuamme vanhan sunnuntaiaamuisen reittini saavuimme autolle ja vaimo ehdotti että kävisimme Puijolla vielä tänä syksynä uudestaan ja oikein eväitten kanssa. Aloin heti unelmoida Satulanotkon saniaisten ja koivulehtojen herkästä, syksyisestä apeudesta.

Aili Simojoki: Missä laevat huuteloo...

Kuopiolainen Aili Simojoki (1913 – 1998) kirjoitti vuonna 1985 julkaistun muisteloteoksen Missä laevat huuteloo... Kirja kuvaa Kuopion kaupungin elämänmenoa kirkkoherran tyttären näkökulmasta.

Simojoen kirjan on jäsentely on selkeä ja silti juttu etenee mukavan leppoisasti. Mitään suuria skuuppeja ei ulkopaikkakuntalainen tekstistä löydä. Kuopionniemeä kierretään ympäri lähtien liikkeelle eteläisen Kallaveden laivoilta ja päätyen Puijonsarven nenään, missä laevat huuteloo: ”Kuopijoo! Kuopijoo!” Tai ainakin huutelivat niihin vanhoihin, hyviin aikoihin, joista kirjassa kerrotaan.

Sisäpiiriläinen vaikutelma tuntuu paitsi paikallisuudessa, myös niissä henkilöissä, joita kuvataan. Oman perheen lisäksi Simojoki muistelee Kuopion seudun pappeja, lääkäreitä, liikemiehiä ja opettajia. Toisinaan lapsuuden leikkikaverina voi sentään olla kommunistin tytär ja körttikansa tekee vaikutuksen kertojaan, joka itsekin turvaa Jumalaan. Toiminta vanhainkodissa ja sotilaskotisisarena tulevat myös esiin. Pääasiassa henkilöitä muistellaan hyväntahtoisen humoristisesti, pienten anekdoottien kautta. Näistä voimakkaimman vaikutuksen minuun teki Simojoen muistikuva Leppävirran kirkkoherran Pekka Karhun pitämästä saarnasta:

”Kahtokee noeta koevuja, jotka tuolla huojuuvat, ja kuvitelkee että ne ovat palamupuita ja työ nyt ootta Jerusalemissa – – –

kun työ rukkoiletta niin taevaassa pirahtaa puhelin ja Jumala sannoo enkeleille: mänkee työ vastoomaan. Ja sitten soap immeinen puhua asiasa ja enkel kertoo Jumalalle ja se sitten kyllä hoetaa asian.”

Ennen kaikkea minulle kirjan mielenkiintoisin anti oli kuvaus Kuopiosta, joka vielä sotien jälkeenkin oli pikkukaupunki. Lukiessani minulle vahvistui näkemys siitä, että nykyään, kun asukkaita on reilut satatuhatta, Kuopio ei ole enää pikkukaupunki. Eivät tunne kuopiolaiset toisiaan kuten tuohon aikaan. Toisaalta oli myös erikoista miten Simojoki kuvaa jopa nykyisen Puijonlaakson alueen tuntuneen ennen sotia kovin kaukaiselta paikalta kaupungin keskustaan nähden. Välimatkaa on pari-kolme kilometriä. Itse kuljin tuota matkaa kävellen päivittäin useamman vuoden ajan koulua käydessäni.

Oli sitä paitsi jännä lukea Puijonlaakson historiasta. En tiennyt mikä oli ”mallitalo”, jonka mukaan on edelleen nimetty tie, josta pääsee Puijonlaaksoon Niiralan suunnasta. Kuulemma paikalle oli rakennettu vuoden 1906 maatalousnäyttelyn näyttelykohteeksi talo. Talo oli olemassa vielä 1950-luvulla, mutta 1970-luvulla Puijonlaaksoon muuttaneena minä en tiennyt siitä mitään. Niin nopeasti asiat siirtyvät historian havinaksi! Nykyään Puijonlaakso on erittäin kaunis ja viihtyisä kerrostalolähiö, jonka maisemallisina koruina ovat Puijon vaara ja Sammakkolampi.

Osaksi johtuen kirjan nimestä ja jakson sijoittumisesta kirjan alkuun, jäävät kiehtovimpana mieleeni eteläisen Kallaveden risteilyalukset. Simojoen kuvaus laivamatkoista perheen kesäasunnolle Vehmersalmelle säteilee romanttista hehkua. Hän myöntää reilusti maksaneensa aina markan ylimääräistä saadakseen matkustaa yläkannella. Kukapa niin ei tekisi, jos se vain olisi mahdollista.

Kirjassa on 136 sivua ja lueskelin sitä kolmen päivän ajan.