Ruotsalaisen Ingmar Bergmanin (1918 –
2007) elokuvista minun mielestäni kaikkein huomattavin on Fanny
och Alexander, joka wikipedian mukaan sai ensi-iltansa vuonna
1982. Samana vuonna ilmestyi ohjaajan itsensä kirjoittama, samasta
aiheesta kertova, samanniminen romaani, jonka luin Elina Hytösen
suomentamana vuonna 1985 ilmestyneenä versiona nimeltänsä Fanny
ja Alexander.
Luin siis kirjan aiheesta, jota
käsittelevän elokuvan olen katsellut puolenkymmentä kertaa. Olen
nähnyt elokuvan ainakin kahtena versiona, wikipedian mukaan Bergman
on ohjannut saman tarinan sekä televisiosarjaksi että pitkäksi
elokuvaksi. Digiboxin kovaleyllä on tallessa elokuva, jonka pituus
on kolmisen tuntia. Viime vuosina se on vaikuttanut kyseiselle
elokuvalle ihan ok pituudelta.
Mitä älyä sitten on lukea romaani,
jossa kuvataan sama tarina? Elokuvassa moni asia jää epäselväksi.
Romaanista voi koettaa löytää selityksiä aukkopaikkoihin.
Sanonpahan vain, että romaani ei suinkaan avaa näitä mystisiä
kohtia sen enempää kuin elokuva. Sen sijaan Bergmanin romaani
kertoo tapahtumien ympäristöstä ja ajankohdasta sanoilla enemmän
kuin mitä elokuvasta ihan suoraan voi päätellä.
Tapahtuma-ajankohta on 1900-luvun ensimmäisen vuosikymmenen loppu,
paikkana pieni ruotsalainen kaupunki, jossa sijaitsee piispanistuin,
josta löytyvät niin yliopisto kuin teatterikin, kaikki tarinalle
merkityksellisiä asioja. Tapahtumien keskipisteenä olevan Ekdahlien
perheen historiaa avataan enemmän. Lisäksi kirjaa lukiessa voi
tietysti tarvittaessa seisahtua pohdiskelemaan eri hahmojen vahvoja
elämänkatsomuksellisia mielipiteitä.
Huomattavin ero elokuvan asetelmaan on
se, että romaanissa Fannylla ja Alexanderilla on vanhempi sisar,
Amanda. Amanda on mukana koko kirjan ajan, elokuvassahan Fanny ja
Alexander saavat kohdata kahdestaan kaikki vastoinkäymiset. Oma
ihmetyksenaiheensa on sitten se, miksi tarinan nimenä ylipäätään
on Fanny ja Alexander, kun jännite keskittyy enimmäkseen
Alexanderin ympärille ja Fanny on mukana enempi taustalla.
Itse tarinasta sen verran, että
Alexander päähenkilönä on kymmenvuotias, haaveileva ja
mielikuvituksensa teitä vaelteleva poika, joka osoittaa tarpeen
tullen harvinaisen tervettä jääräpäisyyttä, mitkä
luonteenpiirteet sitten vetävät hänet vaikeuksiin. Sekä elokuvan
että romaanin loppuun sijoitettu lainaus August Strindbergin
Uninäytelmän alkusanoista saa jonkinlaisen
kaksoiskappaleensa jo romaanin varhaisemmassa vaiheessa. Alexander on
kärsinyt rankasta ja epäoikeudenmukaisesta kurituksesta, minkä
lisäksi hänet on eristetty pelottavaan paikkaan, missä muutoin
niin armahtava mielikuvitus käy hyökkäykseen häntä kohtaan.
Tapahtunut herättää Alexanderissa seuraavanlaisia tuntemuksia:
Hän ymmärtää myös että on
olemassa ihmisiä jotka haluavat hänelle pahaa, jotka haluavat
hiljaa musertaa hänet ja että juuri niillä ihmisillä on valta ja
tahtoa toteuttaa aikeensa. Todellisuus on aina tarjonnut
Alexanderille rakennuskiviä unia ja fantasioita varten. Äkkiä sama
todellisuus ryntää hänen tietoisuuteensa sokeana ja raivokkaana.
Mikä on se asia, josta Fanny ja
Alexander kertoo niin elokuvana kuin romaaninakin? Ehkä kyse on
kohtaamisesta elämän kanssa. Katsantokantoja elämää
kohtaan tuodaan esille monia, kuviteltu sekoittuu todellisuuteen,
niitten rajat hämärtyvät hämmentävällä, paikoin
riemukkaallakin tavalla.
Kirjassa on 221 sivua, lukaisin sen
läpi muutamassa päivässä. Tällä tekstilläni osallistun MarikaOksan lukuhaasteeseen elokuvista, jotka ovat saatavilla myös kirjana. Kaunis juliste! Jatkoa seurannee.
