Kaarlo Sarkia (1902 – 1945) kirjoitti
runoja sekä laati suomennoksia eurooppalaisten runoilijain töistä.
Luin vuonna 1944 ensimmäistä kertaa ilmestyneen Sarkian runojen
kokoomateoksen nimeltä Runot. Siinä on runoja Sarkian
neljästä runokokoelmasta sekä runoja kokoelmain ulkopuolelta sekä
päätteeksi vielä suomennoksia. Kirjan alkuun on liitetty Uuno
Kailaan käsinkirjoittama runo Sarkialle.
Kailaan runon jälkeen teoksesta löytyy
Kaarlo Marjasen laajasti aiheeseen paneutuva kirjoitus nimeltä
Kaarlo Sarkian runouden kehitysviivoja. Marjanen nostaa esiin
havaintonsa Sarkian runoudessa kokoelmittain esiintyvästä
aaltoliikkeestä. Karkean lyhyesti kuvaillakseni aaltoilussa on kyse
siitä, että ensimmäinen kokoelma lienee sisäänpäin kääntynyt,
toinen ulospäin, kolmas taas sisäänpäin ja neljäs sitten
ulospäin ja jotenkin seestynyt, rauhoittunut. Marjanen tunnistaa
Sarkian runoilijasieluna Siljon, Kailaan, Hellaakosken
ja ehkäpä Leinonkin henkiseksi sukulaiseksi, itseltään
paljon vaativaksi olennoksi. Lukemani perusteella en ole tästä
erityisemmin eri mieltä. Marjasen teksti on aika puuduttava, se on
runoilijan eläessä laadittu juhlapuhe, joka pyrkii hahmottamaan
Sarkian runouden erityispiirteitä, varmaan ihan onnistuneesti, mutta
kovin runollisesti. Kannatti silti lukea, Marjasen havainnoilla on
arvoa. Kuten nyt silläkin havainnolla, että lukijat arvostavat
Sarkian tuotannossa eri runoja, sillä aiheita hänellä on kyllä
riittänyt.
Ensimmäisenä Sarkian runoista on
yhteen sommiteltuna kokoelmat Kahlittu (1929)
ja Velka elämälle (1931).
En tiedä miksi tällaiseen ratkaisuun on päädytty, kun kerran
Marjanen ensin esipuheessa korostaa kunkin kokoelman edellisestä
poikkeavaa luonnetta. Mutta näillä mennään, nämä kahden
ensimmäisen kokoelman runot osoittavat hyvinkin Marjasen sanat
kuolemahakuisuudesta, todellisuuspaosta ja itsesyytöksistä
paikkansapitäviksi. Sarkia ei tee minuun vaikutusta ilon
runoilijana, hän on hämärän lapsi, joka kirjoittaa taiteesta,
haaveista ja hautakammioista. Jopa lapsuuden onnen aikain
kokemuksissa kotisaunasta kurkkii räppänästä jokin mustuus ja
lauteilla horjuttaa. Ikuisena pessimistinä ja perinjuurin kaikkeen
tympääntyneenä koen juuri tällaiset runot vetoavina, idyllit
olisivat valheellisia. Sarkian mitallisen runon taituruus, jota
Marjanenkin luonnollisesti korostaa, on paikoin ällistyttävää,
joskin minunlaiselleni säesepolle väliin myös älyllistyttävää,
sillä kun säkeitä nimitetään täydellisiksi, sitä jotenkin aina
huomaa ne pienet räppänäin mustuudet.
Unen kaivo (1936), Sarkian
kolmas kokoelma, jää mieleeni unen- ja kuolemanromanttisista
aiheistaan, jota vuotivat lukiessani hieman ylitse, tahaton
lueskelija voi ottaa tiettyinä päivinä vain tietyn määrän
runoutta vastaan ennen kuin se alkaa tursua korvista. Vaikka
runoilija olisi kuinkakin loistava, jos on hän teemojaan toistava,
se seikka lie lukijan mielenkiintoa poistava. Lisään vielä, että
Sarkia on varmaan Suomen georgiini-runoilija, sillä ainakin
kolmessa kokoelman runossa tämä minulle tuntematon georgiini-kukka
mainitaan. Vaimo arveli sen olevan sama kuin joriini. Tuli sekin
mieleen, että onkohan joku hyödyntänyt georgiiniä valmistaissaan
itsellensä viiniä – ainakin riimiparina näyttäisi toimivan.
Voisihan olla myös: jo riittää halpisviini, on kukkanain joriini!
Tästä kokoelmasta löytyvät Sarkian tunnetuimmat runot Älä
elämää pelkää ja Unen kaivo. Jälkimmäisessä
runoilija löytää itsensä kaivon pohjalta tyhjenneenä leilinä ja
näkee ihmeellisiä näkyjä, joitten maailmaan hän on jäävä.
Sarkian ranskalaiset esikuvat Baudelaire ja Rimbaud
tulevat heti mieleen. Runojen maailmaan eksymisestä tulee mieleen
myös Elina Vaara. Runo Älä elämää pelkää on
Unen kaivoa lyhyempi, runo suosittelee elämän hyväksymistä
kuoleman sijaan, koskapa kuoleman portti on aina avoin.
Sarkian neljäs ja viimeinen kokoelma,
Kohtalon vaaka, ilmestyi vuonna 1943. Tässä yhteydessä
kaivan taas esiin sen mitä Marjanen sanoo Sarkian kehitysviivoista.
Hän muistuttaa, että Sarkia ei ole vain yhden teeman runoilija,
häneltä löytyy runoja monenlaisista aiheista. Kaikki aiheet eivät
miellytä kaikkia lukijoita. Tämän huomasin lukiessani Kohtalon
vaakaa, joka sisälsi varsinkin aluksi paljon sellaista, joka ei
koskettanut minua mitenkään. Kokoelma sisältää mm. kuvausta
Sarkian Italian matkalta, 20-sivuinen hurmioitunut kuvaus Ischiasta
ei oikein iskenyt. Sen sijaan pari muuta kokoelman alkupuolen runoa
minulle kelpasi. Runo rumuudesta on oikein kiinnostava, pitkä
kyllä, yhdeksään lukuun jaettu, lähes 20-sivuinen sekin, mutta
hienoa pohdiskelua, josta en ihan tasan samaa mieltä ole, mutta
tykkään siitä miten Sarkia kuvaa pahan ja hyvän sisältyvän
elämään kuin aaltoileva vesi merenkäyntiin – ei voi erottaa
pysyviä osasia, vaan aallonharjasta tulee hetkessä aallonpohjaa –
hyvä ja paha vellovat samassa keitoksessa. Samantyyppistä hienoa
pohdintaa löytyy runosta Kauneuden puu. Tykkään niukan ja
vähäravinteisen maaperän vertauskuvasta tässä runossa.
Sellaisessa maaperässä kasvaa Sarkian runon mukaan vain Kauneuden
puu, jonka juuret kykenevät halkaisemaan graniittikamaran ja
työntyvät imemään vettä ja ravinteita maan lähteistä. Mutta
yksinäistä on puun elämä. Kokoelman nimiruno Kohtalon vaaka
jatkaa pohdintaa sielun mahdollisuuksista tähtien ja syvyyksien
– tarkoittanee hyvän ja pahan – välillä. Kotia ei löydy
kummastakaan, sielu on luotu matkustamaan taivaan ja maan väliä.
Kohtalon vaaka -kokoelma päättyy 43
runoa käsittävään, reilun 80:n sivun pituiseen runosarjaan Tuskan
hukuttaminen. Runosarjan alussa runon kertoja kehottaa
murtautumaan ulos yksinäisyydestä toisten seuraan. Neljännessä
runossa [Ihmismeressä] toistuu ajatus, jota aiemmin mainittu
Runo rumuudesta toi esiin. Tässä lähdetään ihmisten,
veljien, seuraan ja otetaan vastaan kovat kyynärpäät ja varpaille
tallomiset, joihin itsekin ihmismeren paineessa syyllistyy – niitä
ei pitäisi ottaa niin henkilökohtaisesti. Kahdennessatoista runossa
[Hornan peikot] syttyy sota, vihan valta tekee ihmisistä
petoja toisaan kohtaan, perustuu tositapahtumiin. Seitsemästoista
runo [Kaksinaisuuden kirous] on jo unohtanut kaikki ajatukset
hyvän ja pahan luonnollisesta vaihtelusta ihmisessä. Siinä
surkutellaan miksi pahuutemme paineen puristuksessa hyvyyden
pyrkimykset kuolevat. On ymmärrettävää, että sota-aika on saanut
runoilijan tällaisia miettimään. Runosarjan jatkossa Sarkia
kehottaa käymään taistoon tyranneja vastaan ja ihmisyyden
puolesta. Toisaalta onhan perinteinen sodankäyminen ihmiskunnan
keino estää kantoja kohoamasta kattoon? Runossa 28. [Luonnon
meri kohisee] runoilija kuunteleekin jo rauhaa ja sotaa ihmisen
veressä kuohuvan meren kohinana.
Vuodattaa Sarkia silti vielä
tuskan runoutta nuorina kaatuville miehille, mutta runossa 35.
[Lehden elämä] hän kehittää lohdullisen näkemyksen sodan
järkytyksen kestämiseksi. Eihän lehtikään elä vain omaa
elämäänsä vaan se on yhteydessä kokonaisuuteen, lehden
tapauksessa puuhun. Siten nuorena kuoleva ihminenkin jatkaa elämäänsä
muussa ihmisten paljoudessa. Tätä teemaa veistellään parin runon
verran edelleen. Lopulta Sarkia asettaa rohkeasti vastakkain ihmisen
sisässä asuvan hyvään pyrkivän, jumalaisen kipinän ja luonnon
meren armottoman käynnin. Vaikka runoilija tunnustaakin luonnon
voiman, tarjoaa hän viimeisessä runossaan [Credo]
lohdullisen näyn taivaallisen sopusoinnun maahan. Runosarjan
filosofisesti pohdiskeleva runoilija on minun suosikkini Sarkian
moni-ilmeisessä ja silti kauniin perinteisessä runoudessa.
Teoksessa on mukana runoja kokoelmien
ulkopuolelta, lähinnä juhlaruno-osastoa, viimeisenä runo
pääsiäisaamuna tanssivasta auringosta.
Lopussa on noin 70 sivua Sarkian
tekemiä suomennoksia ranskalaisten ja italialaisten runoilijain
töistä. Lukaisin ne läpi tässä aamutuimaan. Minulle entuudestaan
vähän tutumpien Baudelairen ja Rimbaud'n lisäksi pompsahti esiin
Charles Leconte de Lisle (1818 – 1894) runollaan Norsut,
jossa voi lukea vertauskuvallisen ilmaisun voimaa. Armand Sully
Prudhomme (1839 – 1907) on sepittänyt runon Silmät.
Runossa silmät näkevät vielä haudassakin suurta aamua kohti.
Tässä Sarkian runojen kirjassa on sen
seihtemisensattaa sivua. Niinpä luinkin sitä viikon päivät ja
vähän päälle.
