Neljä lyhytkuunnelmaa

Kuuntelin eilissäiltana yhden ja tänä aamuna kolme lyhyttä kuunnelmaa, jotka ovat poistumassa Areenasta elokuun aikana.

Olli Tuominen: Matkailu avartaa. Vuonna 1989 eka kertaa lähdetetty kuunnelma edustaa perinteistä juonellista tarinointia. Kirjailija Törövaara järjestää kesämökillään partyt ja sinne änkeää myös pari kutsumatonta miesvierasta, joista toinen käyttää vipuvartenaan tietoa, jonka on löytänyt sattumalta divarin kirjahyllystä. Ryypiskely ja seksualointi tarjoavat otollisen taustan hankkiutua eroon kiusallisesta vierailijasta. Parasta tässä juonen lisäksi on erittäin hyvin tunnistettavat näyttelijäin äänet. Eikä se ihme ole, kun näyttelijöinä ovat sellaiset tunnetut hahmot kuin Ossi Ahlapuro, jonka samettinen ääni on bossanovaa kuunnelmille tai Sinikka Sokka ja Eeva Litmanen, jotka tunnistaa ja erottaa helposti, rennosti jutteleva Antti Litja, poliisiääneksi hienosti soveltuva Matti Oravisto sekä Törövaaraa esittävä Jyrki Kovaleff. Ohjaus Lasse Lindberg, kesto 26 min.

Juha Seppälä: Kasvukausi. Toinen kuunnelma vuodelta 1989 kertoo eläkkeelle jääneestä kuusikymppisestä naisesta, joka hankkii asunnokseen rivitalon päätyhuoneiston. Asuntoon kuuluu pieni puutarha, kuunnelma kertookin isolta osin puutarhasta ja sen elämästä, kuolemastakin. Monologikuunnelman esittää Elina Salo. Hänen äänensä erottaa erinomaisesti, kuten tavallista. Puutarha kasvaa tietenkin viisaustieteen suhinaksi. Siellä asustaa siili, sieltä juuritaan voikukka, hoidetaan ruusuja. Syksyllä omenapuut tuottavat valkeita hedelmiä. Nainen vaikuttaa omavoimaiselta, hän ei kuole työn loputtua vaan alkaa hoitaa puutarhaansa. Ohjaus Tuija Rovamo, kesto 28 min.

Herta Müller: Kärpänen tulee puoleenväliin metsää. Raija Jänicke suomensi ja Tuuja Jänicke ohjasi tämän minulle hankalasti avautuvan monologikuunnelman. Äänessä on jälleen Elina Salo, ensilähetyksen vuosi on 2010. Herta Müller on Romanian saksankieliseen vähemmistöön kuuluva kirjailija. Vuonna 2011 häneltä on julkaistu Saksassa kuunnelma, jonka nimi on Eine Fliege kommt durch einen halben Wald ja sen mainitaan olevan monologi. Lienee ainakin samaa alkujuurta? Tosin jo kymmenisen vuotta aikaisemmin häneltä on ilmestynyt teos, jonka nimessä on samankaltainen perunaverranto kuin kuunnelmassa. Joka tapauksessa kyseessä on aika maaginen pläjäys, vanha jo 56-vuotias nainen etsii vielä puolisoaan, joka on kadonnut paikallisten vankileirien louhoksiin. Nainen tietää, ettei miestä enää löydä, että vaikka hän olisi elossa, niin takaisin ei tulisi. Silti hän yhä puolittaa elämänsä miehensä kanssa siltä varalta, että mies kumminkin tulisi. Yhden perunan hän kuorii itselleen, toisen jättää kuorimatta miehelleen, mutta poistaa kumminkin idut. Eivät siellä keitä perunoita kuorineen. Sain tästä aika vähän irti, vaikka kai siinä jotain itua oli. Müller ei lukeudu suosikkikirjailijoihini. Kesto 32 min.

Hannu Raittila: Ruispelto. Maaseudun pojilla on vähän tekemistä kuin Lontoon skideillä. Niinpä he keksivät kuljeksia salareiteillään itseään korkeammaksi kasvaneessa ruispellossa. Kyseessä on aatteleppa jos -tyylin tarina. Ruispelto on niin laaja, että siihen voi eksyä ja tietysti niin myös käypi. Jännitysmomenttia on kiristetty peltoon karkailevalla sonnilaumalla ja peltoon ilmestyneitä käytäviä tarkkailevalla helikopterilla. Ruissilapsia alkaa pelottaa ja silloinhan on rajoja testattava. Mutta mitäs jos rajoja ei löydykään, jos ei vaikka pääse tästä pellosta pois? Radionovellin lukee Heikki Määttänen, joka kuuluu myös niihin ääniin, jotka tunnistaa helposti. Kesto 20 min.

Nyt tämä olis lukenut kaikki itseään kiinnostavat kuunnelmat, jotka poistuvat Areenan valikoimasta elokuun aikana paitsi sen yhden Hohhol-tarinan. Päätän raborttini tähän. Jatkan kuunteluja sitten kun taifuuni on yli pyyhkäissyt ja me vaan ollaan vielä.

Neljä kuunnelmaa

Viikonloppuna kuuntelin neljä kuunnelmaa. Sananen jokahisesta.

Maarit Verronen: Jäänne. Vuoden 2018 kuunnelmassa nuorelle, fiksulle pariskunnalle syntyy poika, joka on erilainen. Lapsi on karvainen ja hänen kallonmuotonsa poikkeaa keskivertokalloista. Tutkimuksissa selviää lapselta löytyvän homo erectus -ihmislajin perimää. Näkyvä erilaisuus herättää tutkijoitten lisäksi myös kanssakulkijoitten huomion. Kuunnelmassa erilaisuuden asettamat rajoitukset on kyllä otettu huomioon, mutta niistä ei ole väsätty täydellisen poissulkevaa estettä elämiselle, mitä arvostan. Voisi melkein sanoa, että tämä kuunnelma uskoo ihmisten kykyyn nauttia myös erilaisista hemmoista joukossamme. Kuunnelman kesto 48 min. Ohjaaja Janne Pellinen.

Koska kyseessä on uudemman sukupolven tuotanto, haluan huomauttaa, että kuunnelmissa näyttelijöitten äänien erilaisuus on paitsi rikkaus, mutta ehto tarinan seuraamisen selkeydelle. En ihan täysin vakuutu tämän kuunnelman puheäänten keskinäisen omaperäisyyden riittävyydestä. Toivoisin, että kuunnelmien näyttelijöitä valittaessa kiinnitettäisiin nykyistä enemmän huomiota puheäänten erottumiseen toisistaan. Yle Areenaan on yleensä listattu näyttelijöitten roolihahmot ja esittäjien nimet, tällä kertaa lista puuttuu, mikä on harmi, sillä näitä uusia nimiä en tunnista, joten en pysty kertomaan kuka ketäkin esitti.

Kauko Röyhkä: Punkero. Sokeain kuunnelmapalkinnon voittaja vuodelta 2002. Taiteellisen perheen pullukka poika Matti (Tuomas Uusitalo) on ihastunut Päiviin (Elsa Saisio). Päivi seurustelee kuitenkin Peran kanssa. Matti tuo ihastumisensa esille musiikkikappaleissaan, joita hän kyhää kokoon ensin yksin kotonaan. Kuvioihin tulee mukaan myös kitaraa makeesti soittava Esa (Johannes Lahtela). Kahden nuoren musiikinharrastajan aivoriihi nuijii kasaan saman kappaleen, jota Matti on väsännyt jo pitemmän aikaa. Taitavat kitarariffit tekevät tehtävänsä, Matti pääsee esittämään kappalettaan Päivi, Päivi, Päivi pliis! ihan yleisön eteen. Sen sijaan kirjailijaisä (Jussi Lampi) kompuroi kirjoittamisen ja alkoholin käytön kanssa. Tämän mahdollistaa äidin (Milka Ahlroth) yliymmärtävä asenne. Matin ja Päivin välinen Nuori Werther -kuvio ei pääse ahdistamaan, sillä Matti on perinyt äitinsä ymmärtäväisyyden. Ehkä juuri tästä syystä tykkäsin kuunnelmasta. Taisin tykätä siitä kappaleestakin. Kesto 56 min.

Hannu Raittila: Hääkala. Vuonna 1997 eka kertaa esitetyn kuunnelman pääosissa ovat autokorjaamon omistajaa, morsiamen isää esittävä Antti Litja, hänen häähössöttävää vaimoaan esittävä Saara Pakkasvirta ja neljättä kertaa naimisiin menevää tytärtä esittävä Kati Outinen. Vaikea arvata mistä kirjailija on saanut ajatuksen vuoteessa pötköttelevästä kalasta. Vaikea on myös sanoa onko kuunnelmassa enemmän menoa vai meininkiä: tytärtä viedään miehelään, entiset puolisot ovat korjaamolla töissä niin että saavat asua edelleen samassa kodissa omistajan perheen kanssa, autoille tehdään kyseenalaisia korjaamuksia ja hääkakun kermavaahto tulee syödyksi jo ennen kakun koristelua, elyseistä puhumattakaan. Kai tämä omassa sarjassaan ihan kuranttia tavaraa edustaa. Ohjaus Janne Tapper. Kesto 41 min.

Ehdotus elämäksi – kolme variaatiota kirjailijan elämästä. Vuonna 2000 ensiesitetyn kuunnelman Matti Pulkkisen teosten pohjalta käsikirjoitti ja ohjasi Helena Ihala. Kirjailija Pulkkista esittää Vesa-Matti Loiri, joka laati myös kuunnelman musiikin. Hänen erittäin tarkkaan asiaan perehtyneenä puhuttajanaan kuullaan toimittajaa, jota esittää Pirkko Saisio. Vaihtelevia sivuosia vetää Jussi Parviainen.

Jakso 1: Kirjailijaksi. Kuunnelma alkaa komealla hierontakohtauksella, joka on kuulemma Pulkkisen esikoisromaanista Ja pesäpuu itki. Kohtauksen esittävät hieroja ämmä Kareisena Ulla Tapaninen ja hierottavana ukko Suutarisena Paavo Pentikäinen. Toimittajalle Pulkkinen kertoo, että lukeva yleisö ihastui kohtaukseen ja halusi hänen kirjoittavan lisää samanlaista. Jossain kohti tulee ilmi, että lukijat myös etsivät tosihahmoja Pulkkisen romaaneista, koska niitä pidettiin kirjailijan kokemaan perustuvina.

Jakso 2: Mediasota ja sairastuminen. Vuonna 1988 Pulkkinen herätti kohun arvostelemalla median suhtautumista Israelin valtion ja palestiinalaisten välisiin kiistoihin. Pulkkinen väitti median asettuvan yksipuolisesti palestiinalaisten puolelle. Vierailu Jerusalemissa oli avannut kirjailijan silmät huomaamaan israelilaisten kokeman turvallisuusongelman, jonka torjumiseksi katukuvassa näkyi konetuliaseita. Pulkkinen sairastui afasiaan ja joutui sairaalahoidossa opettelemaan uudelleen puhumaan. Ensimmäinen sana ei ollut äiti.

Jakso 3: Unelma. Kirjoittaminen on ajautunut umpikujaan. Kirjailija tuntee tekniikat, mutta hän tuntee myös yleisön odotukset. Kirjailijan odotetaan sanovan jotakin ratkaisevaa, uutta ja mullistavaa, eikä hän sitä tiedä sen enemmin kuin muutkaan. Silti kirjailija haluaa syntyä uudelleen kotinsa lattialla tehdäkseen lisää sitä mitä osaa. Tilannetta mutkistavat ero puolisosta ja perheestä.

Kerronta kuunnelmassa on paikoin tarkoituksellisella tavalla haamumaisen taiteellista, paikoin taas käydään toimittajan kanssa asioita läpitse sellaisella ripeydellä, että lieneekö tarkoituskin, ettei kuulija ehdi niitä juttuja miettimään. Yllättävän paljon käytetään aikaa Israel-mielipiteen kuvaamiseen, miten se on muodostunut ja mitä siitä arvellaan. Mutta sinänsä ihan kiva kuunnelma, rautaisannos kirjailijasta, jonka tuotantoa en lainkaan tunne. Ja pesäpuu itki voisi olla kiinnostavakin? Kuunnelman kesto alle 3 tuntia.

Hannu Raittila: Pohjoinen puhuu

Hannu Raittila (s. 1956) kirjoitti vuonna 1997 julkaistun novellikokoelman Pohjoinen puhuu. Raittilalta olen aikaisemmin lukenut hänen esikoisensa, novellikokoelman Pakosarja, joka sisältää parhaimmillaan tosi rapsakkaa tarinointia, varsinkin pidin kokoelman ensimmäisestä novellista Koiran kuolema, jossa Raittila sivuaa myös uraansa Kantolan perhe -kuunnelmasarjan kirjoittajana. Minulla on myös c-kasetilla Hannu Raittilan radio-ohjelma, jossa hän kertoo Pentti Haanpään jutuista, näytteet lukee Matti Pellonpää.

Pohjoinen puhuu sisältää kolme novellia, joista jokaisesta kirjoitan jokusen sanasen erikseen.

Pesä. Veturinlämmittäjän nuoren apulaisen kuumeinen matka jätkämäisten veturimiesten seurassa. Novellissa on mukana 1950-lukua, lintuharrastusta ja haamumaista parinhakua. En oikein päässyt jyväsille siitä, mitä kirjoittaja tässä tahtoo kertoa, näin kirjaviisas, harhaileva nuorukainen tuntuu jotenkin epäuskottavalta.

Huttunen. Toisen maailmansodan aikaisilta rintamilta löydettyjä vainajien varusteita ja mahdollisia luunsiruja haudataan siunattuun maahan Suomessa 1990-luvulla. Tilaisuus on järjestetty kelien kannalta hankalaan aikaan: maa on jäässä, soittajien huulet kohmeessa eivätkä soittimetkaan toimi kunnolla. Paikalle ilmaantuu sotiemme veteraaneja, joilla on omat vankat näkemyksensä tapahtumista. Monenlaista rätinää syntyy ja asioita kerrataan monelta kantilta. Näkökulmien nopea vaihtelu tekee novellin kerronnasta ilmeisesti tarkoituksellisen näkökulmikasta, välillä en saanut selvää kuka on äänessä, mutta ajattelin, että sellaistahan se on kun on monta puhujaa samassa seurueessa. Jotain Kannaksella vuonna 1944 aivan selvästi tapahtui, veteraanien mielet kuohahtavat kerran jos toisenkin. Menevä tarina. Moneen suuntaan menevä.

Pohjoinen puhuu. Novelli yrittäjästä ja hänen muutamasta apuristaan. Yrittäjyys aiheena onkin tässä novellissa parasta. Kallio, laivanvarustaja sekä import-export-liikemies, toimii yritysmaailmassa, jossa kaikki säännöt ja varsinkin yhteiskunnan tarjoamat tukiaiset on tarkoitettu yrittäjän parhaaksi, kunhan vain teettää jollain sopivan vetävät hakemukset. Tätä itsensä markkinointiahan kuulutaan harrastavan myös kirjallisuuden alalla. Niinpä kuulostaakin sopivalta, että Kallio on palkannut päiväraha- ja matkakorvauspalkalla lisäansioita kaipaavan kirjailijan luomaan kaunopuheisia visioita Kallion yritystoiminnasta valtion tukiaisviranomaisten suostuttamiseksi. Tämän lisäksi Kallio käy härskisti kauppaa poistomyyntiin Pohjoismaisilta valtioilta tulevien autojen ja työkoneitten välittämiseksi kehittyviin maihin. Myös Kallion puhetyyli on härskin suoraviivaista ja kursailematonta. Hän on paras hahmo koko novellissa. Minäkertoja – kirjailija Kallion palveluksessa – on tavanomainen nynny koti-isä, joka ottaa poikansa mukaan matkalle pohjoiseen Transit-autolla ylenpalttisen värikkäässä ja vaarallisen tuntuisessa seurassa. Mikko-poika on kiinnostunut valaista, tietää niistä kaiken, muttei ole päässyt niitä näkemään. Äkkiä lukien tuntuisi, että näistä aineksista saisi kasaan ihan kiinnostavan keitoksen, mutta melko hätäinen kalakeitto siitä on syntynyt. Suurusta on liikaa, kirkas liemi auttaisi lukijaa näkemään mitä kirjoittaja on halunnut sanoa. Nähdäkseni kirjailijan tehtävä ei ole sanoa, että maailmassa ei ole mitään selkeää tarinaa, sillä senhän näkee jokainen. Kirjailijan tehtävänä näkisin olevan tarinan erottamisen tästä sopasta. Siihen tarvittaisiin tarinankertojan taitoa, vaatikoon se sitten vaikka valehtelua.

Kirjassa on 174 sivua. Luin sen kolmessa päivässä.