Sanna Hukkanen: Taiga

Joensuulainen sarjakuvataiteilija Sanna Hukkanen (s. 1978) kirjoitti ja kuvitti vuonna 2023 julkaistun sarjakuvateoksen Taiga – Etnografinen matkakertomus.

Sanna Hukkanen lyö itsensä ikoon sarjakuvassaan, jossa hän esittää itse itseään. Hukkanen vierailee Venäjän suomalaisugrilaisten kansojen parissa ja pitää pienryhmille lyhytkursseja sarjakuvan teosta. Osallistujat ovat opettajia, taiteilijoita, toimittajia, kirjastovirkailijoita jne. Hukkasen pyrkimys on herättää osallistujissa halu tehdä omankielistään sarjakuvaa. Hänen mukanaan ja apunaan kulkee Anna, venäläinen, joka puhuu suomea ja toimii tulkkina Hukkaselle. Naisten yhteistyö sujuu mutkattomasti.

Kirjassa vieraillaan Venäjän Karjalassa, Kuolan niemimaalla tapaamassa Venäjän saamelaisia, Marin tasavallassa, jonne matkatessa vietetään iltaa myös kahden tshuvassimiehen kanssa, Mordaviassa (Mordvassa), Komissa ja varsinkin Hanti-Mansiassa useamman kerran. Jostain syystä Udmurtiassa ei piipahdeta, tosin Annan jääkaappimagneetin perusteella sielläkin on käväisty.

Kuten arvata saattaa sarjakuvaryhmien työn tulokset usein yllättävät, ei tosin aina pelkästään myönteisesti. Marin tasavallassa taiteilija piirtää sarjakuvan, jossa mies istuu pilkillä ja saa lopuksi kalan. Kun Hukkanen huomauttaa, että loppu on aika ennalta-arvattava, taiteilija muuttaa sarjakuvan loppua ja pilkin mukana nouseekin järvestä votkapullo. Tämän jälkeen taiteilija poistuu tekemään omia töitään. Komilainen kurssilainen taas kiteyttää sanomansa nopeilla ruuduilla: aluksi vunukka ei vastaa babushkan kominkieliseen kutsuun vaan huomauttaa sen kielen olevan epämuodikasta. Seuraavassa ruudussa ollaan siirrytty kolme vuosikymmentä eteenpäin, jolloin vunukka vastaa babushkan venäjänkieliseen kutsuun englanniksi. Hukkanen huokailee mielessään miltä voikaan tuntua, kun oma kieli on kuolemassa.

Jonkin verran kirjan puhekuplissa ja erilaisissa kylteissä on venäjän kieltä. Se ei onneksi ole kovin vaikeaa venättä, joten ymmärsin lähes kaiken. Useimmiten tekstit on tavalla tai toisella suomennettu. Hukkanen huomaa välillä, ettei voi osallistua kurssilaisten keskusteluihin, koska he puhuvat venäjää, jota hän ei osaa riittävästi. (Muistelen, että monille suomalaisugrilaisten kielten tutkijoille oli ollut järkytys, kun näitten kielten tutkijakonferenssien kieleksi oli valittu englanti venäjän sijasta.) Myös lyhyitä vertailuja suomen kielen ja sukulaiskansaimme kielten välillä sarjakuvassa tehdään, mutta ei kiusaksi asti.

Kaiken kaikkiaan kerronta etenee vaivattomasti. Historia- ja mytologiajaksot on esitetty toonattuna eli kyseisten sivujen tai aukeamien väritys poikeaa selkeästi muusta sarjakuvasta. Väritys on kaunista katseltavaa, sivujen ylälaitoja on koristettu perinteisin ornamenttikuvioin. Ajoittain kuvitus on runollisen koreaa, toisaalta arkisiakin kuvia löytyy. Eri paikkoihin suuntautuvien matkojen hahmottamiseksi Hukkanen on piirtänyt useampia suuntaa-antavia karttoja.

Hukkanen on perehtynyt Venäjän suomalaisugrilaisia kansoja käsittelevään kirjallisuuteen. Erityisesti huomioitani herätti Leena Laulajaisen kirja Marilaiset: laulun ja uhritulien kansa, jonka itse jokunen vuosi sitten lukaisin. Siihen tutustuminen auttoikin minua sarjakuvaa lukiessa jonkin verran, samoin lyhyt perehtymiseni hantien ja mansien kansanrunouteen. K. F. Karjalaisen kirjoja voisi ehkä joskus kokeilla.

Kirjassa on 276 + 4 sivua. Lukaisin sen parissa päivässä. Sain kirjan joululahjaksi tyttäreltäni, joka käväisi joulun alla Joensuussa työporukan kanssa.

Kuopiosta Kuopion takaa

 Vuonna 1985 Snellman-instituutti julkaisi artikkelikokoelman Kuopiosta Suomeen. Kirjallisuutemme aatesisältöä 1880-luvulla. Kyseessä oli realismin aika Suomen kirjallisuudessa. Tuon kirjan jatkoksi ilmestyi vuonna 1994 Minna Canthin 150-juhlan aikaan Snellman-instituutin julkaisuna kokoomateos Realismista symbolismiin. Kuopio suomalaisen kulttuurin polttopisteenä 1890-luvun taitteessa. Sain näistä julkaisuista jälkimmäisen joulunaluslukemiseksi tyttäreltäni, mistä kiitos! Seuraavaksi mietteitäni julkaisusta.

Tämän samanaiheisten esseitten kokoelman yhdistävänä tekijänä on siis Kuopiossa toimineitten kirjailijain ja heidän sidosryhmiensä osuus 1890-luvun alun kirjallisten virtausten kehittyessä aikaisemmin vallalla olleesta realismista kohti kansallista uusromantiikkaa, jota Kai Laitinen esseessään nimittää kansalliseksi symbolismiksi. Julkaisun takana ovat toimineet Juhani Ahon, Minna Canthin ja Arvid Järnefeltin elämäntyölle omistetut yhdistykset yhdessä Snellman-instituutin kanssa. Kerron muutamalla sanasella kaikista teoksen kahdestatoista esseestä.

Kai Laitinen: Miten uusromantiikka tuli Suomeen. Laitinen antaa suuren huomion Juhani Ahon Pariisin-matkan pohjalta syntyneelle vuonna 1890 julkaistulle romaanille Yksin, jossa hän huomaa Ahon alkavan paikoitellen liukua puhtaan realistisesta kuvauksesta kohti kansallista symbolismia. Laitinen kuvaa tätä tapahtumasarjana, jossa on mukana muitakin toimijoita, kuten Kasimir Leino ja Päivälehdessä ilmestynyt nimetön kirjoitus ”Karjala ja sen taiteellinen merkitys”. Vaikuttajina olivat tietenkin aikakauden kirjalliset virtaukset ja toive murtautua eurooppalaisen kirjallisuuden kenttään kansallisilla aineksilla. Laitinen kiteyttää tämän kivasti:

Suomen taiteen kultakausi syntyy eurooppalaisten virikkeiden ja kansallisten innoituslähteiden yhteisvaikutuksesta, niiden keskinäisestä, haastavasta jännityksestä ja hedelmällisestä ristivedosta.

Aarno Kellberg: Pekka ja Kalle, Brofeldtin veljekset. Helppotajuinen kuvaus Juhani Ahon lapsuudenperheestä, etenkin hänen veljistään, jotka olivat kyllä suomenmielisiä, mutta eivät erityisen symbolistisia.

Pekka Suhonen: Juhani Ahon luonnonmaisema ja kulttuurimaisema. Henkevän sujuvasti, lastunäyttein kuvailtu näkemys Ahon luontokäsityksestä ja sen merkityksestä. Sisä-Suomen hiljaisilla maalaisasumuksilla on kirjoittamaton historiansa, onnela on kulttuurimaisema. Kun taas luonto on lähtökohta, ei päämäärä.

Tapio Kopponen: Järnefeltit – suomalaisen kulttuurisuvun elämästä ja ajattelusta. Tämä essee sisältää Järnefeltien suvusta semmoista tietoa, jota olen kaipaillutkin. Järnefeltin taiteilijaveljesten vanhempia Kopponen luonnehtii kiinnostavasti:

Alexander Järnefelt on loogis-lineaarisesti ajatteleva realistinen läntinen ihminen, kun taas hänen vaimonsa hyvinkin edustava myyttis-runollinen, assosiatiiviseen ja metaforiseen ajatteluun taipuva itäinen ihminen.

Erityisen kiintoisa on osuus, jossa Kopponen kuvaa taidemaalari Eero Järnefeltin opiskelua Pietarin taideakatemiassa enonsa taidemaalari Mihail Clodtin johdolla. Eero omaksui tuolloin peredvizhnikeiksi (”Vaeltajat”) itseään kutsuneen taiteilijaryhmän periaatteita:

he uskoivat oikeudenmukaiseen yhteiskuntaan ja ihmisen älyyn ja hengen voimaan toteuttaa tätä elämänmuotoa.

Vaeltajat halusivat kuvata tavallista kansaa realismin keinoin, mutta kätkettyä psykologista tasoa unhoittamatta. Vaikka peredvizhnikit olivatkin vahvasti venäläisiä, he myös säilyttivät yhteyden eurooppalaiseen taiteeseen, tunnuslauseena

”kansallisen kautta yleiseurooppalaiseen”.

Kopposen näkemyksen mukaan kirjailija Arvid Järnefelt, hänen veljensä Kasper Järnefelt, tärkeä suomalaisen kirjallisuuden taustavaikuttaja, sekä maalari Eero Järnefelt pyrkivät parhaansa mukaan säilyttämään työssään realismin ohessa sisäisen näkemyksen ohjauksen. Kasperin iskusanoja olivat aitous, luonnollisuus, yksinkertaisuus ja rehellisyys. Lie niistä oma matkansa kansalliseen symbolismiin?

Ritva Haavikko: Minna Canthin salonki. Kuvani ”Kanttilasta”, Minna Canthin perheen kotitalosta lankakaupan yhteydessä sai uutta vahvistusta Haavikon esseestä. Minna Canthia Haavikko luonnehtii ajoittain yksinäisyydestä kärsineeksi ja tuolloin masennukseen taipuvaiseksi. Toisaalta Minna kiinnostui monenlaisista asioista ja omistautui niille vahvasti. Essee on saanut ravinnetta ja tietoutta Hanna Aspin muisteloteoksesta Minna Canth läheltä nähtynä. Itse muistelen, että siinä piirretään Minna Canthista kuva lasten ja nuorten kanssa innolla leikkineenä äitihahmona. Tätä piirrettä ei Haavikko Minnan salonkiin ole mahduttanut. Sen sijaan kirjailijat, teatteri-ihmiset, kuvataiteilijat, säveltäjät ja lehtimiehet on poimittu tarkasti mukaan.

Eila Pennanen: Minna Canthin persoonallisuus. Kirjailija Pennanen esittelee arvioitaan Minna Canthista. Teksti sisältää mielenkiintoisia poimintoja eri lähteistä. Pennanen nostaa esiin sen miten Minna viihtyi nuorten parissa, joskin hän selittää sitä sillä, että tietyssä vaiheessa Minnalla oli tilapäisiä välirikkoja Kaarlo Bergbomin, Juhani Ahon ja Järnefeltien kanssa, niin että varttuneempi seura oli satunnaisesti vähissä. Mukavaa on miten Pennanen laajentaa Minna Canthin tuttavapiiriä myös ruotsinkieliselle puolelle, Gustaf von Numers ruotsintaa Canthin näytelmän Papin perhe ja K. A. Tavaststjerna vierailee Canthin luona samana kesänä 1892 kun Canthin uusi näytelmä Sylvi valmistuu. Canthin viimeistä näytelmää Anna Liisaa Pennanen nimittää uskonnolliseksi. Minä näen siinä vahvaa yhtäläisyyttä antiikin draamoihin.

Niilo Luukanen: Juhlien kesät, 1886, 1889 ja 1891. Kaivattua laajennusta Kuopion kulttuurisen polttopisteen rooliin. Aloitetaan Johannes Takasen veistämän J. V. Snellmanin rintakuvan paljastustilaisuudesta Kuopion kirkkopuistossa heinäkuussa 1886, juhlapuhujana J. V. Calamnius. Vuonna 1889 kesäisiä kulttuurijuhlia vietettiin Keuruulla Järnefeltien perheen ja monien kulttuurivaikuttajien osallistuessa. Kulttuurijuhlista kolmantena mainitaan Kuopiossa järjestetyt, Viron mallin mukaiset laulujuhlat (niitä oli järjestetty Suomessa eri paikkakunnilla vuodesta 1884). Vuoden 1891 juhlilla oli mm. esitetty näytelminä Canthin draama Papin perhe ja von Numersin pappiskomedia Bakom Kuopio (Kuopion takana).

Liisi Huhtala: Yön vanhalla jäällä. Symbolismia löytyy Minna Canthin novellista Agnes, Juhani Ahon Papin rouvasta ja K. A. Tavaststjernan romaanista Hårda tider, jonka hän Minna Canthin tuella sovitti julkaisemattomaksi näytelmäksi Uramon torppa. Huhtalan mielestä Canth ei ota novellissaan kantaa Liisin puolesta. Näin voi olla. Minä näen asian niin, että Liisi on se moderni nainen, joka tajuaa jäädä kotiinsa lähtemättä maailmalle liituamaan – on sitä kulttuuria Kuopiossakin, symbolismia myöten. Varsinkin, jos ajattelee symbolismilla tarkoitettavan itsekeskeistä omien halujen korostamista.

Irmeli Niemi: Minna Canthin ja Maria Jotunin näytelmien yhteyksiä. Maria Jotuni -tutkija Irmeli Niemi pohtii lyhyesti Jotunin yhteyksiä Canthiin. Onneksi esikuvana mainitaan myös Ibsen ja minulle yllättäen peräti Leo Tolstoi. Vaikka Jotuni mainitseekin Tolstoin olleen nero loistoajallansa (ja sittemmin vähän lapsekas), kirjoittaa Niemi, miten on antoisaa nähdä Tolstoissa molempain kirjailijain teemojen yhteinen alkulähde.

Pekka Lounela: Arvid Järnefelt – omantuntonsa juristi. Mainio pohdiskelu Järnefeltin sisäisestä moraalisesta kamppailusta, oikeudenkäynnistä Arvid vastaan Arvid, jossa voittoa taisi olla turha toivoa.

Hänen uskonnollisuutensa ei taipunut teologiseen mystiikkaan, se oli luonteeltaan rationaalista, kuten Tolstoinkin. Ihmisen tuli pelastua omassa elämässään, kuolemanjälkeinen palkinto tai rangaistus teoista tai toimista, kirkkouskovaisten taivas ja helvetti olivat yhdentekeviä kuvitelmia.

Mervi Tuomikoski: ”Minun täytyy lyödä pirstaleiksi oma kuvani” Arvid Järnefeltin Heräämiseni-teoksen (1894) teemoja. Esseessä tarkastellaan Järnefeltin kirjassaan käsittelemää oman kuvan jakautumista sisäiseen, todelliseen minään ja sellaiseen minään, jollaisena tahtoisi muitten näkemänä olla. Järnefelt vaikuttaisi pyrkineen eroon suosiota tavoittelevasta ulkokohtaisesta minästään. Tarkastellaan myös kuvan merkitystä esim. Jumalan kuvan ja ei-esittävän taiteen näkökulmasta – onko ääretöntä ideaa mahdollista kuvata?

Tellervo Krogerus: Kauppis-Heikki ja naisen vaihtoehdot. Nimeä Kauppis-Heikki (1862 – 1920) käyttänyt kirjailija asui nuorna miesnä Brofeldtin pappisperheen renkinä ja oli siten tuttu Juhani Aholle ja hänen veljilleen. Kauppis-Heikki oleskeli myös Minna Canthin tykönä Kuopiossa. Hän ei käynyt perinteisiä kirjailijain kouluja, mistä syystä hänet luokiteltiin aikanaan ja sen jälkeenkin kansankirjailijaksi. Tellervo Krogerus käsittelee esseessään Kauppis-Heikin romaanien naishahmoja. Hän arvelee Kauppis-Heikin kyenneen kuvaamaan aikansa naisia niin myötätuntoisesti, koska hän oli itsekin koko ikänsä syrjässä elänyt. Arvostelijat vain eivät tätä huomanneet vaan lukivat Kauppis-Heikin kirjat kansantaiteilijan työnä ja arvioivat niitä sen mukaan. Kauppis-Heikin osoittelematon kerronta ei sekään kelvannut, sillä kirjailijalta odotettiin selkeitä linjanvetoja ja mielipiteitä.

Kirjan lopusta, ennen enkunkielistä summarya löytyy aikajana, jossa kuvataan Juhani Ahon, Minna Canthin ja Arvid Järnefeltin puuhailuja heidän Kuopion vuosinaan 1881 – 1897. Mukaan on mahdutettu myös Kauppis-Heikki ja eräitä muita vaikuttajia. Mielenkiintoisesti joukosta on tiputettu mm. Gustaf von Numers. Ilmeisesti komediaan suhtaudutaan kuten aikoinaan naisiin ja kuten aina syrjäytyneisiin? Minusta komedialla voi tavoittaa taiteennauttijan siinä missä riuduttavalla tragediallakin. (Tunnen myös vetoa naisiin ja syrjäytyneisiin.)

Kirjassa on kaikkine hipleineen 170 sivua. Lukaisin sen parissa viikossa.

Armas J. Pulla: Neljä virtaa

Armas J. Pulla (1904 – 1981) kirjoitti vuonna 1956 julkaistun teoksen Neljä virtaa, kuvailevana alaotsikkona Retkiä Ranskan suurten jokien varsilla. Kirjassa on 16 liitekuvaa, Pullan omia piirroksia ja valokuvia niistä paikoista, joista tekstissä kerrotaan.

Ranskanmaalla on neljä suurta jokea, joista Rhône saa alkunsa Sveitsistä, Alpeilta, Garonne Espanjan Pyreneiltä, Loire Ranskan keskiylängöltä ja Seine joltain toiselta Ranskan ylängöltä. Näitten jokien varsilta on kirjailija ja Ranskantuntija Pulla koonnut kirjaan kivaa tietoutta ja hauskoja tarinoita.

Kuvaukset jokivarsien seuduista eivät ole kaikenkattavia, Pulla valikoi kerrottavansa oman mielensä mukaan. Siten teos on tietokirjaksi kepeätä ja viihdyttävää luettavaa, mitä seikkaa Pullan taito rytmittää kerrontaansa edesauttaa miellyttävästi. Pulla käyttää kerronnassaan moninaisia keinoja, lyhyitten anekdoottien sarjaa saattaa seurata pitkähkö tuntemattoman paikallisen kanssa käyty keskustelu, josta lukija saa itse mielessään arvailla, onko kirjoittaja koskaan sellaista keskustelua käynyt vai onko kyseessä vain taitava tyylikeino monenlaisten tietojen, tapojen ja asenteitten kuvailemiseksi. Jokilaaksojen vaiheita selostaessaan Pulla ottaa geografian avuksi myös geologian – eikä ihan muuten vain vaan esitelläkseen mm. Ranskan keskiylängön muinaista vulkaanista toimintaa ja sen jälkien esiinpistämistä vielä nykyään (ks. Le Puy-en-Velayn kolme ”laavakekoa”). Katedraalien sijasta Pulla kertoilee linnoista, mutta niistäkin pintapuolisesti.

Tärkein osuus seutujen kuvailussa ovat kuitenkin erilaisiin merkkihenkilöihin liittyvät anekdootit. Taiteilijat, varsinkin kirjailijat, kuten Anatole France, Honoré de Balzac ja Alphonse Daudet, ovat hyvin edustettuina. Vaikka tällaisessa teoksessa ei olekaan varsinaisia päähenkilöitä, tuntuvat Napoléon ja Jeanne d’Arc pulpahtavan esiin varsin usein ja näyttävästi.

Koska Pulla on myös gastronomi, antaa hän oman osuutensa ruokien ja viinien kuvailulle, jaarittelematta yksityiskohdista. Ranskalaiseen elämästä nauttimisen taitoon kuuluvat niinikään lemmenseikkailut, joita kuvataan hyvän maun rajoissa. Itse nauroin kyllä eniten tarinalle, jossa Loire-joen yläjuoksulta lähettiin alajuoksun nunnaluostariin jokilaivalla papukaija, jolle oli opetettu virsien veisuuta. Pitkän jokimatkan aikana kuitenkin rakuunat kerkesivät opettaa papukaija-paralle ns. tuhmia juttuja.

Hauskan kiteytyksen ranskalaisten näkemyksestä itsestään ja ehkä suomalaisistakin saa keskustelusta, jonka Pulla väittää käyneensä ennen toista maailmansotaa nimeämättömän ranskalaisen kirjailijan kanssa. Kirjailija oli tuskastunut ranskalaisten terävään älyyn:

Sanovat meitä ranskalaisia maailman älykkäimmäksi kansaksi. Ehkä olemmekin sellainen. Mutta se ei ole suinkaan onneksi eikä onnea. Kaikki ylen terävät aseet ovat vaarallisia. Juuri terävässä älyssä on usein hillittömyyteen menevän ristiriitaisuutemmekin perussyy. Teidän suomalaisten viileä viisaus on paljon arvokkaampi ominaisuus kuin meidän leikkaava älymme!

Parhaimman kuvauksen kirjassa saa itseoikeutetusti Seine ja Pariisi, jonka läpi joki virtaa. Kaunokirjallisuuden sepittäjien lisäksi kirjailija Pulla kuvaa Pariisissa työtään tekeviä bouquinisteja, käytettyjen kirjojen kauppiaita, jotka hän mieltää vapaasti työtään tekeviksi ja filosofisiksi.

Pullan teos Ranskan neljän suuren virran vaiheilta on kuin matka, jonka aikana voi nähdä paljon ja kaikenmoista ammattinsa hallitsevan oppaan selostamana. Jääkö kirjasta sitten enemmän mieleen kuin jäisi matkalta? Yhtä hyvin voisi kysyä mitä kaikesta näkemästämme ja kokemastamme ylipäätään on tarpeen jäädä mieleen? Minulle tämä riittää varsin mainiosti. Lukiossa opettelin ranskaa, mutta Ranskassa en ole koskaan käynyt enkä tule käymään. Tämän kirjan myötä jäävät kalliit matkat tekemättä ja jos jotain jää näkemättä, eiköhän niin liene parempi.

Kirjassa on 304 sivua. Luin sitä ehkä viikon.

Armas J. Pulla: Hullut vuodet eli iloista 20-lukua

Armas J. Pulla (1904 – 1981) kirjoitti vuonna 1971 julkaistun kirjan Hullut vuodet eli iloista 20-lukua. Kyseinen 20-luku eli kesäänsä sata vuotta sitten, 1920-luvulla. Armas J. Pullan ensimmäinen matka Pariisiin tapahtui kesällä vuonna 1929. Elämänsä aikana Pulla vieraili Ranskassa satakunta kertaa. Hän ehti nähdä Pariisin 1920-luvun hurmioituneen taiteilijayhteisön ja menon muun juuri ennen Ameriikan suurta pörssiromahdusta, joka veti koko maailman talouden lamaan.

Nyt puheena olevaan teokseen Pulla on koonnut mukavat ainekset 1920-luvun kiehtovista, julkisuudesta tutuista, tehostuneen tiedonvälityksen kautta elämää suuremmiksi versoneista ilmiöistä. Tapahtumien keskuksina ovat paitsi Pariisi myös suuri Ameriikan maa.

Erityisen huomion kirjassa saa Italia, joka erikoistui kuvatun ajanjakson diktaattorien tuotantoon. Pulla nostaa esiin Benito Mussolinin, joka kohosi Italian johtohahmoksi 1920-luvulla. Koska kirjassa keskitytään 1920-luvun tapahtumiin, ei Mussolinin elämän loppuvaiheita kuvailla. Mussolini on Pullan valitsemien anekdoottien, lehtiuutisten ja muitten yksityisten kuvausten perusteella ollut epävakaan ajan poliittinen nousukas ja lisäksi naistenmies.

Toinen italialaistaustainen diktaattori, jolle kirjassa on luku omistettu, on Al Capone, chicagolainen gansteripomo, joka piti koko kaupunkia taskussaan. Kieltolain aikaan alkoholin kauppaamisella rikastunut Capone oli paikallisen puhelinluettelon mukaan ammatiltaan kauppias. Hänen kotitalostaan turistioppaat käyttivät nimitystä Caponen linna. Linnaan hän lopulta päätyikin.

Kolmas italialaistaustainen diktaattori oli Rudolph Valentino, Pullan sanojen mukaan naissydänten diktaattori. Valentino oli näyttelijä, joka katseli valkokankaalta katselijoittensa sydämiin ja sai osakseen joukkohysterian kaltaista palvontaa. Oliko osa 20-luvun hulluutta peräisin juuri tehokkaan tiedonvälityksen mukanaan tuomasta ilmiöstä, joka nostaa viihdemaailman henkilöt idoleiksi, joihin jokainen voi samastua omalla tavallaan?

Kirjan lopuksi Pulla kuvaa Pariisin Montparnassea, sen ravintoloita ja suuria Montparnasse-setiä ja -tätejä. Useimmat kuvatuista henkilöistä ovat taiteilijoita, ehkä juuri senaikaisen maailman taiteilijoitten keskuksena Pulla haluaakin Pariisin lukijalle esitellä. Joka taidetta tekee hän taiteesta puhuu, niin kait se lienee?

Kirjassa on paljon kuvia eikä tekstikään ole mitään kuivakkaa historiankirjoitusta. Lukija pääsee helpolla ja tästä voisi oppiakin jotain, kun maltilla lukisi ja yrittäisi painaa asioja mieleensä. Minä aloin lukea kirjaa torstaina. Perjantain ja lauantain pidin taukoa, kun oli muuta puuhaa. Tänään sunnuntaina sitten lukaisin kirjan loppuun. Ei harmita, kun tuli hankittua, vaikka toimitus ei tullutkaan noutolokeroon vaan jouduin hakemaan ärrältä. Kirjassa on 98 sivua.

Vanha palaa!

Outi Popp ja Asko Mäkelä toimittivat vuonna 2017 julaistun kirjan Vanha palaa! Keskusteluja Vanhan kuppilassa. Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan kulttuurikeskuksen (1969 - 1993) epävirallinen tarina. Aiheena on Helsingin Mannerheimintien varressa nököttävän Vanhan Ylioppilastalon – eli tuttavallisemmin Vanhan – vaiheet 1960-luvulta aina viime vuosituhannen vaihteeseen. Painotus kirjassa on taiteen tekijöissä ja muissa esiintyjissä sekä heidän ohjelmistossaan. Mukana ovat myös hauskanpito ja kaikenmoiset ihanteet vapaudesta ja politisoinnista aina jäntevämpään talouskuriin. Vanha näyttäytyy portaalina, jonka kautta sotien jälkeisen ajan uudet taiteelliset vaikutteet tuotiin Suomen kamaralle ja esiteltiin yleisölle. Historiikki on toteutettu väljästi ja vapaasti, Vanhan henkeä kuvastaen. Kirjan toimittajat ovat haastattaneet muinoisia Vanhan kävijöitä ja askarrelleet heidän kommenteistaan kulloisenkin aiheen mukaisia pyöreän pöydän keskusteluja. Vanhan kuppilan tavaramerkkinä olivat näet pyöreät pöydät.

Minä en ole koskaan Vanhalla käynyt, paitsi pari kertaa Vanhan kellarissa. Lainasin tämän kirjan kun ajattelin sen sisältävän hauskoja juttuja nuorison ja vähän vanhemmankin kulttuuriväen juopuneesta ilonpidosta. Kirjassa kerrotaan kuitenkin myös vakavansävyisemmistä asioista, kuten vasemmistohenkisten lauluesitysten järjestämisistä Lapualaisoopperasta Agit Proppiin ja Mikis Theodorakisista & Arja Saijonmaasta latinalaisen Ameriikan poliitillisiin lauluryhmiin (laitoin tuossa Mercedes Sosan laulelemaan vanhalta kasetilta). 

Minulta jäi eilen tätä tekstiä pikaisesti kyhäillessäni kokonaan pois nk. "Vanhan valtaus" marraskuussa 1968. Todellisena perusteluna valtauksen poisjäännille oli hätäinen kirjoitteluni. Toisaalta voisin keksiä toisenkin perusteen, jonka sitten hätäisesti tähän lykkään. Vuosi 1968 oli Euroopassa monenmoisen kuohunnan vuosi. Se, että helsinkiläiset opiskelijat valtasivat talon, joka oli heidän omassa käytössään, lienee siis lupa nähdä osana tätä isompaa ilmiötä. Kirjassa mainitaan, että Tukholmassa olivat opiskelijat vallanneet oman osakuntatalonsa jo saman vuoden keväällä. Eli tässäkin mentiin ruotsalaisten peesissä. Toiseksi viranomaisetkaan eivät sanottavammin puuttuneet tapaukseen Helsingissä, opiskelijoitten annettiin kenties aikansa leikkiä mellakointia. Kolmanneksi valtauksen luisuminen vasemmistolaisten käsiin ja muualta kopsittu vallankumousretoriikka osoittavat minusta ajankohdan huomioiden aika kehnoa makua. Tsekkoslovakian olivat Varsovan liiton joukot miehittäneet aiemmin syksyllä, mitä suurin osa Suomen vasemmistoakin paheksui.

Kirjassa on paljon kuvia. Näistä kuvista jysäytti minua ehkä kovimmin otos Marraskuun liikkeen järjestämästä kovaosaisten joulusta Vanhalla ylioppilastalolla vuonna 1969. Entiset sotasankarit istuvat pöydissä, osa makaa pitkin salin lattioita. Valokuvaaja Stefan Bremerin näkemyksen mukaan 1970-luvun Helsinki oli harmaa ja luotaantyöntävä. (Minulla on Kuopiosta tuolta ajalta samansuuntainen vaikutelma. Tilanne tuntui muuttuvan, kun jostain alettiin tuoda kirkkaansävyisiä topattuja talvivaatteita. Minullakin oli silloin heleänpunainen talvitakki.)

Helsinkiin palatakseni Vanha ylioppilastalo tuhoutui pahoin tulipalossa huhtikuussa 1978. Iso osa talossa olleista taideteoksista saatiin pelastettua, mutta niitäkin jouduttiin kunnostamaan. Tästä palosta johtuen kirjan nimeen on hyvällä syyllä voitu lisätä huutomerkki perään. Talo korjattiin käyttökuntoon.

Aika oli kuitenkin muuttunut. Vaikka vasemmistopuolueet nauttivat vallasta jokseenkin koko 1970-luvun ja vielä seuraavallakin vuosikymmenellä hyvän aikaa, oli Suomi vaurastunut. Vasemmistoaatteet eivät vetäneet enää yleisöä entisellä hurmoksella. Elo viihteellistyi. Sen huomaa myös kirjasta, sillä siinä aletaan kuvailla viihteentekijöitä, rokkareita ja komeljanttareita sekä toisaalta voimakkaasti uutta hakevaa taidetta, kuten kiasmatyyppistä nykytaidetta, nykytanssia ja performansseja ilman suurta sanomaa. Lisäksi taloudenpito nousee selkeämmin esiin. Vaikka isoja ja huimantuntuisia projekteja vielä toteutettiin Vanhalla, alkoivat talouden realiteetit yhä voimistuvalla painolla ryhtyä määrittämään toimintaa. Hauskoja ja kokeilevia aikoja jatkui silti 1990-luvun alkupuolelle asti. Uuden taloudenpidon myötä vanhoista, kuluttaviksi kasvaneista rakenteista luovuttiin, Vanhan tiloja alettiin vuokrata, ravintola uudistettiin poistamalla pyöreät pöydät, pikkuhiljaa myös vakiokävijäkunta vaihtui.

Kirjasta saan sen kuvan, että Vanha toimi jonkinmoisena taide- ja viihdealan ajatushautomona ja sitä tehen sitten jakoi ideoita koko valtakuntaan. Uudet taiteen ja viihteen tekemisen tyylit ja tavat esiteltiin siellä yleisölle, joka sai ne makustellakseen ensimmäisinä Suomessa. Loppusivuille kirjaan on salaviisaasti asetettu suurikokoinen kuva, jossa on R. W. Ekmanin maalaus Väinämöisen soitto. Kalevalan lopussahan Väinämöinen uhittelee vielä kerran palaavansa uutta sampoa laatimaan.

Tässähän tätiä. Kirjassa on hakemistoineen 326 sivua ja kuten todettu tosi paljon kuvia, kokonaisia kuva-aukeamia on useita. Lukaisin viidessä päivässä.

Kalle Kniivilä: Elämää Pietarissa 1917 – 2017

Kalle Kniivilä (s. 1965) kirjoitti vuonna 2017 julkaistun kirjan Elämää Pietarissa 1917 – 2017. Kirjan alaotsikkona on Tanjan katu. Kirjassa kerrotaan Pietarin keskustassa sijaitsevan Vasilin saaren ihmisten elosta noin sadan vuoden ajalta, tsaarin vallan lopulta sosialistisen kokeilun kautta Putinin päiviin. Haastatteluihin ja kirjallisiin lähteisiin perustuvien arkisten kertomusten keskiössä on Toinen linja -niminen katu, jonka varrella Leningradin piirityksen aikaan (1941 – 1943) asui nuorenTanja Savitševan perhe.

Minulle syntyy lukijana tästä alaotsikon valinnasta kuva tuntemattomista kaupunkilaisista, heistä, jotka eivät selvinneet kertomaan tarinaansa itse, heistä, joita historiankirjoista ei oikein löydä edes rivien välistä. Kniivilä kertoo, että tosiasiassa Tanja Savitševa, jolle hänen entisen asuintalonsa seinään on kiinnitetty muistolaatta, oli jo neuvostoaikana surullisesta kohtalostaan tunnettu ja hänen kotikadullaan pysähtyivät turistibussit. Tanjan koruton päiväkirja kertoo hänen perheenjäsentensä kuolleen yksi kerrallaan, kunnes jäljelle jäi yksin Tanja. Hänkin menehtyi jo 14-vuotiaana.

Kirjaansa haastateltavaksi Kniivilä on löytänyt Tanjan entisen luokkatoverin, joka kertoo hyvin uskottavia, arkisia muistoja Tanjasta sekä omasta elämästään Vasilin saarella. Kniivilä on tavannut myös Venäjän saksalaisiin kuuluvan naisen, jonka vanhemmat vuonna 1937 on noudettu yöllä kotoa kuulusteluihin ja sittemmin ammuttu. Vanhempien maine on myöhemmin palautettu, mutta vaikeampi lienee ollut palauttaa hengissä selvinneitten saksalaisten uskoa neuvostojärjestelmään.

Vaikka näitten kertomusten kuvaamat tapahtumat ovat tulleet tutuiksi tunnettujen henkilöitten kohtaloista, on tietenkin aina oma lukunsa saada tietää niistä ihmisiltä, jotka ovat kaiken tämän itse kokeneet. Ihmeellistä on myös se, miten ihmiset ovat kaikkea kamalaa koettuaan kyenneet viettämään jokseenkin normaalia elämää. Kirjassa käydään läpi Leningradin asumisoloja, auton hankkimista, inflaatiota, television hankintaa, jne. Tietenkin poliittinen kehitys vaikuttaa myös ihmisten arkeen, mutta aina niistä töyssyisistäkin reiteistä monet selviävät. Tavallisen kansalaisen tasolla elämä on ruuan hankkimista, koulunkäyntiä ja työn tekoa, lastenhoitoa, asunnon valintaa ja naapureitten kanssa elämistä. Neuvostoajan yhteisasunnot, kommunalkat, mainitaan usein.

Kniivilä on toimittaja, kirjassa tämä näkyy helppolukuisuutena. On kuin lukisi pitemmänpuoleista reportaasia asiapitoisesta aikakauslehdestä. Teksti on palasteltu pieniin, kiinnostaviin osiin, väliotsikotkin houkuttavat lukemaan. Kuvia kirjassa ei ole, lopputekstissään Kniivilä kertoo kuvia löytyvän hänen nettisivuiltaan, samoin kuin kirjassa esiintyvien henkilöitten haastattelujen näytteitä.

Olen lukenut Kniivilän kirjoista aikaisemmin Baltian venäläisistä kertovan Neuvostomaan lapset. Hyllyssä odottaa vielä Putinin väkeä. Ehkäpä sen aika vielä koittaa, seuraavaksi ajattelin kokeilla jotain vallan muuta. Tässä kirjassa on 221 sivua. Hankin sen kuitin mukaan Kuopion kauppahallista 17.7.2019. Luin sitä tässä jonkin aikaa.

Raimo Kerman: Kuopion torinseudun lasten ja nuorten elämää 1940-luvulla

Raimo Kerman (s. 1937) kirjoitti vuonna 2017 julkaistun kirjan Kuopion torinseudun lasten ja nuorten elämää 1940-luvulla. Luin sen veljeni suosituksesta.

Kirjaansa varten Raimo Kerman on haastatellut lapsuuden tuttujaan, joista jotkut kertovat itse tarinansa. Alusta löytyy kahden naishenkilön runot, joissa muistellaan menneitä tyttöjen näkökulmasta. Kermanin kirjan tarinat painottuvat kuitenkin selvästi poikien maailmaan. Hän tuo esiin riittävässä määrin historiallisia faktoja ihmisten ja elinolojen taustalla. Kuopiolaisten urheiluharrasteita ja elokuvateattereita kuvataan nuorison näkökulmasta. Kirjassa esiintyvät myös Kuopion tataarit, joita Aapelikin sivumennen kuvaa romaanissaan Pikku-Pietarin piha. Pikkupoikain kiinnostus kaupungissa sota-aikaan lomailleita saksalaisia sotilaita kohtaan tulee selväksi, samoin kuin nälkää nähneitten venäläisten sotavankien kovin toisenlaiset olot.

Kuopion keskustan katuverkko on ollut pitkälti nykyisenkaltainen jo 1940-luvulla. Sivukatujen nimet vain ovat hieman eläneet. Hauska yksityiskohta kirjassa on se, että Ajurinkadulla ei tuolloin välttämättä ollut vakiintunutta nimeä. Niinpä pohjoisosaa oli kutsuttu Työmiehenkaduksi ja eteläosaa Suokadusta lähtien Ajurinkaduksi. Kaupunkilaisten keskeisissä paikanmäärityksissä käytettiin vain kuvailuja lähiseudun tunnetuista asukkaista ja paikannettiin ”osoite” sen ja sen naapurin mukaan.

Poikien seikkailut kaupungissa kuvataan itse mukana olleen täsmällisyydellä. Jo kirjan alkupuolella Kerman huomauttaa, että kukaan ei halunnut kuulua rupusakkiin. Niinpä kirjassa kuvataan myös sellaisen perheen kohtalo, jota ei joukkoon haluttu. Mukana on myös kuvaus Toivasen pihasta (Savonkatu 26), jossa minäkin asuin vuosina 1970-1972. Tutulta kuulostaa, vaikka tapahtumista onkin jo aikaa, enkä tunnista 1940-luvun aikaisia asukkaita. Kermanin isä oli torikauppias, minun aikaani Savonkatu 26:ssa asui torikauppias. Lisäksi siinä toimi Konttisen kalakukkoleipomo. Sekin oli perustettu vasta Kermanin aikaa myöhemmin! Oli hyvät lihapiirakat. Nyt on sekin talo ollut purettuna jo kymmeniä vuosia. Kirjaa lukiessa ajattelin, miten kaupunki on kuin suuri kulissi, jossa me aikamme liikumme ja kun me katoamme, ei meitä pian kukaan muista. Vaikeata sanoa, onko se surullista vai pikemminkin helpottavaa.

Kirjassa on 154 sivua, jonkin verran valokuvia, enemmänkin olisi voinut olla. Esimerkiksi kirjassa esimerkkinä esitellystä pihapiiristä osoitteessa Torikatu 9, olisi voinut olla kirjassa joku valokuva ja kaupungin katuverkon kuvakin olisi tukenut sanallista kuvausta. Lukemiseen hupeni kolme päivää elämästäni.

Anu Rissanen ja Seppo Timonen: Hiekanpölläkkää

Hiekanpölläkkää – Välähdyksiä itsenäisen Siilinjärven 70-vuotiselta taipaleelta on Anu Rissasen kirjoittama ja Seppo Timosen toimittama paljon kuvia sisältävä kepeä historiikki Pohjois-Savossa sijaitsevasta Siilinjärven kunnasta. Minä asun Siilinjärvellä, vaimo kun sattuu olemaan täältä kotoisin. Minulle oli Kuopiosta asti tulleena hyväksi lukea joku Siilinjärven vaiheita käsittelevä teos ja tämä pölläkkäkirja oli siihen tarkoitukseen oikein passeli, vaikka Siilinjärvi onkin nykyisin jo 92-vuotias. Kirja näet ilmestyi vuonna 1995.

Siilinjärveltä löytyy soramonttujen lisäksi...

Kirjassa käsitellään Siilinjärven vaiheita kunnan kehityksen kannalta. Niinpä Siilinjärven luonnosta mainitaan lähinnä harjut ja niitten laaja hyväksikäyttö soranottoon. Aikoinaan maantiedon opettajani ihmetteli miten vauras Siilinjärven kunta kehtaa pitää sellaisia rumia soramonttuja kunnan keskustassa. Sitten hän tuumi, että kaipa se niitten soramonttujen takia niin vauras onkin? Siilinjärvellä on pohdittu joskus ns. luovan hulluuden käsitettä. Tällä on viitattu siihen rohkeuteen, jolla kunta on ottanut vastaan suuria työllistäviä hankkeita kuten Harjamäen mielisairaalan, Tarinaharjun keuhkotautiparantolan, Rissalan lentokentän ja Rikkihappo Oy:n kemian tehtaan. Kaikilla näillä on kirjassa oma lukunsa. Aiheet käsitellään mukavan keveästi, mitään ihmeempää pönötystä en huomannut edes vanhemman väen joskus pitemmissäkin muisteloissa. Jopa Siilinjärven kehittyminen kuntana Nilsiän, Maaningan ja Kuopion maalaiskunnan kylistä itsenäiseksi kunnaksi on saatu kuvattua mielenkiintoisesti. Ilmavuutta on lisätty jakamalla kunnan muovautumisen kehityskaari kahteen osaan.

...herkkiä haapoja,

...sympaattisia kaunottaria,

Koska olen viäräleokanen savolaenen – ja ehkä muustakin syystä – kiinnitin jo kirjan alkuvaiheissa huomiota pariin yksityiskohtaan. Ensiksikin muistelijat kirjassa kertovat ilmiöstä, jota on kutsuttu passaamiseksi. Sillä tarkoitettiin junien ja laivojen tarkkailua milloin ne juna-aseman tai sataman laituriin saapuvat tahi sieltä lähtevät. Erityisesti tarkasteltiin matkustavaisia sekä toisia passaajia. Nykykielellä ehkä puhuttaisiin kyttäämisestä? Tätä on harrastettu Siilinjärvellä jo sata vuotta. Nykyään passaajat istuvat tai pelaavat hedelmäpeliä Siilinjärven marketeissa. Minulle on kerrottu, että aamuvuorossa passaavat eläkeläiset, päivisin koulukkaat ja iltaisin marketit keräävät maahanmuuttajien vastaanottokeskuksen väkeä, jotka siis vaikuttavat jo kouliintuneen siilinjärveläisiksi. Nykyään ei passata junia eikä laivoja vaan muita kaupassa asioitsevia.

...laulantaa,

...hämmästyttävää taituruutta,

Toinen asia, jota ei ole kirjassa nimetty, mutta jolle minulla on kyllä juuri sopiva nimi on toisen perseellä tulessa istuminen. Kuulemma jo vuonna 1780 on yritetty Siilinjärvelle saada aikaiseksi kappeliseurakuntaa, mikä on aikoinaan toiminut alullepanevana tekijänä uuden kunnan synnylle. Kannattajia on aluksi ollut paljon, mutta kun kyläkokous on kutsuttu koolle, ovat kannattajat livenneet riveistä ja jättäneet kannattamisen itseään rohkeammille, joita ei tietysti tällaisesta kunnasta nykyäänkään kovin monta löydy. Vasta reilun sadan vuoden jälkeen seurakuntahakemus on edennyt käsiteltäväksi. Siilinjärven kirkko vihittiin käyttöön vuonna 1923. Vaikka vatulointi kunnan kehityksessä onkin myöhempinä aikoina vähentynyt, ovat siilinjärveläiset nähneet kunnia-asiakseen pitää kuntansa itsenäisenä ja korjata Kuopion läheisyydestä pelkät hyödyt.

...tunnetta

Liitän loppuun hirmusen hauskana pikku katkelmana kuvausta Pöljän rautatiepysäkillä ennen sotia työskennelleestä Pysäkki-Villeksi kutsutusta virkamiehestä. Hänen tavassaan kohdata asiakas kiteytyy jotain perin siilinjärveläistä asennetta kanssakulkijoita kohtaan:

Ville oli mainio supliikkimies, joka postia jakaessaan ylsi parhaimpiin sutkauksiinsa. Yhtään jakamaansa lähetystä ei Ville jättänyt kommentoimatta.

Niin ja Pöljän pysäkki.

Valitettavasti joudun uskomaan kuvauksen todenperäisyyteen, siksi tavanomaista kun leikin laskeminen toisen kustannuksella Siilinjärvellä tänäkin päivänä tuntuu olevan.

...ja tilhiä.

Kirjassa on 128 sivua ja lukaisin sen kolmessa päivässä.