Siunattu peesieine

Kuten monet meistä huomasivat, vietimme hiljattain pääsiäistä. Se tarkoittaa, että useat työssäkäyvät saivat viikonloppuvapaan yhteyteen kaksi ylimääräistä lomapäivää. Ne tuli varmaan käytettyä rentoutumiseen – aikaa lienee jäänyt myös sisäiseen tutkisteluun.

Minä kävin pääsiäismaanantaina kirkossa täällä Siilinjärvellä. Puheen ja liturgian toimitti itse kirkkoherra. Kuuluvalla äänellä. Puhe käsitteli ylönousemusta. Kun Maria yritti koskettaa ylösnoussutta Jeesusta, tokaisi ylösnoussut suoraan alkutekstistä suomennettuna: ”Näpit irti!” Mutta kuulemma ylösnousemuksen ihme käy meille joskus käsinkosketeltavaksi. Virsiä veisattiin, joitakin tuttuja ja joitakin aika vaikeita. Kirkkoväkeä oli paikalla alle sata henkeä. Kotimatkalla pari naista käveli lenkkivauhtia ohitseni. Taivas oli nätisti rastaanrinnalla.

Sunnuntaina kävin vaimoni kanssa elokuvissa Kuopion Kuvakukossa, joka on sellainen vähän indie-elokuvateatteri. Elokuvien yhteydessä ei esitetä mainoksia ja äänentoisto on järkevällä tasolla. Lippujen hinnat ovat hieman huokeammat kuin kaupallisella puolella ja penkit perinteiset. Onneksi oli vain puolentoista tunnin elokuva. Katselimme irlantilaisen vuoden 2022 elokuvan Hiljainen tyttö. Sillä on iirinkielinen nimikin, An Cailín Ciúin. Elokuvassa puhutaan iirin lisäksi myös englantia. Upea elokuva, suosittelen! Luin muutamia arvioita netistä, niissä ainakin parissa sanottiin elokuvan muistuttavan novellia. Minulle tuli ihan sama mieleen. Tämä oli niitä novelleja, joitten luulisi jäävän muistiin. Hiljaisia tyttöjä on maailma täynnä.

Muistaakseni perjantaiaamuna keitin viisi munaa. Yksi niistä särkyi, söin sen maistiaisena. Tuli aika löysiä munia, niist mie pien. Tein niille pienet pääsiäiskuvioinnit korostustusseilla. Ne menivät väärinpäin, en siinä aamulla tajunnut että pitäisi olla munat niin, että kapea puoli on ylöspäin. Nyt vain yksi tuli sattumalta oikeinpäin. Me emme ole ortodokseja, joten tämä perinne on meille vain osa ihmiskunnan perinnettä. Muut söivät vain yhden munan, minä pistelin loput. Eivät meillä tykkää löysistä munista.

Jonain päivänä sepitin runon kulttuurikeskustelusta. Laitan sen tähän häntään. Toivotan kaikille hyvää pääsiäisen jälkeistä elämää!

Aleksis ja August

Sulle olin aleksis-stenvallinpoika-kivi,
sinä olit kriitillinen august-ahlqvistini.
Otin osaa osaamatta suureen kulttuuriisi,
siitäkös se puhkesi yks’ paiseutunut kriisi.

Höpöttelin julkisesti niitä sekä näitä,
sanojani nipistelit niin kuin ennen täitä.
Lutikaksi kasvamista koitit kyllä estää –
nähtävästi höpötyskin monenmoista kestää.

Toisenlaisen tyylin siinä kumpikin kai haastoi,
turha pohtia on kumpi toiseutta raastoi.
Suvaitsee vapaa mielikin vain tiettyyn rajaan asti,
ylimentäessä möykkä nousee kamalasti.

Eriydyimme maillemme, en toraa tuosta nosta.
Parempi lienee syrjäytyä rentun tosikosta.
Maailmasta toisemme lopulta ulkoistimme.
Elettiin kuin ennenkin? Kumminkin elelimme.

Ja päivä kiersi meitä kuten mekin toisiamme,
Venla mielessä ja lientä tilkka housuissamme.
Olin akateeminen, ma, august-ahlqvistisi,
sinä karhun raatelema Jukolan poikain isi.

Pirkko Kurikka: Tytär, poika ja miniä

Pirkko Kurikka (s. 1949) kirjoitti vuonna 2007 kantaesityksen Espoon kaupunginteatterissa saaneen näytelmän Tytär, poika ja miniä. Alaotsikkona näytelmässä on Kahdeksan kohtausta surusta. Näytelmässä on juuri vietetty äidin muistotilaisuus, sen jälkipuintiin helsinkiläisessä hotellihuoneessa osallistuvat nimenmukaisesti äidin tytär, poika ja miniä. Lukemassani kirjallisessa julkaisussa näytelmää luonnehditaan sanoilla: haikea komedia. Onko kyseessä haikeus vai haikeuden vaikeus – senhän suomalainen arvaa.

Arvaamisesta näytelmässä on monessa kohdin kyse. Äiti on ollut lastensa elämän vahva henkilö, vaikka hänet heti alussa, tyttären monologissa, leimataan hermoherkäksi hämähäkin pelkääjäksi. Äidin vahvuus on ollut ehkä juuri hämmähäkkimäistä, hän on puristanut lapset verkkoonsa ja muokannut heistä mieleisiään, tähän tapaan monet ihmiset pyrkivät kouluttamaan tuttaviaankin. Lapset ovat kasvaneet kuin steiner-koulussa ikään, ei televisiota, mutta kirjoja sen sijaan ja heitä on kannustettu oman luovan mielikuvituksen käyttöön jo pienestä pitäen. Näytelmässä aikuiset lapset luovat kuvitteellisia kertomuksia asioista, joita ei ole tapahtunut tai tapahtumista, joista heillä on vain yleiseen tiedonvälitykseen liittyvää tietoa. Äiti on ollut sanankäyttäjä ammatiltaan, suomentaja, joten täsmällinen, mutta vivahteikas kielenkäyttö on iskotettu lapsiinkin. Äidin keskeneräiseksi jäänyt työ oli hänen kuolleen miehensä aloittama kuvaus stoalaisesta Rodoksen Posidoniuksesta, antiikin viisaasta miehestä. Tytär aikoo saattaa sen kustantajalle.

Yleisemmällä tasolla näytelmässä korostuu se, että lapset pitävät itseään älykkäinä ja sivistyneinä. Hybristä löytyy, miniä on ihmeissään vaikka saa omat pikku touchénsa pistosanojen vaihdossa hänkin. Miniällä on myös tukenaan tyttärensä, Amerikoissa tv-kanavalla työharjoittelussa oleva Jarinja. Kurikka antaa Jarinjan varastaa loppuhuipennuksen – pojantytär luo linkin isoäitiinsä mystillis-emotionaalisesta kokemuksestaan kertovalla tekstiviestillään, niin että hän tulee hyväksytyksi jatkumoksi perheen yhteisen luovan mielikuvituksen sivistäminä varttuneille isälleen ja tädilleen.

Haikea komedia avautuu minulle kyllä komediana, mutta haikeus jää hakuseen. Pikemminkin huomio kiinnittyy sisarusten näppärään sanailuun, sarkastisiin pistoihin, jotka osuvat varmaankin ajoittain, mutta joitten merkitys tuntuu olevan lähinnä pistelyn osaamisen julkituonti. Ehkä haikeus on kirjoitettu vuorosanojen väliin? Jos äiti olisi osallisena keskustelussa, hallitsisiko hän tilannetta taustalta vai keikaroisiko keskushenkilönä? Ovatko sisarukset nyt uudessa tilanteessa, sukunsa vanhimpina? Siitä he eivät pukahda juurikaan, orpoudesta vain mainitaan ja sitten todetaan, että eihän sitä tässä iässä. Poika tuntuu löytäneen kunnioituksen anoppiaan kohtaan, anopin uusi mies on vain opistoinsinööri, mutta on tehnyt poikaan vaikutuksen kovalla elämällään.

Tämmöstä. Kirjassa on 53 sivua. Lukaisin sen tässä aamulla.

Kuolema Ylioppilastalolla

Kirsti Manninen ja Jouko Raivio kirjoittivat vuonna 1994 julaistun tekkariromaanin Kuolema Ylioppilastalolla, alaotsikoltaan Salapoliisiseikkailu Helsingissä syystalvella 1872.

Lukemani tekkari on kirjoitettu kahden kertojan taktiikalla, kertojina ovat serkukset Matilda ja Johannes. Johannes opiskelee oikeustiedettä ja asuu vuokralaisena Matildan vinttikamarissa. Onnettomien sattumien summana Johannes joutuu Ylioppilastalolla suomalaisten merkkimiesten kunniaksi vietetyn riemujuhlan ryyppäjäisten yhteydessä pidätetyksi lainopillisen tiedekunnan siviilioikeuden dosentin murhasta. Kuolleena laulusalin taffelipianon alta löytynyt Westman oli svekomaani, kun taas Johannes tietty fennomaani. Ryyppäjäisissä oli sattunut ja tapahtunut muutoinkin hämäriä yhteenottoja miesten ja jopa nk. tarkastusnaisten välillä.

Tekkarissa kuljeskellaan ympäri Helsinkiä ja vaikka tiettyjä paikkoja joskus kuvaillaan vähän tarkemmin, ei sellainen kuvailu muutu puisevaksi. Kaiken kaikkiaan romaani on kahden osaavan kirjoittajan laatima. En ole varma, ovatko vuorovetona kirjoittaneet, niin että Manninen olisi kirjoittanut Matildan osuudet ja Raivio Johanneksen osuudet. Tyyli pysyy samankaltaisena kaiken aikaa. Ehkä voimakkaammin eriävät tyylit olisivat piristäneet kerrontaa, mutta nyt on synnytetty tasalaatuinen muhennos, jota on helppo lukea.

Tornion DekkariNetti -palstalla kerrotaan, että edellä kuvailemallani vuorovedolla olisivat kirjoittaneet. Siellä myös mainitaan ajankuvaa historiallisesti paikkansapitäväksi. Sen verran tähän on sanottava, jotta kun kohtalokkaat juhlat järjestettiin kirjan alusta löytyvän mainoslehtisen mukaan keskiviikkona 30. päivänä tätä kuuta, niin seuraavan päivän kerrotaan myöhemmin olleen lyhyt marraskuinen päivä. Netistä löytämäni vuoden 1872 kalenterin mukaan ainut 30. päivä ja keskiviikko oli lokakuussa, joten sitä seuraava päivä olisi kyllä lokakuun 31. päivä. Tämä ei tietysti sulje pois mahdollisuutta, että lokakuun viimeinen päivä voisi tuntua marraskuiselta. Olen siis Tornion DekkariNetin kanssa lujasti samaa mieltä. Kuulemma Manninen ja Raivio ovat tehneet kuusikin tällaista historiallista tekkaria, joissa on samat kertojahahmot ja sitä tehen sitten sama kerrontatekniikka.

Tekstinäytteeksi minä akateemisesti sivistymätön ja muutoinkin villiluontoinen hahmo olen valinnut Yliopiston kirjastoa kuvailevan kohdan. Tuota kirjastoa olen kahdesti mennyt katsomaan sisältäpäin, mutta molemmilla kerroilla minut on ohjattu ulos. Viime kerralla sanottiin, että ohjataan varmaan jatkossakin.

Yliopiston kirjasto, joka valtakunnan parhaana kirjakokoelmana oli ylioppilaiden ja heidän opettajiensa lisäksi myös minun ja Emman kaltaisten säädyllisten ja hyvämaineisten kaupunkilaisten käytettävissä, oli talvisaikaan auki vain muutaman tunnin, sillä tulipalon pelossa siellä ei ollut sen paremmin kaasu- kuin muutakaan valaistusta.

Jos minä olisin kuulunut tämän tekkarin kirjoittajiin, olisin lisännyt tähän tekstin ”haloo onks valoo”. Se olisi tosin poikennut kirjan tyylistä jonkin verran, mutta niin kai minäkin poikkean Yliopiston kirjaston vahtimestaajien mielestä.

Kirjassa on 256 sivua. Lukaisin sen noin viikossa. Isänpäiväviikonloppuna lukeminen jäi muutaman siivun osaan.

Lauri Kettunen: Matkapakinoita ja muita muistelmia

Kielitieteilijä Lauri Kettusen (1885 – 1963) matkakertomusten ja muitten muisteloitten sarjan kolmas osa kattaa vuodet 1925 – 1960 ja se on nimeltään Matkapakinoita ja muita muistelmia. Kirja ilmestyi vuonna 1960 omakustanteena. Samana vuonna ilmestyi pelkästään matkoista Värmlannin metsäsuomalaisten tykö kertova kirja (sekin omakustanne), mutta siitä tuonnempana.

En tiedä osaako Kettunen näissä muisteloissaan kertoa itsestään siten, että hänestä syntyisi lukijalle helposti avautuva kuva. Kettunen vaikuttaa ajautuvan kerta toisensa jälkeen ristiriitoihin toisten tieteentekijöitten kanssa. Syytä siihen lukija voi arvailla, joskin Kettunen osoittaa syyttävän sormensa määräävään asemaan päässeitten voimakastahtoisten kollegoittensa suuntaan. Tämä teema kirjassa nousee loppua kohden yhä vahvemmin esiin, eikä se tee lukemisesta keveämpää eräitä hilpeitä ja meheviä sohaisuja lukuunottamatta.

Kettunen onnistuu silti antamaan tutkimusreissuistaan elävän tuntuisen kuvan. Tosin jäin pohtimaan, kertoiko Kettunen sittenkään ihan kaikkea. Ensimmäisessä muisteloteoksessaan Kettunen on matkoillaan liikkeellä pääosin ilman seuraa. Toisessa kirjassa hänen seuraansa liittyy virolaistutkija. Tässä kolmannessa osassa matkaseurana on usein kaksikin tutkijaa. Neuvostoliittoon vepsäläisiä tutkimaan kesällä 1934 matkusti hänen seuranaan kaksi suomalaista tutkijaa. Lisäksi Neuvostoliitto täydensi seuruetta kahdella henkilöllä: inkeriläisellä oppikirjanlaatijalla ja syntyperältään virolaisella museon etnografisen osaston johtajalla, molemmat kommunisteja. Mitkä lienevät neuvosto-oppineitten tehtävät kaiken kaikkiaan olleetkaan? Ja mitkä suomalaisten...?

Suomen hallituksen salaisissa ja epävirallisissa rauhantunnustelutehtävissä Kettunen käväisi talvisodan aikana Virossa, jonne hän matkusti Tukholman ja Riian kautta. Vaisuissa ja pahaenteisissä tunnelmissa eläneessä Virossa Kettunen tapasi maan korkeita vaikuttajia ja kertoi sitten Suomeen palattuaan keskusteluistaan Paasikivelle. Kenties vieläkin vaarallisempi matka lankesi Kettusen osaksi, kun hän Budapestista käsin kevättalvella vuonna 1942 vieraili saksalaisten valtaamassa Belgradissa. Junamatkan tunnelmaa painosti pelko paikallisen vastarintaliikkeen hyökkäyksistä. Vauhtia ja vaarallisia käänteitä sisälsivät myös kotimaan murteenkeruumatkat: Kettunen kuvaa kirjassa onnettomuutta moottoripyörällä, pelastumista palavasta talosta ja monenmoisia autohavereita. Hän vierailee myös vankiloissa kulkematta lähtöruudun kautta haastattelemassa eri murrealueitten vankeja, he kun ovat visusti paikalla pysyviä kielenoppaita. Myös kunnalliskodit toimivat tässä tarkoituksessa, Kirvun kunnalliskodissa Kettunen on haastatellut mummoni mummoa kesäkuussa 1930. Hyvä, Mari!

Latviassa, Liivinrannalla asuvan pienen liiviläisväestön asia oli Kettuselle tärkeä. Vaikuttaa siltä, että siinä vaiheessa, kun Kettunen sai kielitieteellisen työnsä liiviläisten parissa valmiiksi, hän vissiin ”luovutti” heidän auttamisensa muille tahoille eikä osallistunut Latvian valtion ja suom.-ugr. heimokansojen yhteistyöllä rahoitetun Liiviläisten talon vihkiäisiin vuonna 1939. Peruskiven muurauksessa hän oli sentään ollut mukana. Liiviläisten tarina on sen verran kiehtova, että lainasin jo aiheesta vielä pari muuta kirjaa.

Kuten sanottu, Kettunen sai mielestään kamppailla yliopistourallaan esimiehiään ja kollegoitaan vastaan. Tämä tuntuu erittäin masentavalta. Luulisi tieteen tekemisen olevan totuuden etsimistä eikä valtataistelua tai väittelyä siitä kenen näkemys on enemmistön mielestä oikeampi. Kirjassa on lukuisia ikäviä esimerkkejä siitä miten Kettusen sanojen mukaan ”kulissien takana intrigoiden – yritetään lamauttaa epäsuosiossa olevien miesten pyrkimyksiä.” Oheistan mahdollisen lukijan nähtäväksi lievästi sensuroimani katkelman tekstistä:

Kerran H. minulle vihapäissään kivahti: ”Sinä et ole mikään tiedemies, vain keruutyösi ansiosta olet päässyt professoriksi” ja lisäsi vielä: ”Se on yleinen käsitys”.

Kettusen oman näkemyksen mukaan monet tiedemiehet tekevät tutkimustyötä tutkijankammiossaan kehitellen teorioitaan ulkoistamatta itseään tutkittavan kansan pariin. Kettusesta näin ei todellakaan voi väittää. Ja onhan toki Kettusella ystäviäkin tiedemaailmassa. Ensimmäisessä osassa hän kokee tukijakseen Heikki Paasosen, tässä osassa tärkeä taustavoima vaikuttaa olevan Artturi Kannisto, ugristeja molemmat.

Kirjassa on 437 tekstisivua, hakemisto, sisällysluettelo ja 90 kuvaa. Lukeminen vei minulta reilun viikon elämästäni. Nyt on selkä kipeytynyt vähäisen liikunnan takia. Voi miuta! Mutta alkaa olla jo tuhat sivua Kettusta luettuna.

Lauri Kettunen: Tieteen matkamiehen uusia elämyksiä

Kielitieteilijä Lauri Kettunen (1885 – 1963) kirjoitti vuonna 1948 julkaistun jatko-osan muistelosarjaansa, jossa hän käy läpi matkoja, joita hän tieteen harjoittajana teki Suomen lähialueilla ja Unkarissa. Tämä toinen osa – Tieteen matkamiehen uusia elämyksiä on saanut alaotsikokseen Murrosvuodet 1918 – 1924. Kirjassa kuvataan Suomen sisällisodan lopputapahtumia, Viron itsenäistymistaistelua, Tarton yliopiston toiminnan käynnistämistä virolaisin voimin ja Kettusen oman yliopistouran menestyksiä ja vastoinkäymisiä. Matkoja Kettunen tekee varsinkin Latviassa sijaitsevaan Liivinrantaan, jossa hän tallentaa sanastoa ja kertomuksia alueella yhä harvalukuisempina eläneiltä suomen kielisukulaisilta, liiviläisiltä.

Niin kiinnostavaa kuin Tarton virolaisten voimin ylläpidetyn yliopiston vuonna 1919 uudellensa käynnistynyt toiminta voi ollakin yliopistoa tuntevalle, oli siitä lukeminen minulle aikamoista tervanjuontia. Professuureista kilpaillaan, Kettunen onnistuu junailemaan itselleen itämerensuomalaisten kielten professorin pestin. Hieno homma. Kirjan lopussa Kettunen joutuu huomaamaan, että paluu Suomeen ei ole ainakaan Turun tuomiokirkossa kuulutettu. Kirjan lopussa Kettunen äityy sanailemaan peräti katkeransävyisesti:

Mutta jos ei lukijan kanssa enää tavattaisikaan, niin antaisin, pojat, sellaisen neuvon, että jos tahdotte helposti päästä eteenpäin tieteen tiellä ja säästyä ikävyyksiltä, älkää ryhtykö vahvempaanne vastaan tai menkö heikomman puolelle, sillä se kostetaan.

Kettunen viittaa tuossa alussa siihen, että kustantaja ei ollut aluksi halukas jatkamaan Kettusen muisteloitten sarjan julkaisemista. Tilanne kuitenkin muuttui myöhemmin ja vuonna 1960 ilmestyi kolmas osa, jonka esipuheessa tämä kustantajan tenä selostetaan.

Kirjan valoisinta muisteloa edustaa käynti Unkarissa vuonna 1922. Mutta antoisin ja minun eniten odottamani osa ovat vierailut Liivinrannassa. Niitä riittikin sitten kaikkiaan yhdentoista matkan verran, joista matkoista tässä kirjassa kuvattuna aikana tapahtui kolme. Liivinranta on pieni kulmaus Riianlahden (aikoinaan Liivinlahden) eteläisen rannan läntisessä laidassa sekä Irbensalmen eteläpuoleisella rannikolla. Siellä kuuluu vieläkin asuvan liiviläisiä, mutta äidinkielenään liiviä puhuvia ei wikipedian mukaan enää ole jäljellä. Liivinrannan luonnosta ja asukkaitten toimeentulosta Kettunen kirjoittaa mm. seuraavasti:

Tämä talo eli, kuten melkein kaikki liiviläiset, kalastuksesta, miltei vain lestan eli pikkukampelan nuottapyynnistä sekä sen ohella muutamista lehmistään ja hiekkaisista peltotilkuista, erikoisesti perunamaista, joita lannoitettiin myös meren mudalla.

Kettunen matkusti ensi kertaa Liivinrannalle nuoren virolaisen tutkijan, oman oppilaansa, Oskar Looritsin kanssa. Siinä missä Kettunen itse oli kiinnostunut tallentamaan liivin kieltä sen vaihtelevissa muodoissa: sanasto, taivutusmuodot, ääntäminen, oli Loorits innostunut kansantietoudesta, lauluista ja saduista. Tämä intressien eroavaisuus saattoi aiheuttaa jännitteitä tieteilijöitten välillä, lisäksi Kettunen kertoo heidän olleen luonteiltaan jyrkkiä ja suorasukaisia. Kettunen viittaa oppilaansa kohdalla leikkisästi sanontaan, jossa muna yrittää olla viisaampi kanaa. Niinpä osaksi ajasta kaksi tieteilijää jakaantui eri taloihin työtään tekemään.

Liiviläiset pitivät tutkijoista, heistä käytettiin kunnioittavaa nimitystä izand. Mutta eivät tutkijat tietenkään kaikkea liiviläisistä tienneet, mikä herätti hymyilyä. Liivinrannan niemennipukassa sijaitsevan Kuolkan kylän nimen Kettunen arveli olevan sukua sekä suomessa että virossa tunnetulle sanalle kolkka. Paikallinen kielenopas oli kuitenkin eri mieltä:

Hän tiesi paremman selityksen, ikuistipa tietonsa fonografiinkin. Kun näet liiviläiset olivat muinoin tapelleet saksalaisten kanssa, oli yksi liiviläinen nuijinut vähitellen kuusi pakenevaa saksalaista, ja kun viimeinen oli ennättänyt pitkin rantaa niemen kärkeen, oli liiviläinen hänetkin kolauttanut huudahtaen kuol ka, kuole kanssa! – kas siitä muka Kuolka oli saanut nimensä!

Lukemassani teoksessa on 249 sivua, lukuisia kivoja valokuvia ja lopussa kartta, joka nostaa Liivinrannan ja edellisen kirjankin vepsäläis-, vatjalais- inkeriläis- ja setukaiskyläin sijainnin lukijan nähtäville.

Lauri Kettunen: Tieteen matkamiehenä

Kielitieteilijä, professori Lauri Kettunen (1885 – 1963) kirjoitti matkoistaan itämerensuomalaisten kansojen pariin vuonna 1945 julkaistun muisteloteoksen Tieteen matkamiehenä. Alaotsikkonsa mukaisesti kirja kattaa hänen matkoistaan Kaksitoista ensimmäistä retkeä 1907 – 1918.

Jo vuosiluvuista voi päätellä, että mistään pikku piipahduksista ei ollut kysymys. Kettusen kuvausten perusteella tuon ajan matkustaminen tuntuu minusta vaativalta seikkailulta, jossa pitkäkestoisen matkustamisen vuoksikin oli viisainta viipyä perillä hyvän aikaa, kielentutkija Kettusen tapauksessa kuukausia kerrallaan. Kettusen matkakertomukset etenevät aikajärjestyksessä, vaikka ne muisteloita ovatkin. Muisti saa paikoitellen apua vanhoista muistiinpanoista, kirjan loppuvaiheen vierailuissa vepsäläisten luona puheenvuoro siirtyy päiväkirjamerkinnöille.

Kirja alkaa käynnistä professori E. N. Setälän luona. Setälä suosittelee nuorelle opiskelijalle matkaa Ruotsiin, Värmlannin (kirjassa Vermlanti) metsäsuomalaisia tapaamaan. Tätä ennen professori Kaarle Krohn on ohjannut Kettusta opettelemaan viron kieltä. Yön yli mietittyään Kettunen päättää matkustaa Värmlantiin, hän saa Setälän lupauksen mukaan myös yliopistolta avustusta matkaansa varten. Paitsi matkoja ja niitten sattumuksia, Kettunen kuvaa kirjassaan myös tutkijapiirien keskinäistä kakunjakoa, eikä hän aina kätke kärjekkäitä kommenttejaan. Syntyy se vaikutelma, että kielentutkijat olivat jakaneet itämerensuomalaiset kansat omiin marikkoihinsa, joihin toisia tutkijoita ei aina toivottu.

Kettusen kokemus Värmlannin metsäsuomalaisten keskuudessa osoittautuu antoisaksi. Hän solmii lämpimät suhteet Juholan talon väkeen. (Kirjassa talon nimenä on Juhoila, paitsi talon väen itsensä kirjeissä!) Alkaa kirjeenvaihto, jonka perusteella Kettuseen on suhtauduttu kuin sukulaispoikaan. Mutta Kettunen on kiinnostunut myös Virosta. Ensi käynnillä hän luo suhteita paikalliseen oppineistoon ja tutustuu maahan.

Toiselle matkalle hänelle osoitetaan tutkimuskentäksi Kodaveren murre, jota puhuttiin Peipsi-järven rantaseuduilla. Riittävän tutkimusaineiston saavuttamiseksi Kettunen kartoittaa Kodaveren murrealueen ja käy vieläpä keräämässä tietoa murrealueeseen rajautuvien alueitten murteesta. Tutkijana toimiessaan hän ei kysele ihmisiltä niitä näitä, vaan kerää murretta sana sanalta ylös taivutusmuotoineen. Kuten olettaa sopii, kaikki kansan keskuudessa eivät tätä noin vain ymmärrä, eivätkä kaikki puhu puhdasta murretta. Kettunen etsii kielenoppaikseen henkilöitä, jotka ovat mieluiten asuneet samoilla seuduin koko ikänsä ja jotka lisäksi ymmärtävät heidän yhteisen vaivannäkönsä merkityksen. Tässä hänellä on kertomansa mukaan toisinaan hyvää, toisinaan vähän kehnompaa tuuria.

Kodaveren murrealue on lähellä setukaisten asuinseutuja, joten Kettunen ulottaa retkensä myös sinne. Hän liikkuu hiihtäen mikä herättää virolaisväessä ihmetystä. Kuvaus hiihdosta Peipsi-järven lahtien yli kevättalvella jäitten risahdellessa käy ihan kaunokirjallisuudesta. Viron jälkeen on vuorossa Inkeri, jossa Kettunen kerää sanastoa vatjalaisilta. Sen jälkeen ovat vuorossa Äänisjärven eteläpuoliset vepsäläiset. Kettusen vieraillessa vepsäläisten luona tapahtuu Venäjällä bolshevikkien vallankumous ja Suomikin itsenäistyy, mutta lyhyen kotona käväisyn jälkeen tutkija lähtee vuodenvaihteessa 1917 – 1918 uudelleen vepsäläisten luo ääntä vahalieriöille tallentavan fonografin kanssa. Tästä pieni katkelma päiväkirjasta 25.2.1918:

Vieläpä sana Darjasta. Hän oli hauska runollinen mummo, joka vähällä ystävystyi yhteisestä harrastuksestamme ja hyväili hellien fonografin alumiinitorvea: Rjaha sä kurkuinje, oi sinä hopeakurkku! (Hyväillessä muuten taaskin rjaha, vaikka muuten raha.)

Kettunen huomasi, että vepsäläiset liudensivat sanojaan ikään kuin venäjää muistuttavaksi hellitellessään, esim. lapsille. Varsinaista kielitiedettä Kettunen ei ole kirjaansa liiaksi sisällyttänyt, sen vuoksi sitä pystyykin lukemaan kuka tahansa.

Suomen sisällissodasta Kettunen lukee vähän kerrassaan Venäjälle saapuvista Suomen lehdistä vasta helmikuun puolivälissä. Lehdissä olevat tiedot huolestuttavat häntä – sitä paitsi paikallinen väki luulee häntä toistuvasti saksalaiseksi vakoojaksi, sodan ei näet tiedetä loppuneen, vaikka seudulta sotaan lähteneistä monet on jo kotiutettu. Maaliskuun puolivälissä Kettunen palaa Pietarin kautta kotimaahan. Kirja loppuu tähän, mutta tapahtumia sen jälkeen kuvataan kahdessa matkakirjassa, jotka olen hankkinut jo lainaan Kuopiosta.

Kirjassa on 410 sivua + sis.luettelo, takakannessa kaunis lainauskortti vuodelta 1945. Lainasin kirjan 26.10.2018 ja nyt se on sitten luettu. Olen jo vähän selaillut jatkoa... Niin, sekin vielä, että Kettunen oli Kuopion yhteiskoulun oppilaita kuten sittemmin ketjukolaajakin. 

Kiitokset Jorma Jormitolle jälleen kerran hienosta lukuvinkistä!

F. E. Sillanpää: Piika ja muita kertomuksia

F. E. Sillanpää (1888 – 1964) kirjoitti nuoremmuuttaan lyhyitä kertomuksia useamman kokoelman. Luin hänen kertomuksistaan kootun valikoiman nimeltä Piika ja muita kertomuksia. Valikoiman toimitti Hannu Mäkelä ja se ilmestyi vuonna 1978. Kirja sisältää yhteensä 20 kertomusta kuudesta eri kokoelmasta, jotka ilmestyivät vuosina 1917 – 1928.

Ihmislapsia elämän saatossa (1917):

Kodin helmasta. Koskettava kertomus kovapintaisen nuorukaisen itsenäistymisprosessista. Työteliäät vanhemmat saavat jäädä mökkiinsä kupajamaan, kun poika lähtee maailmalle.

Piika. Sanni kohtaa ylioppilaan, saa tältä kultarahan, tekee lapsen, päätyy piiaksi, herää tansseissa tajuamaan missä mennään, mikä seikka asettaa mielen koetukselle.

Vanhan Siinan vierailu. Siinaa itkettää, kun maailma kiinnostaa opiskelijapoikaa enemmän kuin vanha äitimuori. Siinapa kettää kuitenkin lohtua luonnon helmasta. Tästä katkelma:

Ja luonnon voimakas alkuhenki tuudittelee häntä yhä syvemmälle siihen ajattomuuteen ja asiattomuuteen, joka kaikessa olevaisessa on pohjimmaisena, ja jonka täällä tajuaa heti tultuaan, mutta joka metsänlaidassa jo rupeaa hukkumaan ajan ja asian aallokkoon.

Niinkuin huhtikuun päivä – . Alaotsikko Maisemapiirroksia. Sillanpää kuvailee sanallisesti miltä keväällä näyttävätten koivikko, haavikko ja pajukko eri valoissa.

Rakas isänmaani (1919):

Aviopuolisot. Vahvalla näkemyksellä ladattu, vuoteen 1916 sijoittuva kuvaus työläisperheen saamattomuudesta oman elämäntilansa kohentamiseksi, vaikka mukuloita on kuin hiiriä.

Enkelten suojatit (1923):

Johdannoksi. Sillanpää muistelee lapsuuttaan onnellisena aikana. Kuvaus on tehty pääosin pienen pojan näkökulmasta. Lopussa Sillanpää kertoo menevänsä joskus lapsuutensa purovarteen vanhan myllyn paikkeille ja vuntierailevansa kaiken katoovaisuutta.

Kemppasen mukulat. Köyhäinapua nauttivan perheen kesäiset päivät sisältävät auringon lämpöä, selkäsaunan, vatsanväänteitä heinäpellolla ja naapurien yksimielistä ylenkatsetta.

Lumituisku. Pienen tyttösen yksinäisiä kuvitelmia tuiskun aikana.

Muuan Tellervo-niminen. Hyväoppinen ja raikeaääninen, mutta ikuisesti hajanainen huutolaistyttö Tellervo saa kokea kovia itseään parempien keskuudessa. Minäkin muuten sairastuin keuhkokuumeeseen kastuttuani sateessa, nykylääkkeet minut pelastivat.

Koulu. Aluksi väläytellään vastoinkäymisiä ja vaikeuksia, mutta edetessään kertomus asettuu koulukuvaukseksi.

Maantieltä maantielle. Minäkertoja ottaa talouteensa apulaiseksi 13-vuotiaan tytön, joka varastaa markan ja kymmenen penniä ja joutuu takaisin taipaleelle. Kertojan lujat itsesyytökset tuntuvat oikeutetuilta ja tarina valitettavan todelta.

Maan tasalta (1924):

Vanha valtias. Talolliset voittivat sodassa torpparit, mutta maat jaettiin siitä huolimatta. Pärsän vanhaa isäntää tämä kyrsii.

Erään talollisen jouluaatto. Miina-mummosta tuli talollinen torpparilain ansiosta, mikä teki seudun talolliset nyreiksi. Jouluaattona Miina hilpaisee kerjuulle tyttärentyttären kanssa.

Erään isän kuolema. Suutari jää kiinni pirtukanisterin kanssa, mikä osoittautuu kohtalokkaaksi.

Paluu. Alaotsikkona Historiallinen kertomus vuodelta 1920. Mies palaa kotiin vankileiriltä, käsi löytää tutuimman ovenrivan, mutta keitäs sen oven takana on?

Muuan mies. Muuan mies asuu vanhan äitinsä kanssa torpassa. Yhdessä he hoitavat taloutta siivosti, vaan mitenkäs käypi, kun äitistä aika jättää?

Töllinmäki (1925):

Talon tytär. Kartanon kaunistuksen ei erityisen kiinnostava kohtalon päivä.

Viimeinen näytös. Tämän hienon novellin olin lukenut jo aiemmin, se on edelleen mainio kuvaus sisällissodan rujoista jälkikiemuroista. Suosittelen.

Rippi (1928):

Hyödyllinen palvelija eli Juhdan vaiheet. Hevoinen on myös saanut osansa sisällissodan loppunäytöksistä, jotka ainakaan minua eivät tässä tapauksessa ihmeemmin kiehdo.

Unelma joulusta. Unelma on kyllä sopiva sana. Nukkuneen rukous on myös aika sopiva. Mutta joulusaunalle pojot.

Näissä Sillanpään varhaisissa kertomuksissa kuvataan paljon torppareitten ja vastaavien pieneläjien niukkaa taistoa puutetta ja muuta nälkiintymistä vastaan. Tässä taistossa useampi keino on sallittu ja yleisesti hyväksytyt keinot on usein aikoja sitten käytetty. Ihan viimeisen päälle roisia toimintaa ei silti esiinny yhtä novellia lukuunottamatta.

Kirjassa on 240 sivua ja sen läpilukeminen sujui muutamassa päivässä.

Antti Eskola: Tiedän ja uskon

Tampereen yliopiston sosiaalipsykologian emeritusprofessori Antti Eskola (s. 1934) kirjoitti vuonna 2003 julkaistun kirjan Tiedän ja uskon. Luin sen.

1980-luvulla luin erästä pääsykoetta varten Antti Eskolan kirjan nimeltä Sosiaalipsykologia. Olen sittemmin antanut kirjan pois. Muistan siitä vain sanaparin kognitiivinen dissonanssi. Sen merkitystä muuten kysyttiin siinä pääsykokeessa, josta en juuri muuta muistakaan. Vastasin kysymykseen: ”tiedollinen epäsopusointu”. Minua ei valittu opiskelemaan sitä mitä sitten pääsykokeessa oltiinkaan hakeutumassa opiskelemaan. Eikä ole valittu muihinkaan akateemisiin opintoihin. Sain tyytyä merkonomin koulutukseen.

Nyt lukemassani teoksessa Eskola pohtii mm. sitä, voiko hän tieteenharjoittaja emerituksena uskoa Jumalaan. Onko hänen mahdollista tietää, että Jumalan olemassaolosta ei ole olemassa tieteellisiä todisteita ja silti jollain tasolla uskoa Jumalaan ja elää Jumalan kanssa keskinäisessä vuorovaikutuksessa. Eskolan tieteenharjoitus värittää jonkin verran kirjan kerrontaa, kirjallisuusviiteluettelon laajuus tosin ei ole kuin kuutisen sivua. Raamattua siteerataan useita kertoja, mutta sitä ei mainita ko. kirjallisuusluettelossa. Eikä virsikirjaa.

Eskola kertoo kasvaneensa maalla ja lähteneensä syventäväin opintojen tielle ehkä kyläkuntansa ensimmäisenä. Lapsuuden kodista mukaan tarttunut usko sai luvan vaimentua korkeampien opintojen myötä, tieteilijän ei ollut enää 1960-luvulla viisasta käyttää teksteissään uskonnollisia kielikuvia tai muutenkaan kertoa uskostaan. Yliopistossa oppiaineeksi valikoitui sosiologia, Eskola opetteli faktorianalyysiksi kutsutun menetelmän, joka minusta kirjan kuvauksen perusteella kuulostaa mielipidekyselyjen vastauksia luokittelevalta taulukkolaskennalta. Sen pohjalta Eskola sai töitä ja vähän nimeäkin. Sitten hän liikkui 1960-luvulla muodikkaitten marxilaisten opiskelijain ja tieteenharjoittajain seurassa, kirjoitti kirjoja sosiologiasta ja vastaavasta, mm. sen lukaisemani pääsykoeteoksen. Tätä kautta Eskolasta tuli sitten professori ja hän opetti yliopistoissa sosiologiaa ja sosiaalipsykologiaa. Eläkkeelle jäätyään vanha lapsuuden usko alkoi kiehtoa häntä. Tässä kirjassa Eskola lähestyy kysymystä uskosta ja kirkkoon takaisin liittymisestä osin tieteilijän keinoin, tarkastellen näitä asioita tutkimuskohteen luontoisina.

Tieteen rasitteista huolimatta pysyy Eskolan teksti laiselleni maallikolle jokseenkin ymmärrettävässä tyylilajissa. Tosin totesin olevani kohderyhmän ulkopuolinen sikäli, että olin niin usein lähtökohtaisesti samaa mieltä Eskolan kanssa. ”Uskon, mutta ei niin kuin kirkko opettaa” on minulle selvää kauraa. Pitkät todistelut Jumalaan uskomisen monista eri variaatioista eivät siis ole tarpeen minua vakuuttamaan, vaikka ne tuottavatkin paikoitellen hauskaa ja virkistävää luettavaa. Yliluonnollisen, näkymättömän, olevaisen yöpuolen hahmottamisessa kirjalla on ansionsa, vaikka mitään tarkkarajaista uskon saati sitten Jumalan kuvaa ei esille nousekaan. Kirjan lopusta löytyvää Eskolan huomiota median vahvasta valta-asemasta tieteenkin esillepääsyn porttina pidän oikeana.

Löytääkö Eskola kirjassaan sopusoinnun tiedon ja uskon välillä? Hakeutuuko hän takaisin kirkon huomaan? Sen saa kukin lukaista ihan itse.

Kirjassa on 235 sivua. Aluksi luin runoja ja sitten yhtä romaania, mutta siirryin lopulta tähän. Tämän kirjan parissa taisi mennä viikko. Välillä vaivasi tiedon puute, välillä uskon.

Dmitri Šostakovitšin muistelmat

Neuvostoliitosta Yhdysvaltoihin vuonna 1976 muuttanut musiikkitieteilijä Solomon Volkov (s. 1944) julkaisi Amerikoissa vuonna 1979 kirjan, jonka venäjänkielinen nimi on Свидетелство. Volkovin mukaan kirja on hänen kokoamansa säveltäjä Dmitri Šostakovitšin (1906 – 1975) muistelmateos, joka syntyi Volkovin haastateltua Šostakovitšia useampia kertoja Neuvostoliitossa. Kirja julkaistiin vuonna 1980 Seppo Heikinheimon suomentamana nimellä Dmitri Šostakovitšin muistelmat. Kirjan alusta löytyvät Volkovin kirjoittama johdanto sekä suomentajan omat täsmennykset. Lopussa on laaja Volkovin laatima viiteluettelo, joka selventikin paljon kirjassa kerrottua. Lopusta löytyvät myös luettelo Šostakovitšin teoksista, lyhyt kuvaus Solomon Volkovista sekä hakemisto. Kirjassa on myös jonkin verran valokuvia.

Teoksen venäjänkielinen nimi tarkoittaa vissiin todistajanlausuntoa. Šostakovitš kertoo olleensa merkittävien tapahtumien silminnäkijänä ja tunteneensa huomattavia ihmisiä. Hän kertoo muistelevansa ensi sijassa muita ihmisiä. Samalla hän muistuttaa lukijaa seuraavasti:

Meillä tosin on tapana sanoa: ”Valehtelee kuin silminnäkijä.”

Minä uskon kumminkin Šostakovitšin kertovan kirjassa asiat siten kuin hän ne muistaa. Muistoja tulvehtii nimittäin sen verran vilisemällä ja niin värikkäästi yhdisteltyinä, että olisi aika vaikea sellaista sepittää.

Monien henkilöitten joukosta Šostakovitš puhuu erityisesti Neuvostoliiton suurimmasta ja kaameimmasta, Johtajasta ja Opettajasta, toveri Stalinista. Šostakovitšin mielestä Stalin oli vallanhimoinen diktaattori ja julmuri, joka tapatti omaa kansaansa. Šostakovitšin oopperaa Mtsenskin kihlakunnan Lady Machbeth (1930 – 32) jyrkästi kritisoineen sanomalehti Pravdan kirjoituksen Sekasotkua musiikin asemesta arvellaan olleen Stalinin kyseistä teosta kohtaan tunteman vastenmielisyyden aiheuttama. Šostakovitš oli jo ennen sotia vaarassa joutua toimenpiteitten kohteeksi. Hän kuitenkin säästyi, vaikka ympäriltä ystäväpiiri harveni pahaenteisesti. Saksa hyökkäsi Neuvostoliittoon ja vuonna 1941 Leningradin piirityksen aikana Šostakovitš sävelsi seitsemännen sinfoniansa, josta tuli leningradilaisten vastarinnan tunnus. Šostakovitš tosin kertoo säveltäessään ajatelleensa Stalinin vainojen uhreja.

Stalinin lisäksi muita muisteloitten kohteita ovat Šostakovitšin opettajana ja konservatorion johtajana toiminut säveltäjä Aleksandr Glazunov, joka kyllästyttyään neuvostomenoon muutti Ranskaan, kuuluisa teatteriohjaaja Vsevolod Meierhold, joka kuoli tuntemattomalla rangaistusleirillä, kirjailija Mihail Zoštšenko, jota kiellettiin kirjoittamasta satiirisia kertomuksiaan, marsalkka Mihail Tuhatševski, joka ammuttiin maanpetoksesta tuomittuna. Lyhyemmillä luonnehdinnoilla Šostakovitš muistelee mm. runoilija Vladimir Majakovskia, säveltäjä Aram Hatšaturjania ja runoilija Anna Ahmatovaa. Šostakovitš kertoo laajasti myös rakastamistaan vanhoista venäläisistä kirjailijoista, kuten Tšehovista ja Gogolista sekä tietysti säveltäjistä, erityisesti Musorgskista ja Borodinista sekä lyhyemmin vaikkapa Stravinskista. Aikalaisensa Sergei Prokofjevin kanssa Šostakovitš vaikuttaa olleen kilpailija, eivätkä heidän välinsä olleet kovinkaan ystävälliset. Säveltäjäyhdistyksen puheenjohtaja Hrennikov taas oli nimeämässä sekä Šostakovitšia että Prokofjevia formalisteiksi, millä tarkoitettiin kai länsimaista turmeltuneisuutta. Stalinin kuoltua alettiin kuulemma puhua revisionisteista.

Teoksessa on vaikka millä mitalla mielenkiintoista luettavaa. Šostakovitšin pohdiskelu etenee jouhevasti, hänen sanailunsa on purevaa ja tehokasta. Toisinaan myös siirtymä muistosta toiseen vaikuttaa hauskalta. Kehuskeltuaan sellisti Mstislav Rostropovitšin monitaitoisuutta Šostakovitš muisteleekin kohta miten hyvä hän itse on sytyttämään nuotion yhdellä tulitikulla vaikka millaisessa tuulessa. Tai ainakin kahdella. Eilen olisi ollut Šostakovitšista hyötyä, kun oli saunan pesään niin hankala saada tulta loimottamaan.

Kirjassa on hakemistoineen 361 sivua. Lueskelin sitä monenlaista musiikkia kuunnellen nelisen päivää.

Stanisław Lem: Futurologinen kongressi

Lukaisin puolalaisen Stanisław Lemin (1921 – 2006) pienen romaanin, joka ilmestyi Puolassa vuonna 1971 nimellä Kongres futurologiczny. Sen suomensivat Riitta Koivisto ja Kirsti Siraste ja kirja ilmestyi suomeksi vuonna 1978 nimellä Futurologinen kongressi.

Silkasta sattumasta johtuu, että edellisen luettavani Bulgakovin kertomuskokoelman niminovelli Morfiini käsitteli huumausaineita ja tässä Lemin romaanissakin tajuntaan vaikuttavilla aineilla on merkittävä osansa. Koetan jatkossa rajoittaa tämmöistä.

Aikaisemmin olin lukaissut Lemiltä mm. kertomuskokoelman nimeltä Tähtipäiväkirjat, joitten sankarina hääräili avaruusseikkailija Ijon Tichy. Myös tässä romaanissa professori Tarantoga lähettää Tichyn matkalle, joka tosin suuntautuu Maan kamaralle, latinalaiseen Amerikkaan, levottomaan Costaricanan valtioon. Viattomasta tulevaisuuskongressista muodostuu Tichylle kaikkien aikojen trippi, joka vie hänet perimmäisten kysymysten äärelle. Tosin niin käy joka reissulla Tähtipäiväkirjoissakin. Tällä kertaa Tichy vain taittaa matkansa tuhannen hallusinogeenin kautta.

Lemin verbaalinen leikittely jatkuu tässä teoksessa Tähtipäiväkirjojen tapaan. Ja samaan tyyliin mukana on sekä huumoria että vakavampaa pohdiskelua. Onnistuneesti Lem taiteilee tieteistarinoille ja jonkin verran tieteellekin irvaillen (varsinkin viisaustieteelle ja kielitieteelle) sekä ihmiskunnan tulevaisuuden haasteita laskeskellen. Pelkäksi huumoriksi tätä teosta en haluaisi luokitella. Romaani kysyy mikä ihmiselle riittää? Mitä sitten tehdään kun raja tulee vastaan? Minusta Tähtipäiväkirjojen lyhyemmissä tarinoissa asiat kuvaillaan riittävällä tarkkuudella, tässä kirjailijalla oli sanottavaa aika tavalla, vähempikin olisi riittänyt.

Sen kummemmin selittelemättä haluan kirjata tähän näytteenä Lemin romaanin utopiayhteiskunnan palvelumuotoilusta seuraavan katkelman:

Mainitsette vain henkilön, täytätte kaavakkeemme, ilmoitatte mitä teillä on hampaankolossa, epäsopunne syyt. Tosin sekään ei ole välttämätöntä, sillä useimmiten tekee mieli olla paha ilman pienintäkään syytä, eli syynä voi olla toisen ihmisen selkeys, jalous tai kauneus. Selvitätte sen ja saatte luettelomme.

Tämä selvittääkin paljon siitä kaikesta nurjamielisyydestä, jota minua kohtaan joskus minulle täysin käsittämättömästä syystä tunnetaan. Eihän minun huumorini ihan Lemille särähdä, mutta selkeyttä, jaloutta tai kauneutta siitä varmaan löytyy...?

Kirjassa on 145 sivua ja luin sen tänään. Lainasin kirjan Siilinjärven kirjastosta. Sitä säilytetään siellä varastossa, ilmeisesti huonon kunnon vuoksi. Kirjaston virkailija kirjoitti kirjan oheen lapun, jossa kerrotaan, että kirja oli kehnossa kunnossa jo lainatessa, niin että jospa en ainakaan sitä joutuisi maksamaan, on sen verran harvinaiseksi jo käynyt, että saattaa tulla kalliiksi. Kirja on kovakantinen liimaselkäpainos, josta niteet repsottavat irrallaan. Ja tämän kirjan myötä sain vähän kiinni tavoitettani kuuden kirjan lukemisesta kuukautta kohti entisen itäblokin kirjallisuushaasteessani.

P.S. Unohdin mainita siitä, että jossain määrin kirjan pohjalta on israelilainen Ari Folman ohjannut elokuvan The Congress vuonna 2013. Elokuva on kansainvälinen yhteistuotanto. Se yhdistää näyteltyä elokuvaa ja tietokoneanimaatiota.

Suomenlahden takaa

Lukaisin läpi vuonna 1968 ilmestyneen teoksen Suomenlahden takaa, alaotsikoltaan Viron uutta proosaa. Teoksen toimittivat Eva Hyvärinen ja Endel Mallene ja tekstit suomensivat Eva Hyvärinen, Aino Kaasinen ja Kirsti Paukkunen. Kirjan lopusta löytyvät Endel Mallenen kokoamat perustiedot teoksen kirjailijoista ja heidän tuotannostaan.

Kirjassa on kolmen virolaisen kirjailijan tekstejä. Mati Unt (1944 – 2005) kirjoitti vuonna 1964 julkaistun pitkän novellin tai pienoisromaaninVõlg, joka on kirjassa suomeksi nimellä Velka. Kirjan takakannessa Velkaa kuvaillaan lempinimellä Viron 'Sieppari ruispellossa'. Kyseessä on kertomus tallinnalaisen nuoren miehen, Laurin, hapuilusta komsomolin, naisten, työnteon ja opintoihin suuntautumisen maailmoissa. Monenmoisia aiheita on käsitelty rennolla nuorisokielellä ja vastaavalla asenteella, mikä tekee lukemisesta oikein mukavaa. Lauri matkustaa Pärnuun ja kohtaa unenomaisen tytön, joka suistaa hänet raiteiltaan:

– Aika on kummallinen asia, Reesi sanoi äkkiä. Sen posket hehkui vähän. Kuin kukka, välähti ajatuksissani. Kuuntelin. – Uskotko sä, että on ajanjokia ja että ne virtaa ajanmereen? Se itkettää mua joskus... Ole nyt oikein hiljaa, Lauri... Tunnetko, kuinka aika virtaa sun lävitse?

Untin teksti kuvaa neuvosto-Viroa todentuntuisesti, Laurin elämä on oman tien hakemista, eikä jatkuvaa olosuhteista valittamista tai järjestelmän arvostelua.

Arvo Valton (s. 1935) on kirjoittanut lyhyitä novelleja, joita tässä kirjassa on mukana neljä. Karuselli, vuodelta 1965, on melko masentava kuvaus sosialistisen Viron perheen ajanvietemahdollisuuksista. Sillit, vuodelta 1967, lähenee peräti kafkamaista tyyliä. Se on kertomus omituisesta kohtaamisesta puistossa. Sama kafkamaisen epätodellinen tunnelma vallitsee novellissa Silmukka, vuodelta 1967. Mies löytää arolta merkillisen pyydyksen ja pysähtyy tutkimaan sitä. Vihreäreppuinen mies, vuodelta 1968, on kertomus oudosta tyypistä, joka ilmestyy rautatieaseman odotushalliin ja alkaa lukea siellä ääneen kaunokirjallisuutta. Epätodellisen tunnun kertomukseen tuo kuitenkin ennen kaikkea virkamieskunnan yliampuva suhtautuminen tapaukseen.

Enn Vetemaan (s. 1936) pienoisromaani Pillimees, vuodelta 1967, on suomennettu nimellä Väsymys. Se kertoo fiktiivisestä runoilija Ruuben Illimestä. Kyseessä on kuvaus runoilijan harharetkistä ajassa ja paikassa. Pääosin pysytellään kuitenkin Tallinnassa, varsinkin ravintoloissa sekä eräässä yksityiskodissa. Muuan taustalla kummitteleva aihe on sosialistisen järjestelmän aiheuttama Viron länsisuhteitten supistuminen. Koska päähenkilö on runoilija, käsitellään teoksessa viljalti taiteen tulkintaan ja sen tekemiseen liittyviä asioja:

Valpastuin, sillä olin vasta pari päivää sitten kuullut myrkykkäitä huomautuksia kirjailijoiden lukuisista ulkomaanmatkoista: – Sammuneille kirjailijoille on nyt keksitty uusi hätäaputyö – heitä heitellään maasta maahan, siten on helpompi selittää miksi he kirjoittavat niin vähän...

Olin joskus lukenut tästä kirjasta ainakin tuon Mati Untin kertomuksen Velka. Nytpä tuli koko teos lukaistua parissa päivässä. Sivuja on 247.

Olli Jalonen: Hotelli eläville

Olli Jalonen (s. 1954) kirjoitti vuonna 1983 julkaistun romaanin Hotelli eläville. Lukaisin sen.

Muistelen kuulleeni tästä Jalosen romaanista jo sen ilmestyttyä ja joskus taisin yrittää sitä lukeakin, mutta keskenpähän jäin. Joskus ehkä viime keväänä ostin kirjan divarista ja aloitin sitä, mutta silloinkin tuli jotain muuta väliin ja lukeminen keskeytyi. Nyt ajattelin hoitaa asian loppuun ja puskutraktorimaisella punnerruksella sainkin kirjan läpilukaistua tänään vähän puolenpäivän jälkeen. Mielestäni Jalosen kerronta on vähän kikkailevaa, siinä persoonapronomi hän korvataan usein pronominilla se. Lisäksi näkökulma vaihtuu aika lailla lennossa. En keksi kummallekaan näistä tyyliseikoista mitään selitystä. Lukemisen ne kyllä tekevät tikkuiseksi ainakin minulle.

Hotelli eläville kertoo kolmen päähenkilön vaiheista tiettynä ajankohtana 1980-luvun alun Helsingissä. Romaanin läpäisevänä teemana on mielestäni nöyryys, nöyrtyminen, nöyryyttäminen. Päähenkilöistä Raisa on töissä tutkijana yliopistolla. Hän on useamman kympin tyttö, arvostettu tutkija, joka on edennyt niin pitkälle, ettei kukaan pysty häntä enää neuvomaan. Hänen tavoitteensa on riipumattomuus, hän on nöyrtymisen yläpuolella, hän hallitsee tilanteita, myös avioliitossaan. Toinen päähenkilöistä, Kalervo, työskentelee hänkin tutkijana yliopistolla. Kalervo on Raisan rakastaja. Tutkimus käy hänelle työstä eikä herätä ihmeempiä intohimoja. Hänen tutkimuskohteenaan on väestönsuojien suunnittelu, siinä yhteydessä hän tutustuu myös ajatuksiin nöyryyden opettamisesta väestönsuojien tuleville asukkaille (hallitsemisen keinona). Kalervon sisko Kukka-Maaria on arka maalaistyttö, joka muuttaa kaupunkiin. Hän pääsee isoveljen nurkista omaan asuntoon, kun varakas herra vuokraa hänelle pienen yksiön. Kukka-Maaria on romaanissa se, jota nöyryytetään.

Kyllähän kirjassa tietysti muustakin puhutaan, mutta en ole ihan varma minkä vuoksi. Hotelli eläville ei ole pitkä romaani, vain 235 sivua. Aloin kuitenkin miettiä, onko aiheeseen liittyvää sanottavaa ihan riittävästi vai olisiko novelli ollut sittenkin soveliaampi laajuus tarinalle? Koska olen viime aikoina lueskellut entisten itäblokin maitten kirjallisuutta, mietin myös, sopisiko tämä suomalainen saman aikakauden romaani sosialistisen realismin genreen. Kaupunkilaisuus, jossain määrin tyyli sekä kyyniset, omiin oloihinsa vetäytyvät hahmot toivat mieleeni itäsaksalaisen Christoph Heinin romaanin Vieras, ystävä (1982) ja unkarilaisen Károlyi Szakonyin novellin Korallinpunainen Fiat (1977), joissa molemmissa kuvataan muista riippumattomana pysyttelevää naispäähenkilöä. Sattumoisin Jalosen romaanissa käväistään junamatkalla Neuvostoliitossa, mistä haluan liittää tähän pienen näytteen:

Hän muisti kirjan lopun: ”Näin sanotaan eräässä mainiossa venäläisessä kansanrunossa”, ja siinä sanottiin niin kuin olisi hyräilty kauniilla sävelellä: ”Me kuljemme Stalinin kanssa kuin Leninin kanssa, puhumme Stalinin kanssa kuin Leninin kanssa, hän tuntee kaikki sydänhuolemme, koko elämänsä ajan huolehtii hän meistä.” Sen kirjan Kalervo oli tahtonut ostaa, ja mies oli ollut tyytyväinen ja tarjonnut lisää kirkasta pistävänmakuista viinaa joka oli ollut samanlaista kuin Suomessa pannuhuoneissa itse tislatut.

En taida tätä Jalosen romaania silti Leningrad – Ost-Berlin -haasteeseen mukaan ottaa, vaikka tutkijat yöpyvätkin Moskovassa Berlin-nimisessä hotellissa.

Kirjassa on 235 sivua ja luin pääosan (noin 190 sivua) parissa päivässä.