Ajatuksia sosialismin ajan kirjallisuudesta

Hyödynnän tekstini väliotsakkeissa tunnetun kirjallisuuden nimiä.

Landet som icke är

Noin vuoden ajan luin eurooppalaisen sosialismin aikaista kirjallisuutta saadakseni sitä kautta jonkinlaisen käsityksen elämästä sosialistisissa maissa. Halusin tutustua katoamassa olevaan lähihistoriaan, kun siihen vielä on mahdollisuus vähällä vaivannäöllä. Sain todeta, että kyseinen kirjallisuus on todellakin katoamassa kirjavarastojen kätköihin uudemman kirjallisuuden vallatessa tilaa kirjastojen hyllyiltä. Muutamaa lukemaani kirjaa ei ollut Kuopion kirjaston lainausjärjestelmässä lainkaan, onneksi ne sentään löytyivät kirjaston tietokannasta lainattavina, joskin varastossa säilytettävinä. Yksi oli kadonnut, sain sen hankittua divarista. Kaiken kaikkiaan tiedon hakeminen sosialismin ajan kirjallisuudesta muistutti jossain määrin salapoliisin työtä – siksi kai tämä loppuanalyysikin. Koska en ole mikään Poirot, heittelen ajatuksiani tähän missä sattuu järjestyksessä, eivätkä kaikki palaset loksahda kohdalleen.

Totuus ja oikeus

Virolaisen A. H. Tammsaaren moniosaisen romaanin nimi sopinee kuvastelemaan sitä vaikeutta, mikä sisältyy sosialistisen ajan kirjallisuuden tulkintaan. Monet näkevät reaalisosialismin 1900-luvun suurimpana rikoksena, ihmisiä vangittiin, tuomittiin leireille, teloitettiin, pidettiin jatkuvassa pelossa. Tämä on varmasti totta. Mutta onko se koko totuus? Reaalisosialismissakin ihmiset elivät ihmisen elämää, niissä puitteissa, jotka heille oli suotu. Olisiko kaikki se elämä ollut turhaa? Olisiko kaikki sosialismin ajan taide turhaa? Pelkkää hengissä sinnittelyä tai valehtelemista?

Oman näkemykseni mukaan ihmisen itsetunnolle on hyväksi, mikäli hän keksii ruveta syyttämään jotakin toista omasta onnettomuudestaan. Sosialismi – luhistunut menneisyyden talousjärjestelmä on erinomainen syntipukki, koska se ei voi puolustautua ja sitä kohtaan tunnetaan yleistä vastenmielisyyttä. Monessa tapauksessa se vastenmielisyys on oikeutettuakin, mutta tuskinpa kumminkaan joka asiassa.

Minun mielestäni on totta, että sosialismin ajan kirjallisuus tuotti kelpo luettavaa samalla tavalla kuin aikansa kirjallisuus muuallakin. Sosialismin ajan kirjallisuutta on oikeus pitää kuvauksena todellisuudesta, vaikka sen mahdollisuudet koko totuuden ilmaisemiseen olivatkin rajoitetut.

Wovon man nicht sprechen kann...

Kaikkia asioita ei saanut sanoa suoraan sosialismin ajan taiteessa. Sama päti koko yhteiskuntaan. Neuvostoliiton johdon sananvalintoja tulkittiin mikroskooppisen tarkasti, puhuttiin kremnologiasta, lähes huomaamattomien vihjausten näkemisestä ilmaisujen erilaisuuden kautta. Lukemassani sosialismin ajan kirjallisuudessa sosialistista järjestelmää ei arvostella kovinkaan merkittävästi. Jopa sosialistimaitten ulkopuolelta tulevat kirjoittajat suhtautuvat sosialismiin kohteliaalla ymmärtämyksellä. Poikkeuksen muodostavat Pentti Saarikoski (Aika Prahassa, 1967) ja Jörn Donner (Berliini – arkea ja uhkaa, 1958), jotka luultavasti kuvaavat näkemäänsä sellaisena kuin sen näkevät ja tuntevat. Yleensä järjestelmän arvostelu sosialistimaitten kirjallisuudessa ei kyseenalaista sosialismia vaan näkee sen toteuttamisen yksityiskohdissa tiettyjä puutteita, esim. virkavaltaisuudessa. Arvostelu kohdistuu usein myös maaseudun muuttumiseen, perinteisen venäläisen kyläyhteisön katoamisesta runoili jo Sergei Jesenin 1920-luvulla. Osip Mandelstam (Egyptiläinen postimerkki, 1927) verhoaa syvän huolensa lapsuutensa Pietarin kaoottisesta muutoksesta syyttämällä siitä maaliskuun vallankumousta.

Sota –

Sota on tärkeä teema sosialismin ajan kirjallisuudessa. Se ei tietenkään ole aina pääteema, mutta rauhan aikanakin se näyttelee tärkeää roolia kuolleena miehenä kulissien takana. Sota synnytti sosialistiset valtiot. Venäjällä tsaarin valta kaatui ensimmäiseen maailmansotaan, toinen maailmansota ajoi keski- ja itä-Euroopan Neuvostoliiton otteeseen. Usein sota on merkinnyt paitsi draamaa ja tragediaa, myös sankaruutta. Sitä ei voi olla huomaamatta. Neuvostoliiton syntyyn liittyneet sodat tosin yleensä esitetään masentavina. Mutta Suuri Isänmaallinen Sota, kuten toista maailmansotaa Neuvostoliitossa kutsuttiin, synnytti sankaritarinoita. Kun sankaruus oli puhkikulutettu, syntyivät uudenlaiset sankarit, sellaiset joita Emmanuil Kazakevitš edelsi hämmästyttävän hienolla novellillaan Kaksi miestä arolla (1948). Kokematon, hätääntynyt upseeri saattaa toiminnallaan pataljoonansa vihollisen hyökkäyksen armoille. Kenttäoikeus tuomitsee miehen kuolemaan, mutta ennen tuomion täytäntöönpanoa omat joukot perääntyvät ja tuomittu jää vartijansa kanssa kahden arolle. Samaan erikoisen asetelmalliseen ja myyttistä sankaruutta rikkovaan sävyyn kirjoitti Boris Vasiljev romaanissaan, joka suomennettiin nimellä Ja ilta oli rauhaisa (1969).

Sota ei jäänyt pelkkiin sodan kuvauksiin vaan sota jatkui ihmisten mielessä vielä rauhan aikanakin. Aluksi sodan loppuminen lienee vaikuttanut innostavalla tavalla. Yhteinen vihollinen, fasismi, oli murskattu, nyt ruvettaisiin rakentamaan uudenlaista yhteiskuntaa. Sodan aikana kuitenkin tapahtui yhtä ja toista, joka vannehti ihmisten mielessä myös kirjojen sivuilla. Esimerkkeinä tästä voi esittää vaikkapa latvialaisen Evalds Vilksin juutalaisvainoista kertovan kummituskertomuksen Keskiyöllä (1968) tai liettualaisen Vytautas Martinkusin saksalaismiehityksen tapahtumista kertovan novellin Russellin paradoksi (1969). Myös joissakin romaaneissa sota kummittelee taustalla vielä vuosikymmenien jälkeen. Merkillepantavaa on kuinka sekä liettualainen Algirdas Pocius novellissaan Heinäkuorma (1961) että virolainen Rein Saluri novellissaan Muisti (1972) kertovat kumpikin metsäveljistä, jotka jatkoivat taistelua neuvostomiehittäjiä vastaan sodan loputtua.

Jörn Donner kuvaa monipuolisesti kylmää sotaa kirjassaan Berliini – arkea ja uhkaa (1958). Jos Tšekkoslovakian miehitystä voi nimittää kylmäksi sodaksi, siitä kertoo myös itäsaksalaisen Reiner Kunzen teos Nuo ihmeelliset vuodet (1976). Unkarin kansannousu muodostaa ajallisen jakolinjan Ákos Kérteszin romaanissa Kunnon ihminen (1971).

– ja rauha

Sodanjälkeinen rauhanaika on kuvauksen kohteena monissa romaaneissa ja novelleissa. Sotilaan vaikeasta kotiinpaluusta kertovat Andrei Platonov novelleissaan Potudanjoki (1936) ja Paluu (1946) sekä ukrainalainen Grigor Tjutjunnik novellissa Ustin ja Oljana. Mitä tehdä, kun vaimolla on toinen – niin vai onko sillä? Huomattava novelli on myös unkarilaisen Tibor Déryn kirjoittama Rakkaus (1956), jossa mielipidevanki palaa kotiin vuosikausien linnareissun jälkeen. Vankilasta palaa vapauteen myös Vasili Šukšinin romaanin Punainen heisipuu (1973) päähenkilö Jegor. Hän on taparikollinen, hänelle vapaus merkitsee paluuta rikoksen teille – vai merkitseekö?

Lähes idyllisenä kuvauksena elämästä DDR:n maaseudulla koin Christa Wolfin romaanin Kesänäytös (1989), jossa toisilleen tutut kaupunkilaiset perhekunnat hakeutuvat kesäasunnoilleen, joita ovat hankkineet samasta, pienestä mecklenburgilaiskylästä. Oili Tannisen kuvaus elämästään Neuvostoliiton pääkaupungissa Samovaari – elämää Moskovassa (1963) henkii rauhanomaista rinnakkaineloa ja venäläisen elämäntyylin lempeää hyväksymistä. Konstantin Paustovskin kertomusten valikoima Venäjän sydänmailla kuvaa näkymiä, jotka tosiaankin soveltuvat kirjan otsikkoon. Monenlaisten luonnonilmiöitten parissa Paustovski löytää aikaa vaikka katsella poutapilvien vaellusta.

Kuinka teräs karaistui

Rauha tuo tullessaan jälleenrakennuksen, jossain maan kolkissa otetaan ensimmäistä kertaa käyttöön vesivoimavaroja, kuten Nikolai Tihonovin novellissa Bolsevikki Simon (1932). Leivän sijasta kansalaisille saattaa ollakin tarjolla sähkövaloa, kertoo Andrei Platonov novellissaan Sähkön kotimaa (1939). Työ on tärkeä osa arkea, kuten virolaisen Mats Traatin romaanissa Viisi tanssia (1971), joka koostuu viidestä maalaiskylän elämän kuvauksesta 1900-luvun alkuvuosista maatalouskolhoosien aikaan. Näennäisen idyllisen kuvauksen työstä kodin piirissä ja vähän muuallakin tarjoaa unkarilaisen Magda Szabón novelli Kukonlaulun aikaan (1967). Unkarilainen Erzsébet Galgóczi kuvaa novellissaan Miljoona kilometriä Budapestiin (1967) yhteiskunnallista kiipijää, joka vähät välittää työnsä tuloksista yhteiskunnalle, kunhan itse saa tarvitsemansa hyödyn. Säntillistä työntekijää kuvaa romaanissaan Kunnon ihminen (1971) unkarilainen Ákos Kértesz. Moitteettomuutta tavoittelevan päähenkilön elämää kahlitsee isoisän maahanmuuttajataustasta johtuva oman erilaisuuden pelko. Tehdastyön parissa, vaikkakin ammattikirjailijan johdattamana, kuljetaan Ilja Erenburgin romaanissa Suojasää (1956), joka antoi nimen koko aikakaudelle.

Omat versionsa työnteosta kertoo myös tšekkiläinen Bohumil Hrabal romaaneissaan Tarjoilin Englannin kuninkaalle (1971) ja Liian meluisa yksinäisyys (1976). Tarjoilin Englannin kuninkaalle pohtii rahanteon mielekkyyttä, kun taas Liian meluisa yksinäisyys keskittyy yhteiskunnallisesti vanhentuneen kirjallisuuden pelastamiseen paalaimelta(!).

Nuoren Wertherin kärsimykset

Modernia ihmiskuvaa edustavassa novellissaan Fro (1937), Andrei Platonov kuvaa nuorta, itseään etsivää naista, jonka poikaystävä on vielä vankemmin virittynyt ula-taajuuksille. Toisen maailmansodan jälkeen syntyneissä kansandemokratioissa tämänkaltaisia hahmoja nousee esiin myös. Nuorisokuvauksina virolaisen Mati Untin pienoisromaani Velka (1964) ja itäsaksalaisen Ulrich Plenzdorfin nuorisoromaani Nuoren W:n uudet kärsimykset (1973) ovat kesympiä kuin Platonovin Fro, mutta ne ovat selvästi yhteiskunnallisempia. Itäsaksalaisen Reiner Kunzen pieni kirjanen Nuo ihmeelliset vuodet (1976) kuvaa karulla tavalla nuorison vaikeutta sopeutua tylyn sotilaalliseen DDR-menoon. Paljon laimeammalla linjalla yhteiskunnallisesti ollaan slovakialaisen Klára Jarunkován nuorisoromaanissa Vaitelias veli (1967),Vera Panovan nuorisoromaanissa Serjoža (1955) ja Gavriil Trojepolskin romaanissa Bim Mustakorva (1971). Romaanit kuvaavat lapsia ja nuoria jokseenkin uskottavalla ja lämpöisellä tavalla, mutta sisältävät myös vakavia teemoja. Omilla ulottuvuuksillaan pelaa Eduard Uspenskin satukirja Fedja-setä, kissa ja koira (1974), kertomus, johon useampi ihastuu ensilukemalta.

Aikuisväestön luettavaksi tarkoitettu lapsuuskuvaus on albanialaisen Ismail Kadaren romaani Kivisen kaupungin kronikka (1971), jossa eteläisen Albanian kaupunki vapautuu milloin minkäkin vallanpitäjän otteesta ja saa viimein nähdä vallassa albanialaiset kommunistit. Vielä lohduttomampi nuoren elämän kuvaus on bulgarialaisen Jordan Raditškovin romaani Vuoret tulivat lähelle (1977), kertomus täpärästi kuolemalta pelastuneen nuoren ajautumisesta omaan, erilliseen maailmaansa. Ehkä vieläkin rankempi on kirgisialaisen Tšingiz Aitmatovin romaani Valkoinen laiva (1971). Vanhempiensa hylkäämä lapsi viettää yksinäistä elämää vuoristossa uneksien paluusta isän ja äidin huomaan. Erittäin hieno, mutta astetta lempeämpi lapsuuskuvaus on Valentin Rasputinin novelli Ranskan tunteja, jossa nuori ranskanope yrittää auttaa omillaan sinnittelevää, köyhää oppilastaan.

Nenä

Huumorin osuus lukemissani kirjoissa on hankalasti määriteltävä juttu. Osa huumorista on sellaista sarkasmia, jota kaikki eivät huumorina pitäisi. Joitakin selkeitä huumoripläjäyksiä joukkoon silti mahtui.

Vasili Belovin kertomusvalikoima Kaksi valoisaa vastakkain (1960- ja 1970-luvuilta) sisälsi sentyyppistä maaseutuhenkistä huumoria, joka ei oikein minuun tehonnut. Naurut jäivät vähiin. Herakat naurut kirvoitti lastenkirja Fedja-setä, kissa ja koira. Bohumil Hrabalin kirjat sisältävät myös paljon huumoria, joskin se huumori ei aina naurata. Ehkä humoristisin hänen teoksistaan oli Tanssitunteja aikuisille ja edistyneille. Jotkut novellit oli tehty pakinamaisella asenteella. Erityisesti muistuvat mieleen bulgarialaisen Liljana Mihailovan novelli Solisti, joka kertoi maalauskeikkoja tekevästä oopperalaulajasta sekä bulgarialaisen Georgi Velitškovin kertomukset Tuhkimosatu ja Kilpailevat kaupungit. Myös latvialaisen Andris Jakubānsin novelli Anton ja Kleopatra edustaa makaaberista aiheestaan huolimatta lämmintä, humoristista asennoitumista elämään. Aidon humoristiseksi luen myös liettualaisen Saulius Tomas Kondrotasin kertomuksen Keräilijä (1980). Näen siinä sellaista todellisuutta taivuttavaa vinhan kaunista outoutta, joka minua kunnon kertomuksissa miellyttää. Oudon kertomuksen tarjosi myös Mihail Bulgakov Gogolin Kuolleitten sielujen fanifiktiossaan Tšitšikovin seikkailut (1925). Neuvostoproosa sisälsi Mihail Zoštšenkon kertomuksen Pirunpeliä (1922), jonka huumori ei kumminkaan uponnut minuun erityisemmin. Ehkä sitä ratkiriemukkainta tekstiä sisälsi unkarilaisenGyörgy Moldovan novelli Lyömätön yksitoistikko (1966), jossa jalkapallovalmentaja ottaa valmennettavakseen apinajoukkueen.

Olisin kernaasti sallinut huumorin tulla tyköni laajemminkin, mutta tähän oli tyydyttävä.

Saatana saapuu Moskovaan

Koska luin myös valikoiman Mihail Bulgakovin kertomuksia, tulee hänet ilman muuta mainita tässä. Novelli Kaanin tuli ja kertomus nimeltä Morfiini sopivat otsakkeen alle hieman eri syistä. Kaanin tuli kertoo matkailijajoukosta, joka tulee vierailemaan museona säilytetyssä kaanin palatsissa. Vanha ja uusi maailma kohtaavat. Morfiinissa kohtaavat huumaavasta aineesta riippuvaiseksi rapsahtavan lääkärin maailmat ja todellisuus, jossa elää hänen hoitajansa. Koska Saatana saapuu Moskovaan kertoo Pahan voimien vierailusta neuvostokaupungissa, mainitsen tässä jotain muutakin otsakkeen alle sopivaa lukemastani. Osip Mandelstamin novellissa Egyptiläinen postimerkki (1927) Pietarin kaupunkiin saapuvat neuvostot ja ne saavat kaupungin sekaisin. Arkadi ja Boris Strugatskin scifi-romaanissa Stalker (1972) kaupunkiin saapuu toisen aurinkokunnan alus aiheuttaen pitkäaikaista huolta ja hämmennystä. Strugatskien toisessa romaanissa Hankala olla jumala (1964), ihmiskunnan edustajat menevät sotkemaan elämää planeetalla, jossa elellään vielä keskiaikaa. Puolalaisen Stanisław Lemin romaanissa Costaricanan pikkuvaltiossa järjestetyssä Futurologisessa kongressissa (1971) mieltäohjailevat huumeet sotkevat kaikkien asiat. Toisen puolalaisen Jerzy Andrzejewskin romaanissa Vetoomus (1968) mielen sairaudesta kärsivä mies näkee itseään vakoilevana paholaisena oman maansa salaisen poliisin. Eihän sellaista voi tapahtua. Dmitri Šoštakovitš näkee muistelmissaan paholaishahmona Stalinin. Virolaisen Jaan Krossin novellikokoelmassa Silmien avaamisen päivä (1979 – 1986) nähdään paholaisena miehittäjät, ensin saksalaiset, sitten neuvostoliittolaiset. Liettualainen Antanas Vienuolis kertoo novellissaan Tähtitieteilijä Šmukštaras (1952) maalla asuvasta miehestä, jota kiinnostaa muukin kuin heinänteko – ja sekös on kyläläisille liikaa. Bertolt Brechtin näytelmässä Galilein elämä (1955) tunnettu luonnontutkija joutuu papiston vainon kohteeksi. Jugoslavialaisen Branimir Šćepanovićin pienoisromaanissa Suu täynnä multaa (1974) on vuoristoon saapuneen miehen poikkeava käytös liikaa muille luonnossa liikkujille, mikä riittää käynnistämään vainon.

Kuolema Venetsiassa

Joku varmaan ajattelee, että eihän Venetsia liity sosialismin ajan kirjallisuuteen mitenkään, mutta kumma kyllä tšekkiläisen Josef Škvoreckýn dekkarikertomusten sarja Luutnantti Borůvkan murheet (1962 – 1965) sisältää tarinan, jossa tehdään murha Venetsiassa. Škvoreckýn kertomukset ovat viihdehenkisiä, joskin toisinaan hän ajautuu kirjoittamaan kuolemasta pohdiskelevampaankin sävyyn. Toisessa lukemassani dekkarissa, latvialaisen Alberts Belsin romaanissa Häkki (1972), kuvataan kuoleman lisäksi riikalaista elämää. Erikoinen kuoleman kuvaus on Nodar Dumbadzen nimikertomus valikoimasta Kiittämätön ja muita gruusialaisia novelleja. Satavuotias huomaa syntymäpäivänään eläneensä jo tarpeeksi. Äidin kuolema ja hautajaiset ovat aiheena romanialaisen Zaharia Stancun romaanissa Miten sinua rakastinkaan (1968). Kylän leipurin ja hänen vaimonsa kuolemaa ratkotaan bulgarialaisen Jordan Raditškovin kolmessa novellissa, jotka ovat peräisin kokoelmasta Ruutiaapinen (1971). Jaakko Rugojev runoilee pienten karjaiskylien kuolemasta kokoelmassaan Maan huolia (1978), samasta aiheesta kertoo Antti Timonen novellissaan Järvi vain kohisee ja kohisee (1958). Itäsaksalaisen Christoph Heinin romaani Vieras, ystävä (1982) alkaa päähenkilönä olevan sinkkunaisen miesystävän hautajaisista. Romaanissa keskitytään kuitenkin ennen muuta kyseisen naishenkilön sisäiseen rakenteeseen.

Rakkaus kolmeen appelsiiniin

Tässä viimeisessä luvussa tarkastelen pienen esimerkin kautta sitä tärkeintä tunnetta mitä kuvitella saattaa. Appelsiininkukkien tuoksua. On vaikea keksiä missä lukemistani kirjoista ei olisi ollut mukana rakkautta. Runoista sitä löytyy. Neuvostolyriikkaa 3 -valikoimassa oli Anna Ahmatovan rakkausruno, se jossa ”Ennennäkemätön syksy rakensi korkean kupolin, eikä pilvillä ollut lupa sitä kupolia pimentää...” Ainakin erään suomennoksen mukaan. Majakovskin Amerikkaa mollaavat runot pysähtyvät ihastelemaan Brooklynin siltaa. Fedja-sedän vanhemmat etsivät poikansa laajan Venäjänmaan kylistä. He tekevät sen tietenkin rakkaudesta. Dmitri Šoštakovitš sanailee kyynillisesti, mutta hän rakastaa musiikkia, muusikkotovereitaan selvästi myös. Samanlaista rakkautta omaan lajiinsa tuntee jääkiekkoilija Valeri Harlamov. Puolalainen Krzysztof Kieślowski ei hymyile paljon ja on taipuvainen pessimismiin, mutta hän rakastaa elokuvaa.

Sitten se esimerkki. Novellissaan Paluu (1946) neuvostoliittolainen Andrei Platonov kertoo tarinan kapteeni Aleksei Ivanovista, joka kotiutetaan asepalveluksesta pitkien sotavuosien jälkeen. Kotimatkalla hän tutustuu Mashaan. Aleksei jää pariksi päiväksi naisen luokse. Sitten hän jatkaa keskeytynyttä kotimatkaansa. Kotona odottavat vaimo, poika ja tytär. Isä ei tunne asemalle vastaantullutta Pjotr-poikaa, 11-vuotiasta, joka on kotona oppinut tekemään kotitöitä. Aleksei ja Pjotr saapuvat kotiin. Petruška neuvoo ja opastaa viisivuotiasta siskoaan, toisinaan äitiäänkin. Jokin on oudosti, Aleksei saa kuulla äidin työtoverista, Semjon-sedästä, joka usein poikkeaa kylässä. Mustasukkaisuus roihahtaa sodasta palaavan soturin mieleen. Asiaa ei auta, kun vaimo kertoo miten Semjon on ollut perheelle avuksi. Seuraa sekava välienselvittely, joka sekoittaa enemmän kuin selvittää. Aleksei muistaa Mashan, hän päättää jättää perheensä matkustaakseen naisen luo. Hän nousee junaan, juna lähtee, mutta junan ikkunasta hän näkee kaksi lasta, pienen pojan ja vielä pienemmän tytön juoksevan junan perässä ikäänkuin he yrittäisivät huutaa jotain sellaista, että juna kulje hitaammin! Laitan tähän kauniiksi lopuksi lainauksen kyseisen novellin lopusta:

Nyt Petruška ja Nastja juoksivat kaukana junan takana kiskojen viereistä hiekkapolkua pitkin. Petruška piti edelleenkin pientä Nastjaa kädestä ja raahasi tätä perässään kun tämä ei enää ehtinyt tepsuttaa omilla jaloillaan.

Ivanov heitti selkärepun vaunusta ratapenkalle ja laskeutui sitten itse vaunun alimmalle askelmalle ja hyppäsi junasta samalle hiekkapolulle, jota pitkin hänen lapsensa juoksivat hänen jäljessään.

Leningrad – Ost-Berlin -haasteen tilastollinen tutkimusparodia

Sitaatti Oleg Kuvajevin romaanista Pakenemisen säännöt:

Hän ymmärsi mahdollisesti historiallisessa tiedekunnassa, että historiaa kirjoitetaan juonikkaasti ja omituisella tavalla, että se virtaa niissä uomissa, jotka objektiiviset lait ovat sille sanelleet, mutta ne uomat ovat väljät ja niiden sisäpuolella historia heittelehtii hurjana, omituisena jokena ja heittää jatkuvasti särkille persoonallisuuksia, elämäntapoja, aikakausia ja kokonaisia valtioita.

Pienimuotoisen tutkimusprojektini tarkoituksena oli perehtyä entisen itäblokin alueen ihmisten jokapäiväiseen elämään pääasiassa kaunokirjallisuudesta löytyvien aikalaiskuvausten kautta. Toteutin tutkimustani hakemalla kirjastojen tietokannoista ja muista nettiavaruuden tietolähteistä tietoa olemassa olevista, suomennetuista entisten sosialistimaitten sosialismin aikaisia oloja käsittelevästä tai ainakin kyseiseen aikaan sosialistimaissa julkaistusta tai kirjoitetusta kirjallisuudesta. Löydettyä aineistoa, siis kirjoja lukemalla koetin muodostaa kuvan ihmisten tunnoista sosialistisen arkipäivän keskellä. Onnistuin tavoitteessani jokseenkin yhtä hyvin kuin šašlikkitarpeitten hankinnassa suomalaisesta keskivertolähikaupasta.

Pyrin valitsemaan mahdollisimman lyhyitä kirjoja, sillä olen hidas lukija ja sitä paitsi lyhyitä lukemalla tarjoutuu tilaisuus lukea monien kirjoittajien näkemyksiä monista maista ja monenlaisista oloista. Sosialistinen maailmanjärjestelmä koostui jo Euroopan osalta (koko Neuvostoliitto mukaan lukien) yli 400:n miljoonan ihmisen väestömassasta. Lukemissani teksteissä liikuttiin maantieteellisesti itäisestä Saksasta Tšuktšien niemimaalle tai Sahalinin saarelle ja tundravyöhykkeeltä Tadžikistaniin, Tbilisiin ja eteläiseen Albaniaan. Matka Leningradin ja Berliinin välillä on tässä katsannossa kuin matka paikallisjunalla datshalle ja minun tekemäni vähäiset kirjalliset matkat vain pysäkinväli trollikassa.

Kaikkein tunnetuin kirjallisuus rajautui pois, koska ne on niin paksuja opuksia, ettei jaksa käsissä pidellä. Toinen ulosrajautunut alue olivat vankileirikertomukset ja muu vainokirjallisuus paria poikkeusta lukuunottamatta. Halusin lukea tavallisen sosialistimaan kansalaisen elämästä ja kyllä siihen tilaisuus tarjoutuikin. Keskivertososialisti osoittautui melko tutunoloiseksi henkilöksi. Poikkeamat suomalaiseen verrattuna vaikuttaisivat minusta väkisin väännellyltä jälkiviisaudelta. Monet sosialistimaitten kirjailijat ovat käyttäneet kovin nykytyyppistä sarkastista sanailua, joka toimii kuin vitsikkäinä vitsansivalluksina omille kintuille.

Mutta huomaan ryhtyväni tulkitsemaan todistusaineistoa ennen sen varsinaista kategorisointia ja analysointia. Tarkoitukseni on suoltaa vakavasti otettavaa tekstiä lukukokemusteni herättämistä ajatuksista vasta seuraavassa kirjoituksessani. Nyt siirrän puheenvuoron tilastotieteen osa-alueelle.

AINEISTO

Aineiston karsinta

Luin reilut seitsemänkymmentä kirjaa, mutta en viitsi nyt tähän tutkimukseen ihan kaikkea ängetä. Otin laskennalliseen tarkasteluuni mukaan 64 teosta mutu-meiningillä ja vähän osastoinninkin perusteella.

Aineiston jako osastoihin

Jaoin tarkasteltavan aineiston kuuteentoista osastoon. Kuhunkin osastoon valitsin neljä (4) kirjaa. Jako muodostui seuraavaksi:

1. Neuvostoliitto 1917 – 1953

Neuvostolyriikkaa 2, Neuvostolyriikkaa 3, Neuvostoproosaa 2, Andrei Platonov: Sydän paikallaan

2. Neuvostoliitto 1954 – 1970

Jevgeni Jevtušenko: Kyllä ja ei, Ilja Erenburg: Suojasää, Boris Vasiljev: Ja ilta oli rauhaisa, Valentin Rasputin: Marian rahat

3. Neuvostoliitto 1971 – 1991

Oleg Kuvajev: Pakenemisen säännöt, Vasili Šukšin: Punainen heisipuu, Arkadi ja Boris Strugatski: Stalker, Jaakko Rugojev: Maan huolia

4. Muu Neuvostoliitto

Neuvostoproosaa 3, Kamelinsilmä, Kiittämätön ja muita gruusialaisia novelleja, Tšingiz Aitmatov: Valkoinen laiva

5. Viro

Uusien siipien kasvaminen, Debora Vaarandi: Tuulen valossa, Jaan Kross: Silmien avaamisen aika, Mats Traat: Viisi tanssia

6. Baltia

Puiset silmät ja muita liettualaisia novelleja, Koti-ikävä ja muita latvialaisia novelleja, Suomenlahden takaa – Viron uutta proosaa, Alberts Bels: Häkki

7. Puola

Stanislaw Lem: Futurologinen kongressi, Jerzy Andrzejewski: Vetoomus, Lech Walesa, Kieślowski on Kieślowski

8. Itä-Saksa

Ulrich Plenzdorf: Nuoren W:n uudet kärsimykset, Christoph Hein: Vieras ystävä, Christa Wolf: Kesänäytös, Reiner Kunze: Nuo ihmeelliset vuodet

9. Tsekkoslovakia

Bohumil Hrabal: Liian meluista yksinäisyys, Tanssitunteja aikuisille ja edistyneille, Tarjoilin Englannin kuninkaalle, Josef Škvorecký: Luutnantti Borůvkan murheet

10. Unkari ja Romania

Miljoona km Budapestistä, Puulta puulle, Zaharia Stancu: Miten sinua rakastinkaan, Ákos Kértesz: Kunnon ihminen

11. Balkan

Helakukkula, Ismail Kadare: Kivisen kaupungin kronikka, Branimir Šćepanović: Suu täynnä multaa, Jordan Raditškov: Vuoret tulivat lähelle

12. Suomi

Oili Tanninen: Samovaari – elämää Moskovassa, Pentti Saarikoski: Aika Prahassa, Juho Mäkelä: Näin naapurimaata, Jörn Donner: Berliini – arkea ja uhkaa

13. Muisteloita, esseitä ja morfiinia

Dmitri Šostakovitšin muistelmat, Valeri Harlamov: Maalintekijänä numero 17, Jaan Kaplinski: Olemisen avara hiljaisuus, Mihail Bulgakov: Morfiini ja muista kertomuksia

14. Sosialismin lanu

Vera Panova: Serjoža, Klára Jarunková: Vaitelias veli, Gavriil Trojepolski: Bim Mustakorva, Eduard Uspenski: Fedja-setä, kissa ja koira

15. Muu maailma ja sosialismi

Vihreä lisko, Kello 0, Vladimir Majakovski: Runoja Amerikasta, John Steinbeck: Matkalla Neuvostoliitossa

16. Toisinajattelijat

Neuvostoproosaa 1, Sukukansojen novelleja, Bertolt Brecht: Galilein elämä, Osip Mandelstam: Ajan kohina

Aineiston pisteytys

Aineisto on pisteytetty neljäntoista sanaparin avulla. Sanaparit eivät aina ole toistensa vastakohtia, kuten eivät itä ja länsikään joka asiassa ole napit vastakkain. Mikäli vaikutelmani kirjasta on lähinnä ensin mainittua sanaa, olen antanut kirjalle yhden (1) pisteen. Mikäli kirjaa kuvaa lähinnä toiseksi mainittu sana, olen antanut sille viisi (5) pistettä. Mikäli vaikutelma pysähtyy sille välille tai jonnekin muuanne, kirja on saanut kolme (3) pistettä. Joskus olen antanut myös neljää (4) tai kahta (2) pistettä, mutta mitäpä siitä.

Sanaparit, joitten perusteella olen eritellyt kirjan subjektiivisen arvioni mukaan kuvastamia aiheita, tunnelmia tai kerrontaa:

rakkauskertomus – vihoittelu

toiveikas – alistunut

uskottava – uskotteleva

edistyksellinen – perinteinen

arkinen – jännittävä

asiallinen – humoristinen

juonikas – ennalta-arvattava

yhteiskunnallinen – propagandavapaa

eläväinen – kuolevainen

kehtuuttava – sujuva

tiukkamoraalinen – jarruttelematon

yhteisöllinen – yksilökeskeinen

kriittinen – maailmoita syleilevä

maalainen – kaupunkilainen

Kuten lukija huomaa olen tarkoituksellisesti sekoittanut sanaparien ennalta arvattavan järjestyksen ennalta-arvattavuuden ehkäisemiseksi. Sillä voisinhan pisteyttää kirjat haluamaani tulosta tukevalla tavalla, mikäli en tällä lailla olisi pakkaa tietoisesti sekoittanut!

Aineiston pisteytys on käytännön tasolla toimitettu syöttämällä osastoittain niin kirjan nimet kuin pisteetkin taulukkolaskentaohjelman märehdittäväksi. Eikä se kauaa niistä leivokaan näyttäviä esityksiä, kun vain jotain komentoja ohjelmalle antaa. Pisteytystä voi käydä tarkastelemassa seuraavasta linkistä (jos sen saa toimimaan):

https://docs.google.com/spreadsheets/d/1tupJ9oVdlvzqdnegykaw9kgUncR6PfRauXxQws5o1qs/edit?usp=sharing

Pisteytetyn aineiston analysointi osastoittain

Osastoittaisen analysoinnin helpottamiseksi olen antanut taulukkolaskentaohjelmalle käskyn laskea keskiarvon osaston kirjojen saamista yhteispisteistä. Laskennallisessa tutkimuksessa esille nousevista huomioistani merkittävin (ja samalla ainoa) onkin, että kunkin osaston pistemäärien keskiarvoksi muodostui 42. Ainakin kokonaisluvuksi pyöristettynä. Ajattelin, että se olisi selkeämpää? Kokonaisluvuista on aina helpompi jutella kuin tarkoista ja täsmällisistä desimaaliluvuista. Varsinkin loppuillasta. Sitä paitsi kysehän on kirjallisuudesta eikä mistään atomitieteestä. Tosin olen kuullut, että atomeissakin saattaa olla monenlaista osatekijää, eivätkä atomipainotkaan aina pysyne painoindeksin puitteissa?

Keskiarvon lisäksi en ole erityisemmin ruvennut tähän tutkimukseen notkeampaa matematiikkaa soveltamaan. Niinpä aineiston sini, cosini ja cotangentti jäävät nyt tarkastelematta. Tangentti on mukana vain siltä osin, missä määrin tutkimukseni tangeeraa itse aiheen kanssa.

Lukemani sosialistimaitten sosialismin aikaisen kirjallisuuden itseisarvoksi muodostuu siis 42. Vai olikohan se 39? Pitää vielä tarkastaa nämä luvut. Yhteenlaskun vaihdantalaki voi bilateraalialueella toisinaan tehdä tepposensa. Siinä menee silloin viisaskin vipuun. On hankkivinaan brent-laadun raakaöljyä ja saakin itäsaksalaisia käsipyyhkeitä.

Muu analysointi

Ei muuta analysoitavaa. Siis lukemieni kirjojen osalta. Lieneeköhän muuten?

Leningrad - Ost-Berlin -haastekooste

Viime hetkellä entisten sosialistimaitten kirjallisuutta keräilemässä.

Joulukuussa 2015 päätin panna pystyyn lukuhaasteen, jossa tarkoituksena on entisten sosialistimaitten sosialismin aikaisen kirjallisuuden lukeminen. Nimeksi haasteelle rojautin Leningrad - Ost-Berlin. Nimi viittaa etäisesti Venedikt Erofejevin romaaniin Moskova - Petuski. Haasteen kaupunginnimet Leningrad ja Itä-Berliini edustavat tavallaan kadonneita kaupunkeja, sen nimisinä niitä ei enää tunneta. Sosialistiseen leiriin kuuluneet keskinen ja itäinen Eurooppa ovat muuttuneet, monilla valtioilla on nykyään uudet nimet, uusiakin valtioita on syntynyt. No, kaikkihan sen tietävät. Mutta tietävätkö kaikki millaista elämää ihmiset viettivät sosialistisissa maissa? Tietävätkö sen edes ne jotka sosialistimaissa elämänsä viettivät - muutoin kuin omalta osaltaan? Sainko minä asiat selville lukemalla kaunokirjallisuutta ja muutaman tietoteoksen? Tuskinpa vain. Moni asia tuntuu nyt tutummalta, mutta vielä enemmän kysymyksiä heräsi kuin vastauksia sain. Lue enemmän, luulet vielä enemmän? Ehkä ei ihan niinkään. Mutta jos jokaisella ihmisellä on tarina kerrottavanaan ja useammalla jopa kymmeniä tarinoita, niin kyllähän siinä lukemista kertyy vielä vuosiksi eteenpäin.

Kirjoja ei vahingoitettu kuvaa otettaessa.

Sitten se mainittu kooste. Luin reilut 70 kirjaa. Ihan kaikki eivät kerro elämästä sosialistisessa maassa. Tekijöillä on kuitenkin vahva kytkös johonkin sosialistiseen maahan. Esimerkiksi Bertolt Brecht kertoo lukemissani näytelmissä 30-vuotisesta sodasta ja Galileo Galileistä. Toisaalta kummassakin näytelmässä näkyy toisen maailmansodan vaikutus kirjailijaan. Noin yleisestikin toinen maailmansota oli erittäin merkittävä tapahtumasarja sosialististen kansandemokratioitten synnylle ja noitten maitten ihmisten elämälle. Mutta huomiot säästän toiseen tekstiini. Julkistan tässä joku päivä kaksi tekstiä aiheen piiristä. Ensimmäinen on gonzohenkinen tutkimusparodia, toisessa koetan puhua muutaman sanan tuntemuksistani ja lähes ymmärrettävällä tavalla. Nyt listaan tähän lukemani kirjat linkkeineen:

Neuvostoliitto:
Neuvostolyriikkaa 1 , Neuvostolyriikkaa 2 , Neuvostolyriikkaa 3 , Neuvostolyriikkaa 4
Neuvostoproosaa 1 ,  Neuvostoproosaa 2  , Neuvostoproosaa 3
Ilja Erenburg: Suojasää
Vera Panova: Serjoža
Osip Mandelstam: Ajan kohina
Kiittämätön ja muita gruusialaisia novelleja
Sergei Jesenin: Tarkoin valitut runot
Jevgeni Jevtušenko: Kyllä ja ei
Vasili Belov: Kaksi valoisaa vastakkain
Marina Tsvetajeva: Valitut runot
Boris Pasternak: Tohtori Živagon runot
Valeri Harlamov: Maalintekijänä numero 17
Eduard Uspenski: Fedja-setä, kissa ja koira
Konstantin Paustovski: Venäjän sydänmailla
Jaakko Rugojev: Maan huolia
Kamelinsilmä
Valentin Rasputin: Marian rahat
Andrei Platonov: Sydän paikallaan
Boris Vasiljev: Ja ilta oli rauhaisa
Mihail Bulgakov: Morfiini ja muita kertomuksia
Arkadi ja Boris Strugatski: Stalker - Huviretki tienpientareelle , Hankalaa olla jumala
Tšingiz Aitmatov: Valkoinen laiva
Dmitri Shostakovitshin muistelmat
Vasili Šukšin: Punainen heisipuu
Oleg Kuvajev: Pakenemisen säännöt
Gavriil Trojepolski: Bim Mustakorva

Baltia:
Jaan Kross: Silmien avaamisen päivä
Suomenlahden takaa  Viron uutta proosaa
Uusien sulkien kasvaminen  Kymmenen nykyvirolaista runoilijaa
Debora Vaarandi: Tuulen valossa
Jaan Kaplinski: Olemisen avara hiljaisuus
Mats Traat: Viisi tanssia
Koti-ikävä ja muita latvialaisia novelleja
Puiset silmät ja muita liettualaisia novelleja
Alberts Bels: Häkki

Puola:
Stanisław Lem: Futurologinen kongressi
Jerzy Andrzejewski: Vetoomus
Lech Walesa
Kieslowski on Kieslowski

DDR:
Christoph Hein: Vieras, ystävä
Ulrich Plenzdorf: Nuoren W:n uudet kärsimykset
Bertolt Brecht: Galilein elämä , Äiti Peloton ja hänen lapsensa
Christa Wolf: Kesänäytös
Reiner Kunze: Nuo ihmeelliset vuodet

Tšekkoslovakia:
Bohumil Hrabal: Liian meluisa yksinäisyys , Tanssitunteja aikuisille ja edistyneille , Tarjoilin Englannin kuninkaalle
Klára Jarunková: Vaitelias veli
Josef Škvorecký: Luutnantti Boruvkan murheet

Unkari:
Miljoona kilometriä Budapestiin  Unkarilaisia novelleja
Ákos Kertész: Kunnon ihminen

Romania:
Puulta puulle  Unkarilaisen vähemmistön nykylyriikkaa Transilvaniasta
Zaharia Stancu: Miten sinua rakastinkaan

Bulgaria:
Helakukkula  -  bulgarialaista lyhytproosaa
Jordan Raditškov: Vuoret tulevat lähelle

Jugoslavia:
Branimir Šćepanović: Suu täynnä multaa

Albania:
Ismail Kadare: Kivisen kaupungin kronikka

Suomi:
Juho Mäkelä: Näin naapurimaata
Pentti Saarikoski: Aika Prahassa
Oili Tanninen: Samovaari - Elämää Moskovassa
Jörn Donner: Berliini - arkea ja uhkaa

Americas:
John Steinbeck: Matkalla Neuvostoliitossa
Vladimir Majakovski: Runoja Amerikasta
Kello 0   Latinalaisen Amerikan runoja ja runoelmia
Vihreä lisko  Kuuban uutta runoutta

Unkarista, Virosta, Neuvosto-Karjalasta ja Suomen Lapista luin novelleja kirjasta
Sukukansojen novelleja.

Elämässä harvoin asiat loppuvat kerta kaikkiaan. Armonsa ainakin säilyy, jos ei muuta. Voi olla, että palaan vielä useinkin sosialismin ajan kirjallisuuden pariin. Nyt tämä projekti kuitenkin tulee pääteasemalle. Olisi ollut ihan kiva käydä joskus Berliinissä ihmettelemässä  tv-tornia, kulkemassa Unter den Lindenillä, katselemassa valtiopäivätaloa. Sen sijaan kävin Tallinnassa. Otin siellä valokuvan tylynnäköisestä seinästä. Olkoon se loppukuvana kertomassa, että se on loppu nyt. Kiitos kaikille kanssakulkijoille!

Gavriil Trojepolski: Bim Mustakorva

Neuvostoliittolainen Gavriil Trojepolski (1905 – 1995) kirjoitti vuonna 1971 julkaistun romaanin Белый Вим Чёрное ухо. Vuonna 1977 julkaistiin Lidia Iranton suomennos nimellä Bim Mustakorva. Kirjan pohjalta on tehty neuvostoliittolainen elokuva, jonka ohjasi Stanislav Rostotski. Elokuvan ensiesitys tapahtui vuonna 1977.

Trojepolskin romaani on sellaista koko perheen kirjallisuutta, jota voi kutsua myös lanu-kirjallisuudeksi. Kirjassa kerrotaan yksinäisestä miehestä, joka hankkii rotukoiran, gordoninsetterin. Miehen mielharmiksi koiran valkoinen väri ei sovin rodun luokituksiin eikä koiraa siten hyväksytä näyttelyihin. Mies, Ivan Ivanytš, antaa koiralle nimeksi Bim. Hän kasvattaa koiraa määrätietoisesti ja johdonmukaisesti. Ivan Ivanytš huomaa koiran älykkääksi, hän päättää kasvattaa Bimistä metsästyskoiran. Ihan kaikesta kasvattajan ei tarvitse huolehtia, sillä väristä huolimatta lintukoiran rotuominaisuudet toimivat Bimissä luontaisesti. Koko romaanin ajan eivät Ivan Ivanytš ja Bim kulje yhdessä metsällä vaan he joutuvat eroon toisistaan, jolloin alkavat Bimin seikkailut muun seutukunnan tantereilla.

Tapahtumat sijoittuva kaupunkiin, ehkä Trojepolskin asuinpaikkaan Voroneziin, josta näkyy venäjänkielisen wikipedian mukaan löytyvän Bim Mustakorvan patsaskin. Ivan Ivanytš asuu Biminsä kanssa kerrostalossa, jossa on sataviisikymmentä huoneistoa. Kaupungissa on raitiotie, johdinautoja, rautatieasema – siis ihan laaja kaupunki. Sinne sopii sekaan monta koiraa, sellainen valkea setterikin, jolla on musta korva. Tosin kaikki kaupunkilaiset eivät pidä koirista, jotkut pitävät niitä tautien levittäjinä. Mutta on niitäkin, joille koira on se ihmisen parempi toveri. Kaikenlaista väkeä Bim tapaa etsiskellessään isäntäänsä.

Neuvostoliittolaisesta kaupungista ja sitä ymäröivästä maaseudusta syntyy elävän tuntuinen kuva, joka ehkä paikoin vaatisi ulkopuoliselle hieman lisäselvityksiä, mutta ilman niitäkin pärjäillään. Sunnuntaisin monet kaupunkilaiset suuntaavat maalle – ja maalaiset kaupunkiin kauppaamaan kolhoosin maataloustuotteita. Työntekoa arvostetaan tai ainakin siihen vedotaan usein.

Eräästä tietystä neuvostonaisesta ja muutamasta sedästä annetaan kuva pahana olentona, joka näkee pahaa ympärillään joka suunnalla. Oikeastaanhan pahuutta löytyy meistä kaikista, aivan kuten hyvyyttäkin, eikä yksipuolisesti pahoja ihmisiä siten olekaan kuin lanu-kirjoissa? Hyvyyttä kirjassa edustavat Ivan Ivanytšin lisäksi ennen kaikkea ne lapset, jotka ystävystyvät älykkään koiran kanssa.

Mutta etsitäänpä nyt loppuun joku nätti lainaus kirjasta, niin jää hyvä maku suuhun tästä luku-urakasta. Metsästäjän vaistoilla varustettu koira tietenkin nauttii luonnossa liikkumisesta, mieleni tekisi päästää Bim vapaaksi luontoon kirmailemaan ja siten vertauskuvallisesti vapauttaa koko sosialismin ajan kirjallisuus omille jotoksilleen.

Aurinko lävisti metsässä kaiken lukuun ottamatta männikköä joka sekin oli paikka paikoin kultaisten säteiden puhkoma. Oli niin hiljaista. Tuo hiljaisuus oli tärkeintä. Miten ihana onkaan keväinen aamuhiljaisuus metsässä!

Tällä kertaa Bim oli rohkeampi. Kaikki näkyi selvästi (olihan tämä ihan toista kuin silloin hämärässä). Hän kiisi vapaana pitkin metsää, päästämättä kuitenkaan isäntää näkyvistään. Kaikki oli kerrassaan hurmaavaa.

Kirjassa on 252 sivua. Luin sitä noin viikon. Olen nyt sosialistiset lukemiset haasteen osalta lukenut. Koosteen lukemisistani julkaisen maanantaina 7.11.2016.