Elias Lönnrot: Kanteletar (Alkulause)

Vuonna 1840 julaistiin Elias Lönnrotin (1802 – 1884) kokooma ja toimittama teos Kanteletar elikkä Suomen kansan vanhoja lauluja ja virsiä. Kirja esittelee sellaista suomalaista kansanrunoutta, jonka pääpaino ei ole kertovassa esityksessä. Kantelettaren runot ovat kalevalamittaista kansanrunoutta, mutta toisin kuin Kalevalassa eivät runot muodosta jatkuvajuonisia kokonaisuuksia vaan ne ovat lyhyitä, tekijän omasta sisäisestä kokemuksesta kumpuavia pienimuotoisia taideteoksia. Ainoastaan yksi runoilijoista tai runojen laulajista mainitaan nimeltä Lönnrotin Alkulauseessa. Nimeltä kutsuttu on ilomantsilainen Mateli Kuivalatar (1771 – 1846). Hänenkään runojaan ei ole teoksessa erikseen osoitettu.

Lönnrotin laatima Alkulause on 53 sivua pitkä, tiheällä prändätty esipuhe, joka sisältää vertailun vuoksi 24 uudempaa kansanlaulua, joista yhdeksisen kappaletta on Lönnrotin mukaan ainakin joiltain osin suomennettu ruotsin kielestä. Lönnrot jättää lukijan päätettäväksi sisältävätkö kyseiset näytteet somempaa runoutta kuin perinteiset kalevalamittaiset runot. Vertailusta tekee epäreilua nähdäkseni se, että uudemmalta runoudelta on tuohon aikaan puuttunut perinne, sen sijaan kalevalainen runous on vuosisataisen perinteen lujalla pohjalla hioutunut vakaaksi kuin vanha Väinämöinen. Toisaalta muistettava on miten Väinämöisen lopulta kävi: Sammon saattajan sijasta / Suomen kansa kaihoaapi / perjantaista satsatsaata / Käärijän käsirysyä. Pakko myöntää, että tykkäsin ruotsalaisperäisestä laulusta Varpusen olut. Se oli sitä paitsi niitten harvojen joukossa, jossa ei murehdittu menetettyä rakkautta. Toinen vastaava yhäkin joskus lauleltu on Velisurmaaja, sekin osin tuontitavaraa. Muita tuttuja laulelmia löytyy näitten uudempain joukosta myösen.

Pakosta puheenollen Lönnrot omaksuu Alkulauseessaan tahallaan, ehkä jopa keräämiensä laulujen pakottamana sen ajatuksen, että kansanrunous on syntynyt – toisin kuin teeskelty taiderunous – laulajan sisäisen sanomisen tarpeen pakosta. Ihan samalla tavalla syntyy kaiketi taiderunouskin. Sitä paitsi se mikä taiderunoudessa Lönnrotin mielestä vaikuttaa teeskellyltä saattaakin olla tekemisen taitoa. Ja sitä taitoa löytyy samalla tavalla myös kansanrunoudesta. Kalevalamitta ei ole summittaiseen juorotukseen perustuvaa vaan sääntömääräistä runoutta (tämän Lönnrot kernaasti myöntää ja viittaa Porthanin kirjaan De Poësii Fennica) ihan kuten se taiderunouskin, jota Lönnrot ehkä vähän tarkoittamattaan vaikuttaisi väheksyvän. Myös taiderunouden perinne on Suomessa tuolloin ollut kovin nuorta laatua ja perustunut juuri ulkoapäin tuotuun esimerkkiin (klassillisiin runomittoihin), jossa on kiistämättömät ansionsa, mutta joka vaatii taitoa samalla tavalla kuin kalevalamitan hallitseminenkin.

Lönnrot on sijoittanut Kantelettaren Ensimmäisen kirjan alkuun riipaisevan runon Eriskummainen kantele. Siinä mainitaan, että Soitto on suruista tehty / murehista muovaeltu. Lönnrot kirjoittaa Alkulauseessaan tästä aiheesta laajemmalti, esimerkkejä vastaavanlaisesta ajattelusta mainiten. Koin sekä koskettavana että luovuudellaan ilahduttavana runonäytteen, jossa huolistansa eroon pyrkivä pyytää korpin kantamaan huolet pois ja hukuttamaan ne lampiin. Laulaja muistuttaa vielä korppia, ettei tämä hukuttaisi hänen huoliaan kalallisiin lampiin. Luonnonsuojelunäkökohta on huomioitu.

Kalat kaikki huolestuisi,
ahvenet alas menisi,
suuret hauit halkiaisi,
sären lillit liukeneisi,
saisi siikaset surua,
kaikki mustuisi mujehet,
hänen hoikan huolistansa,
murehista mustan linnun.

Jatkan selostustani lukemisen edetessä.

Markku Nieminen: Kalevalan synty ja Kainuu

Markku Nieminen (s. 1945) kirjoitti vuonna 2022 julkaistun teoksen Kalevalan synty ja Kainuu, alaotsikkona Elias Lönnrotin matkat ja toiminta 1831 – 1853. Kyseessä on Juminkeko-säätiön julkaisu nro 143. Kirjassa keskitytään Elias Lönnrotin (1802 – 1884) harjoittamaan runonkeruuseen ja Kalevala-eepoksen kasaamiseen nimenomaan Kainuun alueella. Runonkeruumatkojen ulottuminen rajantakaiseen Vienan Karjalaan mainitaan myös, koska Vienasta saatujen runojen merkitys Kalevala-eepokselle on aivan oleellisen tärkeä. Kauniin heleäsävyisen kuvituksen laati karjalainen taiteilija Vitali Dobrinin.

Elias Lönnrot oli kiinnostunut vanhasta suomalaisesta kertovasta kansanrunoudesta. Vaikka hän valmistui lääkärin ammattiin, säilyi kansanrunous hänen intohimonaan. Kahden ensimmäinen runonkeruumatkansa jälkeen hän pääsi Kajaanin piirilääkäriksi. Kajaanin seutu tukiasemanaan Lönnrot teki runonkeruumatkoja Kainuussa. Osa matkoista oli osaksi virkamatkoja eli ne liittyivät lääkärintoimeen. Tätä puolta kuvataan kirjassa kuitenkin vain ajoittain. Kainuusta Lönnrotin ja hänen kumppaneittensa saaliiksi kertyi kertovien kansanrunojen lisäksi varsinkin arvoituksia ja sananlaskuja, joita Lönnrot kehui J. L. Runebergille osoittamassaan kirjeessä vuonna 1833 seuraavasti:

Niiden kieli on omituisen lyhyen säntillistä ja niissä ilmenevä esitystapa ei siedä muutosta. Usea on finiittiverbiä vailla, ja jos se lisätään, koko kieli usein menettää luontevuutensa.

Samassa kirjeessä, jonka Runeberg julkaisi lehdessään Helsingfors Morgonbladissa seuraavana vuonna, Lönnrot kertoo seuraavaa:

Ja nyt kirjoittaessani tätä, muuan mies tuli sisään ja sanoi: Ainaphan teiltäkin riittää tuota kirjoittamista. Kun olin vastannut kirjoittavani heidän omia sananlaskujaan, hän virkkoi: Niinpä saattanee ollaki, sillä sanotaanki noista viisas virren laulo, tuhman tyhjistä puheista, mielettömän lausunnoista.

Kiannalta (Suomussalmelta) Lönnrotin haaviin oli kahahtanut kansansatu ketusta ja hukasta. Sadun veijarimainen kettu tuntui niin tutulta, että piti ihan tarkastaa mistä sen tarinan muistan ja löysinkin sen Markku Niemisen toimittamasta Juminkeon julkaisusta Vepsän satuja, tosin hieman erilaisessa muodossa.

Kainuun kansaa Lönnrot kuvailee hitaasti avautuvaksi. Juttutuokion aloittaminen saattaa kestää tulijan mielestä kovin kauan. Tosin on huomattava, että Lönnrot vertaa Kainuun väkeä rajantakaisiin karjalaisiin, joita hän kuvaa vilkkaiksi ja puheliaiksi. Kainuun osaksi lankesivat Lönnrotin siellä ollessa katovuodet ja taudit, jotka verottivat väkilukua kovalla kädellä. Jonkinlaisia lasaretteja oli perustettu, jotta ympäriinsä kuljeksivat kerjäläiset oli saatu sinne pois tautia levittämästä. Yhteensä noin kolmeasataa hoidettavaa majoitettiin savutuvissa, joitten lattialla oli olkia leposijaksi eikä mitään petivaatteita. Kunnollisen ruuan puutteessa Kainuun ihmiset ravitsivat itseään pettuleivällä. Runonkeruumatkallaan Lönnrot saattoi saada yösijan, mutta mitään syötävää talosta ei löytynyt.

Seuraelämääkin silti harjoitettiin. Lönnrot osallistui aluksi Kajaanissa pienilukuisen sivistyneistön rientoihin, jotka koostuivat tanssista, korttipelistä ja alkoholin nautinnasta. Sittemmin hän perusti kaupunkiin Selveysseuran, joka kärsi kuitenkin pahasti osallistujien puutteesta. Jokin orastava romanssikin kuvataan, mutta sen sijaan Lönnrotin avioituminen vuonna 1849 kuitataan muutaman rivin maininnalla.

Suurimman vaikutuksen minuun teki kolmannen matkan kuvaus. Sillä matkalla Lönnrot ensimmäistä kertaa pääsi käväisemään Vienan puolella rajaa ja oivalsi millainen runojen rikkaus häntä siellä odotti. Muutoinkin matka on sisältänyt vaihtelevia ja mielenkiintoisia tapahtumia, erikoisia ihmisiä ja vaivalloista matkantekoa. Matka käynnistyi Vesilahdelta Laukon kartanosta ja Kuhmon runoseuduille hakeutuminen kesti viisi viikkoa, jona aikana ei kuulemma juuri selvää päivää nähty. Nurmeksessa Lönnrot voitti korttipelissä nätit ruplat paikallisilta virkamiehiltä. Tästä matkasta riittäisi sopivasti aihetta pienimuotoiseen, viipyilevään elokuvaan.

Kirjassa on 143 sivua. Lukeminen kesti viikon, tosin pienet korttipelit otin keskenäni tuossa viikonlopun aikana ja eilen oli hitonmoinen lumen kuljetusurakka, kun tulivat talon pohjoiskulmalta jäiset lumet katolta kauheella ryminällä. Otin kirjan luettavakseni sen vuoksi, että lukemani Kajaani-niminen sarjakuvaromaani oli herättänyt aika hupsun tuntuista keskustelua blogissani. Halusin tarkastaa jostain oliko Lönnrot käyttänyt alkoholia ja oliko hänellä naissuhteita. Minusta tämä ei ole kovin hedelmällinen lähtökohta kirjan lukemiselle. Kolmas matka sai minut hetkeksi kiinnostumaan, mutta jotenkin lukukokemusta haittasi se aikaisempi keskustelu. Nyt otin esille Lönnrotin kokoaman Kanteletar-nimisen opuksen, joka sisältää Suomen kansan vanhoja lauluja ja virsiä. Ostin sen eurolla Siilinjärven kirjaston poistomyynnistä, täällä ovat ilmeisesti kaikki jo Kantelettaren lukeneet.

Vepsän satuja

Elias Lönnrot keräsi aikoinaan kaikenmoista puheenpartta Karjalan kansain keskuudesta. Hänen vuonna 1842 Vepsänmaalta keräämistään saduista, sananlaskuista ja arvoituksista koosti Markku Nieminen vuonna 2006 julkaistun nykysuomelle sovitetun pienen vihkosen nimeltä Vepsän satuja. Kirjan upean kuvituksen teki Aleksei Maksimov.

Vepsäläiset sadut noudattavat yleistä kansojenvälistä satuperinnettä. Niissä on sikäli reippaasti väkivaltaa, että ihan iltasatuina eivät kaikki menettelisi. Toisinaan loput ovat sitä paitsi aika tylyjä, eikä niistä ihan helpolla löydä reiluntuntuista opetusta. Sen sijaan sitä opetusta, että maailmalla kannattaa pitää varansa eikä antautua haihatteluun ja helpon onnen etsintään, sitä kyllä löytyy. Ihmiset ja eläimet tekevät erehdyksiä, joista joutuvat maksamaan itse kalliin hinnan, ellei sitten erehdys koidu jonkun toisen kohtaloksi kuten sadussa Tsaari Pirras ja hänen koiransa. Toisinaan eläinsaduissa kettu on ilkeämielisen viekas, mutta joskus kettukin katkaisee koipensa.

Aikuiselle nämä sadut edustavat menneitten aikain tarinaperinnettä, jossa rajutkin otteet voi ottaa paksun huumorin kannalta. Kettu höynäyttää sutta sadussa Mies ja repo. Kettu vohkii ensin mieheltä kalat ja valehtelee sitten sudelle pyytäneensä ne hännällään avannosta. Susi menee koettamaan samaa konstia, jolloin sen häntä jäätyy kiinni ja rantaan pyykille tulevat akat hakkaavat suden kepeillä. Kettu aavistaa suden tulevan sitä syyttämään. Sillä aikaa kun akat hakkaavat sutta, kettu ahmii taikinan akkojen tiinusta ja hieroo vielä loput taikinasta päähänsä. Suden saapuessa kettu puolustautuu näin:

Repo siitä hukalle: ”Katsos minuakin, kuomaseni. Samoiten minua lyötiin, kun tulin kylään sinulle vahtia pitämään. Katso, kaiken pääni löivät rikki. Aivotkin ulos karkaavat.”

Kuten ymmärtää sopii, liikutaan näissä saduissa yleensä maalaismaisemissa tai metsässä. Sama pätee sananlaskuihin. Niitten viisauksien kanssa voi lukija käydä omaa hatarapäistä väittelyänsä. Onko aamu tosiaankin iltaa viisaampi? Yleensä aamulla on minulla vielä hippunen toivoa tallella, kun taas illalla olen menettänyt uskoni muuhun kuin yöuniin, eikä niihinkään aina ole luottamista. Lienee temperamenttikysymys, kumpi asenne kuvastaa viisautta – sekö jossa ei vielä osaa arvata tulevaa vaiko se, jossa on kyllästymiseen asti tulevia ja olevia nähnyt. Vaan melkeinpä aina on löydettävissä helmi ajatuksien kaurapellon vaiheilta. Niin nytkin, kun seisahduin seuraavanlaisen sananlaskun kohdalle:

Ei meri siitä pilaannu, jos koirat rannasta latkivat.

Tästä sananlaskusta johtui ensimmäiseksi mieleeni kuva nuoresta neitosesta, joka tyköistuvissa mansikanpunaisissa housuissaan kävelee ihmisyhteisön keskellä ja sitten pelästyksekseen huomaa muittenkin kuin nuorten ja mieleistensä miesten tsekkaavan katseillaan hänen vaatetuksensa viehkeitä linjoja. Hetken aikaa sanan äärellä seisahdettuani löysin itseni myös katselemasti itseäni ja naapureitani. Onhan se tietysti niin etteivät kaikki ihmiset suinkaan osaa olla niin reiluja naapureita kuin minä olen. Ja on selvää, että sellainen aikaa myöten alkaa rasittaa minun reilusukuisuuttani. Mutta enkö minä koteineni ole kuitenkin meri verrattuna niihin kulkijoihin, jotka tonttini ohitse ramppaavat? Enkö minä ole meri jonkin tuntemattoman taivaankappaleen pinnalla, tavoittamaton ja tyyni kuin Äänisen aalto jääkannen alla? Koirat rannalla latkikoot.

Vepsän satujen vihkosessa on vain 41 sivua, mutta siihenkin sain kulutettua pari päivää.

Kalevala Lyhennettynä

Lukemani teos: Kalevala Lyhennettynä, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 172. osa, toimittanut F. A. Heporauta vuonna 1925, tarkastetut painokset vuosina 1933 ja 1942. Lukemani kappale (8. painos) on painettu vuonna 1964.

Kalevalan runoja kokosivat itäisestä Suomesta, Vienan Karjalasta ja Inkeristä Elias Lönnrot ja kumppanit 1800-luvun alkupuolella. Lönnrot koosti runojen perusteella yhtenäisen teoksen, joka tunnetaan nimellä Kalevala. Kalevala on Suomen kansalliseepos.

Lukemani lyhennetty versio Kalevalasta on siis laadittu koulujen tarpeita varten ja muuta versiota Kalevalasta en ole lukenutkaan. Ensimmäisen kerran luin kirjan yläasteen loppuvuosina ja toisen kerran luin sen kokonaan nyt. Kirjaan sisältyy esipuhe, selventävää sanastoa sekä lopussa piirrettyjä kuvia työkaluista, vaatteista ja rakennuksista.

Kalevala on suomalaiselle kiintoisa kirja. Se sisältää suomenkielistä kansanrunoutta, jolla on hyvin vanhat juuret. (Wikipediassa mainitaan tosin, että Kalevalan kieli on oikeastaan alunperin vienankarjalaa.) Kirjan sivuilta voi lukea näytteitä muinaissuomalaisesta tarustosta, kansan tavoista ja uskomuksista. Kalevalan tarut liittyvät myös paikoitellen yhteen eurooppalaisen taruston kanssa. Vaikka Kalevalan kieli on yhtenäistetty laajaa suomenkielistä lukijakuntaa ajatellen, sisältää se yhä vanhaa sanastoa ja osin nykysuomesta poikkeavaa kielioppiakin.

Kun nuorena poikana jouduin lukemaan Kalevalaa (Lyhennettynä), pidin sitä pitkän matkaa aika tylsänä kirjana. Tämä saattoi johtua läksynomaisesta lukemisesta, jossa tietty pätkä Kalevalaa oli luettava ensi tunniksi. Lisäksi kieli tuntui vaikealta, selityksien silmäily vei aikaa ja hajotti tuntumaa luettavaan. Sitten eräänä viikonloppuna satuin olemaan matkalla ja minulla oli Kalevala mukanani matkalukemisena. Majoituspaikassani aloin lukea jaksoa, jossa kerrotaan Kullervon tarina. Se on verrattain yhtenäinen, dramaattinen ja kiehtova osa Kalevalaa. En varsinaisesti pidä sanonnoista ”se kolahti” tai ”jäin koukkuun”. Sanoisin pikemminkin, että Kullervon tarina vetosi tunteisiini hyvin voimakkaasti, se liikutti minua.

Vuosien ja vuosikymmenien mennessä lueskelin silloin tällöin Kalevalaa sieltä täältä. Milloin liikutuin Väinämöisen soiton kuvauksista, milloin itkin Ainon tarinaa lukiessani, milloin koetin ratkaista Sammon arvoitusta. Väinämöisen lähtö on äijämäisen juhlava lopetus ja laulajan alku- ja loppusanat muodostavat upean kehyksen koko kirjalle. Nyt luin mielenkiinnolla kuvausta karjalaisista häistä, nuoren morsion tuntemuksista ja hänen saamiaan ohjeita miten toimia miniänä talossa. Epäonninen Ilmarinen, seppo sen mokoma, vaati myös huomiotani. Lisäksi tällä kertaa minuun vetosi ehkä ensimmäistä kertaa kieli. Kalevalassa asiat ilmaistaan omaperäisesti ja vivahteikkaasti niin että toistokin maistuu heleälle runolle! Kiinnitin huomiota siihen, miten monet sanonnat ovat peräisin Kalevalan säkeistä. Sekä alkuperäiseen tekstiin että selityksiin sisältyy myös tahatonta koomisuutta, mikä kirvoitti minusta monet makoisat naurut.

En silti väitä, että olisin lukenut kirjaa tällä kertaa erityisemmällä innoituksen ruokahalulla. Kalevalassa sana ”viikko” tarkoittaa pitkää aikaa ja parikin viikkoa Kalevalan lukeminen tällä kertaa kysyi. Tosin lopuksi harpoin kirjan läpi uudestaan poimiakseni ylös muutamia säkeitä. Kalevalassa on lyhennettynäkin 186 sivua kuvat ja sanastot mukaanluettuna.