Helvi
Juvonen (1919 – 1959) oli iisalmelaissyntyinen, sittemmin
Helsinkiin kotiutunut runoilija, jolta julkaistiin kuusi
runokokoelmaa ja vuonna 1974 sadunomaisista tarinoista koostettu
kirjoituskokoelma Pikku Karhun talviunet.
Liisa
Enwaldin ja Mirkka Rekolan toimittama kokoelma Aukea ei koskaan metsään ovi
pitää sisällään Helvi Juvosen edellä
mainitun tuotannon. Lisäksi kirjasta löytyvät sekä
Liisa Enwaldin että Tuomas Anhavan kirjoitukset Helvi Juvosen
tuotannosta, Mirkka Rekolan Pikku Karhun talviuniin laatima
kirjoitus, Matti Palmin runoilijan elämänvaiheita
esittelevä kirjoitus, luettelo Helvi Juvosta käsittelevistä
teksteistä sekä Helvi Juvosen itsensä kirjoitukset
Angelus Silesiuksen ja Emily Dickinsonin runoudesta.
Kaikilla
näillä kirjaan liitetyillä kirjoituksilla on ansionsa
ja ne helpottavat merkittävästi Juvosen runoihin kiinni
pääsemistä. Itse asiassa olen sitä mieltä,
että kirja kelpaa esimerkiksi siitä miten runoilijan
tuotantoa esittelevä teos kannattaa rakentaa. Eniten näkemystäni
Helvi Juvosen runoja kohtaan avasivat Matti Palmin elämäkerrallinen
osuus ja varsinkin runoilijan itsensä syvälliset tulkinnat
kääntämiensä Silesiuksen ja Dickinsonin
runoudesta.
Helvi
Juvonen sepitti runoja aikana, jolloin Suomen runoudessa mitallisesta
runoudesta alettiin siirtyä vapaan mitan käyttöön.
Juvosen ratkaisu oli ottaa uusi tyyli vastaan ja käyttää
myös sitä. Silti hän ei hyljännyt vanhaakaan.
Niinpä viimeiseen kokoelmaan asti mitallinen runo säilyy
vahvana mukana. Se on suoraan sanottuna niin vahvaa, että suurin
osa niistä runoista, jotka tekivät minuun voimakkaan,
myönteisen vaikutuksen, oli juuri mitallisia. Minä myös
yleensä ymmärsin ne helpommin kuin vapaamittaiset runot.
Ketjukolaajan
runoteoria:
Runoja
lukiessani tulin ajatelleeksi voisiko olla niin, että runoilija,
kirjoittaessaan mitallista runoa, joutuu käyttämään
itselleen ”vierasta kieltä”, jota hän ei hallitse niin
hyvin kuin jos saisi kirjoittaa mitä alitajunta kynänkärkeen
tuo. Mitta pakottaa runoilijan tarkemmin hahmottamaan ja
yksinkertaistamaan sanottavaansa, jotta hän tietäisi mitä
hän oikeastaan runollaan tarkoittaa. (Tämä ajatus
johtui varmaankin mieleeni taannoisesta kohusta, joka aiheutui kun
muuan suomalainen ministeri oli puhunut suomeksi hieman
vaikeaselkoisemmin kuin kansainvälisen median edessä
englannin kielellä, niin että siitä vieraskielisestä
kommentista saatiin selvääkin.)
Juvosen
runojen mitallisuus ei ole aina ihan täsmällistä,
riimitkään eivät aina järjesty kaavamaisesti.
Runojen otsikot ovat usein hyvin merkitseviä, ne avaavat runoa.
Varsinkin alkupuolen runoissa nousee esiin epäilys omien
sanojen, oman ilmaisun voimaan. Luonto on runoilijaa edellä
ilmaisijana, kertojana, laulajana. Toisen ihmisen löytäminen
nousee tärkeämmäksi kuin oman ajattelun luomat
maailmat. Silti eräs tärkeitä aiheita on toden,
totuuden etsintä. Muita aiheita ovat sairaus, vammaisuus,
pienuus, kuolema, onko mitään kuoleman jälkeen ja se
miten kuoleman läheisyys opettaa arvostamaan elämää.
Myös raamatullisia aiheita runoihin mahtuu kosolti. Jumalan
olemuksen pohdinnassa Juvonen näyttäisi olevan samoilla
linjoilla kuin suomentamansa Angelus Silesius, jonka runossa ”Jumala
on ei-mitään...” Jumala ei ole ihmisen tavoitettavissa ja
on silti jollakin tavalla läsnä kaikessa.
Satukertomuksessaan ”Pohjolan pyhimykset” Helvi Juvonen korottaa
pyhimyksiksi joukon läheisiä ihmisiään.
Helvi
Juvosen tekemiä suomennoksia on mukana tässä
kokoelmassa, siltä osin kuin ne ovat sisältyneet hänen
alkuperäisiin kokoelmiinsa. Niinpä kirjasta löytyy
runoja mm. Dickinsonilta, Nietzscheltä, Pasternakilta ja
Björlingiltä. Jotkut suomennetut runoilijat olivat minulle
tuntemattomampia, eikä suomenkielinen wikipediakaan heistä
joistakin maininnut sanaakaan. Jostain syystä viehätyin
eniten näistä minulle tuntemattomista kirjoittajista, kuten
tietenkin Angelus Silesiuksesta, mutta ennen kaikkea tykkäsin
itävaltalaisen Georg Traklin lyhyestä mitallisesta runosta
Talvi-ilta ja saksalaisen Rudolf Hagelstangen kauniista
nimeämättömästä runosta, joka alkaa sanoilla
”Kaikki on tomua. Asteita vain on.”
Tämän
kaiken kerrottuani totean, että kirjassa on
sisällysluetteloineen kaikkineen 448 sivua ja lueskelin sitä
muutaman viikon.
