Kaarina Valoaalto: Banana split

Kaarina Valoaalto (1948 – 2021) kirjoitti ison määrän runoja, joista hän valikoi Vesa Rantaman kanssa runot kokoelmaan nimeltä Banana split. Kokoelma ilmestyi vuonna 2020. Se jäi viimeiseksi kokoelmaksi, joka Valoaallolta julkaistiin hänen eläessään. Vuonna 2021 ilmestyi vielä kokoelma Äimän käki, josta raatailen toivoakseni vain hieman myöhemmin.

Runoissa tyyli on vapaa runomitoista ja riimeistä. Runot eivät ole niin vaikeaselkoisia kuin usein nykyrunot tuppaavat olemaan. Lauseet ovat kokonaisia, kerrottavan rytmi on tasapainoista. Runot ovat runollisia, paikoin herkkiä ja kauniita, paikoin rempseällä tavalla suoria tai päinvastoin. Näen runoissa paljon huumoria, joka usein pehmentää rankkaa aihetta. Vitsailua runot eivät silti ole. Kokoelma on jaettu viiteen osioon. Tämä kertois näistä kaikista näistä osioista erikseen edes jotakin.

Viisi kaistaa kapitalismiin ei ehkä erityisemmin avaa kaistoja kapitalismiin vaan pikemminkin se kertoo kirjoittajan sisäisen maailman näyistä ja hänen tavastaan kuvata maailmaa. Runoilija kertoo kärsivänsä viisisuuntaisesta mielialahäiriöstä. En tiedä mitä se tarkoittaa, mutta ehkäpä riittää, kun ajattelee runoilijan kokevan oman ajattelunsa jotenkin omalaatuisena. Erään runon nimi on Elohiiri aivoissani nykii. Runoilijan ajattelutyötä ja samalla hänen järkeilyään kuvaava pitkä Tyhjäntoimittajan päiväkirjasta on mielestäni kokoelman parasta antia. Valoaalto kuvaa siinä orientoitumista tyhjyydessä, ajatussilmukoiden luontia astumalla tyhjyyden virtaan. Runo on kolme ja puoli sivua pitkä, joten kattavaa sitaattia en voi tarjota. Sen sijaan seuraava runo Avoin vuodeyliopisto päättyy näin:

Opillisen sivistykseni kehräämössä punon eri lähteistä tiedon lankoja yhteen.
Kaikesta luetusta kudon hullunkurisen käyrätorvifilosofiani, jonka törähdykset
ovat valmiiksi salonkikelvottomia.

Tuulen kohtu sisältää runoja, joissa mainitaan tuuli ja sitten on runoja, joissa ei mainita tuulta. Ihan parhaalla tavalla en päässyt näihin tuuliin mukaan. Pääni ei nähtävästi ollut riittävän kuohkea.

Muotokuvia tarjoaa osion nimen mukaisesti kirjallisia muotokuvia runoilijoista, joilta Valoaalto kertoo saaneensa virtaa. Tärkeä hahmo on mm. Gabriela Mistral, chileläinen nobelisti. Kattavat maininnat saavat myös Charles Bukowski, Erno Paasilinna, Fernando Pessoa ja Sirkka Turkka.

Nimeen vihreän viivan tarkoittaa elävää luontoa. Runot ovat usein mietelauseenomaisia, lyhyehköjä, niitä on aseteltu useampia samalle sivulle. Minuun vetosi seuraava runonen:

norsunharmaa haapa kurottuu
oksillaan puron yli
vastarannalle unohtamiaan tavaroita
hapuillen

Banana split on nimenä kokoelman päättävälla osiolla. Nimen yhteys kokoelmaan tai sen runoihin jää minulle avautumatta. Osio jatkaa edellisen osion luontoteemaa. Varsinkin pohjoinen metsä talvella mainitaan monessa runossa.

Ihan maistuvainen kokoelma. Runoilijat eivät totutusti ole olleet keskivertokansalaisia, vaan on runonsepittäjään tupannut liimautumaan eksentrikon leima. Valoaalto vaikuttaa alusta lähtien korostavan erilaisuuttaan. Silti hänen luomansa runous säilyy runoutena, se on kantaaottavaa ja minulle ihan riittävän tarkkanäköistä. Valoaalto ei piiloudu lukeneisuutensa taakse vaikka se lukeneisuus kyllä näkyy ilman Muotokuvia-osiotakin.

Kirjassa on 102 sivua. Lukeminen eteni hitaasti erinäisten ulkonaisten haasteitten vuoksi. Tänään lukaisin suurimman osan, että saan homman etenemään.

Kerran olin taivaan suolajärvi

Kerran olin taivaan suolajärvi on kuvailevan alaotsikkonsa mukaisesti Liiviläisen nykyrunouden antologia. Olli Heikkonen suomensi teoksen runot, kirjoitti esipuheen ja selitti suomennosperiaatteitaan (raakakäännökset 17 runoon teki Renāte Blumberga). Valt Ernštreit kirjoitti esseen pienestä suuresta liiviläisestä kirjallisuudesta. Lukaisin eilen tämän 112 sivua pitkän kirjasen.

Keitä ovat liiviläiset? Liiviläiset eivät nykyään ole kovin tunnettu kansa, vaikka he aikoinaan, noin 700 vuotta sitten, olivat väkiluvultaan arviolta silloisten suomalaisten kokoinen seurue. Liiviläiset kansoittivat Riianlahden rannikkoseutuja, osa heistä asui Väinäjoen suulla, nykyisen Riian kaupungin alueella. Kun saksalaiset kristinuskon levittäjät saapuivat 1100-luvun lopulla alueelle, osa liiviläisistä antoi kastaa itsensä tähän uuteen uskoon. Kun usko ei tuntunut painuvan kansan liiviin, saapui Saksasta kansainvälinen palkkasoturiarmeija tukemaan käännytystyötä – nämä ristiretkeläiset tunnettiin nimellä Kalparitarit. Kun ritarit olivat nuijineet uskoa liivinmaalaisiin eli: liiviläisiin, lätteihin (latvialaisiin) sekä Viron heimoihin muutamia vuosikymmeniä, kertoi saksalainen piispa paaville, että Liivinmaa olis nyt kristitty. Osa liiviläisistä oli taistellut päällikkönsä Kaupon johdolla kalparitareitten puolella, mistä lienee syntynyt liiviläisille jonkinmoinen mainehaitta.

Ensimmäinen maailmansota pyyhki yli Liivinmaan ja verotti liiviläisiä. Monet liiviläiset olivat jo latvialaistuneet. Maailmansotien välillä suomalainen kielimies Lauri Kettunen ja virolainen Oskar Loorits tekivät tutkimuksia tämän suomen- ja vironsukuisen kielen jäljelle jääneitten puhujien parissa Latviassa Liivinranta -nimisellä alueella Kuurinmaan luoteiskolkalla. Alkoi liiviläisten herääminen, liiviläistä kirjallisuutta, varsinkin runoutta ja lauluja sepitettiin. Kōrli Stalte liivinsi Uuden testamentin ja sepitti paljon runoja. Pētõr Damberg kirjoitti runoja ja toimi monessa mukana liiviläisen kirjallisuuden saralla. Myönteinen kehitys tyssäsi toiseen maailmansotaan ja varsinkin neuvostoaikaan, jolloin liiviläisten perinteinen kalastuselinkeino Itämerellä kiellettiin turvallisuussyihin vedoten. Liiviläiset saivat kalastaa vain Riianlahdella. Heidän oli liityttävä kalastuskolhooseihin ja entinen pienyrittäjyys lopahti. Lapset eivät enää oppineet liivin kieltä, vaan latvialaistuivat. Monet muuttivat pois entisiltä kotiseuduiltaan.

Nykyään liiviä äidinkielenään pitäviä ei juuri taida löytyä. Sen sijaan kielen opiskelijoita ja sitä taitavia on edelleen. Siitä todisteena on nyt puheena oleva kirja. Se esittelee kolme liivin kieltä käyttävää nykyrunoniekkaa, joista jokaisesta seuraavaksi jokunen sananen:

Valt Ernštreit (s. 1974) Liivin instituutin johtaja. Häneltä kirjaan valitut runot sijoittuvat Liivinrannan maisemiin tai operoivat sen maiseman sanoilla ja näkymillä. Yksi runoista tosin kuvaa Riian kaupungin muinaista liiviläisasutusta, jonka päälle nykyinen Riika on rakentunut. Runoissa on kirpeän-makea sävy, vähän niin kuin sekoittaisi hunajaan puolukkaa. Makeus irtoaa kotoisista muistoista ja näkymistä, kirpeys siitä miten kylätie on hiljennyt. Runot asettavat ymmärrettäviä kysymyksiä ja niihin voi helposti samaistua.

Baiba Damberga (s. 1957) Liivinrannnalta lähtöisin oleva kuvataiteilija, joka kirjoittaa myös runoja. Pētõr Dambergin veljentytär. Runoja kuvaillaan kuvallisiksi. Ensimmäiseksi valitussa runossa liiviläistyttö hymyilee Liiviläisten lipun väreissä. Jatkossa runot sukeltavat Liivinrannalla vietettyyn lapsuuteen. Suolajärvi sataa taivaasta maahan mukanaan kalat, jotka uivat mereen ja tekevät merestä suolaisen. Mutta tuleeko suolajärvi enää takaisin, vaikka miten kutsuisit? Ajanrajaa ei voi ylittää, kaikki on kuin uuteen nahkaan luotu.

Kempi Kārl (s. 1963) on hyvin mielenkiintoinen runoilija. Hän on kasvanut Mõtsāpūolen alueella, jossa 1800-luvun puolivälissä puhuttiin Salatsin liiviä. Nykyään hän on kyseisen murteen paras asiantuntija ja myös murteen kirjoitusjärjestelmä on hänen tekoaan. Hän on nostanut jalkeille hiipuvan kielen kadonneen murteen. Kempi Kārl on nimimerkki, jonka takana on Tarton yliopiston professori, Viron ja Latvian tiedeakatemioitten jäsen.

Kauniissa runossaan Salatsin hiljainen virta hän kyselee:

tohtisinko herättää sinut
kun syvällä unessasi
olen enemmän hereillä
kuin koskaan missään rakkaudessa

Runossa Kaikki katoaa poika kyselee äidiltä, miksi hän sanoo, että kaikki katoaa ja millä tavalla se tapahtuu. Äiti vastaa:

kun et enää puhu
kaikki on kadonnut

Arvi Kivimaa (suom.): Laulujen virta (osa 2/2)

Jatkanpahäntä loppuun Arvi Kivimaan vuonna 1936 ilmestyneen saksalaisen lyriikan antologian nimeltä Laulujen virta läpikäymistä.

Friedrich Hebbel (1813 – 1863) oli kuulemma kuuluisa näytelmäkirjailija. Häneltä teokseen suomennetut viisi runoa luovat minuun vaikutelman tarkastelijasta, joka liikkuu runoissa kuin taidenäyttelyssä ja pyrkii pääsemään perille näkemiensä taideteosten sisimmästä, mutta parhaimmillaankin yltää vain likiarvoon, temaattinen näkinkenkä jää tyhjentämättä.

Theodor Storm (1817 – 1888) kuuluu olleen kirjailija, tyylilajina realismi, Suomessa ehken tunnetuimmat teokset ovat Immensee ja Aaveratsastaja. Tykkäsin idyllisestä runosta Kaukana maailmasta (Abseits). Runo kuvaa näkymää asutuksesta nummilla, luonnon rauhassa. Lopussa mainitaan aavistus tulevasta mullistuksesta (”Kein Klang der aufgeregten Zeit drang noch in diese Einsamkeit”). Siten runo vaikuttaisi sopivan vaikka kuvaamaan sepittäjänsä nimeä.

Gottfried Keller (1819 – 1890) oli sveitsiläinen kirjailija. (Kivimaa on muutoinkin ottanut teokseensa mukaan saksankielellä kirjoittaneita kirjailijoita kotimaasta riippumatta, samoin toimi aiemmin jo Uuno Kailas antologiassa Kaunis Saksa.) Keller sepitti ainakin nuoremmuuttaan runoja ja Kivimaan suomentamat runot on tehty romantiikan hengessä. Tykkäsin lyhytsäkeisestä runosta Sydämelle, joka kuvastaa ihmisiin pettyneen runon minän (”sydämen”) tunteiden ja järjen myllerrystä sen suhteen, että jatkaako tässä näitä hommia vielä. Saksankielisen tekoälyn mukaan runo kyllä sisältää romantiikan tyylin aineksia, mutta siinä voi nähdä myös Kellerin myöhemmän realistisen tuotannon tulvahduksia. Päättelen tästä, etten ehkä olekaan täysin tekoälykäs runouden lukija, mikä voi joillekin tulla aikamoisena yllätyksenä!

Conrad Ferdinand Meyer (1825 – 1898) oli myös sveitsiläinen kirjailija. Kivimaan ja tekoälyn suostuttelemana päädyn siihen, että Meyer ei varsinaisesti ollut romantikko. Hänen valikoimaan päässeissä runoissaan (9 kpl) näen orastavan symbolismin aineksia, vaikka yleensä ne sitten lienevät realistisia. Mutta eikö sekin voisi olla vain yleistys? Tai vain osa totuudesta?

Detlev von Liliencron (1844 – 1909) on saanut tähän kirjaan vain kolme runoaan. Niistä kahdessa on aiheena sota. Vastapainoksi on mukana runo Kauniita kesäkuun päiviä, joka kuvaa sitä mitä otsikko lupaa. Kaikissa kolmessa runossa on kansanlaulumaisia aineksia, toistoa, ohikiitäviä kuvia, sotarunoissa karua dramaattisuutta. Antologiaan Kaunis Saksa on Uuno Kailas suomentanut neljä von Liliencronin runoja, joista kaksi sota-aiheista. Niitten lisäksi on mukana kaksi pisempää runoa, jotka kertovat kohtaamisesta jonkun vanhan kamun kanssa. Vaikka von Liliencronia pidetään realistisena runoilijana, on sekä kertomisen tapa että sanasto paikoin romanttisen rehevää. Noin mun mielestä.

Friedrich Nietzsche (1844 – 1900) on mukana vain yhdellä runolla. Kivimaa huomauttaa jo alkusanoissa, että Aarni Kouta on suomentanut Nietzscheltä aika mukavasti runoutta ja tämän kirjan runot ovat pääosin ennen suomentamattomia. Kivimaa on saanut komeasti toimivan hurjapäisen rytmikkyyden runoon Vihollisten keskellä, jossa hirsipuuhun menijä katumatta ja nöyrtymättä herjaa katsojajoukkoa ja julistaa uhmakkaana kuolemattomuuttaan.

Richard Dehmel (1863 – 1920) seitsemän runoa, joista neljä ekaa sijoittui öiseen aikaan. Dehmel lienee ollut öistinen runoilija? Runot eivät oikein päässeet minun päälleni vaan lukaisin ne läpi melko sujuvasti. Vuoripsalmi-runon suomennoksessa näin paljon samoja sanoja kuin Uuno Kailaan runossa Ilta. Varmaan sattumalta. Tekoäly oli rohkeesti sitä mieltä, että monet lukevat runon eroottisena tai jotenkin siihen suuntaan viittilöivänä. Dehmelin runoissa kerrotaan olleen symboliikkaa, minä näin niissä lähinnä luonnon kuvausta ja jonkin nimeämättömän tavoittelua.

Maximilian Dauthendey (1867 – 1918) on saanut mukaan viisi runoa, joista Satakieli ja sade jonkin verran sykähdytti, mutta kestin sen kuin mies.

Christian Morgenstern (1871 – 1914) mukana kuusi runoa. Satakieli ja runoilija on ihan kiva.

Hugo von Hofmannstahl (1874 – 1929) itävaltalainen kirjailija, joka kirjoitti myös runoja. Kivimaan kuvauksen mukaan von Hofmannstahlin runoissa on mystillis-biolooginen tunne, jonka runoilija aavistaa menneiden sukupolvien ja oman itsensä salaiseksi yhdyssiteeksi. Tähän viitannee runo Katoavaisuudesta.

Rainer Maria Rilke (1875 – 1926) oli itävaltalainen runoilija, josta Kivimaa kirjoittaa: ”hänen runoudessaan on kuulas syysvalaistus; on kuin hän pitäisi maapalloa kapeassa runoilijankädessään.” Lukaisin joskus Duinon elegiat enkä tajunnut siitä juuri mitään. Kivimaan suomennokset ovat hyvin toimivia, mutta minun marmori-korvani ei nyt näille runoille oikein aukene. Olen selvästi enämpi 1800-luvun tai sitä aikaisempain lyyrikoitten yleisöä. Jos näissä uudemmissa runoissa jotain minulle oli, sulkeuduin siltä laulannalta kuin simpukka.

Kirjassa on yhteensä 268 sivua. Lopussa kerrotaan lyhyesti jokaisesta valikoiman tunnetusta runoilijasta ja sitten on vielä sisällysluettelo. Lukaisin tässä tekstissä mainitsemieni runoilijain runot tänä päivänä.

Arvi Kivimaa (suom.): Laulujen virta (osa 1/2)

Arvi Kivimaa (1904 – 1984) valikoi ja suomenti vuonna 1936 julkaistun teoksen Laulujen virta, saksalaista lyriikkaa seitsemänsadan vuoden varrelta. Teos on vain kohtuullisen pituinen, ilmavasti painateltu. Kirjan alussa on Kivimaan runo Laulujen virta ja esipuhe Saksalaisen runouden henki. Kivimaa edustaa sitä näkökulmaa, että lyriikka on inhimillisten elämysten ja tunnelmien katkeamatonta historiankirjoitusta. Saksalainen ihmissielu on runoudessa Kivimaan mukaan lähtöisin emanaatiosta, ihmisen sielu on vuodatettu korkeammasta voimasta, jumaluudesta ja on matkalla takaisinpäin. En tiedä johtuuko tämä palaamisen halu siitä mitä on tullut nähtyä vai pelkästään siitä pelosta, että kuolema sulkisi portit ylipäätään minkään tavoitteluun. Ainakin useammassa runossa kehotetaan elämään nyt, kun kohta tuo kuolema oottelee.

Teos etenee aikajärjestyksessä runoilijoittain ja siinä järjestyksessä käyn sitä nyt kevyesti läpi. Painotus valikoimassa on 1800-luvun romantiikan ajan runoilijoissa. Kivimaa on pyrkinyt valitsemaan runoja, joita ei ole muutoin julkaistu suomeksi. Kaikkiaan runoilijoita on mukana 44. En aio mainita kaikkia, vaikka ymmärrän, että he kopolla kourin odottavat minulta mahdollisesti heruvaa palautetta. Koska he kaikki ovat jo iäisyydessä, on heillä aikaa odotella...

Ensimmäisenä on noin viiden vuosisadan ajalta runoilijoita, tunnettuja ja tuntemattomia. Minnelaulajat Walther von der Vogelweide (1170 – 1230) ja Ulrich von Lichtenstein (kuoli vuonna 1275) ylistävät naisia ja ovat vanhoina pettyneitä, kun aika meni niin nopsaan. Aikakaudelta säilynyt runous lienee ollut liian kaunopuheista minun makuuni. Jostain syystä viehätyin enemmän 1200- tai 1300-luvun tuntemattoman runoilijan tekstistä, joka on varsin kompakti, kolmesäkeistöinen ja jossa toistuu sana huomentorvi. Se varmaan tarkoittaa tuon ajan kaupunkien merkkisoittoa, vähän niin kuin Maikkarin aamu-uutisten tunnusmusiikki nykyään. Siinäkin kohtaavat mies ja tyttö, joka antautuu yön sylipainiin ja lausuu ennen eroa koskettavasti:

”Sun sylissäsi levähdin,
nyt tuska täytyy voittaa.”
– Soi torvi huomensävelin
jo aamu maille koittaa.

Näkisin näin, että tässä tosiaan on kuvattu kohtaus eletystä elämästä ja vieläpä riipaisevasti.

Tämän jälkeen käydään läpi muutamia virsirunoilijoita (Martin Opitz, Simon Dach), näytelmäkirjailija Andreas Gryphiukselta on sonetti Maailmalle. Sitten on vuorossa alkujoukon tunnetuin runoilija: uskonnollinen mystikko Johann Scheffler (1624 – 1677), luterilaisesta katolilaiseksi loikannut lääkäri, tunnettu runoilijana nimellä Angelus Silesius. Teokseen on otettu hänen runonsa Ikuinen rakkaus, joka löytyy nykymuodossaan virsikirjasta nimellä Rakkaus, kun kuvaksesi (virsi 430). Kyse on rakkaudesta Jeesukseen, joka on tietty vastavuoroista. Angelus Silesius tunnetaan paitsi virsistä myös lyhyistä kahden rivin runoista. Laitan tähän yhden esimerkiksi:

Jos ihmisiä rakastat, niin teet sen aivan syyttä.
On sinun pakko rakastaa ihmisess’ ihmisyyttä.

Teoksen toinen kohortti käsittää kansallismielisiä runoilijoita ja varhaisia romantikkoja. Näitä romantikkoja ovat Goethe, Schiller ja Herder, joista jälkimmäinen tosin näyttää olleen juuri näitä kansallismielisiä ja vieläpä perin merkittävä. Herder keräsi latvialaisia kansanrunoja, dainoja, joista hän julkaisi kaksitoista saksaksi käännettyinä. Goetheltä on Kivimaa suomentanut hienosti osia kuulemma 24-osaisesta runosarjasta Roomalaisia elegioja (Erotica Romana tai Römische Elegien). Runomittana eleginen distikon – heksametrisäettä seuraa pentametrisäe – Goethe kertoo matkastaan ikuiseen kaupunkiin, jonka eroottinen suhde herättää eloon mm. runosarjan viidennessä runossa:

Viipyen vierellään olen monta jo laulua luonut,
sormeni liukuva on distikhon-poljennon
seljän kaartoa seuraten laskenut ääneti, hiljaa.
Hänt’ unet aaltoavat loitos keinuen vie.
Amor lamppua korjaa muistaen kolmea suurta,
joita hän juhlia sai suurina hetkinä yön.

Schiller ei helskyttele silosäkeillä, hänen runonsa liikkuvat vähemmän urhoollisissa maisemissa ja ovat tutumpaa runokieltä. Pyhiinvaeltaja antaa omaisuutensa muille ja huomaa lopun tulevan vaikka miten vaeltaisi. Tämän osion loppuun sijoitettu Jakob Michael Lenzin pieni runo Oi te haaveet liian hyvät – tuntuu täydentävän Schillerin runon – ja ehkä myös Lenzin traagisen elon.

Teoksen kolmas osio on nimeltään Romantiikan laulajat. Ekoina romantikkoina saavat lauluvuoron Friedrich Hölderlin ja Novalis. Hölderlin (1770 – 1843) vaikuttaa kokeneen onnenhetkiä, mutta runoissaan lähinnä kaipailee niitä. Novalis (1772 – 1801) runoilee elämän lisäksi kuolemasta, joka näyttäytyy nousemisena parempaan, Jumalan maailmaan. Näitten herrain jälkeen on yksi kompakti, lyhytsäkeinen, onnenhetkeä ylistävä runo Achim von Arnimilta (1781 – 1831) ja neljä runoa Clemens von Brentanolta (1778 – 1841). Brentanon runo Kehrääjättären laulu on 6-säkeistöinen runo, jossa kehrääjätär muistelee lemmenhetkeään, jonka taustalla lauleli satakieli, hänen rakkautensa muisto. Brentanon ja von Arnimin kestänein työ on saksalaisten kansanlaulujen kokoaminen teokseen Des Knaben Wunderhorn.

Joseph von Eichendorff (1788 – 1857) on saanut valikoimaan mukaan peräti kahdeksan runoaan. Runot ovat idyllisiä, tammineen ja kylineen. Hyvä täydennys paikoitellen kovin kärsimykselliseen valikoimaan. Yritin suomentaa runoa Mondnacht, kai siitä selvän saa.

Ludwig Uhland (1787 – 1862) kolme lyhyttä runoa, jotka tuntuvat kukin kuvaavan tiettyä merkityksellistä, tyyliteltyä tapahtumaa eka persoonassa. Kivimaa kertoo hänen runojensa saaneen vaikutteita kansanrunoudesta.

Friedrich Rückert (1788 – 1866) neljä runoa ja mietesäkeitä. Runoissa huomiota herättää se, että ne on kaikki sepitetty eka persoonassa, mutta niissä kuvataan jotakuta muuta kuin runon minää. Runot siis ilmentävät sitä vaikutelmaa, joka runon minälle syntyy. Runossa Laulu kertoja kuvaa paimenpoikaa, jonka laulu tekee runoseppään niin suuren vaikutuksen, että se ylittää kaikki hänen omat runonsa.

August von Platen (1796 – 1835) neljä hienosti muotoiltua runoa, joitten sanomana pidättäytyminen haluamasta maallisia houkutuksia. Ensimmäinen, minua puhuttelevin runo, Mä vapaa tahtoisin ain’ olla – kertoo toiveesta saada elää kuin pilvi, tarkastellen maata sen yläpuolelta. Kreivi von Platen on kenties voinutkin elää maailmasta erillään, kuten ihmisen on nykyäänkin mahdollista tehdä internetin ja television avulla. Pidättäytyminen kaikesta säästää ihmisen monilta murheilta, mutta ei se tietenkään haluamista sammuta. Jotain buddhalaista von Platenin runoissa mielestäni on.

Heinrich Heine (1797 – 1856) viisi runoa, joista Luomisen laulu upposi minuun parhaiten. Heine on valikoiman runoilijanimistä minulle entuudestaan tuttu, vaikkakaan en muista häneltä mitään ennen lukeneeni. Luomisen laulun ironinen loppukäänne on toimiva: Jumala kertoo luoneensa maailman sairaasta luomisen janosta ja parantuneensa tuosta sairaudesta luomistyön tehtyään.

Valikoiman ainoa nainen Annette von Droste-Hülshoff (1797 – 1848) tunnetaan Suomessa pienoisromaanista Juutalaispyökki. Kivimaa on suomentanut häneltä runon Kuu nousee, jossa runominä odottaa kuun nousua puutarhan parvekkeella ja saa kuusta lohdullista seuraa. Laajahko runo, jolle löytyy netistä monenmoista analyysiä avainrunoksi asti.

Nikolaus Lenau (1802 – 1850) neljä runoa, jotka kuvailevat vuodenaikoja ja pilvistä taivasta. Ensimmäinen runo Kevät kertoo sananmukaisesti voittoisasta keväästä. Minulle tämä sopi, sillä olen itsekin runoillut vastaavasta aiheesta. Lenaun runo säilyy myönteisenä loppuun saakka, toisin kuin minun.

Eduard Mörike (1804 – 1875) toimi syttynä tähän runovalikoimaan ryhtymiselleni. Mukana on peräti kahdeksan Möriken runoa. Odotukseni olivat korkealla. Möriken runot eivät kuitenkaan minulle olleet valikoiman huippuja. Hän on näistä runoista parhaimmillaan parissa humoristisessa sepitteessä. Varsinkin Tervehtyminen, joka kuvailevan alaotsikon mukaan kuvaa tunnelmia erään runokäsikirjoituksen lukemisen jälkeen, on tämän blogeeraajan mieleen. Äitelän runouden maku poistuu oman kasvimaan nauriilla. Itse-eletyn tuntua. Mukana on myös runo, joka on sijoitettu kertomuksen Mozartin matka Pragiin loppuun. Suomennos on tässä valikoimassakin vapaassa mitassa, kertomuksessa se mainitaan böömiläisenä kansanlauluna.

Saa nähdä jatkanko loppujen runojen parissa joskus myöhemmin. Nyt vietän joulua.

Aaro Hellaakoski: Runot (osa 3)

Aaro Hellaakosken runoista koottu Runot-valikoima, ilmestymisvuosi 1953, on jaettu yksien kansien sisällä kolmeen osaan. Tässä kerron lukemastani kolmannesta osasta. Se käsittää loput Hellaakosken runokokoelmat, jotka julkaistiin vuosina 1949 – 1953.

Hiljaisuus (1949). 30 runoa, joissa runoilija sukeltaa pinnan alle löytääkseen jotain, mutta sopinee kai kysyä jääkö käteen kaunotaidetta syvempää. Tämän kokoelman runoissa on sitä tuntua, että runoilija seisoo tyhjin käsin, kun hän koettaa saada jotain selkoa elämän tarkoituksesta, ihmisen osasta tai joistain nimeämättömistä mysteereistä. Mustien mujujen ja vetten hirveän painon alla pohjalietteen tuijottaja (jumaluus?) kääntää kasvonsa ihmisen pyyntivälineistä ylhäiseen aaltojen kulkuun. Toisaalta eikö suurinta viisautta ole hukuttautua salamyhkäisyyteen, ettei viisauden ohuus käy ilmi? Väitän, että Hellaakoski sortuu lievään yliyrittämiseen tässä kokoelmassa. Hän ei tosin itse väitä liikoja, mutta hän runoilee niin mutkikkaalla tavalla, ettei sanoman kirkkaus saavuta sitä huimaa läpikuultavuutta kuin vaikkapa Hauen laulussa tai aikaisemman kokoelman päättäneessä runossa Viesti, jossa kala (jumaluus?) ohikiitävän hetken ajan näyttäytyy tarkkailijalle kunnes se on poissa jättäen jälkeensä vain aaltopiirin. Varmaan joku toinen lumoutuu Hiljaisuuden runoista, mutta minä tykkään selkeämmistä vertauskuvista. Huimanpuoleinen rakkausruno Heittäjäiset muistuttaa unkarilaista kansanlaulua Otto Mannisen suomentamana. Runoissa Isoa pienessä ja Velallinen olen lukevinani Antti Hyryn tyyppistä viisautta arkipäiväisten asioitten edessä.

Sarjoja (1952). Sisältää yhdeksän runosarjaa eli yhteensä 56 runoa. Näitä runosarjoja lukiessa vahvenee käsitys Hellaakoskesta hengellisenä etsijänä. Runojen sisällä katsellaan maailmaa, jossa kaikki on yhteydessä, yhtä tärkeänä osana suurta kuvaa, jonka tarkkailija näkee usein heijastuvan veden kalvosta. Runot voi tulkita ekologisena kannanottona luonnon puolesta, toisaalta luonto näyttäytyy myös kaikkeususkonnon kaltaisena (”uppoan kaikessa-olemiseen” Piippulevolla, 5. runo). Erällä runosarja kertoo ilveksenpyytäjästä, ote sarjan toisesta runosta, jossa kuvataan luonnon yksinkertaista sallivuutta:

Täällä ei kysytä mitään. Täällä luodaan,
ei tosin jyrähtäin: tulkoon valkeus.
Sehän on käsky. Ja täällä ei käsketä ketään,
ei edes ihmistä. Hän saa tulla ja mennä
– palaten kerran ja kysyen: kuka minä olin?
Täällä on kaiku. Se vastasi. Vai sekö jotain
turhaa unohti? – huhuten vain: minä olin.

Läpikotaisena uskontojen tuntijana tulkitsin löytäväni Hellaakosken runoista viittauksia paitsi kristilliseen ajatteluun, myös buddhalaisiin ja taolaisiin käsityksiin.

Runosarja Piippulevolla kuvaa ihmisten parista luontoon vaeltelevaa veljeä, joka pohtii maanpäällistä (olevaista?) ja vedenalaista (ei-olevaista?) maailmaa niin että veden kalvo on kuin ihmetyksen avoin ovi, kuten joku vanhempi taolainen saattaisi asian ilmaista. Sarjan kuudes runo päättyy mielestäni eräänlaisen nirvanan kuvaukseen:

Vain tämä piippulepojen olo ja kaikki taivallettu
voi kokonaisen sisälle päästä ja päätyä vapauteen,
kaikessa mukana olemiseen ja sykähtämiseen
niinkuin olisi itsestänsä iäksi irroitettu.
Elämässänsä kuolemiseen kuka täysin kykenee,
hän on varjoton, askeleensa ei jälkeä hiekkaan tee.

Runosarjan Piilokuvia kolmas runo heijasteleikse erästä mystillistä kristillistä kuvaa:

Olet kuin peili:
samean lävitse kajastaa
valoa jostain
jota et tiedä et tunne.
Kätkitte kalaan,
jumalat, ajattelunne:
turvallisesti,
ajassa, irralla ajasta
vaikene, mutta
ympärillesi kajasta.

Huomenna seestyvää (1953). 36 runoa. Hellaakosken viimeinen runokokoelma tuntuu hänen tasoiselleen runoniekalle lähinnä loppuverryttelyltä. Hellaakoski palaa totuttuun selkeäsävyiseen tunnelmia ja tapahtumia kuvaavaan runoon syventyen tosin lopuksi ajatuksiin siitä mikä on ollut ja mikä on odotettavissa. Jumaluusopillisiin pohdintoihinsa hän palaa selkeimmin runossa Raamatuita, joka sallittakoon tähän loppuun kokonansa:

Raamatuita

Herra, ethän kahlitse siihen raamattuus,
jolla on mustat kannet ja suuri virallisuus.

Onhan tarjolla kirja aivan toinenkin,
joka ei mahdu pöydille, ei lasikaappeihin,

kannet sen avarat niin olkoot kuin on maa,
sisällys niinkuin ilma, joka lintua kannattaa,

sanojen pohjalta huokuu nurmien vihreys,
metsien hämy, ja tuuli, ja ulapan kimmellys,

ihminen mukana olkoon, sitä työtään uurastain,
joka on hänelle suotu, hänelle yksin vain.

Herra, se on hyvä kirja. Mieleeni muistuu nyt:
sitä kun luin, olet aina hymyten nyökännyt.

Näkemykseni Hellaakosken runoudesta syveni ja laveni tämän kirjan lukemisen myötä. Lapsuudenkodissani lausuttiin ja luettiin sitä yhtä Hellaakosken valikoimaa, 50-vuotissynttäreilläni lausuin äitini kanssa yhdessä Lentävän Hollantilaisen (sikäli kuin muistimme). Kirjassa on kaikkiaan 579 sivua, lukemiseen kului pari viikkoa, välipäiviä oli monta. Tilasin kirjan Brahen Antikvariaatista Turusta, kirja oli näpeissäni tilausta seuraavana päivänä.

Aaro Hellaakoski: Runot (osa 2)

Aaro Hellaakosken runoista koottu Runot-valikoima, ilmestymisvuosi 1953, on jaettu yksien kansien sisällä kolmeen osaan. Tässä kerron lukemastani toisesta osasta. Se käsittää runokokoelmat, jotka julkaistiin vuosina 1941 – 1946. 

Aluksi muutama sana Eino S. Revon johdantotekstistä Kypsä Hellaakoski. Ehkä vähän velmuillen Repo toteaa kenties Hellaakosken itsensäkin uskoneen Anna-Maria Tallgrenin tavoin, että hänen runoilijantiensä olisi jo vakiintunut vuoden 1928 Jääpeili-kokoelman jälkeen. Näin ei kuitenkaan käynyt, vaan ehkäpä sodan tai iän mukanaan tuoman kypsymisen vaikutuksesta Hellaakosken runojen tahdon nousu saavutti koskien jälkeen kääntöpisteensä. Silti vielä tässä osassa olevista kokoelmista löytää Juhani Siljon aloittaman eetillisen tahtolyriikan perinnettä. Kakkososan kokoelmien jälkeen Repo kuvaa Hellaakosken liukuvan uskonnollisten piirteitten puoleen. Mutta siitä sitten kolmososassa.

Vartiossa (1941). Kokoelmasta on mukana 15 runoa. Viimeiset kymmenen runoa muodostavat runosarjan, joka käsittelee kuolemaa ja nimenomaan kuolemaa sodan uhrina. En osaa sanoa miksi runo Ovella on jätetty tämän sarjan ulkopuolelle, vaikka se on samanaiheinen. Itseasiassa Ovella teki minuun voimakkaimman vaikutuksen, joten liitän siitä tähän pari säkeistöä:

Vain askel kynnykseltä sen
on meri iankaikkinen.
Vain askel. Hiukan loiskahtaa.
Ei kummempaa.

Vain askel koko matkas lie.
Se tuntemattomasta vie
vain taasen tuntemattomaan,
siis tuttavaan!

Uusi runo (1943). 42 runoa antanee melko hyvän kuvan alkuperäisestä kokoelmasta. Mukana on sekin runo, jonka lukeakseni tilasin koko kirjan itselleni:

Vaiti

Onko sun yllesi pantu taakka?
Sieluni, vaivutko maahan saakka?

Itseäs liiaksi kuuntelit äsken.
Vaiti, sun muille aueta käsken

kipeydestäsi, kiihkeydestäs,
yksinäisestä ylpeydestäs.

Sieluni, vaiti, ja kuuntele muita
vaikenevaisia, ahdistetuita.

Siellä on suuri ja syyttävä kuoro.
Maahan vaipua sinun on vuoro.

Kokoelman runojen tyyli on muuttunut aikaisemmista nuoruuden runoista. Uhmakkaan totuuden hakemisen tilalle on tullut lempeämpi asenne. Runoilija puhuu silti vielä itse muovaavansa runonsa, mutta rinnalle nousee näkemys, jossa runoilija on vain soitin, jota suurempi runontaja soittelee. Hengellinen sävy näkyy useammassa runossa, joskin vapaita ajatuksia tulee ja menee. Runoilija roikkuu ristillä kuin ryöväri, kärsii henkisen takapirun tarkkailusta ja lipuu käärmeenä kukkaniityn läpi. Tyyli on vakaasti riimillinen ja mitallinen, muitten runoilijain vaikutus näkyy aiheitten valinnassa, jos ei niinkään aiheitten käsittelyssä. ”Uusi runo” kuvaa siten nimenä runoilijan omaa sisäistä, eetillistä kehitystä, ei niinkään runon muotoa.

Huojuvat keulat (1946). Mukana kokoelman 49 runoa. Runojen maailma on hyvin samanlainen kuin edellisen kokoelman. Repo nostaa johdantosanoissaan esiin runon Hengen manaus, minua se ei oikein koskettanut. Ylipäätään Hellaakosken joissakin runoissa esiintyvä hengellisyys ei minusta ole varsinaisesti uskonnollisuutta tai sitten runoilijalla on ihan oma uskonto. Luontoaiheet ovat runsaina esillä, viimeiseksi on sijoitettu nuorena ulkoaopettelemani lyhyt runo Viesti, jossa nyt näen yhtymäkohtia Hauen lauluun. Lisäksi runo toimii vara-avaimena nyt puheena olevan kirjan kolmanteen osaan:

Viesti

Tyyntyvän vetten alan
posahdus pilkkoi kai!

Tuntemattoman kalan
syvyys takaisin sai.

Viestinä syvyyksistä
hetkinen läikkymistä
pinnalla vetten alan.

Tuntisinpa sen kalan.

Mukana kokoelmassa on myös Hellaakosken ehdottomaan parhaimmistoon kuuluva Viatonten valssi, jossa enkeleitten ja pirujen kesäöistä tanssia häiritsee sika syömällä heidän aidalle jättämänsä sulkapaidan siipineen sekä sarvet ja saparovyön. Muutama muukin minulle entuudestaan tuttu runo kokoelmaan sisältyy. Löysin lisäksi itselleni uuden ja lapsuusmuistoja herättävän runon Kaatopaikka, joka kertoo ennenmuinoin likakastiksi nimitetystä paikasta. Kaikissa runoissa voi aavistaa pinnan läikähtelyjen ja lemujen alta myös toisen maailman, lukijan omasta asenteesta ja mielikuvituksesta lienee kiinni miten syvälle sinne tahtoo nokkansa työntää.

Aaro Hellaakoski: Runot (osa 1)

Aaro Hellaakoski (1893 – 1952) kirjoitti paljon runoja. Luin teoksen, joka sisältää kuulemma runoilijan tuotannon ytimen: laajan valikoiman aikaisempaa runoutta sekä miltei täydellisenä miehuudenkauden mestariteokset.

Kirjan ensipainos lienee vuodelta 1953. Alusta löytyy kahdet johdantosanat, joista ensimmäinen on kirjoitettu vuonna 1940 julkaistuun teokseen Valitut runot, joka sisälsi runoja siihen asti julkaistuista kokoelmista, viimeisenä Jääpeili vuodelta 1928. Anna-Maria Tallgrenin (1886 – 1949) teksti on otsikoitu nimellä Nuori Hellaakoski. Sen jälkeen on kirjassa Eino S. Revon (1919 – 2002) teksti otsikolla Kypsä Hellaakoski. Repo käy siinä läpi loppuosan Hellaakosken runotuotannosta.

Tämä lukis ensin nuoren Hellaakosken runot ja sitten vasta Revon tekstin ja kypsät runot.

Johdantotekstissään Tallgren koettaa arvailla Hellaakosken runoilijanlaadun syntyaineksia. Sain näistä arvailuista kiinni ainakin ensimmäisen, joka on ensimmäisen maailmansodan aiheuttama myllerrysten aika Euroopassa ja kotimaassa. Se on kammennut miestä pessimismiin ja toisaalta irrotteluun. Toisena tarttui mieleeni ehken Juhani Siljoon viittilöivä ehdottomuus, totuuden tavoittelu. Kolmas saattoi olla pohjalainen verenperintö, johon sisältyy isottelevainen sanomisen tapa ja suoruus. Tallgren on vaikuttunut etenkin kokoelmasta Elegiasta oodiin. Hän korostaa mielestäni aivan oikein Hellaakosken taipumusta symboliseen kuvaukseen. Hellaakosken runoilijanlaadusta symbolisine kuvineen hän nostaa esimerkiksi sanan villin-raskaan, runosta Hauen laulu.

Kirjan runot on esitetty kokoelmittain aikajärjestyksessä. Kirja jakautuu kolmeen osaan, joista ensimmäinen esittelee Valitut runot -valikoiman runot jonkin verran täydennettyinä. Kolmen ensimmäisen kokoelman (Runoja, 1916, Nimettömiä lauluja, 1918, Me kaksi, 1920) runoista on mukana yhteensä 20 runoa. Näistä runoista suurin osa tuntui tutulta. Meillä oli kotona joku Hellaakosken varhaisten runojen kooste, josta osaan muutaman runon ulkoakin. Alun runot vaikuttavat jäyhiltä, niissä voi vaistota vertauskuvallisuutta. Runoilija tuntuu pohtivan lähteäkö runoilijan tielle vai painaako runolliset pyrkimyksensä johonkin ullakkokomeroon. Uhmakkuus ponnistelee esiin, runon uudistamisen halu ja totuuden hakeminen. Siljomainen voima suuntautuu kuitenkin pitkiin balladirunoihin kuten Lentävä Hollantilainen ja Ritari Rankki. Tallgren huomauttaa jälkimmäisen kohdalla Hellaakosken runouden nousevan siinä ensimmäistä kertaa siivilleen. Ritari Rankki etsii totuutta ihmisen osasta ja kysyy sitä kuolleitten maasta. Hänen saamansa vastaus lähentelee hindujen oppia, sillä ihmisestä kerrotaan jäävän jäljelle vain kärsimyksen. Ritari laskeutuu lamaantuneena alas tornistaan. Pakko lisätä, että jo nimettömässä runossa, joka alkaa sanoin Taas ihanteet on tuotu esihin päädytään samantapaiseen nietzscheläiseen kylmään lohduttomuuteen. Lienee lukijasta kiinni miten ritarin vastaus ihmisen osasta tulisi tulkita. Sen voinee katsoa edustavan Eino Leinon helkavirren Tumma Tuonelan mailla olevan elävälle antamaa opetusta, joka on äkkiä ilmaistuna: elämä on ihmisen parasta aikaa.

Elegiasta oodiin (1921). Anna-Maria Tallgrenin kehuma kokoelma ei valitettavasti tehnyt minuun erityisempää vaikutusta. Tarjolla on 28 runoa, suurin osa mitallisia ja loppusoinnuteltuja. Useimmat runoista on taitavasti sepitetty ja kissat nukkuivat rauhallisesti samalla sohvalla, kun luin runot ääneen. On merkillistä, etten tunnistanut näitä runoja. Tavallisin aihe runoissa on etsivän runoilijan tie. Hellaakoski kuvaa haukkaa, yökköä ja myyrää – kaikki luultavasti symboleja runoilijasta. Haukka lentää korkealla ja kuollessaan myös putoaa korkealta, totuus ylhäällä on jääkylmä, kotina on avaruus ja tavoitteena jumaluus. Yökkö sen sijaan lentää öisin, eikä kukaan tiedä sen olosijaa päiväsaikaan. Myyrä asuu maan alla, poissa maailman metelöinnistä. Koskettavin runoista on nimeltään Uni. Siinä kertoja unessaan ajautuu yöpymään pahaisessa majapaikassa, joka muistuttaa koirankoppia. Edellinen asukas oli runoilija, kehno värssymaakari, joka kuoli nälkään yritettyään mutustella omia tuotoksiaan. Kuolleella runoniekalla oli kuitenkin ollut rohkeutta lähteä runoilijan vaativalle tielle ja hyljätä helpompi elämä. Kokoelma sisältää myös luontorunoutta, mutta silloinkin takana piileksii usein viileä viisaustieteilijä.

Maininki ja vaahtopää (1924). 19 runoa, joitten aiheena ovat luonnonkuvaukset, jotka painuvat enämpi pessimistisiin tutkielmiin. Onneksi puolen välin paikkeilla mukaan tulee rehevä kansankuvaus Tuppuran Jussi ja Olympoon jumalista kertoileva Parantajat. Näitä seuraavat myönteisiksi kääntyvät runot ja puolison löytämisen kuvaukset. Toiseksi viimeinen runo Tyhjin käsin oli ainoa, jonka entuudestaan tunnistin ja se kertoo yhteisen asunnon hankinnasta hyvin lennokkain kääntein:

Me ostamme osakehuoneuston
– ne on halpoja nykyisin.
Näet: etelän puoleen akkuna on,
näet pienen alkoovin.

– – – –

Runovärsyjä pannussa paistellaan
ja kahviks keitetään
ja me laakerinlehtiä paiskataan
joka rokkaan kitkerään.

Jääpeili (1928). Tämän kirjan Jääpeili sisältää 26 runoa. Ne olivat suurimmaksi osaksi minulle tuttuja. Käännös myönteiseen parisuhteen kautta jatkuu kokoelman sivuilla, perheenlisäystäkin saadaan. Rakkausrunoja seuraavat hurmioitunut runo Keväinen junamatka ja työpäivän jälkeistä raukeutta modernismin hengessä kuvaava Dolce far niente. Ihan ilman raskasmielisyyttä ei tässäkään kokoelmassa selvitä. Sielunsairas Huhtikuu ja Yön hurtta johdattavat runoilijan uskonnollisiin pohdintoihin. Rukous kuvaa eräänlaista synnintunnustusta ja Ylösnousemus avaa runon kertojan haudan. Sen jälkeen on asetettu Hellaakosken kuuluisin runo Hauen laulu, jossa siinäkin tapahtuu ylösnousemus, kun hauki kapuaa kuusen latvaan. Lukiossa saatiin kuunnella äänilevyltä, miten Hellaakoski itse esitti tämän runonsa. Hänellä oli hurja rytmi ja vahvat painotukset tietyille sanoille. Luulenpa, että tämä Jääpeili oli minulle parasta antia tähän mennessä. Erityisesti tarvii mainita upea rakkausruno Vieras, jonka liitän tähän loppuun. Jatkan sitten lukemisen edetessä uudella tekstillä, nytkin on ylipitkä kirjoitus.

Vieras

Rakas silmä ummistui,
hymyyn huuli unohtui.
Ken on, ken on vierelläni
hengittäin mun henkeäni?

Onnen pöydän osakas,
aatosteni asukas,
oudon tuttu jäseniltään,
vieras mielenliikkehiltään.

Uneen silmä ummistui.
Hymyyn huuli unohtui.

Rakas vieras vierelläni,
hengitätkö henkeäni?

Kari Hotakainen: Kalikkakasa

Kari Hotakaisen (s. 1957) valitut runot vuosilta 1982 – 1988 ilmestyi Johnny Cash -runoilla täydennettynä vuonna 2000 nimellä Kalikkakasa. Motto on peräisin Antero Mertarannalta. Runot on järjestetty kokoelmittain ja kokoelmat on järjestetty ilmestymisvuoden perusteella varhaisimmasta myöhäisimpään. Lopusta löytyvät runoilijan daniilharmsilaiset Jälkisanat runoutensa synnystä. Jotakin kirjoitellakseni piirrän seuraavaa:

Harmittavat takaiskut. (1982) Suomalaisen syrjäseudun miehen ahdistusta ja hirtehistä huumoriakin. Sanoilla leikittelyä myös.

Kuka pelkää mustaa miestä. (1985) Jatkaa siitä mistä edellinenkin. Havaittavissa hienoista siirtymää ulkonaisesta sisäisen suuntaan niin kuin olisi tältä talvelta jo lumityöt tehty. Runon Kansalaisopisto kolmas säkeistö kosketti minua yhtä vahvasti kuin kertoisi se minusta ja maailmasta. Laitan sen tähän kaiken kansan nähtäväksi:

eikä kukaan enää heitä kivellä,
ne vuoraavat sen pyyhkeeseen
jota sinä et suostunut heittämään
kehään

Hot. (1987) Ylilennokas on sana, jolla Hotakainen Jälkisanoissaan kuvailee kolmatta runokokoelmaansa. Voi pitää paikkansa. Ainakin minun ylitseni lensivät kuin joutsenet ne vain, kunnioittavasti proosalukuvauhdilla.

Runokirja. (1988) Hotakaisen Jälkisanain mukaan hänen neljäs runokokoelmansa on hyvä. Koin kaksi ensimmäistä helpommiksi ymmärtää. Tässä oli se tuntuma, että runoilija Hotakainen on mennyt itseensä ja kirjoittaa runoja pessimistisestä henkilöstä, joka syyttää itseään vaikeudestaan. Tämä kuulostaa ihan ok asenteelta hauskanpuoleisiin runoihin, mutta jostain syystä en päässyt vauhtiin mukaan. Hotakainen kikkailee sanonnoilla, vääntää ne toisenlaisiksi ja mikäpä siinä, mutta miksi? Missä tunne? On tässä pari eroottista runoa ja taas on yksi urheiluruno ja kaipa jotkin runot koskettivat. Minulle jää jotenkin epäselväksi minne runoilija on matkalla. Ehkä minulla eivät vain olleet runorytmit kohdallaan lukiessa. Joku toinen lukija oli kirjoittanut mielipiteensä kirjaston kirjaan: 

”joista ymmärtää, joista ei ymmärrä, lauseet sointuu toisiin ja rohkaisevia runoja laidasta laitaan.”

Johnny Cash -runot ilmestyneet Alkoholipolitiikka -lehdessä vuosina 1995 – 1999. Tätä Johnny Cashiä en ole jaksanut koskaan kuunnella. Tiedän, että hän oli laulaja ja lauli vankilassa mustat lasit päässään. En tiedä mitä vangit siitä arvelivat, luulivatko häntä tarkka-ampujaksi, mutta arvasivat varmaan, että sehän soittaaki kitarata, kun Cash alkoi laulaa. Näistä runoista en saanut paljoa irti. Sentään runo Johnny Cashin läpi vetää  tuntui tunteelliselta ja herkältä. Myös runossa Johnny Cash, humalahakuinen aikuisväestöön kuuluva ansiosidonnainen kantripastori, päätti muuttaa elämänsä suunnan  näen hurttia miehistä huumoria, joka miellyttää minua suoruudellaan. Cash nauttii pullollisen viinaa, ottaa pikku torkut, käy eroamassa kirkosta ja eräästä vaiheompelijasta eli tosissaankin muuttaa elämänsä suunnan.

Jälkisanoista on tullutkin jo mainittua, mutta mainitaan lisää. Alussa Hotakainen kertoo runoutensa alkaneen Sirkka Turkan runosta, jonka luettuaan hän, Hotakainen, lensi ikkunasta kuin harjalintu Saarikosken runossa. Runous voi olla proosarunoa ja sitä Hotakainen kirjoitteleikse. Hänen runonsa ovat kertovia, eivätkä ylenmäärin lennokkaita, silloin kun ne ovat paraimmillaan, näin minä ne näen nyt lukemani perusteella.

Hotakainen on kirjoittanut runoilusta myös tv-sarjassa Tummien vesien tulkit (uusittaisiinpa se!). Muistan siteeranneeni työkkärissä tämän sarjan lausahdusta: ”Mitä sanoo tähän jälleenmyyjä?” Työkkärin täti hymyili minulle ammattitaitoisesti. Eräänlaisia vanhain tawarain kauppaajia hekin ovat.

Kirjassa on 113 sivua + sisällysluettelo. Luin sen kahdessa päivässä, eilen tein vielä lumitöitä, ehkä vielä huomennakin. Sekin vielä, että yhdessä runossa mainittiin kuumailmapallo. Luin sen aluksi että kuunnelmailmapallo - saa nähdä mitä siitä vielä seuraa.

Veli Huovinen: Väestellä pittää

Huumorimies Veli Huovinen  kirjoitti vuonna 2020 julkaistun runokokoelman nimeltä Väestellä pittää. Luin sen läpi. Aikaa meni jonkin verran, välillä luin muutakin.

Huovisen runot tässä kokoelmassa ovat pääosin riimiteltyjä. Hänellä on tapana jakaa runonsa säkeistöihin joko siten, että kukin säkeistö koostuu kuudesta säkeestä tai sitten hän jakaa säköiston kolmeen osaan, joista ensimmäisessä on neljä säettä, sen perään erillään kaksi ja lopuksi erillään yksi säe. Viimeinen säe tapailee usein kalavalamittaa eikä se ole loppusoinnullinen. Muuten varsinaisen mitallisuuden puolesta runot ovat vapaan puoleisia, tulee mieleen, että ne ovat kuin räppilyriikkaa itämurteilla. Mistä murteesta sitten on kysymys, välillä äänessä on savolaismurre, välillä pohjoiskarjalainen murre. Lieneekö Huovinen sitten kainuulaisia? Löysin hänestä netistä kuvan, jossa hän lausuu runojaan Kajaanin kirjastossa.

Huovisen runot kertovat maailmasta, jossa vipeltää monenlaista kulkijaa. Kirjan kannessa on kuva koronaviiruksesta, runo Väestellä pittää viittaa koronan aiheuttamiin tilanteisiin, joissa ihmisten on yskittävä hihaansa ja käytettävä naamareita. Sanailu ylipäätään on sukkelaa, niin sukkelaa, etten oikein meinaa perässä pysyä. Sitä paitsi runot on painettu kirjaan kahdelle palstalle, useimmiten lähes sivut täyteen, lyhyen ilmaisun mestarina Huovinen ei näissä runoissa näyttäydy. Tai sitten sitä lyhyttä ilmaisua on runoissa koko lailla paljon.

Kuva, joka runojen kautta maailmasta syntyy vaikuttaa minusta värikkäämmältä kuin millaisena maailma minulle näyttäytyy. Runoilija luettelee nopeaan tahtiin erilaisia tyyppejä, jotka puuhailevat omia pisneksiään ja päätyvät erinäisiin kommelluksiin. Olisin kaivannut mukaan enemmän rauhallisen elämän kuvausta, jota sentään löytyy muutamasta runosta, joissa kuvataan pariskunnan keskinäistä kanssakäymistä. Laitan tähän näytteeksi katkelman runosta Siimat kirreenä :

Kalavehkeet laetan talliin
verkot selevitän pihalla
Eukko hakkoo muikkuseni
viepi marjaset sankot
Sauna lämpiää samontein
savustuu lohikalloo

Rakkaus se laettaa lähtemmään
suukopu pitkään olemaan
omatunnon-tuskissa tuumoon

Mutta illalla sovussa jo saunotaan

Kirjassa on 105 sivua.

Mikko Rimminen ja Otto Karvonen: super hyvä olo

Kirjailija Mikko Rimminen ja kuvataiteilija Otto Karvonen tekivät Espooseen kauppakeskus Ison Omenan ja siinä lähimaastossa sijaitsevan metroaseman ja bussiaseman kaunisteeksi vuonna 2017 valmistuneen julkisen taiteellisen teoksen, joka sai nimekseen super hyvä olo. Teos koostuu tummista, heijastavista lasiseinistä, joille ilmaantuu hitaasti sanoja. Sanat ovat peräisin muutaman sadan sanan suuruisesta sanavarastosta, jossa on mm. partikkeleita. Rajatusta sanavarastosta kaiketi ainakin jossain määrin satunnaisesti poimituista sanoista muodostuu ajan kanssa lauseita, joista voi tavoitella jonkinlaista merkitystä ja tavoitetta.

Näistä lauseista on koottu kirja nimeltä super hyvä olo. Kirja ilmestyi vuonna 2018, mutta vasta nyt minulla oli aikaa lukaista se ja äkkiä sittenkin. Kirjan lopussa tekijät ovat omalla tieteellis-humoristisella maneerillaan kuvailleet taideteosta, sen sanastoa, sen toimintaa ja mitäpä nyt ovatkin kuvailleet. Kuulemma teoksen sisällä on pitkät piuhat. Katselijalta edellytetään kai pitkää pinnaa, sillä lauseiksi asti sanoja ilmestyy esiin kovin hitaasti. No, en ole teosta nähnyt kuin netin valokuvissa, tiedä vaikka tämä Ukrainan sota olisi tuonut vähän vauhtia sanojen töppösiin? Vai onko sähkönsäästö johtanut super hyvän olon virrankatkaisuun?

Kuvaillessaan super hyvää oloa netissä englannin kielellä Karvonen vihjaisee tekoälyn käyttöön ”artificial (un)intelligence”. Ihan randomisti sanoja tiputtelemalla lauseita ei synny tai niitten luettavuus on satunnaistakin satunnaisempaa. Kirjan lauseet ovat kömpelöitä, mutta ne muodostavat jonkinasteista luettavaa. Sitä paitsi lauseet on selvästi järjestelty, eivät ne satunnaisesti asettuisi siten, että useampi lause peräkkäin alkaisi samalla sanalla. Lottoarvonnassa on mahdollista arpoa rivi: 1,2,3,4,5,6 ja 7. Mutta se on erittäin epätodennäköistä. Puheenaolevassa taideteoksessa se ei onnistu, ainoa käytettävissä oleva lukusana kun on yksitoista. Ainoa väriä kuvaava sana on ruskea, mikä varmaankin nykysivistyneistölle sopii (unintelligent comment). Ihmisyksilöitten nimistä mukana on vain lasse, eläimistä kissanpentuja.

Millaisia fiiliksiä kirjan lukeminen sitten minussa herättää? Eihän tämä ole runoutta kummempaa. Kirjan loppuun sijoitetussa selitysosiossa ”pari ylimääräistä sanaa” tekijät väittävät seuraavaa:

Visuaalisesti lopputulos muistuttaa runoa, mutta lyriikasta kysymys tuskin on

Heillä on oikeus mielipiteeseensä. Minä olen toista mieltä (tästä se vielä toiseus syntyy!). Paljon hämärämpää runoutta olen silmäillyt ennen kuin olen tajunnut jättää sen lukeneempien kärsittäväksi. Luin kirjaa siis runoteoksena. En millään tavoin vastusta tekoälyn käyttöä taiteessa, en vastusta edes laskutikkuja tai pyyhekumeja. Enkä harppia, paitsi jos minua sillä tökitään. Poimihan se Saarikoskikin runoihinsa pätkiä sanomalehdistä, eikös vaan? Kuten tekijät sanoissaan huomauttavat:

kieli itsessään on kaikessa monimuotoisuudessaan ja rikkaudessaankin auttamattoman vaillinainen väline – se ei voi koskaan kuvata möyheää todellisuutta juuri sellaisena kuin se ihmisille ja muille olioille näyttäytyy

Eikö tällöin ole yhdentekevää mistä lähteestä todellisuutta kuvaava aines on poimittu (kunhan se ei ole poimittu minun pankkitililtäni). Tekoälyn suhteen ei ole edes suurta vaaraa plagioinnista, mikäli tietomurtojen mahdollisuus suljetaan pois.

Siinähän sitä taas tuli. Kohta saatan lukaista kirjan loppuun tai sitten tyydyn ensimmäiseen osioon. Kirja nimittäin rakentuu kolmesta osiosta, joiden poikkeamat toisiinsa nähden lienevät nekin varsin satunnaisia. Kirjassa on 70 sivua. Olen tässä aamun aikana lukenut 25 sivua + loppusanat ja muulta osin silmäillyt kirjaa. Luin muuten jonkin matkaa ääneen, voisi sopia radioon päivän mietelauseteksteiksi. Vai laittaisko vielä pienen näytteen siitä runoa muistuttavasta tekstistä:

retkellä lasse on tasapainoinen ja lauhkea
niinku hyytelö tai niinku löysä ja pehmeä ja vähän poloinen pömpeli
ja jos hyttynen ei ole kunnolla lassella on varasuunnitelma

Heli Laaksonen: Pulu uis

Heli Laaksonen (s. 1972) sepitti runot vuonna 2000 ilmestyneeseen kokoelmaan Pulu uis. Runokokoelma sisältää lounaisen Suomen murteella kirjoitettuja humoristisesti maailmaa tarkastelevia runoja.

Teoksen alusta löydämme esipuheen, jonka kirjoitti Kalevi Wiik. Hän kertoo Laaksosen käyttämästä murrecocktailista, jota hän kuvailee Uudenkaupungin seudun ja muittenkin lounaisen Suomen alueitten murrepiirteitä sisältäväksi. Kalevi Wiikin huumori näyttäytynee siinä, että hän nimittää kokoelmaa vakavaksi tarkoitetuksi ja vakavasti otettavaksi. Mottona olevassa runossa järkevän, mukavan ja tarpeellisen elämän sanotaan olevan lamppan kamppamist. Tarkoittanee lampaan kampaamista. Miksi lammasta kammattaisiin, miksi juuri lammasta? Eikö ole ilmiselvää, että pyritään hauskalla tavalla runolliseen vaikutelmaan puhumalla juuri lampaan kampaamisesta? Etenkin kun kamppaminen voi tuoda ja ensilukemalla toikin mieleen kamppaamisen.

Valitettavasti eksyin lukemaan näitä runoja etsiäkseni niistä vakaviksi tarkoitettuja ja vakavasti otettavia teemoja. Lukeminen tuntui raskaalta, sitä aatellessa tulee mieleeni ruotsin openi, joka määräsi taivuttamaan epämääräisessä ja määräisessä muodossa, yksikössä ja monikossa mm. sanaparin raskas lammas : ett tungt får, det tunga fåret, tunga får, de tunga fåren. Får-sanalla näyttää olevan myös piilomerkitys, sillä saatetaan tarkoittaa hidasälyisää henkilöä. Norjassahan oli ennen niitä rasvahäntälampaita. Ehkä minä olen lukijana sitten sellainen. Turhaa kammattavaa. Aloitin lukemaan kirjaa joskus viiden maissa aamulla ja minulla meni sen kanssa nujutessa kymmeneen, välillä söin viisi kaalikäärylettä, joilla oli tänään viimeinen käyttöpäivä, eilen ostin, sain 30% alennuksella. Laitoin puolukkahillon tähteeseen lisukkeeksi vadelmahilloa. Siinähän nuo menivät. Vähän sama olo jäi tästä runoteoksesta, jota aivan ilmeisesti kansa rakastaa. Pääasiassa stereotypioilla pelataan, mutta oli siinä omaperäisiäkin ajatuksia, mm. Eino Leinoa pidetään valjuna tyyppinä, mikä jotenkin kosketti taannoisen Lönnrot-ratifioinnin jälkeen. Hietanenkin on menossa mukana.

Voi olla, että tämä huumorirunojen lukeminen yhdistettynä lumitöihin on psyykelleni liikaa. Odotan myös viikonloppua, sillä en yleensä ryypiskele arkisin. Pitäisi vielä paistaa maustekaakku ja imuroida ja voisin käydä Halpa-Hallissakin ja yhdessä kyläpaikassa.

Nyt en taida laittaa tähän tekstinäytettä, kun varmaan kaikki ovat jo jotain näytettä kuulleet ja nähneet Heli Laaksoselta. Ajattelin, että voisin kokeilla vielä joskus sitä porkkana-kirjaa, ehkä se sopisi minulle paremmin ja ilman huumoritoiveita.

Kirjassa on 79 sivua. Lukaisin sen tänä aamuna.

Juice Leskisen valitut runot

Juice Leskinen (1950 – 2006) kirjoitti paljon hienoja ja hauskoja rock/iskelmätekstejä. Sen lisäksi hän kirjoitti runoja aikuisille ja lapsille. Näitä kaikkia on poimittu lukemaani teokseen nimeltä Aika jätti eli sanataiteilija kävi täällä. Täsmentävä alaotsikko on Valitut runot 1975 – 2007. Kirjan alkuun on sijoitettu punnittua puhetta nasevassa muodossa sisältävä johdantoteksti Riimien kalju kruunupää. Sen kirjoitti Satu Koskimies, joka valitsi runot puheenaolevaan kirjaan. Teos sisältää otteita kaikista Juicen runokokoelmista alkaen kokoelmasta Sonetteja laumalle (1975) aina viimeiseen vuonna 2007 ilmestyneeseen kokoelmaan Kosket. Poiminnat kunkin kokoelman runoista esitetään osastoittain ja kunkin osion alusta löytyy lainaus Juicen kirjoittamista esipuheista kirjoihin Sonetteja laumalle ja Eikä nivelet ruostu.

Sonetteja laumalle (1975). Kokoelma sisältää sonetteja, joista on näytteenä tässä teoksessa kahdeksan. Sonetti on vanhempi runomuoto, nelisäkeistöinen jambista pentametriä mennä huljuutteleva runonen, jonka kahdessa ensimmäisessä säkeistössä on neljä säettä ja kahdessa jälkimmäisessä kolme säettä. Muinanen Petrarca (1304 – 1374) sepitti mm. rakkausrunoja, joista koottu valikoima tunnetaan suomeksi nimellä Sonetteja Lauralle. Tästä Juicen kokoelman nimi ja sonettimuodon hauskat kokeilut. Rakkauttakin runoista löytää, mutta enimmäkseen lukija saa huvitella Juicen hurvittelevilla riimeillä ja aihevalinnoilla. Juicen valitsema riimirakenne asettaa aikamoiset haasteet runoilijalle ja saa kyllä olla aika seppä tekemään, jos meinaa vakavasti otettavaa runoa saada aikaiseksi. Hauskoja sonetteja eräät näköjään saavat syntymään. Muutakin kuin sonetteja on tarjolla.

Iltaisin kun veneet tulevat kotiin (1989). Valo tulee kuulemma lännestä, kunhan on ensin käynyt siellä. Yli huristaa kuin älyhakuinen ohjus.

Räkä ja Roiskis (1992). Sanaleikkejä ja loruja. Kelpaisivat kenties koulukkaille, minulle ainakin. Olisi hauska kuulla näitä lausuttuna koulun kevätjuhlassa.

Äeti (1994). Lukaisin tämän kokoelman jokunen vuosi sitten. Aika vähän siitä enää muistan. Nyt lukemani valikoidut runot eivät olleet painuneet mieleeni. Äeti-kokoelman alkuun valitussa tekstissä Juice kertoo aina muokanneensa ja työstäneensä runojaan. Minä olen tainnut lukea lonkalta, saa tulla pyyhkimään.

Räkä ja Roiskis Suuvedellä (1995). Näissä runoissa on aika hauskoja onnistumisia! Tykkäsin varsin runoista Elimistön tupo-neuvottelu ja Tuhannen jalan stoori. Jälkimmäinen kertoo rouva Tuhatjalkaisesta, joka menee jalkahoitoon – ja sehän kestää. Tupo-neuvotteluruno sopisi mainiosti luettavaksi SAK:n liittokokouksen alkajaisiksi. Lausujana voisi olla unelias, kuunaamainen koulutyttö, joka esittäisi runon laulullisella maneerilla. Laitan tästä runosta näytteen:

Kädet tahtoo lisää käteistä…
niin, ja eroon tiskiräteistä!
Jalat sekoavat sukkiinsa
vedotessaan politrukkiinsa.

Pohkeet kiistelevät kumpi on
edustaja polvilumpion.

Jumala on (1996). Jumala on vaikkei uskoisi – ja jos ei ole, sen voi vaikka tehdä. Tämäntapaisia latuja menee Juicen runoilu jumalasta. Myönnän tykkääväni runosta Virsi, jossa jumala ja saatana ovat kumpikin meidän palkkalistoilla. Se on musiikkikappaleena kerrassaan mesmeroiva.

Räkä ja Roiskis naisissa (1997). Valitettavasti en huomaa valikoitujen runojen joukossa kokoelman nimeen viittaavaa sepitettä, mutta muita tosi hauskoja loruiluja tämä kokoelma tuntuu sisältäneen. Juice kertoo tykkäävänsä pelleillä oudoilla riimeillä ja sotkemalla kirjainten järjestyksiä. Eniten tykkäsin runoista Tarzan ja pikaruoka, Lastentaudit ja Ammattinsa valinneet. Jälkimmäisessä kirjailija Lyyti odottaa vain saavansa apurahoja, mutta kun apurahat loppuvat alkaa Lyyti kirjoittaa.

Aika jätti (1999). Juice runoilee naisesta ja runoista, käväisee kioskilla tupakanostossa, tempaisee parit juhlarunot – savolaisten heimojuhlaan ja Maamme-laulun 150-vuotisjuhlaan. Jälkimmäisestä haluan liittää näytteen, joka kosketti, koska eilen kävin ennakkoon äänestämässä:

ei maailma lauluilla muutu,
siitä vain tulee mieluisampi,
ja annettu ääni peittää epämukavat ajatukset,

Luin aluksi että maailmasta tulee meluisampi. Mutta voihan äänensä antanutkin meluta.

Ilonkorjuun aika (2002). Pääosan valikoiduista vie kolmen runon sarja käväisystä Jumalaisen näytelmän maailmoissa, otsikot kertovat paljon: Taivaassa haisee, Helvetilliset menot ja Kiirastuli.

Kosket (2007). Tamperelaista koskettelua, joka pistää lukemaan vähän sormien välistä.

Oikein mainio valikoima Juicen runotuotannosta. Ihan hyvin tätä voisi luettaa haarukkapaloina läpi yläkoulun ja lukion, lastenrunot menisivät alakoulukkaillekin. Meille ikäveikoille kirja antaa pätevän katsauksen Juicen runoihin ja mukaan liitettyjen Juicen omien kommenttien kautta avautuu näkymiä myös runoilijan omaan käsitykseen itsestään runonsepittäjänä ja savolaisena sanankäyttäjänä ylipäätään.

Kirjassa on noin parisataa sivua. Lukaisin pääosin eilen ja tänä aamuna loput.

Tero Järvinen: Kaharen hengen latotanssit

Tero Järvinen (s. 1972) sepitti runot vuonna 2007 julkaistuun kokoelmaan nimeltä Kaharen hengen latotanssit – Lemmenloruja ja unettomia öitä. Kyse on leikillisistä runoista pohjanmaan murteella, aiheena rakkaus miehen näkökulmasta.

Järvisen runot ovat riimiteltyjä, mittaakin löytyy vaikka ihan tarkka mitallisuus on monin paikoin pudonnut juurevan ilmaisun vauhdista. Runot on pääosin järjestetty rakkauskertomuksen draaman kaaren mukaiseen järjestykseen. Tärkeänä osana runoja on huumori, joka mehustaa menoa ja sisältää toisinaan kivoja löytöjä. Usein noudatetaan kumminkin yleisinhimillistä käyttäytymisen kaavaa. Mies aluksi jumaloi naista, kunnes jumalhiukkaset lopahtelevat ja seuraa ensin vakiintumista ja lopulta hylkimisreaktioita. Kuten itse kukin, luin runot omalta kannaltani. Oma parisuhteeni vaikuttaa aika vakiintuneelta, niin että tykkäsin kovasti runosta Kaikkeni annan, jossa kaiken antamiselle alkaa olla jo muutamia ehtoja, joista osa mainitaan runon kuudessa säkeistössä, joista näytteeksi kaksi viimeistä:

Kaikkeni annan,
mutta silloon en,
kun lähären hirviä jahtaamahan.

Kaikkeni annan,
mutta silloon en,
kun pyyrät vaatteeta vahtaamahan.

Minä en jahtaa eläimiä ja vaateostoksilla liikuttaessa löydän useammin itselleni jotain ostettavaa, kun vaimo liikkuu jossain sovituskoppien ja vaaterekkien paikkeilla. Tunnistan silti vaivattomasti tarpeen omiin puuhiini ennemmin kuin jonkun toisen puuhiin. Puheenaolevassa runossa on sanottava sijoiteltu säkeisiin juuri tuohon malliin ja siinä runossa tämä asettelu myös toimii erinomaisesti. Runon teho on toistossa, silloin hypnoottisesti samanlaisena toimiva rakenne on kohdallaan. Monen muun runon kohdalla jäin pohtimaan, olisiko sanottava kenties sopinut vähemmille riveille, niin että säkeet olisivat olleet vain pitempiä. Mutta ei siitä tarvitse muitten välittää, minä se vain nillitän kaikenlaisista. Runojen asettelussa on käytetty keskitettyä sisennystä, josta voisin myös nillittää, mutta jospa en sentään.

Lämpimän lemmen osaston runoista eniten tykkäsin runosta Hedelmäsalaatti, joka tuo mieleen lastenrunon, jossa kavereita ovat ananas ja kookos. Järvisen runossa mainitaan myös kookos, mutta riimi syntyy sanalle mango, joten hedelmiä odottaa sokeriliämes tulinen tango. Minusta se on hauska riimipari ja koko ajatus hedelmäsalaatista oikein herkullinen. Runo on pienimuotoinen ja toimiva.

Kirjassa on sisällysluetteloineen 89 sivua. Lukaisin sen tänään.

Jukka Itkonen: Lumilyhdyn valossa

Jukka Itkonen (1951 – 2021) syntyi Varkaudessa kuten minäkin. En tuntenut Itkosta, mutta luettuani nämäkin hänen runonsa myönnän, että mielelläni olisin haastellut runojen sepittämisestä hänen kanssaan. En tiedä mitä mieltä Itkonen olisi siitä haastelusta ollut. Luin hänen vuonna 2011 julkaistun runokokoelmansa Lumilyhdyn valossa.

Lumilyhty on talvinen pihakoriste, se on kuin pienenpieni lumimökki, joka rakennellaan lumipalloista. Lumilyhdyn sisälle sytytetään kynttilä. Lumilyhty hehkuu valoa talven pimeässä ja lämpöä lumisen maiseman keskellä. Sesonkituote siis.

Itkosen pieni runokokoelma sisältää talvisia runoja, jotka ovat Itkosen runouden mukaisesti pienimuotoisia, lyhytsäkeisiä koruja, joitten lukeminen on ilo. Tuntuu siltä, että ilo välittyy lukijalle paitsi runojen sanomasta, myös niitten sepittäjän omasta luomisen ilosta. Sanotaan, että soitto on suruista tehty ja vieläpä murehista muovaeltu, mutta ei se ole pelkästään niin. Siitähän vasta suru tulisi puseroon, jos ei iloisia ja lempeitä runoja olisi vaan kaikki silosäkeet vain itkulle vääntäisivät. Lumilyhdyn valo hehkuu iloa pimeän, kylmän talvisen taipaleen keskellä.

Itkosen runojen talvi ei ole kylmä ja pimeä, ei ainakaan yksistään sitä. Talvi jäädyttää joen sillaksi, talitianen herättää uuteen aamuun keltainen rinta hohtaen kuin pieni aurinko ja unessa Leinokin istuu Kämpissä, hyvällä tuulella varmaan. Runossa Talviuni on käyty iltakirkossa joulun seutuun, näkökulma vaikuttaisi olevan lapsen, katkelma runon alusta:

Joutsen, kissa, kirahvi
jäätiköllä taivalsi
myöhään illalla.

Ja kirkon portaat päällystettiin
lampaanvillalla.

Mikä ihastuttava rytmi! Itkonen on kirjoittanut paljon lastenrunoja ja näistäkin runoista monet soveltuvat lapsillekin. Itkosen runojen tavaramerkki ovat juuri lyhyet säkeet ja niillä luotu vahva tunnelmakuva. Riimit ovat kohdillaan eikä mitassakaan ole pahaa valittamista. Olen jo lainauskiintiöni käyttänyt, mutta silti liitän tähän toisen säkeistön eli puolet runosta Talvi-illan tarina. Runoilija on piirrellyt pöydällään pienen lämpöisen runon ja katsahtaa ympärilleen:

Kynttilä on lämmin,
sen sydän hiljaa palaa.
Räystään jäiset puikot,
talven käsialaa.

Eikö molemmista näytteistä hehku lempeä huumori! Sisällä kynttilän palava sydän, ulkona on talvi sepittänyt oman runonsa räystään reunaan - kuin kaksi runoseppää, kynttilä ja talvi. Tietenkin voi sanoa riimittelyn johdattaneen runoilijaa, mutta eikö sekin parhaimmillaan johda hauskaan lopputulemaan. Sitä paitsi runoilija kumminkin lopulta päättää mitä johdantoa hän lähtee seuraamaan. Minä tulen näistä runoista hyvälle mielelle. Ei pelkästään sesonkituote.

Kirjassa on sisällysluetteloineen 56 sivua. Lukaisin sen parissa tunnissa.

Hannu Salama: Hyvästi, kirvesvarsi!

Hannu Salama (s. 1936) on näköjään samanikäinen kuin anoppini. Hannu Salama sepitti runot vuonna 2016 julkaistuun runokokoelmaan Hyvästi, kirvesvarsi!

Kokoelman nimi viittaa nähdäkseni kahtaalle mikä on melko sopivaa – vielä sopivampaa olisi mikäli runot viittaisivat paljon useammalle suunnalle. Ensimmäiseksi mieleen tulee Yrjö Jylhän Kiirastuli-kokoelman runo Hyvästi, Kirvesmäki! ”Olen juurtunut näihin maisemiin”, tuhot on kärsitty ja ne on kestetty, sanotaan tuossa talvisota-aiheisessa runossa. Moni suomalainen on jäänyt kiinni talvisotaan, anoppini isä kaatui talvisodassa. Näissä Salaman runoissa talvisotana on runoilijan havainnoima maailma, nykypäivän ihmiset ovat ”sisäsyntyisiä untuvikkoja” tai ”vihtahousuja” kuten mainitaan ilmeisesti Aleksis Kiven päivän juhlintaa kuvailevassa runossa Ilmiöitä, josta näyte:

Kyllähän näittenkin sisäsyntyisten untuvikkojen mansikan värinen piipitys riitti himpun kimpun ja limpunkin verran raikastamaan tätäkin lasikaappia. Vaan korvat täynnä pohjatuulta ryömiä läpi vihtahousujen amok-tunnelin pitämään auki ovia ja ikkunoita niin ettei happi lopu muttei myöskään halla pure se vaatii luontoa lakeineen.

Runossa säkeet on jaettu riveille, mutta ne rivit ovat niin pitkät ettei runonäytteen esittäminen tässä onnistuisi runoilijan tarkoittamalla tavalla, joten kirjoitin koko homman yhteen perään. Tämä näyte, kuten koko runo Ilmiöitä edustaa selkeintä esitystä mitä kokoelmasta löydän ja silti saan sitäkin lukiessa pysähdellä miettimään mistä lienee kyse. Olen kai sitten sisäsyntyinen vihtahousu? Runojen kertoja ei varsinaisesti kohtele silkkihanskoilla ketään eikä mitään, itse Alexiskaan ei saa kertojan luottamusta saati ymmärrystä. Tältä osin kertoja antaa avaimet arvioitsijan kouraan. Epäilen kuitenkin, että niillä avaimilla pääsee vain kesäisin käytössä olevaan nukkuma-aittaan, jossa pöly kauniisti leijailee auringonkilossa. Vaikea on arvata miten tämän tekstini lukija pääsee sisään paljon mihinkään, mutta onnittelen itseäni siitä, että lukijoita on varsin niukasti hakukoneita lukuunottamatta, eivätkä ne koneet tekoälyllään yllätä.

Salama käyttää runoissaan sana-assosiaatioita, joitten kautta hän siirtyilee asiasta toiseen ja melko pian jo kolmanteentoista. Tämä on minulle lukijana rasittavaa, en läheskään aina saa selvää mistä runossa puhutaan. Runojen kertojan tai havainnoijan asenne on kumminkin lempeästi arvioiden mielensäpahoittajan luokkaa. Olisi ollut mukava lukea edes joku runo, jossa kuvataan jotakin, johon runoilija on kiintynyt. Huumoria runoissa on paljon, mutta ei sellaista huumoria, joka minua edes hymyilyttäisi. ”Lyttäisi” on kumminkin oikea sana näitten runojen asenteen suhteen.

Mutta nythän minä huomaan, että minulta jäi kokonaan kertomatta mikä on se toinen juttu, johon kokoelman nimi viittaa – eikä pelkästään kintaalla. Jaakko Juteini aikoinansa kertoi tarinan huonokuuloisesta miehestä, jota tuntematon kyselijä lähestyy. Mies tervehtii huonokuuloista ja kysyy miten pääsisi joen yli, hänellä kun ei ole venettä. Huonokuuloinen mies, joka on veistelemässä kirvesvartta arvaa, että häneltä kysytään mitä hän on siinä veistämässä ja vastaa: ”Kirvesvartta!” Salaman runojen salamana sinkoilevat asiasta toiseen siirtymät tuovat tavallaan mieleen tuonmoisen jutun. En tiedä onko tämä kokoelma sitten tarkoitettu viimeiseksi tämän tyyppiseksi runokokoelmaksi Salamalta. Minulle tämä oli ensimmäinen hänen teoksistaan, tosin Siinä näkijä missä tekijä tuli sentään katselluksi tv-sarjana. Aihe on siinä todella erikoinen ja kiinnostava.

Tässä runokokoelmassa on sisällysluetteloineen 62 sivua. Aloittelin sitä pari päivää sitten, mutta lukea rontaisin sen läpi tänään. Lumitöitäkin tuli tehtyä.

Donald Trumpin kauneimmat runot

Rob Sears kokosi Donald J. Trumpin sanomisista ja tviiteistä ja häntä käsittelevistä lehtiartikkeileista leikkaa-liimaa-metodilla runoja, jotka sitten esitteli vuonna 2017 julkaistussa kirjassa The Beautiful Poetry of Donald Trump. Kirjan runouden ja Searsin laatiman Toimittajan huomautuksia -osion suomenti Pekka Tuomisto. Suomenkielinen versio ilmestyi vuonna 2019 nimellä Donald Trumpin kauneimmat runot.

Kyseessä on siis humoristinen kooste Trumpin leikellyistä ja hassusti yhdistellyistä sanomisista pitkältä ajalta. Leikkeet on numeroitu ja lähteet lueteltu kunkin runon viereisellä sivulla. Lukiessa tulin välillä seuranneeksi lähteitä, välillä ne tuntuivat yhdentekeviltä. Runot olivat toisinaan hupaisia, toisinaan nekin tuntuivat yhdentekeviltä. Olisin halunnut nähdä Searsin koosteen yrityksenä ymmärtää Trumpia, mutta jo hänen kirjoittamansa Toimittajan huomautukset esittelevät runot niin humoristisen sarkastisesti, että suhtaudun runoihin lähinnä terävähampaisena leikintekona. Lukijan kannalta hyvä puoli on, ettei kokoelma pyri esittelemään tekstejä Trumpin itsensä laatimana runoutena. Ehkä se on myös Searsin kannalta hyvä puoli koko askareessa.

Mitä tulee itse runoihin, poikkeavat ne useimmiten nykyään harrastettavasta runoudesta siinä mielessä, että runoista huomaa mistä ne kertovat ja aiheessa yleensä myös kiitettävästi pysytään. Kokoelma sisältää muun ohessa haiku-runoutta, joka noudattaa haiku-runojen kaavaa japanialaisella täsmällisyydellä. Kokoelma loppuu Saarikosken tyyliseen säkeeseen: ”Minä olen mitä olen” (vrt. Kuljen missä kuljen).

Koska näistä runoista ei luulisi voivan muodostaa mitään käsitystä Trumpin sanomasta kussakin asiayhteydessä, nostan esiin runon Hyvät geenit. Runon alusta löydämme kolme peräkkäistä säettä Trumpin haastattelusta The New York Timesistä 29. maaliskuuta 2009. Lataan ne suomennetut säkeet tähän ja kerron ajatukseni niitten perään:

”Kaikki ihmiset on luotu tasa-arvoisiksi”
No, se ei pidä paikkaansa
Jotkut ovat älykkäitä, jotkut eivät

Olen ihan samaa mieltä Trumpin kanssa. Sanan tasa-arvo voidaan väittää tarkoittavan sitä, että kaikille kuuluisi yhtäläinen arvo syntymästään saakka. Niin varmaan kuuluisi, mutta yhtä arvokkaina kaikkia ei vain pidetä. Runossa Käteni ovat tavalliset kädet runominä pohtii sormiensa pituutta ja toteaa ostavansa ”hieman pienempiä kuin suurikokoisia käsineitä”. Naiset kiinnittävät tällaisiin asioihin huomiota miehessä. Eräs lähisukulaiseni kysyi ensimmäiseksi erään poikavauvan synnyttyä: ”Oliko isot munat?” Niin epähieno kuin kysymys onkin, kuvastaa se apinaihmisen luontaista asennetta ihan tavallisiakin ihmisiä kohtaan. Ihminen määrittyy muitten mielessä niitten ominaisuuksien kautta joita hänellä on. Kullakin ihmisellä on arvonsa, eivätkä kaikkien arvot ole samanmittaiset. Valomiekoista puhumattakaan.

Presidentillisen aineksen riittävyyden määrittävät valitsijat, joihin presidentillä on oikeus vaikuttaa. Sanotaankos jossain sanassa: minä olen kansa, sinun valitsijasi, älä pidä muita valitsijoita? Joku runoilija sepittää sonettinsa Lauralle, joku toinen laumalle.

Kirjassa on 138 sivua. Kirjan luin lyhyemmässä ajassa kuin mitä tämän tekstin kirjoittaminen minulta vei.

Adam Mansbach: Nyt vi**u X 3

Amerikkalainen Adam Mansbach (s. 1976) kirjoitti 2010-luvulla pienimuotoisia runollisia teoksia lastenkasvatuksen haasteellisuudesta. Kirjat saivat kauniin naturalistisen kuvituksen, jonka tehot kestävät kuvittajan vaihtumisen. Luin nämä kirjat suomennettuina. Suomentajakin vaihtui, joten kirjojen menettelytapavaliokuntakuvaus vie tästä tekstistäni nyt vähän kohtuuttomasti tilaa, mutta lukijani kestää sen kyllä, ONKO SELEVÄ! Puheena olevat kirjat ovat:

Go the Fuck to Sleep (2011)
runot Adam Mansbach, kuvitus Ricardo Cortés
suomeksi Nyt vittu nukkumaan (2012) suom. Kaj Lipponen
You Have to Fucking Eat (2014)
runot Adam Mansbach, kuvitus Owen Brozman,
suomeksi Nyt vittu syö (2015) suom. Kaj Lipponen
Fuck, Now There Are Two Of You (2019)
runot Adam Mansbach, kuvitus Owen Brozman,
suomeksi Nyt vi**u niitä on kaksi (2020) suom. Neiti Laura ja Herra T.

Nämä jos mitkä ovat huumorirunoja. Ne käsittelevät lapsenkasvatuksen sitä puolta, josta useimmat mielellään vaikenevat – ainakin oman kasvattajan työnsä osalta. Minä olen jo 62-vuotinen, joten lapseni ovat kasvaneet aikuisiksi minusta huolimatta, valitettavasti osaksi minun vaikutuksestani. Onnekseni minulla on ollut vaimo, lasten äiti, joka on osannut nämä kasvatushommat paremmin. Kuten kaikki muutkin hommat. Väsyneet olemme silti kasvattajina, vaimo hyvänä ja minä jonkin verran huonompana. Jokunen vuosi sitten sain vanhat perhevideot siirrettyä digimuotoon ja näin vieraitten katsellessa itseni kiristelemässä hampaitani lapsilleni. Siinä vaiheessa se minua pääosin nauratti, sillä häpeä alkaa rapisemaan vaatteista vuosien myötä.

Adam Mansbach on kirjoittanut klassista mittaa tapailevia runoja. Runoissa lienee loppusoinnutkin, nämä suomenteet eivät kuulosta viimeiseen asti hiotuilta, ehkä se kuuluu asiaan ja toistaa siten alkuperäisten runojen ideaa? Ajatus runoissa on se, että luodaan parilla rivillä illuusio siitä, miten maailmassa kaikki on hyvin, ikkunat pimenevät kaupungeissa ja merien valaskalat uinuvat syvyyksissä. Sitten kahdella seuraavalla rivillä tämä illuusio särkyy siihen, että lapsi ei nukahda ei sitten millään. Runon kertoja käyttää runoissa karkeaa kieltä, lukija kuitenkin ymmärtää, ettei hän mene hampaitten kiristelyä pisemmälle, jos siihenkään. Mutta uuvuksissa hän on. Päivän työt ovat väsyttäneet isukan, joka toivoisi pääsevänsä rentoutumaan hetkeksi ja vaikka töllöttämään elokuvaa. Lasta ei kuitenkaan nukuta, häntä janottaa, hän haluaa nallen syliinsä ja voisiko vielä lukea yhden sadun.

Sama tahtojen taisto jatkuu kirjasarjan läpi. Lapsen olisi tarpeen nukkua, olisi syytä syödä ja ennen pitkää (vaikkei siltä tuntuisi) lapsia onkin jo kaksi. Sitä ajattelee vanhan mallin mukaisesti, että isossa lapsikatraassa isommat hoitavat pienempiään. Voi olla että joskus on ollut niin, tosin hoidon taso on saattanut vaihdella. Näissä pikku kirjoissa kovin pitkiin analyyseihin ei mennä, vanhemmat vain uupuvat lastensa kanssa ja karkeudet pyrkivät pintaan. Kaikissa kirjoissa muistutetaankin, ettei näitä kirjoja pidä lukea lapselleen. Toisaalta voin kuvitella miten kivoja lahjoja ne ovat, kirjallista vertaistukea pienten lasten kasvattajille. Melkeinpä kissojen kasvattajillekin. Kirjoissa onkin paljon eläinkuvastoa: lapsi nukkuu tiikerien seurassa, kieltäytyy syömästä häntämakien kanssa ja poseeraa sisaruksensa kanssa pantteri-, panda-, gorilla-, kenguru-, orava- ja kanaperheen keskellä.

Ihan hauskoja kirjoja, ehkä hauskempia kohderyhmälle kuin gubbeosastolle. Sivuja on rajallinen määrä, lukaisin ja katselin läpi parissa tunnissa.

Nyt olen lukenut kirjastonhoitajan suosittamista huumorikirjoista 8/13, käsittäen naiset ja lapset. Ennen kuin siirryn presidentilliselle osastolle käväisen talvituristina Kajaanissa.

Laura Ruohonen & Erika Kovanen: Allakka pullakka

Laura Ruohonen (s. 1960) sepitti runot ja Erika Kovanen (s. 1969) teki kuvituksen A4-kokoiseen kuvitettuja lastenrunoja sisältävään, vuonna 2004 julkaistuun teokseen Allakka pullakka. Kovaselle myönnettiin seuraavana vuonna Kaiku-palkinto. Teos on ruotsinnettu nimellä Smaskens damaskens. Ruotsinnoksen osuvuus kertoo siitä, miten sanojen samankaltaisuuksilla pelaavaa runokirjaa on turha yrittääkään kääntää toiselle kielelle silkan asiasisällön pohjalta. Kirjan etukannessa luvataan kirjan sisältävän Loruja lyyrisille lapsille. Lopussa on omistus Lindalle, Amokselle ja Irikselle. Otaksun heidän olevan tekijöitten tarkoittamia lyyrisiä lapsia.

Runot ovat mitallisia ja riimiteltyjä, säkeensisäistä riimittelyä löytyy myös. Aluksi luin näitä taas turhan tarkkaan etsien silmäpakoja ja horjahtelevia runojalkoja. Sitten kysyin vaimoltani apua ja kun luin runoja ääneen, eivät ne kuulostaneetkaan huperommilta. Vaimo sanoi, että eivät lapset laske nousevia ja laskevia tavuja, he vasta opettelevat sanoja. Väitin vielä, että lorujen ja runojen mitallisuutta on käytetty juuri muistamisen apuvälineenä, kunnes tajusin hakeutuneeni hakoteille, ellen peräti umpiperille. Kai näissä runoissa joissain paikoin vielä hiomistakin löytyisi, mutta hauskoja ne ovat. Kuvitus tukee tätä hauskuuden sanomaa.

Takakannessa runokirjaa kuvaillaan anarkistisen nonsensen laatumääreellä. Viitataanko tällä johonkin Daniil Harmsin tyyppiseen lastenrunoon? Minusta näissä runoissa on ihan toimiva logiikka, yhden runon pointin taisin missata, muuten olisin selvinnyt näitten selittämisestä. Hieman pisemmässä runossa Lammas jonka hukka peri kuvataan aikuisen salaviisaudella suden ja lampaan lyhyttä ystävyyttä. Samalla nautiskellaan sanonnan ”hukka perii” avustuksella. Ehkä iltamyöhällä voi osoittautua mutkalliseksi sen selvittely miten sanonta ja runon sankaripari jännästi liittyvät toisiinsa, mutta tällainen pieni loogillinen pähkäily saattaa tuottaa lapsikuulijalle hyvätkin yöunet. Runossa lammas soittaa viulua, mutta päättää lähteä merille suden musiikinrakkaudesta huolimatta. Lammas kuitenkin testamenttaa sudelle viulunsa, villansa ja pyökki-senkkinsä. Aamulla lammas on poissa, kun taas susi jää kaipaamaan soittoa, viulua, lammasta. Onko tämä anarkistista? Nonsenseä ei ainakaan. Yksi laumassa kuvatuista lampaista muistuttaa Hinkua ja Vinkua. Kuvasta löytyy myös kameli (erämaan laiva), jolla on ratsastamassa kaukaisuuksiin – jaa-a, susi vai lammas?

Kirjan nimirunossa Allakka pullakka esittää paksu Paco laulua, jonka voisi vaikka tunnistaa macarenaksi. Veetin vene kuvaa otsikkoon sattuvasti Veetiä, jonka veneen joka raosta käy veto. Veeti viihtyy merituulesssa, hän vetää nuotan korvilleen ja nukahtaa. Hiihtokisojen aikaan täytyy mainita myös runosarja, jossa seikkailevat Angorakissa ja A. Rakki. Siinä hiihdetään tunturissa, hupsahdetaan avantoon ja lopuksi nautitaan urheusmitalikahvit saunassa. Ehkä tämä ennakoi Suomen joukkueen menestystä Planicasta, tiedäpäs häntää.

Kirjassa on 32 sivua. Lukaisin ja katselin sen tässä aamulla.

Vietiin paareilla sankarit saunaan,
saivat urheusmitalit kaulaan.
Polttivat sukset,
monot ja sauvan,
keittivät kahvit ja hankkivat vauvan.
Eläköön kissa ja rakki!

Anja Erämaja: Olen nyt täällä metsässä

Anja Erämaja (s. 1963) sepitti runot vuonna 2021 julkaistuun kokoelmaan nimeltä Olen nyt täällä metsässä. Runojen perusteella vaikuttikin, että on jokseenkin samoja ikiä kanssani tämä runoilija – joukko-oppia ja sen sellaista runoissa.

Kokoelman runoissa ollaan osaksi metsässä osaksi kotona. Tyylinä on proosaruno, joka on välillä vapaasanaisemmin huljahteleva ja välillä jokseenkin helppotajuinen. Ajassa tietenkin siirtyillään lapsuuteen ja mustikkametsään. Mustikat ovat alussa sysäys metsään menoon, sittemmin riittävät puut ja eläimet muut. Paikoin esiintyy riimejä toisilleen riimeiksi soveltuvain sanain luetteloina, mitallista ja loppusoinnuteltua runoa vain hyvin satunnaisesti. Silloin tällöin viitataan lyhyesti joihinkin männävuosien iskelmiin, Tapio Rautavaara ja Nina Simone ainakin mainitaan ja taisi siellä olla muitakin. Bongasin myös pari viittausta Raamattuun ja pari muuhun kirjallisuuteen, sellaista intersektuaalista siis. Katselin runoja lukiessani Simo Penttilän tarinaan perustuvaa elokuvaa Kolmastoista koputus, jossa kuuluu selittämätöntä koputtelua ja taulut putoilevat seiniltä. Runokokoelman sivulla 10 käpy kopsahtaa ja rajan takaa viestitään pudottamalla tauluja seiniltä. Sivulla 53 vieraillaan aikoinaan ilmestyneen sotalehden Kansa taisteli, miehet kertovat sivuilla, kun kuvataan Pervitiinin avulla rintamalinjan takaa omalle puolelle palanneen kaukopartiomiehen tarinaa.

Tärkeän sivuosan runoissa saa muna, se on välillä hanhiemolla tai rosmotaan telkänpesästä, mutta enimmäkseen muistellaan kauheaa kanalan paloa. Mustuneet munat ovat jättäneet runoilijaan vaikutuksensa. Olen sitä minäkin mustan munan nähnyt, haisi rikiltä, en kerro tarkemmin. Toinen tärkeä sivuosa lankeaa kuuselle, joka saa itse kunnian tai ei langeta kuten Aleksis Kiven runossa, jossa siinäkin kuusi ryskyen kaatuu. Tässä harkitunoloisessa kokoelmassa kuusi kaatuu sivulla kuusikymmentäkuusi. Laitankin siitä tähän näytepalan:

Kuusi kaatunut ryskyen maahan, miten se jaksoikin seistä
yhdellä jalalla. Linnut pyrähtävät lähipuista, pajunoksa tarttuu
käteen, näyttää umpeen kasvaneen ojan, oikaisen.
Hyljätyn pellon laidalla kiilusilmä herättää luottamusta,
ehkä supikoira. Ehkä vennoista viis ja koukoja kaihtamatta
käännän katseeni sivuun. Parasta on tyhjännauraminen.

Huumoria näissä runoissa on, ei pelkkää tyhjännauramista siis, vaan sellaista huumoria, joka varmaan jotakuta toista saattaa naurattaakin. Noloja tilanteita mustikkametsästä ja lapsuudesta ynnä muuta sen sellaista. Kaikin paikoin en päässyt selvyyteen missä meneskellään, mutta se nyt on minun elämässäni ihan normaali tila.

Kirjassa on 71 sivua. Lukaisin sen parissa päivässä.

Pilvi Pääkkönen: Saako lähettää terveisiä?

Pilvi Pääkkönen (s. 1971) sepitti runot vuonna 2011 julkaistuun kokoelmaan nimeltä Saako lähettää terveisiä? Saahan niitä lähettää, kunhan pysytään kohtuuden rajoissa. Sekä on otettava lähettäjän huomioon sekin mahdollisuus, että terveisten saaja käsittää terveiset omalla tavallaan tai ei ollenkaan. Kieli muljuaa muuallakin kuin suussa, sen käänteet eivät aina ole helppoja seurata, selvätkin sanat saattavat tuntua hankalilta ymmärtää mikäli ne asetetaan yllättäviin ympäristöihin, jotka yllyttävät yliyrittämään ymmärtämystä.

Purkaakseni puheena olevan teoksen lievästi enigmaattista risteilyä eri aihepiireissä saatan joutua etenemään – runoja lainatakseni – selkä menosuuntaan, niin runossa ohjeistetaan lukemaan. (Yritän tällä lätinällä peitellä sitä, etten saanut runoista paljoakaan irti!) Teoksen lopussa, osion Ⅶ alkurunossa Saanko luvan? ollaan krematoriossa. Tämä on kokoelman ainut runo, josta löytyvät loppusoinnut. Ehkä ne loppuivat siihen? Runo loppuu sanoihin:

Miksi ei saa herättää isiä? Saako lähettää terveisiä?

Runo on kirjoitettu kuten proosateksti, säkeitä ei ole jaettu eri riveille perinteisen runon tapaan, samaa tyyliä käytetään kautta kirjan. Tosin osa runoista on muodoltaan kyselylomakkeen tai ohjeitten tai käskyjen tapaan luettelomuodossa. Mitään varsinaista runoanarkiaa kokoelma ei edusta ja vaikeaselkoisuuskin on vain keskivaikeaa. Toisinaan tuntui, että nyt minä taisin tajuta jotain.

Huumoria näissä runoissa kyllä on eikä se ole mitään itsetarkoituksellista eikä erityisen hauskaa. Kaikkea huumoria ei ole tarkoitettu naurattamaan lukijaa, tässä ei välttämättä mitään. Pieni runosarja Tätini ja minä koostuu kolmesta runosta, jotka ovat kuin tuokiokuvia menneestä elämästä. Asioita ei ilmaista ylenpalttisen helppotajuisesti, joittenkin mielestä se kuuluu runouteen. Täti voisi olla vaikka Jacqueline Täti ranskalaisen koomikon mukaan. Hänen toimiinsa kuten myös minäkertojan toimiin sisältyy huumoria, joka ei naurata kuten ei minua naurata Jacques Tatin komiikka. Silti juuri näissä runoissa on jotain vetoavaa, näytteeksi runo 2. Täti palaa :

Tärisin karhusta. Täti tuli vastaan uudessa mekossaan, oli päässyt Pariisiin. Punainen mylly pilkotti korttelin takaa, täti kiersi väärään suuntaan, siivet pyörivät, peruuttivat, täti ajautui aikaan ennen ananaksia, naamioitui sotilaaksi, pelasti puoli valtakuntaa ja kokonaisen valokuvakansion. Alleviivasimme syntyneet, merkitsimme kuolleet kurpitsahillolla.

Palatakseni kokoelman alkuun, jota en juuri ole vielä maininnut, osion Ⅰ alkurunossa nimeltä Kysely kysellään lukemisesta:

14. Lempiasentosi lukiessa?

a) selkä menosuuntaan

Vaihtoehtoja tarjotaan neljä, en laita tähän kaikkea sillä olen jo lainaillut liiaksi. Ehkä sentään liitän vielä viimeisen kysymyksen:

18. Mitä kysymystä jäät kaipaamaan?

Se on hyvin runollinen kysymys. Olen yhtä kysymystä.

Kirjassa on sisällysluetteloineen 72 sivua. Lukaisin runot parissa päivässä. Nyt olen lukenut 3/13 lainaamistani huumorirunokirjoista. Näinkin se homma etenee.