Lauri Kokkonen (1918 – 1985) kirjoitti vuonna 1959 kantaesitetyn näytelmän Viimeiset kiusaukset. Näytelmä kertoo neljäntoista kohtauksen verran nilsiäläisen herännäissaarnaaja Paavo Ruotsalaisen (1777 – 1852) elämästä ja kuolemasta. Näytelmän pohjalta Joonas Kokkonen sävelti vuonna 1975 ensiesitetyn, samannimisen oopperan, jonka libreton laati Lauri Kokkonen. Kun näkyy olevan säveltäjämestari Sansipeelin ja suomalaisen musiikin päivä, niin lukaisin sen merkeissä tämän näytelmän.
Näytelmän rakenne on hienosti hallittu, katsoja/lukija pysyy helposti mukana kaiken aikaa. Päähahmoina häärivät Paavon itsensä lisäksi hänen kuollut vaimonsa Riitta sekä uusi vaimonsa Anna Loviisa. Merkittävissä sivurooleissa ovat Paavoa kuolinvuoteella hoitava piika Albertiina sekä seppä Högman, joka puhutti Paavon nuorena ja antoi hänelle hengelliseksi evääksi kirjasen nimeltä Kallis hunajan pisara.
Sivuhahmoja tärkeämpään osaa nousee kumminkin kuoro, joka koostuu kolmesta miehestä (repliikkien puhujat nimetty I, II ja III) ja kolmesta naisesta (1, 2 ja 3). Kuoro tietenkin esittää myös musiikkia, tärkein musiikkikappale on Paavon virsi (”Sinuhun turvaan, Jumala!” virsi 382, säveltäjä näyttää olleen ruotsalainen Haqvin Spegel, 1688 lisää virren historiasta voipi lukea netistä sivustolta virsikirja.fi). Paavon virrestä esitetään näytelmässä myös tanssillista versiota, kysehän on viimeisistä kiusauksista. Kuoro muuntautuu Paavon elontaipaleen sivuhahmoiksi, kuoro esittää myös kiusaajien parvea, joka pyrkii murskaamaan Paavon vetoamalla hänen omahyväisyyteensä. Kuoro tekee Paavosta pilkaa nimittelemällä häntä Löyhkä-Paavoksi, minkä nimityksen varmasti kaikki kirkkohistorian tunneilta muistamme...?
Ennen kaikkea Paavo muistelee aikaansa Riitan kanssa, puolison, joka joutui usein yksin hoitamaan kotia Paavon kuljeksiessa ympäri maata saarnamatkoillaan. Riitta tuskastuu ja mokartaa kirveellä oven kamanaan, mutta Paavo ottaa viimeisen leivän ja lähtee reissuun. Vielä kuolinvuoteen äärellä lapset toteavat ihmisten haukkuvan Paavoa kylillä. Ristiriita käy hengenmiehen sielussakin, hänen kun olisi yksin lähestyttävä Taivaan puomia, pienenä ja katuvana, yksin armosta sisään pyrkivänä. Paavon kunnialle se selvästi käypi, hän muistelee käyntiään Helsingissä, Nikolainkirkolla, kutsuvieraana kontti selässään. Hänkin on lukenut mies, jo kuusitoistavuotisna oli lukenut sedän lahjoittaman raamatun kannesta kanteen kolmeen kertaan. Vaan riittävätkö hengelliset tekstit tekemään miehestä lukeneen? Vähän kerrassaan Paavo kypsyy lähdön hetkeen. Tätä enteillen hän itselleen lauhtuneena sekoittaa saarnamatkansa Johanneksen evankeliumin loppuhavinaan:
Siellä olikin jo Herra puhunut, oli kokoiltu kekäleitä rovioksi, hiillostalla oli kypsymässä Jumalan kalaruokaa mäkikylän asukkaille. En jaksanut suuta avata.
Silti vielä tämän jälkeenkin, heti seuraavalla sivulla, hänen tahtonsa nousee kukistamaan järjen kristillisyyttä, joka ei elävästä vaarasta mitään tiedä, eikä syvyydestä lähtevästä hädästä ja huudosta.
Itse en ole Nilsiän Aholansaaressa käväissyt. Vaimoni mummo siellä käynnistään usein puhui. Oli einehtinytkin siellä, nautti kiisselin sijasta jälkiruuaksi pullakahvit. Kiva on lukea tekstiä, jossa vilahtevat sellaiset paikat kuin Nilsiä, Tahkovuori, Kinahmi, Syväri.
Kirjassa on 102 sivua, lukaisin sen aamun valottomina tunteina.
