Irma Koskimies (1911 – 2002) kirjoitti vuonna 1934 ylioppilaiden näytelmäkirjoituskilpailussa palkitun näytelmän Voimattomat kädet. Näytelmä julkaistiin W.S.O.Y:n näytelmäsarjassa numerolla 135. Näytelmä on yksinäytöksinen, siinä on kolme henkilöhahmoa ja pituutta julkaisulla on vain 38 sivua. Lukaisin sen puolessatoista tunnissa.
Kyseessä on kolmiodraama, jossa osallisina ovat nuoret opiskelijat. Kaksi heistä on tavannut vappuna ylioppilaitten kulkueessa, jolloin he selvästikin ovat ihastuneet toisiinsa. Tai ovat alkaneet ainakin tuntea vetoa toisiaan kohtaan. Kolmas hahmoista on järkevämpi ja pulskempi opiskelijamies, joka jo suorittelee tutkintoja. Asetelma tuo mieleen esim. Dostojevskin novellin Pietarin valkeat yöt. Tässä näytelmässä seurataan toukokuista valonhämyistä iltaa Suomen pääkaupungin sykähdellessä. Loppuratkaisu on uskottavan tuntuinen, se on varmaan vedonnut nuoriin katsojiin aikanansa. Nyt luettuna näytelmän vuoropuhelu tuntui ihan teatteriin soveltuvalta. Voisin aivan hyvin katsella tämän jollain näyttämöllä esitettynä. Nimeksi näytelmälle olisi voinut valita jonkin hieman nuorekkaammalla tavalla runollisen, kuten vaikka Pääkaupungin ilta tai Tapahtui vapun jälkeen tai Kevään lumo.
Vihkosen lopussa on lueteltu lyhyin luonnehdinnoin varustettuna lisää vastaanlaisia näytelmiä. Kustannusosakeyhtiö Kirjan Näytelmäkirjastossa kuuluu olleen jo likemmäs kaksisataa valittua tuotetta:
Ne ovat kaikki erikoisen sopivia vähin voimin ja näyttämövarustein toimivien seuranäyttämöiden esitettäviksi. – – – Niissä kaikissa on suhteellisen vähän henkilöitä, ne ovat helposti lavastettavia ja niiden esitys kestää vain noin yhden tunnin.
Mielestäni tässä kuvataan oikein sattuvasti tämäntyyppisten näytelmien tarkoitusta. Ne ovat olleet oman aikansa emmerdaleja ja salatuita elämiä. Viihdettä kansalle aikoina, jolloin ihmiset asustivat maaseudulla, paikkakunnilla, joilta ei välttämättä edes elokuvateatteria löytynyt. Kun alkaa pohtia sitä, että iso joukko ihmisiä pitkälle sotien jälkeenkin osallistui tällaisten näytelmien järjestämiseen ja esittämiseen, puhumattakaan siitä miten monet niitä näytelmiä kävivät katselemassa, rupeaa ymmärtämään miksi teatterit edelleen täyttyvät pääosin vanhemmasta väestä. Teatteri merkitsee heille samaa kuin minunlaiselleni nappulaliigan jalkapalloilijalle merkitsee jalkapallo. Saatan seisahtua hetkeksi katselemaan vaikka nuorten ottelua ohikulkiessani. Teatteria aikoinaan harrastaneille teatteri on imeytynyt elimistöön, he tuntevat sitä kohtaan aitoa veren vetoa. Näinpä sitä aamuhetkillä varhain luettu näytelmä voi herättää paatuneenkin lukijan tajuamaan mitä on oikein lukenutkaan! Tästä syntyisi aikamoinen verranto kaikkiin elämän ilmiöihin, jotka ihmispoloa kiinnostavat ja tuon kiinnostuksen syihin, mutta taidan jättää laajemmat arviot tältä osin tekemäti.
Hauskat lyhykäiset luonnehdinnat vihkosen lopussa kertovat usein näytelmistä yllättävässä määrin. Lukaisemaani näytelmää on kumminkin luonnehdittu melko karusti:
Irma Koskimies: VOIMATTOMAT KÄDET. 1-näyt. näytelmä, rakkausaiheinen. (3 h.)
