Aleksis Kivi (1834 – 1872) kirjoitti
vuonna 1866 näytelmän Olviretki Schleusingenissä. Luin
näytelmästä vuonna 1996 julkaistun, tyylikkäästi toimitetun
laitoksen. Kirjaa somistavat kuvat taiteili Pekka Vuori. Kirjan
lopusta löytyy lyhyt mutta kattava sanasto, jonka avulla lukija voi
selvittää Kiven käyttämiä vieraskielisiä lausahduksia,
sotilasslangia ynnä muita puolentoista vuosisadan aikana
vanhentuneita ilmaisuja.
Olviretki Schleusingenissä on
sijoitettu tapahtumaan näytelmän kirjoitusvuonna 1866.
Tapahtumapaikka on Schleusingenin kaupunki Saksanmaalla. Näytelmän
henkilöt ovat suurimmaksi osaksi sotilaita, baijerilaisia ja
preussiläisiä, jotka käyvät toisiaan vastaan sotaa Saksan
parhaaksi. Näytelmän tapahtumat kuitenkin keskittyvät oluen
anniskelutiskin (näytelmässä toikan) ympärille. Olut on
sotilaille muodostunut välttämättömyydeksi, mistä osoituksena
Kiven näyttämöohje kuuluu:
Jokaiset,
sekä sotamiehet että kapteeni, ovat tavattoman lihavia miehiä
kovin punertavilla nenillä.
Kyseessä on siis sotilasfarssi.
Toisaalta näytelmässä voi nähdä tietyn samankaltaisuuden juuri
toissapäivänä lukemani Ludvig Holbergin näytelmän Jeppe
Niilonpoika kanssa. Tuon näytelmän esipuheessa mainitaankin
Holbergin komiikan vaikutuksesta mm. Aleksis Kiveen. Samaan
hönkäykseen on minun nyt helppo näytellä isänmaallista ja
todeta, että Aleksis pysyy mielestäni paremmin aiheessa ja
muodostuikin Olviretki Schleusingenissä minulle ihan kelpo
lukukokemukseksi. Tietty kohta Kiven näytelmässä herätti minussa
klaustrofobisia tuntemuksia, jota tosin näyttämöllä voitaisiin
paksuilla pehmusteilla lieventää. (Olen tässä syksyn mittaan
huomannut, miten puolitoista vuotta sitten Turusta hankkimani
välikausitakki on alkanut tuntua ylläni kumipukumaisen kireältä,
niin että kaupoilla käydessä minun on ollut liikuttava reteesti
takki auki.)
Kiven näytelmä (tekstissä osotelma)
vaikuttaa tahallaan näytelmäksi suunnitellulta tarkkoine näytös-
(tekstissä osa) jakoineen ja huojentavine loppuineen. Minään
erityisempänä tutkielmana olvin juonnista ja sen tarkoituksesta
tätä näytelmää voi tuskin pitää, mutta uskoisin sen
ilahduttavan minua näyttämölle saatettuna siinä missä
kirjoitettunakin. Teatteriesityksen taltiointi televisiolle olisi
miehevä kulttuuriteko. Ehkä Saksa-yhteyden kautta voitaisiin anoa
EU-rahoitusta?
Tunnustan tuntevani tiettyä
kanttorinrakkautta tätä näytelmää kohtaan, sillä kerran lausuin
Siilinjärven kirjastossa Aleksis Kiven -päivän tapahtumassa
näytelmään kuuluvan laulun, jossa ylistetään olvia ja sen voimaa.
Liitän tähän laulun lopusta katkelman:
Mitä
huolin
Vaihka
iskis
Taivaan
nuoli
Mailman
halki
Ja
polttais palleroisen maan,
Kuin
mä ja olvi ollaan vaan?
Terve,
ruskee ohranneste,
Terve,
voima kuohuva!
Omalla tavallaan samantyyppisissä
tunnelmissa ovat näytelmässä kaksi juoppohullua sotilasta, Fuchs
ja Max, jotka arvelevat loppunsa jo koittaneen ja odottavat mitä
tuleman pitää. Jumalan viimeisestä tuomiosta esittää
käsityksensä Max:
En
kärmettäkään, vaihka olis se mua sadat kerrat pistänyt, en
vihamiestäni suurimpaa mä syöksis tähän masuuniin, niin miksi
sitten hän tuolla pilvien päällä, jolla tiedän olevan sydämmen
paljon paremman kuin minulla, mielisi sinne viskata minua, joka en
koskaan ole häntä pistänyt, ehdolla en suinkaan, vaan itseänipä
enemmitten pistellyt olen? Sen on hän tekemättä, niin uskon ja
vakavana varron mitä annetaan, ja tähän pääni torkahtaen
kallistan. (Painuu alas)
Elän Maxin kanssa jokseenkin samassa
uskossa.
Kirjassa on 175 sivua ja sen lukemiseen
käytin pari päivää.
Koska tämä vuosi on kohta jo
selvitelty, tahdon toivottaa kaikille Hyvää Uutta Vuotta!