Powered By Blogger

keskiviikko 31. joulukuuta 2014

Aleksis Kivi: Olviretki Schleusingenissä

Aleksis Kivi (1834 – 1872) kirjoitti vuonna 1866 näytelmän Olviretki Schleusingenissä. Luin näytelmästä vuonna 1996 julkaistun, tyylikkäästi toimitetun laitoksen. Kirjaa somistavat kuvat taiteili Pekka Vuori. Kirjan lopusta löytyy lyhyt mutta kattava sanasto, jonka avulla lukija voi selvittää Kiven käyttämiä vieraskielisiä lausahduksia, sotilasslangia ynnä muita puolentoista vuosisadan aikana vanhentuneita ilmaisuja.

Olviretki Schleusingenissä on sijoitettu tapahtumaan näytelmän kirjoitusvuonna 1866. Tapahtumapaikka on Schleusingenin kaupunki Saksanmaalla. Näytelmän henkilöt ovat suurimmaksi osaksi sotilaita, baijerilaisia ja preussiläisiä, jotka käyvät toisiaan vastaan sotaa Saksan parhaaksi. Näytelmän tapahtumat kuitenkin keskittyvät oluen anniskelutiskin (näytelmässä toikan) ympärille. Olut on sotilaille muodostunut välttämättömyydeksi, mistä osoituksena Kiven näyttämöohje kuuluu:

Jokaiset, sekä sotamiehet että kapteeni, ovat tavattoman lihavia miehiä kovin punertavilla nenillä.

Kyseessä on siis sotilasfarssi. Toisaalta näytelmässä voi nähdä tietyn samankaltaisuuden juuri toissapäivänä lukemani Ludvig Holbergin näytelmän Jeppe Niilonpoika kanssa. Tuon näytelmän esipuheessa mainitaankin Holbergin komiikan vaikutuksesta mm. Aleksis Kiveen. Samaan hönkäykseen on minun nyt helppo näytellä isänmaallista ja todeta, että Aleksis pysyy mielestäni paremmin aiheessa ja muodostuikin Olviretki Schleusingenissä minulle ihan kelpo lukukokemukseksi. Tietty kohta Kiven näytelmässä herätti minussa klaustrofobisia tuntemuksia, jota tosin näyttämöllä voitaisiin paksuilla pehmusteilla lieventää. (Olen tässä syksyn mittaan huomannut, miten puolitoista vuotta sitten Turusta hankkimani välikausitakki on alkanut tuntua ylläni kumipukumaisen kireältä, niin että kaupoilla käydessä minun on ollut liikuttava reteesti takki auki.)

Kiven näytelmä (tekstissä osotelma) vaikuttaa tahallaan näytelmäksi suunnitellulta tarkkoine näytös- (tekstissä osa) jakoineen ja huojentavine loppuineen. Minään erityisempänä tutkielmana olvin juonnista ja sen tarkoituksesta tätä näytelmää voi tuskin pitää, mutta uskoisin sen ilahduttavan minua näyttämölle saatettuna siinä missä kirjoitettunakin. Teatteriesityksen taltiointi televisiolle olisi miehevä kulttuuriteko. Ehkä Saksa-yhteyden kautta voitaisiin anoa EU-rahoitusta?

Tunnustan tuntevani tiettyä kanttorinrakkautta tätä näytelmää kohtaan, sillä kerran lausuin Siilinjärven kirjastossa Aleksis Kiven -päivän tapahtumassa näytelmään kuuluvan laulun, jossa ylistetään olvia ja sen voimaa. Liitän tähän laulun lopusta katkelman:

     Mitä huolin
     Vaihka iskis
     Taivaan nuoli
     Mailman halki
Ja polttais palleroisen maan,
Kuin mä ja olvi ollaan vaan?
Terve, ruskee ohranneste,
Terve, voima kuohuva!

Omalla tavallaan samantyyppisissä tunnelmissa ovat näytelmässä kaksi juoppohullua sotilasta, Fuchs ja Max, jotka arvelevat loppunsa jo koittaneen ja odottavat mitä tuleman pitää. Jumalan viimeisestä tuomiosta esittää käsityksensä Max:

En kärmettäkään, vaihka olis se mua sadat kerrat pistänyt, en vihamiestäni suurimpaa mä syöksis tähän masuuniin, niin miksi sitten hän tuolla pilvien päällä, jolla tiedän olevan sydämmen paljon paremman kuin minulla, mielisi sinne viskata minua, joka en koskaan ole häntä pistänyt, ehdolla en suinkaan, vaan itseänipä enemmitten pistellyt olen? Sen on hän tekemättä, niin uskon ja vakavana varron mitä annetaan, ja tähän pääni torkahtaen kallistan. (Painuu alas)

Elän Maxin kanssa jokseenkin samassa uskossa.

Kirjassa on 175 sivua ja sen lukemiseen käytin pari päivää.

Koska tämä vuosi on kohta jo selvitelty, tahdon toivottaa kaikille Hyvää Uutta Vuotta!

tiistai 30. joulukuuta 2014

Ludvig Holberg: Jeppe Niilonpoika


Norjalais-tanskalainen Ludvig Holberg (1684 – 1754) kirjoitti vuonna 1722 ensi kertaa esitetyn näytelmän Jeppe paa Bjerget eller den forvandlede Bonde. Luin näytelmästä suomennoksen, jonka laati V. Tarkiainen. Lukemani teksti oli toinen, korjattu painos vuodelta 1946 ja se oli saanut nimekseen Jeppe Niilonpoika eli talonpojan ihmeelliset seikkailut. Kyseessä on viisinäytöksinen huvinäytelmä. Kirjan alusta löytyy kirjoitus Holbergin elämästä ja näytelmistä. Lopussa on ohjeita seuranäyttämöille näytelmän esittämisestä karsitussa muodossa.

Vaikka Jeppe Niilonpoika nimenä oli minulle tuttu, heräsin tajuamaan näytelmäkirjailija Ludvig Holbergin arvon vasta tänä syksynä, kun onnellisen sattuman kautta osuin kuuntelemaan radiosta 1960-luvulla nauhoitettuna 2-osaisena kuunnelmana hänen näytelmänsä Lapsensaajaiset (Barselstuen, vuodelta 1723). Kuunnelma teki minuun suuren vaikutuksen. Se onnistui kerrassaan herättämään henkiin tanskalaisen maaseudun, jossa vaikutettiin yhä uinuvan menneitten aikojen unessa. Tästä rohkaistuneena ja innostuneena päätin nyt lukaista millainen näytelmä Jeppe Niilonpoika lieneekään.

Kaikki naapurit sanovat, että Jeppe juo, mutta he eivät sano, miksi Jeppe juo; sillä kun minä palvelin kymmenen vuotta sotaväessä, niin en koko sinä aikana saanut niin monta kertaa selkääni kuin nyt saan yhtenä ainoana päivänä tuolta kirotulta naasikalta. Hän pieksää minua ehtimiseen, vouti ajaa minua työhön kuin juhtaa ja lukkari elostelee eukkoni kanssa. Onko sitten ihme, että juon?

Ylläoleva Jepen puheenvuoro löytyy näytelmän ensimmäisen näytöksen kolmannen kohtauksen alusta. Kysymys: miksi Jeppe juo? lienee näytelmän tunnetuin kohta. Jännä kyllä muut kuin Jeppe eivät asiaa niinkään näytelmässä kysele. Jeppe on naimisissa Nillan kanssa. Nilla on tuo edellä olevassa katkelmassa mainittu naasikka, joka antaa miehelleen selkään patukalla, jolle hän on antanut nimen mestari Eerikki. Nillan mielestä Jeppe on unelias laiskuri, joten hän yrittää ojentaa miestään selkäsaunojen avulla. Tästä huolimatta (tai tämän vuoksi?) Jeppe ei osaa pidättäytyä viinaksista vaan lankeaa juopumuksen houkutukseen kerta toisensa jälkeen. Paitsi muistot sota-ajoilta, Jeppeä tuntuu vaivaavan hänen vaimonsa suhde kanttoriin, etenkin kun kanttori suhtautuu Jeppeen ivallisesti.

Edellä olen kuitenkin kuvaillut vasta näytelmän alkuasetelmat, joitten perusteella ainekset huvinäytelmäksi vaikuttavat kyseenalaisilta. Huvinäytelmään sen sijaan viittaa näytelmän tanskankielinen alanimike den forvandlede Bonde. Muodostuuko sitten siltäkään pohjalta erityisen huvittavaa näytelmää? Mielestäni Jeppe Niilonpoika on lähinnä kiinnostava näytelmä, jonka rivien välistä voisi löytää yhtä sun toista asenteellisuutta. Erityisen huvittavana en näytelmää kokenut. Ellei sitten näytelmästänauttija ole hirtehishuumorin ystävä? Saattaa olla, että Holbergin näytelmät avautuisivat toisella tavoin taitavasti dramatisoituina. Ehkä teatterin katsomossa ajatukset eivät kävisi niin analyyttisiksi ja kantaaottaviksi kuin omassa, takakenoon kiinnikasvaneessa nojatuolissa näytelmää lukiessa?

Kirjassa on 59 sivua ja lukaisin sen eilen.

lauantai 27. joulukuuta 2014

Amos Tutuola: Palmuviinijuoppo

Nigerialainen Amos Tutuola (1920 – 1997) kirjoitti vuonna 1946 englanniksi romaanin The Palm-Wine Drinkard and his dead Palm-Wine Tapster in the Dead's Town. Romaani julkaistiin vuonna 1952. Vuonna 1963 ilmestyi Reijo Tuomen laatima suomennos nimellä Palmuviinijuoppo ja hänen kuollut palmuviininlaskijansa kuolleiden kylässä.

Koska en tiedä, en ala lähemmin arvailla millaista juomaa palmuviini mahtaa olla. Ilmeisesti jossain määrin juovuttavaa kumminkin. Heti kärkeen on silti todettava, että tässä romaanissa palmuviini tai juopottelu eivät ole tarinan aihe vaan pikemminkin toiminnan liikkeelle paneva tekijä. Kertoja on itse palmuviinijuoppo, hän lienee varakkaan perheen poika, joka keskittyy elämässään palmuviinin juomiseen. Hänen isänsä järjestää pojalleen mahdollisuuden toteuttaa tätä kutsumustaan lahjoittamalla pojalleen ison palmuviljelmän (560.000 puuta) ja taitavan palmuviininlaskijan hoitamaan vaadittavat järjestelyt. Kaikki on aluksi tosi hyvin, kunnes palmuviininlaskija kuolee. Pojalle koittavat kuivat ajat, mutta hän murtautuu tästä tyhjyyden tilastaan ja päättää lähteä etsimään kuollutta palmuviininlaskijaansa, sillä hän on kuullut, etteivät ihmiset kuoltuaan heti menekään suoraan taivaaseen. Käynnistyy satumainen matka, jolla palmuviinijuoppo saa kokea monet ihmeet ja kummat. Tahattomalle lueskelijalle kummat saattavat näyttäytyä vieläkin ihmeellisempinä.

Minun oli pakko kurkistaa olisiko Wikipedia saanut selvitettyä tämän mystisen teoksen taustoja ja aihelmia tarkemmin. Wikipedian artikkelissa arveltiin teoksen pohjautuvan jotenkin jorubojen kansanuskomuksiin. Samoilla linjoilla oltiin kirjan takakannessa. Lienee siis uskottava näin olevan. Kuitenkin näissä tarinoissa näytettiin suunnistavan sentapaisessa kuvitelmien ja uskomusten maastossa, joka toi minun mieleeni milloin Odysseian, milloin paroni von Münchhausenin ja jopa kotoisen Kalevalamme. Etsiessään juomanlaskijaansa palmuviinijuoppo joutuu suorittamaan mahdottomalta tuntuvia tehtäviä, joista hän selviytyy neuvokkuutensa avulla. Kerronta on tarinoivaa, tuntuu kuin lukisi ylöskirjoitettua sadunkertojan puhetta, joka pulpahtelee vaikeasti tulkittavia ja paikoin ristiriitaisia väittämiä. Näytteeksi pieni katkelma, jossa pohditaan jatkaako matkaa vai ei:

Mennä takaisin oli vaikeampaa ja mennä eteenpäin oli vaikeinta, joten lopulta päätimme lähteä jatkamaan matkaa.

Romaanin tyylistä vielä semmoista, että takakansi mainitsee surrealismin. Tätä kautta voi tietysti lähteä haarukoimaan kirjoittajan tarkoituksia hänen ”hämätessään” lukijaa kansanomaiseen puhekielisyyteen viittaavalla kerronnallaan. Mihin tämä haarukointi sitten johtaa, ainakaan minua ei paljon mihinkään, mikä sopinee yhtä hyvin surrealistisen kuin sadunomaisen tekstin tulkintaan. Hämäryys, joka pitkin syksyä on ympäröinyt meitä, ei tämän kirjan myötä minun osaltana hälvennyt. Luultavasti tämä ei siis olekaan viimeinen luettavani juopottelukirjallisuuden saralta.

Kirjassa on 137 sivua. Aloitin lukemisen ennen joulua, jatkoin tapanina ja saattelin sen loppuun tänä aamuna.

maanantai 22. joulukuuta 2014

Korkea veisu


Raamatun vanhan testamentin teksti Korkea veisu etsiytyi luettavakseni miellyttävän sattuman kautta. Löysin sen tilapäisen kirpparin poistopöydältä ilmaisena. Vuonna 1968 julkaistun teoksen on kuvittanut tšekkoslovakialainen Arnošt Paderlík. Mahdollisesti kuvitus on valmistunut jo aiemmin. Kuvat esittelevät nuoren naisvartalon alastomuuden kauneutta. Teksti, Salomon korkea veisu, on XI yleisen kirkolliskokouksen v. 1933 käytäntöön ottama suomennos. Kirjan kuvauksen mukaan Korkea veisu tunnetaan myös nimellä Laulujen laulu. Nimi mahtaa olla peräisin Raamatun latinankielisestä versiosta, jossa sitä kutsutaan nimellä Canticum canticorum. Tekstin alkukieli on heprea. Kirjassa kerrotaan, että mahdollisesti Korkea veisu olisi alkujaan maallista tekstiä, joka sittemmin on kohotettu ensin juutalaiseen uskonnolliseen käyttöön ja sittemmin myös kristittyjen Raamattuun.

Olin halunnut tämän tekstin luettavakseni erillisenä kirjana, sillä kerran satuin näkemään elokuvan Nainen ikkunassa (The Woman in the Window), Fritz Langin ohjaus vuodelta 1944, pääosassa Edgar Robinson. Wikipedia muuten paljasti minulle, että Robinson oli alkujaan Romanian juutalainen. Elokuvassa Robinson esittää naimisissa olevaa miestä, joka menee klubille juomaan muistaakseni konjakkia ja ottaa samalla kirjahyllystä lueskeltavakseen kirjan The Song of Songs. Lähtiessään klubilta hän kohtaa kohtalokkaan naisen ja elokuvan seikkailu alkaa. Elokuvasta löytyy wikipediasta oma artikkeli täysin ansaitusti. Ajattelin elokuvaa katsellessa, että olisi tosi kiva omistaa tuollainen Raamatun yksittäisestä tekstistä valmistettu kirja. Ja nyt mä sen omistan ja luin sen pois kuleksimasta olohuoneen sohvalta ennen joulua.

Kirjan tekstissä ylistävät toisiaan mies ja nainen, mies ja vaimo, tai toisinaan morsian. Joistakin kohdista tulee se vaikutelma, että vaimoja miehellä saattaa olla useampiakin, mutta tämä olisi nyt se lempivaimo. Valitettavasti maailma toimii usein niin, että halutulla miehellä saattaa olla useampia naissuhteita. Minusta asia voisi olla kyllä päinvastoinkin.

Pääpaino näissä lauluissa on kaunopuheisessa, ettemme sanoisi, runollisessa rakkaimman ylistämisessä. Aika mielikuvituksellisia vertauksia rakkaimman kauneudesta esitetään. Nykylukijan asiaa tarkastellessa pahiten mennään metsään, kun lauluissa puhutaan Libanonin tuoksusta. Tällä viitattaneen setripuitten tuoksuun. Kuten tiedämme on setrimetsät jo aikoja sitten kaadettu nurin ja väsätty laivojen mastoiksi ja ties miksikä muuksi rakennusmateriaaliksi. Sellainen on ihminen. Nykyaikaan liittyvät ajatukset Libanonin tuoksusta eivät myöskään tunnu houkuttelevilta, mieleen tulevat Israelin alueelle suuntaamat kostoiskut.

Mutta kauneutta laulut tietenkin kuvastavat omalla tavallaan. Ne kertovat oman maailmanaikansa sanoin sitä samaa tarinaa, jota edelleenkin saa ehtimiseen kuulla vähän joka puolelta. Sillä rakkaus on väkevä kuin kuolema, eivät suuret vedet voi rakkautta sammuttaa. Minä hain lauluista ihan tahallani sellaista mainintaa, jossa rakkaus vertautuisi viiniin, sen humalluttavaan vaikutukseen. Parhaiten sopivalta tuntui seuraava kohta:

Ja olkoon suusi kuin jalo viini.”
”Viini, joka helposti valahtaa rakkaaseeni
ja kostuttaa nukkuvien huulet!

Lainausmerkit viitannevat vuoropuheluun, kenties vuorolauluun, jossa laulaja jatkuttaa edellisen luomaa illuusiota omalla laulullaan. Vähän niinkuin Kalevalassa.

Huomiotani kiinnitti tässä pikku katkelmassa viini, joka kostuttaa nukkuvien huulet. En teidä mitä sillä lie tarkoitettu, mutta minulle tuli mieleen eilen loppuun lukemani Venedikt Erofejevin romaani Moskova – Petushki. Siinä lukijalle tarjoillaan tosi tai keksitty mielikuva saksalaisesta runoilijasta ja näytelmänikkarista Schilleristä. Romaanissa väitetään Schillerin kirjoittaneen näytelmiä siten, että hän istuutui kirjoittamaan ja kaatoi itselleen pikarillisen shampanjaa. Kirjoittaessaan ensimmäisen näytöksen hän joi shampanjapikarillisen, kaatoi itselleen uuden ja taas hän kirjoitti näytöksen juoden shampanjansa ja tätä rataa, kunnes viisinäytöksinen murhenäytelmä tuli valmiiksi. Erofejev myös kertoo Anton Tšehovin sanoneen viimeisiksi sanoikseen: ”Minä kuolen...kaatakaa minulle shampanjaa.” Aina tuolloin tällöin kuulee kerrottavan, että taiteilijat ovat vain oman alitajuntansa instrumentteja, että he lankeavat loveen shamaanien tavoin ja antavat tarinoitten pulputa jostain syvistä syövereistä. Tätä mielestäni kuvasi myös australialainen lauluntekijä Nick Cave elokuvassa 20.000 Days on Earth. Venäläinen Andrei Makarevitsh taas tuumii kirjassaan Kiehtova päihdeoppi, että toisen ja kolmannen votkaryypyn välillä ryyppyporukka virittyy harmoniaan maailman kanssa. Terhi Rannelan novellikokoelman Yhden promillen juttuja ainoassa novellissa, jossa alkoholin käytöstä oli havaittavissa hyötyä, ujo poika uskaltautuu tanssimaan kauniin tytön kanssa. Alkoholi osoittautuu kohtuudella nautittuna aineeksi, joka nostattaa ihmisolennon pieneksi hetkeksi enkelimäiseen lentoon jalat tukevasti irti maasta. Tämä lieneekin se mitä alkoholin nauttimisella tavoitellaan. Hetki taivaallisen hyvää oloa. Se on kuitenkin vain hetki, jonka jatkuvasta tavoittelusta syntyy riippuvuus.

Ehkä tähän lopuksi muutama sananen Korkeasta veisusta. Ainakaan se kirjana ei ole tylsistyttävän pitkä. Sivuja on vain 72 + 3. Niistäkin noin puolet kuvasivuja ja tekstin osuus saattaa paikoitellen olla vain pari vajaata riviä sivulla. Meidän perheraamatussamme kyseinen teksti on kuuden sivun mittainen. Tämän tekstin laatiminen kesti kauemmin kuin kirjan lukeminen. Kuvat, jotka siis pääasiassa kuvaavat nuoren naisen alastomuuden kauneutta, antavat tekstiin omia lisäsävyjään, aistillinen puoli korostuu. Kristillisesti tämä teksti saatetaan käsittää vertauskuvallisena kuvauksena Kristuksen ja hänen seurakuntansa välisestä rakkaudesta. Mikäpä siinä.

sunnuntai 21. joulukuuta 2014

Venedikt Erofejev: Moskova – Petushki


Neuvostoliittolainen Venedikt Erofejev (1938 – 1990) on merkinnyt romaaninsa Moskova – Petushki loppuun päiväyksen Kaapelitöissä Sheremetjevossa vuoden 69 syksyllä. Oletan, että romaani on kirjoitettu valmiiksi tuolloin. Venäläisillä kirjaimilla kirjan nimi on Москва – Петушки. Luin romaanin Esa Adrianin alunperin vuonna 1990 julkaistuna suomennoksena.
Lienee tai ei syytä huomauttaa, että kyseessä kukaties on kirjan toisen painoksen mukainen suomennos. Kirjan alusta löytyvänTekijän huomautuksen mukaan kirjan ensimmäinen – yhden kappaleen painos meni kaupaksi nopeasti. Sen osalta kirjailija kertoo saaneensa huomautuksia yhden, puolentoista sivun pituisen lukukappaleen sisältämistä rivouksista, jotka hän myöhemmistä painoksista on poistanut. Näin siistittynä kyseinen lukukappale sisältää vain yhden lauseen:

Ja otin huikan heti.

Moskova oli Neuvostoliiton pääkaupunki. Romaanin alussa minäkertoja, joka on myös nimeltään Venja Erofejev, on Moskovassa. Petushki on pienempi paikka 125 kilometriä Moskovasta Petushkiin päin. Venjalla on krapula ja hän on aikeissa matkustaa Petushkiin junalla. Kyseessä lienee sähköjuna, joka pysähtelee pienillä asemilla paitsi Esinossa.

Kertojaminä Venja tai hellyttelevämmin Venitshka on parkkiintunut tapajuoppo. Hän harkitsee kyllä mitä ottaa, mutta paremman puutteessa on valmis ottamaan mitä vain on saatavilla. Matkan ajaksi hän valitsee juomikseen kaksi pulloa kubanskajaa ja kaksi pulloa rossiiskajaa, jotka kuulostavat viinoilta. Lisäksi hän valitsee vielä pullon väkevää roseeta sekä pari voileipää.

Kuten sanottu Venja on mietteliäs mies. Tai ehkä sitä ei vielä tässä sanottu, mutta nyt sen tiedätte. Kyseessä on myös lukenut mies, sen huomaa heti kohta. Romaanissa nousevat pohdintaan Schiller ja Goethe, Tsehov ja Hegel. Lisäksi lukuisat viittaukset antiikin taruihin vahvistavat oppineisuuden vaikutelmaa. Kristinuskon kertomukset ovat jättäneet leimansa Venjan ajatteluun. Talita kuum, Mene mene tekel ufarsin ja Lama sabaktani tulevat kuin apoteekin hyllyltä. Puheenparsiksi ja väsähtäneen naurun aiheiksi väljähtyneet poliittiset iskulauselmat pulppuavat myös esiin. Rapaan ovat painumassa niin Beetlehemin tähti kuin punainen tähtikin. Venitshka kykenee käymään keskusteluja taivaan asujaimien kanssa ja yhtä sujuvasti hän harjoittaa riitelyjä sydämensä ja järkensä välillä. Laitan tähän katkelman kirjan loppupuolelta. Ei haittaa mitään vaikka se on loppupuolelta, sillä kirjassa matkataan sananmukaisesti samaa rataa kaiken aikaa:

Ja kaaduttuani, Herra, antauduin heti unikuvien ja laiskan unisuuden väkevän virran vietäväksi. Voi ei! Taas minä valehtelen! Jälleen valehtelen Sinun kasvojesi edessä, Herra! Minä en valehtele, vaan minun muistini valehtelee! Minä en antautunut virran vietäväksi heti vaan ensin haparoin taskustani avaamattoman kubanskajapullon ja kulautin siitä viisi tai kuusi kertaa – ja vasta sitten nostin airot ja antauduin unikuvien ja laiskan unisuuden väkevän virran vietäväksi...

Kirjassa on 166 sivua. Lueskelin sitä jonkin aikaa, en muista tarkalleen montako päivää. Kirjoittajana Erofejev on harjaantunut ammattilainen, hänen tekstinsä tekee ihmeellisiä ilmalentoja ja viihdyttää lukijaansa monipuolisesti. Lopusta en tykännyt.

tiistai 16. joulukuuta 2014

Nick Cave: Bunny Munron kuolema

Australialainen muusikko ja lauluntekijä Nick Cave sai vuonna 2009 julkaistua romaaninsa nimeltä The Death of Bunny Munro. Kirja ilmestyi vuonna 2010 Jukka Jääskeläisen suomentamana nimellä Bunny Munron kuolema.

Romaani on jaettu kolmeen lukuun: Pelimies, Myyntimies ja Kuollut mies. Päähahmo Bunny Munro on edustaja, joka kulkee kaupittelemassa kauneudenhoitotuotteita asiakasluettelossa mainituille naisasiakkaille. Hän hakee rentoutusta alkoholista, tupakoi ja käyttää satunnaisesti muitakin päihteitä. Hänen varsinainen riippuvuutensa kohdistuu kuitenkin seksiin. Bunny unelmoi naisista jatkuvasti, työssään hän asettautuu asiakkaittensa unelmoinnin kohteeksi, mieheksi, joka osaa hommat. Ja Bunny tosiaankin on naisten mieleen, sen hän on tajunnut jo nuorena poikana. Hänessä on vetovoimaa, joka saa hänet kuvittelemaan itsensä kaikkivoipaiseksi. Hän sanoo pystyvänsä myymään vaikka polkupyörän barracudalle. Bunnyn erityisenä unelmoinnin kohteena ovat nimeltä mainitut tunnetut valokuvamallit sekä australialainen naislaulaja Kylie Minogue, johon liittyen seuraava pikku katkelma:

Kun Bunny kääntyy Church Roadille, tiskijukka puhuu yhä Kylien kultalameisista mikrohousuista – että niitä säilytetään Australiassa jonkin museon lämpötilasäädellyssä holvissa ja että ne on tiettävästi vakuutettu kahdeksasta miljoonasta dollarista (suuremmasta summasta kuin Torinon käärinliinat).

Bunny on naimisissa. Hänen vaimonsa Libby raahautuu kotona lääkityksen voimin ahdistuksesta toiseen eikä kykene erityisemmin huolehtimaan pariskunnan yhteisestä lapsesta, yhdeksänvuotiaasta Bunny Juniorista. Sukupolvien ketjulla on tarinassa oma merkityksensä, myös Bunnyn isä on nimeltään Bunny. Tärkeään osaan kirjassa nousee lähes heitteille jäävä poika, Bunny Junior. Hänen ajatustensa kautta tarinan kulkua saadaan paikoitellen rauhoitettua. Bunny itse on turmion tiellä, hänen alamäkensä sisältää monenmoista porsastelua ja röykytystä.

Minun piti todella psyykata itseäni, että löytäisin jonkinlaisen moraalisen selityksen sille mitä kirjassa kerrottiin. Koetin ajatella, että kyseessä on satiiri meidän seksin kyllästämästä ajastamme. Lukeminen eteni hitaasti. Öisin näin outoja, painostavia unia. Romaanin loppuun on onneksi sepitetty vapahdus sekä Bunny Munrolle että lukijalle.

Kirjassa on 238 sivua ja lukemiseen kului aikaa noin viikko.

keskiviikko 10. joulukuuta 2014

Andrei Makarevitsh: Kiehtova päihdeoppi

Vuonna 2005 julkaistu kirja Занимательная наркология sisältää Andrei Makarevitshin, tunnetun venäläisen lauluntekijän ja suositun Mashina Vremeni -yhtyeen pitkäaikaisen johtohahmon, ajatuksia alkoholista ja muistakin päihteistä. Kirja on jaettu lukuihin, joissa käsitellään eri alkoholilaatuja ja muitakin alkoholinkäyttöön liittyviä ilmiöitä. Jokseenkin jokaisen luvun lopusta löytyy lääkäri Mark Garberin laatima kommenttiosuus, jossa hän tutkii kutakin Makarevitshin puhtaan omakohtaisesti käsittelemää aihetta historian ja lääketieteen näkökulmasta. Näin ollen kirjalla on oikeastaan kaksi kirjoittajaa enkä tahdo väittää, että kaikki mielenkiintoiset jaksot sisältyisivät yksinomaan Makarevitshin osuuksiin. Kirja ilmestyi suomeksi vuonna 2013. Suomennoksen laati Veli-Pekka Makkonen, tosin luvun Vodkasta, joka ilmestyi jo vuonna 2008 Idäntutkimus-julkaisussa, suomensi Toimi Huttunen.

Vaikka kirja saattaakin lukeutua etupäässä viihdekirjallisuuteen, löytyy sen ennakkoluulottoman pohdiskelevasta asenteesta myös rutkasti aineksia kulttikirjaksi asti. Makarevitsh korostaa, ettei hän kirjoita alkoholismista vaan alkoholin nauttimisesta:

Tiedättekö mikä erottaa juopon alkoholistista? Juoppo tietää, että juopotellessaankin hän ikään kuin iloitsee. Ja iloitseekin.
Alkoholisti muistelee, että iloa on joskus ollut. Ja ryyppää sen odotuksessa. Mutta sitä ei ole. Ja jatkaa ryyppäämistä. Turhaan! Jatkaa ja jatkaa. Ei mitään! Sairaala, lääkärien hyiset kädet, onania, kuppa, kuolema.
Tajuatteko, mihin viittaan?

(Vodkasta)

Alkoholin nauttiminen näyttäytyy Makarevitshin puheenvuoroissa sosiaalisena tapahtumana, juhlahetkenä, estojen poistajana tai ihan vain aterian yhteydessä nautittaessa.

Lääkäri Garber taas kertoo, että ihmisen elimistö valmistaa luontaisesti itsekin alkoholia. Elimistö pyrkii pitämään alkoholitason matalana. Joissakin tilanteissa tasot saattavat kuitenkin nousta ilman alkoholin juomista. Esimerkkinä tällaisesta Garber mainitsee syvämietiskelyn, joka hänen mukaansa johtaa syvään rentoutumisen tilaan. Garber korostaa tästä huolimatta niitä vaikutuksia, jonka transsiin johtavat rytmiset ääniaallot saavat ihmisolennossa aikaan. Minulle juohtui tästä mieleeni muinainen työtoverini, joka yhdessä lopputilirahoja ryypätessämme kertoi diskomusiikin saavan hänellä joka solun sykkimään. Minä kavahdin tuolloin diskomusiikin tahdissa sykkiviä soluja, mutta tämän kirjan mukaan asiassa voi olla jotain perää.

Hämmästyttävä ja kiehtova on luku Sovellettua magiaa, jossa Makarevitsh kuvaa alkoholia käyttäessä aikaansaamiaan sääolojen muutoksia. Makarevitsh arvelee kyenneensä torjumaan hirmumyrskyn Japanissa ryyppäämällä keskittyneesti isomman porukan kanssa. Lääkäri Mark Garber, joka itsekin osallistui tähän hirmumyrskyn torjuntaan, vahvistaa, että pilvet todella hajaantuivat. Syitä hän ei käy arvailemaan. Joka tapauksessa Garberkin yhdistää mielellään taiteellisen luovuuden muinaiseen shamanismiin, johon taas kuului erilaisten päihdyttävien aineitten käyttö.

Kirjan lopuksi Makarevitsh käsittelee huumausaineitten käyttöä. Garber on perehtynyt tähän asiaan lääketieteen näkökulmasta hyvinkin ennakkoluulottomasti ja mainitsee kalifornialaisista tutkijoista, jotka ovat löytäneet epäfarmakologisia menetelmiä tietoisuuden muutoksien ja laajenemisen aikaansaamikseksi. Ajatus näissä lienee se, että kun elimistö asetetaan fyysisesti uudenlaiseen tilaan erilaisen rasituksen tai virikkeiden kautta, elimistö itse muuttanee omaa kemiaansa tilanteen mukaiseksi. Garber kirjoittaakin:

Kaikilla huumeilla on vastineensa elimistössä.

Kirjassa on 115 sivua ja lueskelin sitä muutaman päivän.

sunnuntai 7. joulukuuta 2014

Dan Fante: Moottorisahasäkeitä

Amerikkalainen kirjailija Dan Fante on kirjoittanut myös runoja, joita on julkaistu teoksessa Kissed by a Fat Waitress. Lukaisin näistä runoista poimitun, Kari Aartoman suomentaman kokoelman Moottorisahasäkeitä, joka ilmestyi vuonna 2009.

Dan Fante vaikuttaa olevan kirjallisena hahmona verrattavissa Charles Bukowskiin. Fanten minämuotoisissa runoissa esiintyy kirjailijahahmo, joka on ryypännyt ja jolla on ollut lukuisia naissuhteita (ja on tilaisuuden tullen edelleenkin!), mutta joka nyttemmin on lopettanut juomisen AA:n avulla ja viettää perhe-elämää rakastamansa naisen ja parivuotiaan poikansa kanssa. Myös kirjailijan isä on ollut viinaanmenevä.

Runojen kirjailija kohtaa menneen elämänsä hahmoja joko suoraan muistojensa kautta tai tapaamisten tai kuolinsanomien esiinnostamien ajatusten teitse. Kirjailijana hän myös kirjoittajaa kirjailijana olemisen iloista ja kiroista. Jälkimmäisten runojen kautta Fante on mielestäni hauskimmillaan. Wanna-be- kirjailijat ”kostavat” kirjailijalle hänen menneet pahat tekonsa lähettämällä kuuluisuuden luettavaksi monisatasivuisia sepustuksiaan. Erityisesti näitten runojen kautta kokoelman sävy näyttäytyy paikoin pääasiassa viihdyttävänä. Tosin viihdyttävyys näyttäytyy verrattain usein kokoelman muissakin runoissa. Vaikutelmaa tukee se, etteivät runot yleensä ole vaikeaselkoisia. Päinvastoin, ne tuntuvat päiväkirjamaiselta proosatekstiltä, helmiltä viimeaikojen tapahtumista. Sikäli kokoelman nimi Moottorisahasäkeitä saattaa johtaa lukemista harkitsevan harhapoluille.

Kokoelman runot sisältävät niin paljon todentuntua, etteivät ne ihan täysin voi keksittyjäkään olla, vaikka runoilija joskus sellaisen mahdollisuudesta huomauttaakin. Niin tai näin, monet kohdat vetosivat minun tunteisiini ja kokemuksiini. Veljesten muistot isästä voivat olla hyvinkin erilaisia. Joskus syitä eroihin ei voi selvittää, ihmiset ovat yksilöitä eivätkä vuodetkaan ole veljeksiä, he-heh. Toisinaan voi myös käydä niin, että jokin tapahtuma tuo yllättävällä tavalla esiin vanhoja muistoja, entisen, edesmennyt ystävä voi äkkiä muistua mieleen ja herättää voimakkaan kaipuun. Puhumattakaan viesteistä, joissa kerrotaan ystävän kuolemasta. Antaakseni Fanten puhua puolestaan, liitän tähän pätkän runosta Vihoviimeinen puhelu :

mutta jumalauta Tommy, perkeleen jätkä, jätit minut
ja meidät tänne tällä tavoin, vittu mitä haaskausta
ei edes uutta runoa yöpöydällä tai puhelinviestiä
ei yhtikäs mitään
vain tyhjiä reseptipilleripurkkeja ja yrjöä
ja tiukasti suljetut verhot pimeässä huoneessa
ja likaiset petaamattomat lakanat

Kirjassa on 61 sivua. Sen lueskeluun meni pari päivää ja muutama välipäivä.

tiistai 2. joulukuuta 2014

Terhi Rannela: Yhden promillen juttuja


Terhi Rannelan nuorille lukijoille suunnattu kertomuskokoelma Yhden promillen juttuja sisältää viitisen sivua pitkiä tarinoita liittyen nuoriin ja alkoholinkäyttöön. Kirja on varsin tuore, vuodelta 2012.

Kirjaa suositellaan sen alkulehdillä niille, joilla on voimaa vastustaa ryhmäpainetta. Jätän kunkin itsensä pohdittavaksi, sopiiko se silloin somettajille. Lisäksi tarinoita kehotetaan nauttimaan kohtuudella, korkeintaan 5 – 7 annosta kerralla. Minähän se tietysti huitaisin kaikki yhden päivän aikana. Syynä oli haluni lukea aiheesta useampia kirjoja. Mitään sen kompulsoorisempaa asiaan ei kohdaltani sisältyne.

Alkoholi on minulle tuttu tuote, tosin nyt ajattelin pitää adventtipaastoa alkoholinkäytön osalta. Kotikaljaa (2,2 %) aion kyllä nauttia.

Koska kirjan kohderyhmänä on nuoriso ja aiheena nuorison suhtautuminen päihteitten käyttöön, on aikuisen kirjoittajan ollut syytä omaksua tarinoihin hyveen poluille ohjaava perusvire. Muutoinhan kirjan sanomasta olisi voinut vaikka kehkeytyä päihteiden käyttöön yllyttävä! Vaikka tarinoitten sävy onkin varsin kielteinen päihteitä kohtaan, ei räväkkyydestä silti ole tingitty. Nuorisolle sattuu ja tapahtuu ja saattaa sattua vielä pitkäänkin. 

Kirjan kahdeksastatoista tarinasta (joista yksi on kolmeosainen) oikeastaan vain yhdessä löydetään myönteinen pointti alkoholinkäyttöä kohtaan. Saattaa olla, että joku nuorempikin lukija alkaa tuumailla miksi ihmiset sitten käyttävät alkoholia ylipäätään?

Mielikuvituksen puutteesta kirjoittajaa ei voi syyttää. Tarinat eivät toista toisiaan vaan jokaiseen on löydetty uusi lähestymistapa. Lisäksi kerrottu vakuuttaa minut uskottavuudellaan. Alkoholismia kotioloissa pariltakin kulmalta seuranneena koin teksteissä paljon tuttua. Erityisen koskettava oli tarina, jonka nimi oli Huoneentaulu irtileikattavaksi: Kuinka jaksaa täysi-ikäiseksi alkoholisti-isän kanssa. Siitä tähän loppuun pieni katkelma:

Kun isäsi saa viikoittaisen raivokohtauksensa ja vitut, saatanat ja perkeleet lentävät ympäri taloa kuin laukaukset, älä suotta korota ääntäsi. Sinä olet mykkä pikkutyttö, jota nalle lohduttaa.

Kirjassa on 110 sivua ja lueskelin sitä tämän päivän.

sunnuntai 30. marraskuuta 2014

Teeman elokuvafestivaali 2014

Tänä vuonna jouduin ottamaan Yle Teema -kanavan elokuvafestivaalin vähän rennommin. Syitä löytyisi, mutta eihän sitä kaikkea nyt netissä. Festivaali käynnistyi keskiviikkona, jonka jätin kokonaan väliin. Ensimmäinen elokuva, jonka katselin livenä oli perjantaina esitetty Blue Valentine (ohjaus Derek Cianfrance vuodelta 2010). Elokuva ei ollut kovin kummoinen. Tulipahan katseltua.

Torstain ohjelmistoon kuuluneen Tohtori Caligarin kabinetin  katselin lauantaiaamuna. Elokuva on Robert Wienen ohjaus vuodelta 1920. Täytyy sanoa, että on hyvä elokuva! Juoni on aika ennalta-arvattava, mutta minua kiehtoivat erityisesti elokuvan lavasteet, jotka suorastaan hönkivät katsojan silmille psykologisen vihjailevasti. Minusta tämä studiossa kuvattu, teatterimaisesti lavastettu ja näytelty elokuva on erinomainen todiste siitä, että elokuva voi aivan kernaasti olla filmattua teatteria. Vai onko Teillä jotain teatteria vastaan? Minusta sanottava on tärkeintä. Jos elokuvalle valittu tyyli ei miellytä katsojaa, ei syytä tarvitse välttämättä etsiskellä elokuvasta.

Käytyäni metsässä päiväkävelyllä katselin Yle Areenalta Aki Kaurismäen vuonna 2013 valmistuneen lyhytelokuvan Bluesia Pieksämäen asemalla. Juice yhtyeineen esitti vuoden 1988 konsertissaan musiikkia ja laulantaa. Tämä liittyi varmaankin festivaalin eka päivänä esitettyyn musiikkia sisältäneeseen elokuvaan, jota en katsellut.

Lumikki, ohjaajana Pablo Berger, on espanjalainen elokuva vuodelta 2012. Kyseessä on hieno ja omaperäinen tulkinta kaikille tutusta satuaiheesta. Espanjalaisversiossa Lumikin isä on arvostettu härkätaistelija. Isän ammatti muodostuu tärkeäksi myös tyttärelle. Elokuva sisältää erilaisia silmäniskuja katsojan viihdyttämiseksi, kuten uuden vuosituhannen mustavalkoiselta mykkäelokuvalta voi odottaakin.

Katseeseen kätketty  on argentiinalainen murhamysteeri, ohjaajana Juan José Campanella, valmistumisvuosi 2009. Katselin sen vaimon kanssa yhdessä saunan jälkeen lauantaina. Vaimo tykkäsi elokuvasta kovasti eikä se minustakaan hupsumpi ollut. Erityisesti sivuosan Pablo-hahmo oli renttumaisen sympaattinen.

Stanley Kubrickin Hohto (vuodelta 1980) katseltiin illan päätteeksi. Siitä oli kyllä parikymmentä minuuttia ennättänyt mennä edellistä elokuvaa katsellessa, mutta mitäs pienistä, onhan tuo nähty. Kävimme elokuvan aikana keskustelua elokuvasta ja sen kohtauksista. Lopuksi katselimme muitten katsojien mielipiteitä.

1. adventtisunnuntai käynnistyi elokuvalla This Must be the Place. Elokuvan ohjasi Paolo Sorrentino ja se on vuodelta 2011. Yhtä sun toista juttua siinä käytiin läpi ja päädyttiin kotikadulle. Ihan ok.

Sitten katselin Rukalta naisten hiihtelyä.

Hiihtojen jälkeen oli minulla katseluvuorossa Jean-Luc Godardin vuonna 1965 ohjaama elokuva Hullu Pierrot. Sitäkään en ollut aikaisemmin nähnyt, mutta nyt olen nähnyt. Olen myös luultavasti nähnyt sen mitä Godardilta haluan nähdä.

Ovatko pitkät ihmiset onnellisia? kysyttiin animoidussa dokumenttiohjelmassa, jonka oli rakennellut Michel Gondry vuonna 2013. Hän haastatteli ohjelmassa Noam Chomskya. Seurasin tarinointia sieltä täältä, saattaa olla, että jonain päivänä katselen ja kuuntelen vähän tarkemmin.

F. W. Murnaun vuonna 1927 ohjaama elokuva Auringonnousu  kertoo avioliittokriisistä. Elokuvan nimi on jokseenkin enteellinen. Elokuva itse sisältää hyviä ja vähemmän onnistuneita jaksoja, joista hyvät taitavat päästä voitolle.

Festaavaalin lopuksi katselin iranilaisen avioliittokriisin kuvauksen nimeltä Nader ja Simin: ero. Ohjaajana Asghar Farhadi, valmistumisvuosi 2011. Erittäin realistinen vaikutelma, hieno ja tuskaisen sekoittunut ongelmien vyyhti purkautuu ja sotkeutuu lisää. Mainiota näyttelyä, vakuuttava käsikirjoitus.

Festivaalilla esitettiin toki muitakin elokuvia, mutta nämä harvat tuli vilkaistua. Talteen näistä hienoista elokuvista taidan säästää vain Lumikin, koska vaimoni ei sitä nähnyt ja uskon hänen pitävän elokuvasta.

perjantai 28. marraskuuta 2014

Marja-Liisa Pynnönen: Siirtolaisuuden vanavedessä

Marja-Liisa Pynnösen laatima, vuonna 1991 julkaistu teos Siirtolaisuuden vanavedessä  on alaotsikkonsa mukaisesti Tutkimus ruotsinsuomalaisen kirjallisuuden kentästä vuosina 1956 – 1988. Kirja on Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia nro 542.

Kirjan mukaan suomalaisia on muuttanut Ruotsiin 1900-luvulla erityisen paljon viime sotien jälkeen. Suomalaisten muuttoaalto oli huimimmillaan vuosina 1969 – 1970. Kaikkiaan Ruotsiin muutti sotien jälkeen noin 400000 suomalaista, joista osa oli ruotsinkielisiä. Viidennes suomalaisista on myöhemmin palannut takaisin Suomeen. 

Tutkimuksen aiheena on suomalaisten siirtolaisten kirjallisuuden harrastus Ruotsissa. Erityisenä tutkimusalueena on siirtolaisten itsensä tuottama kirjallisuus ja sen välittämä kuva elämästä uudessa maassa. Oman mainintansa saavat myös Suomessa asuvien kirjailijoitten siirtolaisaihetta käsittelevät teokset. 

Vuonna 1975 perustettiin Ruotsin Suomalaisten Kirjoittajien Yhdistys (RSKY). Yhdistyksen sanomaa alkoi levittää lehti nimeltä Liekki, ruotsiksi Lågan. Samana vuonna sai alkunsa myös RSKY:n kustantamo Finn-Kirja edesauttamaan ruotsinsuomalaisen kirjallisuuden julkaisemista. Vuonna 1976 julkaistiin ensimmäinen Finn-Kirjan kustantama teos, runoantologia 22 ruotsinsuomalaista runoilijaa. Runot ovatkin olleet suomalaissiirtolaisten tärkeä oman itsensä ilmaisemisen keino. Finn-Kirja kustansi runojen lisäksi mm. romaaneja, novelliantologioita, äidinkielen oppikirjoja ja lastenkirjoja. Rahoitus haalittiin kasaan suurelta osin valtionapuina, pääasiassa Ruotsista. Monet kirjoittajat siirtyivät sittemmin julkaisemaan tekstejään omakustanteina. 

Suomalaiset siirtolaiskirjailijat on esitelty kirjan lopussa omassa tietosanakirjamaisessa osastossaan. Täytyy sanoa, että näitten esittelyjen ja mukaan sijoitettujen näytteitten perusteella löysin eräitä kiinnostavia kirjoittajia, nyt kun vielä löytäisin heidän kirjojaan. Itselläni on mainituista ainoastaan Aappo I. Piipon runovihko Lauluja elämälle, joka sisältää Nils Ferlinin ja Dan Anderssonin runoja Piipon suomennoksina. Muita minua kiinostavia kirjoittajia ovat Hilkka Alm, jonka ruotsiksi kirjoittamat romaanit Värmlannin metsäsuomalaisista olivat muodostuneet Ruotsissa myyntimenestykseksi, joskaan ei valitettavasti Finn-Kirjalle. Ruotsiksi on kirjoittanut myös Antti Jalava, jonka romaanin Asfaltblomman suomensi itse Pentti Saarikoski nimellä Asfalttikukka. Lisäksi kiinnostavilta vaikuttivat ainakin Ritva Enström, Leena Kuisma, Kalervo Kujala, Marketta Salonen, Arja Uusitalo ja Hannu Ylitalo. Myös Esko Korpilinnan kuunnelmia olisi kiva kuunnella.

Monella kirjoittajalla kuuluu siirtolaiskuvauksessa olevan mollivoittoinen, pessimistinen sävy. Minulle syntyy tämän kirjan perusteella sellainen käsitys, että usean siirtolaiskirjoittajan tarkoituksena on ollut oman kirjansa myötä esittää sivistyneellä tavalla protestinsa niistä vaikeuksista, jotka siirtolaisia ovat Ruotsissa kohdanneet. Jotkut ovat suoraan sanoneet haluavansa vaikuttaa kirjoituksillaan. Pynnönen mainitseekin kirjoittajien yhdistävän joskus itseterapiansa sosiaaliseen protestiin. 

Tärkeinä siirtolaiskirjojen ajatuksina nousevat tässä kirjassa esiin se, että siirtolainen seisoo toinen jalka vanhassa, toinen uudessa maassa. Moni siirtolaisena Ruotsiin muuttanut saattaa myös alkuun ajatella, että on syytä sopeutua, muttei sulautua. Nuoremmille sukupolville sulautuminen kotimaahansa käynee luonnollisemmin, joskin juuristaan on ihmisen syytä olla tietoinen.

Eräs tutkimuksen aiheista on ollut lukemisharrastuksen selvittely. Joukkoa ruotsinsuomalaisia on vuonna 1982 pyydetty nimeämään kuukauden aikana lukemansa kirjat. Vuonna 1987 ruotsinsuomalaisia kirjoittajia on pyydetty nimeämään puolen vuoden aikana lukemansa kirjat. Kyselyjen perusteella ruotsinsuomalaisten lukutottumukset eivät erityisemmin hätkäytä. He ovat lukijoina luullakseni verrattavissa Suomessa asuviin lajitovereihinsa. Tosin Ruotsissa asuvat lukevat tietenkin jonkin verran enemmän ruotsalaisia teoksia. Ja nuoremmat ikäluokat lukevat myös muilla kielillä. Tutkimuksessa muuten käytetään tiettyinä vuosina (esim. 1923 – 1925) syntyneistä nimitystä sukupolvi, minusta ikäluokka saattaisi sopia paremmin? Erityisenä huomiona Pynnönen tekee sen, että ruotsinsuomalaiset eivät näy lukeneen suomalaisia modernisteja vaan perinteisempää, realistista tai raportoivaa kuvausta. Sama suuntaus vallitsee myös ruotsinsuomalaisten kirjoittajien omissa teksteissä, joskin eräitä irtiottojakin löytyy.

On jännä havaita, miten systemaattisesti tutkimalla voi löytää yleisiä suuntauksia ihmisryhmistä. Kirjaan sisältyy neljän kirjailijan haastatteluun perustuva kuvaus kustakin kirjoittajasta. Luetusta päätellen olisi vaikea nähdä heidän välillään juuri muuta yhteistä kuin suomalaisuus, siirtolaisuus ja kirjoittaminen. Tutkimuksen avulla kukin heistä voidaan kuitenkin sijoittaa tiettyihin ryhmiin. Yksinkertaisimpia jaotteluja ovat tietenkin sukupuoli ja ikä. Kirjan loppupuolella Pynnönen kuitenkin viisaasti toteaa, että 2000-luvulla ihmisten ryhmittely tähän tapaan käy huomattavasti vaikeammaksi, sillä ryhmien sisällä olevien ihmisten näkemykset saattavat erota toisistaan niin kovin monin tavoin. 

Tässä kirjassa on kaikkiaan nelisensataa sivua, joista luin erityisesti 227 sivua, joilla itse kirjallinen selostus tutkimuksesta on. Lisäksi kirjasta löytyy luettelo ruotsinsuomalaisista kirjailijoista, heidän lukemisistaan kyselyn mukaan, viitteitä ja lähdekirjallisuuden luettelo. Kirjan lukemiseen käytin aikaa tämän viikon.

maanantai 17. marraskuuta 2014

Virikerikas kotiseutuni

 

Hej allesamman!

Koska ihminen ei elä yksin sisäilmasta, kävin äsken ulkoilemassa. Viikonloppuna ulkoilu jäikin siihen, että perjantaina vein vaimon työhön ja kävin Kuopiossa. Kuljetin äitiäni pikku lenkillä pyörätuolissa. Äiti istui. En ole aina ihan varma tykkääkö äiti näistä ulkoiluista, mutta ainakin hän vaikutti huoneeseensa päästyään virkeältä. Posket punaisina hän jäi katselemaan murhamysteereitä tai alueuutisia tai jotain muuta kehittävää.

Muuten viikonloppu sujui minulta sisätiloissa. Saunan jälkeen kävin vähän jäähyllä. Sunnuntaina otin lisää polttopuita liiteristä. Sitten minulle viestitettiin, että pitäisi jonkin verran ulkoillakin. Periaatteessa pidän ulkoilusta. Usein ulkoillessa saa kivoja ajatuksia. Tosin aina silloin tällöin kohtaa epämiellyttävästi käyttäytyviä ihmisiä. Kerran näin hirviä! Tämän syksyn huippuelämys oli puukiipijän bongaaminen.

Viime aikoina ulkoiluretkeni ovat suuntautuneet läheiseen Halpa-Halliin. Saan siellä vierailuun kulumaan noin tunnin. Matkaa kertyy kilometri suuntaansa.

Tällä kertaa otin ulkoilureissulleni mukaani kameran. Liitän tähän muutaman kuvan, jotta lukijani saavat tietää millaisessa onnelassa minä asustan. Ymmärrän täysin sen, että moni, joka näkee nämä kuvat joutuu harmituksen valtaan saadessaan näin tietää miten upean virikerikkaassa ympäristössä minä täällä elelen. Huomautan kuitenkin, että ihminen ei usein itse älyä miten kaunis hänen kotiseutunsa on. Sitä jotenkin turtuu nähdessään joka päivä samat koivut, sähkötolpat ja muuntajat, samat pensasaidat ja postilaatikot. Ulkopuolinen sitten auttaa huomaamaan sen kaiken virikerikkauden, joka asukilta itseltään jää arkipäivän katveeseen.
Ensimmäisenä esitän kuvan, jonka kauneusarvot vaatinevat lyhyen selityksen. Nimittäin tuohon ylläolevaan kuvaan jännitettä luovan sähköpiuhojen viivaston yläpuolitse lensi vain hetkeä aikaisemmin kolme harakkaa hyvin sirossa muodostelmassa kaartaen. Ne kuitenkin häipyivät syrjemmälle ennen kuin sain kamerani vireeseen.

Kamerani viretila muuten oli hieman laimea. Se ilmoitti tuon tuostakin akkujen olevan lopussa vaikka käytänkin kamerassa pattereita! Niinpä kuvien määrä ei muodostunut kummoiseksi. Julkaisen tässä vain kuvia, jotka eivät suuremmassa määrin esittele kenenkään yksityishenkilön omaisuutta. Valikoiman laatu ei siten ole erityisen hersyvä, mutta antanee se silti mainion kuvan kotiseutuni eloisasta ja virikerikkaasta luonteesta.
 

lauantai 25. lokakuuta 2014

Ihmeiden peili – Keskiajan ihmisen maailmankuva


Susanna Niiranen ja Marko Lamberg toimittivat vuonna 1998 julkaistun, keskiajan elämänmenoa käsittelevän teoksen. Kirja koostuu kahdeksan tutkijan kirjoituksesta, jossa kukin kirjoittaja valottaa eri puolia keskiajan maailmasta.

Keskiaika oli ajanjakso, joka sijoittui antiikin ja renessanssin väliin, jonnekin 400-1500-luvuille. Keskiajan ilmiöitä tarkastellaan kirjassa yleensä läntisen Euroopan tai Pohjolan osalta. Tästä poiketen Leena Valkeapään teksti käsittelee Suomen keskiaikaisten kirkkorakennusten muuttumista uskonnollisista rakennuksista kansallisesti merkittäviksi historiallisiksi muistomerkeiksi. Jari Järvisen karttoja käsittelevässä tekstissä tarkastellaan aikakauden karttojen kehitystä koko maailmassa, tosin Eurooppaan painottuen.

Keskiajasta tulee ainakin minulle helposti mieleen valtioitten väliset sodat ja ihmisten jatkuva puutteenalainen elämä. Mika Kallioinen pohtii tekstissään keskiajan kaupankäynnin merkitystä Euroopan vaurauden kehittymisessä. Varmasti järjestäytynyt yritystoiminta onkin ollut tuloksellisempaa kuin järjestäytymätön kaupankäynti. Toisaalta valloitussotien merkitys eurooppalaisten valtioitten vaurastumisessa lienee myös ollut merkittävä niin hyvässä kuin pahassa. Susanna Niirasen tekstissä keskiajan oksitanialaisten trubaduurien lauluista nousee sivumennen esiin se, miten osa Oksitanian linnoista ja niitten kirjastoista oli tuhoutunut ranskalaisten valloittajien käsissä. Maarit Oikarisen kirjoitus Englannin kuningattaresta Margaret Anjoulaisesta kuvastaa paitsi naisen mahdollisuuksia vallankäyttäjänä, myös perinteisempää historiankäsitystä, jossa keskiaika koostui merkillisistä sodista ja hallitsijasukujen valtapeleistä.

Huumoria keskiajalla käsittelee Marko Lamberg, ajanvietepelejä ja leikkejä Anne Mäkipelto. Heidän teksteistään voisin poimia esille sen, että tiedot keskiajan ihmisten elämästä painottuvat pääosin vauraimpien ihmisten tavoista säilyneisiin kuvauksiin. Köyhä kansa on saanut itsensä kirjoihin ja kansiin vain oikeudenkäyntipöytäkirjoissa.

Tärkeä keskiaikaan kuuluva tekijä on tietenkin kristinusko. Kirjan kaksi viimeistä kirjoitusta käsittelee keskiajan kirkkorakennuksia (Leena Valkeapää) ja goottilaista puukuvanveistoa Suomessa (Sanna Reinikainen). Valkeapää on sisällyttänyt tekstiinsä kartan, josta on helppo havaita, miksi keskiaikaiset kirkkorakennukset eivät minulle ole tulleet erityisen tutuiksi. Niitä kun ei lainkaan löydy itäisestä Suomesta. Valtaosa näyttää sijaitsevan Ahvenanmaalla, Varsinais-Suomessa ja Uudellamaalla. Myös Pirkanmaalla on oma keskittymänsä. Meiltä ei olekaan pitkä matka Täyssinän rauhan rajalle, mistä johtuen tämmöinen rajaseutu tuskin on tuntunut otollisimmalta paikalta komealle kivikirkolle. Valkeapään mukaan kivikirkot ja linnat ovat Suomessa ainoita säilyneitä rakennuksia keskiajalta. Tosin nykyäänhän Turusta on löydetty sitä vanhan Turun kellarikerrosta maan alta. Valkeapään tekstin kuvituksessa on pieni, piristävä kömmähdys, kun Pernajan kirkon kuvat ovat vaihtaneet paikkaa. Minulta meni jonkin aikaa ennen kuin tajusin virheen kuvatekstien avulla. Nämä kuvat ovat tosin sikäli ihan paikallaan, että niitten avulla Sanna Reinikaisen teksti goottilaisesta puukuvanveistosta asettuu entistä paremmin oikeaan ympäristöönsä. Reinikainen kuvaa minunlaiselleni maallikolle oikein kiinnostavasti ja opettavaisesti erilaisia keskiaikaisen kristillisen kirkon ”koristeluun” ja pyhittämiseen liittyviä yksityiskohtia. Alttarikaappi, armonistuin, triumfiristi, tuskien mies, kalvaarioryhmä ja erilaisten pyhimysten kuvat saavat selityksen, niitten palvontatavat ja -ajankohdat tuodaan tekstissä esiin tavalla, joka saa toivomaan erityisesti tähän teemaan liittyvää opaskirjaa. Kunkin tekstin lopusta löytyykin luettelo aihetta käsittelevästä kirjallisuudesta.

Kirjassa on 201 sivua. Lueskelin sitä pari viikkoa.

keskiviikko 15. lokakuuta 2014

Helsinki

Kävin vaimoni kanssa pääkaupungissa tapaamassa tytärtämme. Vierailimme hänen kotonaan, mutta yövyimme hotellissa. Hotelli oli siisti, rauhallinen, se henki menneitten aikojen vaatimattomuutta. Meille juuri sopiva paikka.

Kerron tässä sunnuntaipäivästämme Helsingissä, se oli mukava päivä. Aamulla nautimme tukevan aamupalan – siinä oli munakokkelia, pekonia, ruisleipää, karpalomehua, juustoa, makkaraa, jukurttia ja viinimarjoja sekä tietenkin kahvia.


Aamiaisen jälkeen köpöttelimme Vanhaan kirkkoon jumalanpalvelukseen. Kirkossa oli aika paljon porukkaa, vaimo sanoi jälkeenpäin, että pappihan kertoi siellä olevan jonkun vuosikurssin väkeä. Olin kerennyt ihmetellä miten täsmällisesti ja oikein kirkkokansa veisasi virret. Päivän Sana oli Markuksen evankeliumista. Siinä kerrottiin uudesta viinistä jota ei kuulemma kaadeta vanhoihin leileihin. Jotenkin se aihe tuntui erikoiselta Vanhassa kirkossa ei kovin nuorelle kuulijakunnalle. Pappi soudatteli puheensa varmaankin ihan taitavasti, vaikka sanoikin ettei ole mikään erityisempi viiniasiantuntija. Oli kiva käydä Vanhassa kirkossa. Siellä oli semmoinen jännä tapa, että ihmiset saivat käydä alttarin liepeillä rukoilemassa lyhyesti ja pappi kosketti heidän otsaansa.


Kirkon jälkeen kävimme tyttären luona. Menimme metrolla. Meillä oli R-kioskilta ostetut liput ja tytär neuvoi edellisenä iltana miten ne otetaan käyttöön. Tytär asuu lähiössä itäisessä Helsingissä. Ostimme sieltä hänelle kukkia. Asunto oli aika pieni, mutta sovimme sinne ihan mukavasti. Nautimme kahvit ja rupattelimme. Sitten läksimme kolmestaan keskustaan metrolla.

Rautatientorilta kiiruhdimme Suomenlinnan lautalle. Lautalla lokit liitelivät perässämme. Oli hauska katsella niitä niin läheltä. Suomenlinnassa kuljimme merkittyä reittiä monien muitten matkailijoitten ja kaupunkilaisten joukossa. Kävimme siellä sun täällä ja löysimme hakemisen jälkeen myös sen Kuninkaanportin, jossa on ne portaat. Myös sukellusvenhe nähtiin. Ilma oli lauhkea, sumuinen. Syksy värjäsi maisemaa kirpeillä väreillä. Nautimme kahvit ja keksit kahvilan ulkopuolelle asetetuilla penkeillä. Siinä istuessa tunsin Korkeamman voiman iskevän minulle lempeästi silmää.

 
Palattuamme Helsingin keskustaan kävelimme Senaatintorilla ja Kruunuhaassa. Otin valokuvia julkisista rakennuksista. 


Etsimme ruokaravintolaa, mutta monet olivat sunnuntaina suljetut tai sitten hintahaarukkamme yläpuolella. Tytär sanoi, että mennään ratikalla keskustaan. Vai oliko se spåralla? Me menimme. Jalat alkoivatkin jo olla levon tarpeessa. Jossakin ravintolassa sitten einehdimme minkä jälkeen alkoivat keskustelut siirtyä vähän vakavampiin aiheisiin, niin että poistuimme ravintolasta. Siinä Mannerheimintiellä sitten halasimme tytärtämme ja läksimme hotellille. Matkalla hotellille väistelimme muita vastaantulijoita, joitten ei tarvinnut ottaa kanssakulkijoita huomioon. Minä ehdotin vaimolle, että käytäisiin huomenna katsomassa se Vadelmavenepakolainen. Niin myös sittemmin teimme, mutta se sunnuntaipäivä päättyi hotellihuoneen hiljaisuuteen.

torstai 9. lokakuuta 2014

Huuhtanen – Pynnönen – Alare: Ennen vanhaan


Ennen vanhaan on lapsille ja varhaisnuorille suunnattu kirja suomalaisten historiasta. Tekstin ovat laatineet Taina Huuhtanen ja Marja-Liisa Pynnönen, kuvitus on Veli-Pekka Alaren työtä. Teos ilmestyi vuonna 1980.

Kirja kattaa ajan mannerjään jälkeiseltä kivikaudelta kirjoitusajankohtaan. Kaikkia vuosia tai edes vuosisatoja ei tarkastella erikseen vaan teksti etenee eri aikakausille ja maan eri kolkkiin sijoittuvien fiktiivisten kertomusten myötä. Kertomusten näkökulmana ovat kunkin aikakauden kotitaloudet, ihmisten puuhat ja elämä yhdessä. Usein tapahtumia tarkastellaan lapsen näkökulmasta.

Ennenvanhaiset suomalaiset kuvataan kylissä elävänä maalaisväkenä, jonka toimia säätelevät luonnonolojen muokkaamat perinteet. Kuvauksen vahvuus lepää maalaisväestön perinteisen elämänmuodon pienten yksityiskohtien saattamisessa osaksi kertomuksia. Myös kunkin kertomuksen eri puolilla Suomea sijaitsevat tapahtumapaikat luovat käsityksen maatalousperustaisesta yhtenäiskulttuurista. Kirjassa ei korosteta murre- tai heimoeroavaisuuksia, jotka laajassa katsannossa lienevätkin varsin vähäisiä. Yhteyttä Ruotsin valtakuntaan korostetaan, mutta ruotsinkielisen väestön asemaa ei käsitellä, minkä koen puutteena.

Raskaat ja kammottavat asiat kuten katovuodet ja kulkutaudit tai viime sotien kauhut kyllä tuodaan esiin, mutta ne kuvataan sellaisella otteella, joka sallii lapsilukijan tuntea, että vaikeuksista lopulta selvittiin eikä elämä niihin aikoihinkaan ollut pelkkää kärsimystä. Isolta osin elämä on koostunut päivätöistä, puhdetöistä ja kyläkuntien yhteisistä töistä, tämä on se totuus, joka sotia ja hallitsijanvaihdoksia kuvaavissa historiankirjoissa usein jää taustalle. Tässä kirjassa lapset osallistuvat perheen töihin hoitamalla pienempiään ja auttamalla käsitöissä. Monelta osin kirjassa kuvataan eräänlaista sopusoinnun ja yhteistyön maalaisidylliä, eikä mielestäni niinkään valheellisesti, sillä ei ihmisten elämä jatkuvaa kyräilyä ja torailua ole voinut olla. Maalaisidylli ei kuitenkaan tarkoita pelkkää sukankutomista ja tuvassa tarinointia vaan kirjassa käydään susijahdissa, karhunkaadossa, postia kyytimässä, markkinoilla, muutetaan kaupunkiin ja lähdetään Amerikoihin. Väriä ja vauhtia kertomuksista löytyy, mutta niillä ei mässäillä.

Kirjan välittämän kuvan mukaan ihmisten valintoja vaikuttavat ohjaavan ensi sijassa järjen käyttö ja kokemus eivätkä uskomukset. Erilaisten uskomusten kuvaus – kristinusko mukaan lukien – kattaa kirjasta kovin pienen osuuden. Kirkkovenettä tervattaessa ei veisata virttä, jumalanpalveluksen kuvauksessa suurin osa käsittelee papin ilmoituksia tulevista yhteisistä töistä ja velvoitteista, pommisuojassa kukaan ei rukoile. Ilmeisesti kirjan tekijät ovat halunneet painottaa kirjan perinteisesti historiaksi miellettyä osuutta ja jättää kirkko- ja uskomushistorian jonkun toisen kirjan aiheeksi?

Kuvitus on kaunis. Kuvat ovat selkeitä, helpostiymmärrettäviä ja ne sisältävät paikoin hienoja yksityiskohtia. Osa kuvista on mustavalkeita, osa värillisiä. Kuvien kautta kertomusten näkymät avautuvat lukijalle aivan toisella tavalla kuin pelkästä tekstistä. Alaren ihmishahmot ovat lempeän pyöreäpiirteisiä, ehkä joskus turhankin hyvinsyöneitä tehdäkseen jatkuvasti ruumiillista työtä?

Kirjassa on sanastoineen ja lukemistoineen 80 sivua. Vietin sitä lueskellen viitisen päivää.

lauantai 4. lokakuuta 2014

Kotimaani oli Suomi


Hilja Mörsäri ja Marja-Liisa Pynnönen toimittivat vuonna 1986 julkaistun valikoiman Kotimaani oli Suomi. Alaotsikkonsa mukaisesti kirja sisältää Ruotsinsuomalaisten runoja. Alusta löytyy kirjan toimittajien laatima esipuhe Lukijalle. Siinä kerrotaan, että valikoiman aineisto on kerätty kirjoista, lehdistä ja muutama runo on saatu suoraan käsikirjoituksena.

Ruotsinsuomalaisilla tarkoitetaan Ruotsiin siirtolaisina muuttaneita Suomen kansalaisia, joista monet sittemmin hankkivat Ruotsin kansalaisuuden. Ruotsissa siirtolaiset työskentelivät usein teollisuuden palveluksessa, minkä myös näistä runoista voi päätellä. Suomalaiset olivat suurin siirtolaisryhmä. Haukkumasana finnjävel mainitaan varsinkin nuorina ja lapsina Ruotsiin muuttaneitten teksteissä.

Tärkeitä teemoja runoissa ovat hämmennys omasta kansallisuudesta, kaipuu kotiseuduille Suomeen ja tunne omasta vieraudesta Ruotsissa. Kun valikoima sisältää runoja, joissa ruotsinsuomalaisuus välittyy selkeästi, tunnelma kirjassa on jokseenkin mollivoittoinen. Haluan uskoa, etteivät kaikki ruotsinsuomalaisten runot käsittele ruotsinsuomalaisuutta lohduttoman kotimaan kaipuun näkökulmasta. Kirjan lopusta löytyvässä Upplands Väsbyn nuoren kirjoituksessa kiteytetään kansallinen identiteetti seuraavasti:

SUOMI ON MINUN KOTIMAANI,
MUTTA RUOTSI ON MINUN KOTINI.

Nuorten teksteissä halu jäädä asumaan Ruotsiin tuntuu oikeastaan huojentavalta. Ruotsalaisten koetaan usein pitävän itseään suomalaisia parempina, em. runon kirjoittanut nuori tosin toteaa suomalaisten olevan tässä suhteessa ihan samanlaisia.

Aikuisten tekstejä kuvaa usein kulttuurishokki, josta toipuminen käy hitaasti, kun pitää niitä töitäkin tehdä. Kotimaan kaipuun lisäksi sopeutumattomuus, yksinäisyys, alkoholinkäyttö, mielenterveysongelmat ja talousvaikeudet nousevat esiin. Kaivosmiehen elämää kuvaavassa Ari Heikkilän runossa on niin hieno alku, että haluan sen ensimmäisen säkeistön tähän liittää kaikkien ihasteltavaksi:

maan alla
metallisuonisen vuoren sylissä
missä miehet avartavat tunturin kohtua
              räjähtein ja porin
missä kaikki, mikä liikkuu, on muualta tuotu
              paitsi tietenkin alati valuva vesi
sinne olen nyt tullut
              tai tänne
otan malmilohkareen käteeni
ajattelen iäisyyttä, joka on yhtä pitkä
              kuin autoni osamaksuaika

Monille siirtolaisille ruotsin kieli osoittautuu esteeksi elämässä. Ruotsiksi proosatekstin kirjoittanut Antti Jalava muistelee, ettei koulussa opettajien ja oppikirjojen ruotsi ollut helppoa monille ruotsalaisille työläiskotien koulutovereillekaan.

Tyylillisesti runot ovat vaihtelevia, löytyy riimiteltyä ja modernimpaa ilmaisua. Marketta Salonen on saanut valikoimaan neljä tankaa ja neljä haikua. Tankarunoista viimeinen voisi yhtä hyvin kuvata paluumuuttajaa kuin Ruotsiin sopeutujaakin ja sopinee siksi tähän loppuun:

Pihlajan kukat
vei sydänkesän halla.
Se ei erotu,
kuura harteillaan, muista
joiden marjat lintu söi.

Kirjassa on 93 sivua. Lukaisin sen aamupäivällä mutta voisin lueskella pitempäänkin.