Naisten näytelmiä

Pitkän lukemattomuuden jälkeen sain luettua ne pari näytelmää, jotka olivat olleet minulla lainassa jo syyskuusta lähtien. Lukuinnon lopahdus ei johtunut näytelmistä. Enkä takaa, että jatkoa seuraisi.

Milja Sarkola (s. 1975): Perheenjäsen. Ensiesitys vuonna 2011. Kaksi näytöstä.

Ensimmäinen näytös alkaa Introlla. Siinä tuodaan esiin se, että näytelmän keskeinen naishenkilö on kuuluisan näyttelijäisän tytär ja itsekin saman alan immeisiä. Milja Sarkola on Asko Sarkolan tytär. Aluksi vaikuttaa siltä, että näytelmässä pohditaan perinteisen ja uudemmantyyppisen teatterin eroja ja onhan siinä sitäkin. Näytelmä itsessään toteuttaa uudentyyppistä ilmaisua siten, että siinä on mukana ikään kuin sivustaväittäjän osassa Nainen, joka on sama henkilö, mutta eri ajassa kuin näyttämöllä esiintyvä tytär ja aikuinen nainen, jolla on lapsi. Hän kommentoi ja käy keskustelua näyttämön isän ja tyttären kanssa.

Näytelmää lukiessani ajattelin, että se tapa, jolla näytelmässä vanhemman ja lapsen välienselvittelyä kuvataan, muistuttaa niin paljon oman elämäni tuskittelua varsinkin kasvattajana, että oikeastaan näytelmä voisi kertoa vaikka minusta, jos oletetaan, että en olisi työkyvyttömyyseläkkeellä oleva entinen pitkäaikaistyötön ja jos lapsellani olisi lapsi. Ehkä tämä ei ollut ihan selkeästi ilmaistu? Havainnollistan samankaltaisuutta omaan elämääni parilla lainauksella näytelmän repliikeistä:

TYTTÖ: Ei! Ei päiväkotia! Lapsen paras paikka on koti. Ainakin kolmivuotiaaksi asti.

- - - -

ISÄ sivusta: Niin. Vanhemmuus on sitten kuitenkin jotain aivan muuta kuin mitä kuvitteli sen olevan, eikö vain?

* * *

ISÄ: Vanhemman roolissa tulee aina huono omatunto, kaikki epäonnistuvat jollakin tavalla. Pitäisi olla sellaiset ihanteet, että voisi vähän epäonnistuakin.

Näytelmän loppupuolella saavutetaan katsojan tai lukijan toivoma suvantovaihe sitä kautta, että lasten keskustelutyyliin olennaisena osana kuuluva toisteinen inttäminen rakentaa siltaa sukupolvesta toiseen ja kolmanteen ellei peräti neljänteenkin.

Sivuja 93. Lainasin kirjan syyskuussa. Luin näytelmän tammikuisena tiistaina. Sitten kolasin pihan.

Laura Ruohonen (s. 1960): Yksinen. Ensiesitys vuonna 2006. Kaksi näytöstä.

Tämän kolmen näyttelijän näytelmän naisosia ovat Teatteri Jurkassa esittäneet niin vahvat naiset, että olisi ollut vaikea olla lukematta näytelmää heidän hahmojensa kautta. Hilpiä, vanhempaa silmälääkäriä, esitti Seela Sella ja Juuliaa, nuorempaa arkkitehtiä, esitti Leea Klemola. Hyvin nuorena merimiehenä esiintyi Aaro Wichman.

Pääosin näytelmä kuvaa naishahmojen sanallista ja ehkä vähän fyysillistäkin yhteenottoa. Arkkitehti on kutsuttu tutustumaan paikkaan meren saaressa, jonne hänen olisi suunniteltava rakennus. Itse paikka vaikuttaa kuitenkin olevan toinen saari kuin oli puhe ja rakennuskin kenties toisentyyppinen. Lisäksi arkkitehtiä painaa se, että hänen viisivuotias tyttärensä on jäänyt kotiin ei kovin tutun hoitajan kanssa. Aution saaren rannassa vene rikkoutuu ja naiset jäävät pimenevän saaren kallioille sättimään toisiaan. Arkkitehdin kännykkä ei toimi ja kylmä alkaa ahdistella Juuliaa ja Hilpiä. Tämä saattaa kuulostaa tuskastuttavalta, mutta näytelmä on kirjoitettu niin sujuvasti, että erityisen tylsiä hetkiä ei pääse syntymään. Ja ilmestyyhän saarelle mies.

Ilmestys tai ei, löysin kirjan välistä pari vuotta vanhan lainauskuitin. Joku oli lainannut samat kaksi kirjaa kuin tässä puheena olevat ja lisäksi Raija Siekkisen näytelmiä ja Bertolt Brechtin Kolmen pennin oopperan, jotka olen myös lukaissut. 

Sivuja 76. Luin Yksisen keskiviikkona. Aamulla kolasin pihan.

Laura Ruohonen & Erika Kovanen: Allakka pullakka

Laura Ruohonen (s. 1960) sepitti runot ja Erika Kovanen (s. 1969) teki kuvituksen A4-kokoiseen kuvitettuja lastenrunoja sisältävään, vuonna 2004 julkaistuun teokseen Allakka pullakka. Kovaselle myönnettiin seuraavana vuonna Kaiku-palkinto. Teos on ruotsinnettu nimellä Smaskens damaskens. Ruotsinnoksen osuvuus kertoo siitä, miten sanojen samankaltaisuuksilla pelaavaa runokirjaa on turha yrittääkään kääntää toiselle kielelle silkan asiasisällön pohjalta. Kirjan etukannessa luvataan kirjan sisältävän Loruja lyyrisille lapsille. Lopussa on omistus Lindalle, Amokselle ja Irikselle. Otaksun heidän olevan tekijöitten tarkoittamia lyyrisiä lapsia.

Runot ovat mitallisia ja riimiteltyjä, säkeensisäistä riimittelyä löytyy myös. Aluksi luin näitä taas turhan tarkkaan etsien silmäpakoja ja horjahtelevia runojalkoja. Sitten kysyin vaimoltani apua ja kun luin runoja ääneen, eivät ne kuulostaneetkaan huperommilta. Vaimo sanoi, että eivät lapset laske nousevia ja laskevia tavuja, he vasta opettelevat sanoja. Väitin vielä, että lorujen ja runojen mitallisuutta on käytetty juuri muistamisen apuvälineenä, kunnes tajusin hakeutuneeni hakoteille, ellen peräti umpiperille. Kai näissä runoissa joissain paikoin vielä hiomistakin löytyisi, mutta hauskoja ne ovat. Kuvitus tukee tätä hauskuuden sanomaa.

Takakannessa runokirjaa kuvaillaan anarkistisen nonsensen laatumääreellä. Viitataanko tällä johonkin Daniil Harmsin tyyppiseen lastenrunoon? Minusta näissä runoissa on ihan toimiva logiikka, yhden runon pointin taisin missata, muuten olisin selvinnyt näitten selittämisestä. Hieman pisemmässä runossa Lammas jonka hukka peri kuvataan aikuisen salaviisaudella suden ja lampaan lyhyttä ystävyyttä. Samalla nautiskellaan sanonnan ”hukka perii” avustuksella. Ehkä iltamyöhällä voi osoittautua mutkalliseksi sen selvittely miten sanonta ja runon sankaripari jännästi liittyvät toisiinsa, mutta tällainen pieni loogillinen pähkäily saattaa tuottaa lapsikuulijalle hyvätkin yöunet. Runossa lammas soittaa viulua, mutta päättää lähteä merille suden musiikinrakkaudesta huolimatta. Lammas kuitenkin testamenttaa sudelle viulunsa, villansa ja pyökki-senkkinsä. Aamulla lammas on poissa, kun taas susi jää kaipaamaan soittoa, viulua, lammasta. Onko tämä anarkistista? Nonsenseä ei ainakaan. Yksi laumassa kuvatuista lampaista muistuttaa Hinkua ja Vinkua. Kuvasta löytyy myös kameli (erämaan laiva), jolla on ratsastamassa kaukaisuuksiin – jaa-a, susi vai lammas?

Kirjan nimirunossa Allakka pullakka esittää paksu Paco laulua, jonka voisi vaikka tunnistaa macarenaksi. Veetin vene kuvaa otsikkoon sattuvasti Veetiä, jonka veneen joka raosta käy veto. Veeti viihtyy merituulesssa, hän vetää nuotan korvilleen ja nukahtaa. Hiihtokisojen aikaan täytyy mainita myös runosarja, jossa seikkailevat Angorakissa ja A. Rakki. Siinä hiihdetään tunturissa, hupsahdetaan avantoon ja lopuksi nautitaan urheusmitalikahvit saunassa. Ehkä tämä ennakoi Suomen joukkueen menestystä Planicasta, tiedäpäs häntää.

Kirjassa on 32 sivua. Lukaisin ja katselin sen tässä aamulla.

Vietiin paareilla sankarit saunaan,
saivat urheusmitalit kaulaan.
Polttivat sukset,
monot ja sauvan,
keittivät kahvit ja hankkivat vauvan.
Eläköön kissa ja rakki!

Laura Ruohonen: Kuningatar K ja muita näytelmiä

Laura Ruohonen (s. 1960) on ensi vuonna jonkin aikaa saman ikäinen kuin minä. Lisäksi hän on kirjoittanut paljon näytelmiä ja toiminut muutenkin aktiivisesti ja arvostusta saaden teatterialalla. Luin valikoiman Ruohosen näytelmiä vuonna 2004 ilmestyneestä kirjasta Kuningatar K ja muita näytelmiä.

Olga. (ensiesitys vuonna 1995) Näytelmässä on kaksi päähahmoa ja kahdeksan sivuosaa. Homma pysyy silti kasassa. Kaikki näytelmän henkilöt tukevat mielikuvaa Olgan yksinäisyydestä, myös hän itse. Olga ei ole masentunut ja luovuttanut, vaikka onkin elämästä vieraantunut ja pikkuisen höperö. Hän tutustuu outoon kulkijaan. Rundis on nuori mies, jonka mielestä maailma on sen verran sekaisin, ettei haittaa jos sitä sotkee vähän lisää. Hän elättää itsensä pikku omaisuusrikoksilla ja eräänä päivänä kohdalle sattuu Olga. Näytelmä on näitten kahden asemiinsa kiinnittyneen hahmon kaksintaistelu, jossa voi olla muitakin kuin häviäjiä. Tyly maailmankuva saa aikaan sen, ettei tämä minusta tunnu komedialta, takakansi puhuu hirtehishuumorista. Voi olla, että näyttämöllä toimii paremmin kuin luettuna.

Suomies ei nuku. (2000) Mian perheellä on kätketty salaisuus. Sekopäisyys se ei voi olla, sillä sitä ei saada kätkettyä. Perinnönjakoon ja rakkauslapsiin liittyviä salaisuuksia putkahtelee pintaan joka käänteessä kuin suonsilmästä vettä kumppareihin. Äiti lukee ääneen Mian 8-vuotiaana sepittämän runon raivosta, jolloin Mia ihmettelee mistä äiti on runon saanut, hänen päiväkirjansa kun ovat lapsena hävinneet. Äiti tuumaa, että tuskin siinä mitään kuolematonta kirjallisuutta menetettiin. Tästä tuli mieleen, miten äitini kertoi käyttäneensä nukkenäytelmäni pääkirjaa pönttöuunin sytykkeenä. Niin katosi tuonilmaisiin ensimmäinen teatterityöni Hessu ja Pluto – erottamattomat ystävykset eksyksissä. Siinä oli lopussa mieliinpainuva tehosteosuus, jossa nautittiin kylpyvaahdosta ja vesiväreistä valmistamaani samppanjaa, joka valitettavasti tuhri käsikirjoituksen ja saattoi osin vaikuttaa sen hävittämiseen. Olin tuolloin kymmenvuotias.

Suurin on rakkaus. (1998) Kylläpäs yllätyin iloisesti, kun huomasin, että tämä onkin historiallinen näytelmä, joka sijoittuu isolta osin 1800-luvun loppupuolen Kuopioon. Näytelmä käsittelee Juhani Ahon ja Elisabeth Järnefeltin suhdetta. Tärkeässä sivuosassa on Minna Canth. Käsittääkseni näytelmässä on lainattu ainakin Minna Canthin ajatuksia, joista olen vähäsen lueskellut. Tiedän sen kuvernöörin palatsin, sittemmin lääninhallituksen talon, jossa Järnefeltit Kuopiossa asuivat. Ja Arvid Järnefelt kirjailijana ja muutoinkin Suomen Tolstoina on tullut tutuksi. Tosi kiva näytelmä!

Kuningatar K. (2003) Kuningatar Kristiina katsoo silmiin kaivossa elävää ankeriasta. Ankerias on kai kömpinyt merestä kaivoon ja elää sinne suljettuna. Kristiina eli hoviin suljettuna, kunnes muutti paavin luo ja makaa nyt Pietarinkirkon kryptaan suljettuna. Ihan turhan monimutkainen näytelmä minulle. En tiennyt, että ankeriaat voivat vaihtaa sukupuoltaan. Kirjailija kertoo, ettei lapsena tykännyt Kristiinasta. Minä kuulin hänestä vasta yläasteella tai lukiossa. Kaverini yritti luntata historiankokeissa katselemalla minun vastauksiani Kalmarin unionista, mutta luki väärin ja kirjoitti kuningas Kristianin sijasta kuningatar Kristiinasta.

Kirjan lopussa Laura Ruohonen kertoo näytelmien synnystä. Kuningatar K:sta on kuulemma tehty kuunnelma, se vaikuttikin kuunnelmalliselta. Hän väittää myös, että näytelmiä on vaikea lukea. Minusta näytelmissä vaikein luettava ovat yleensä näyttämökuvaukset, jotka tuntuvat turhilta. Hyvässä näytelmässä kaikki pitää löytyä vuorosanoista, maisemia ja sisätiloja varten on riittävässä määrin proosaa.

Kirjassa on 224 sivua. Sain sen luettua parissa päivässä.