Powered By Blogger

sunnuntai 24. heinäkuuta 2016

Debora Vaarandi: Tuulen valossa

Virolainen Debora Vaarandi (1916 – 2007) aloitti runoilun jo ennen sotia, mutta tuli tunnetuksi vasta sodan jälkeen ilmestyneillä kokoelmillaan. Luin hänen runoistaan kootun ja suomennetun valikoiman nimeltä Tuulen valossa. Kirja ilmestyi vuonna 1982 ja sen toimittivat Tauno Lähteenkorva, Kaisu Mikkola ja Mart Mäger. Mäger myös kirjoitti alkuun muutaman sivun verran Debora Vaarandin runoudesta.

Tuulen valossa on esimerkillisesti valmistettu runoteos. Se sisältää runoja, jotka Debora Vaarandi itse on valinnut suomennettaviksi. Sanomalehti Kaleva ja Oulun yliopiston suomen ja saamen kielen laitos järjestivät Vaarandin runojen suomennoskilpailun. Kirja on koottu kilpailun perusteella. Suomentajia on mukana 19. Kukin runo on esillä sekä eestinkielisenä että suomennoksena vierekkäisillä sivuilla. Kustakin runosta mainitaan julkaisuvuosi ja suomentaja.

Ainoana puutteena pidän sitä, että Vaarandi ei ole kelpuuttanut mukaan yhtään ennen suojasään aikakautta sepitettyä runoa. Mm. hänen Suomessa tunnetuin teoksensa, josta poimittua osaa esitetään meillä lauluna nimellä Saarenmaan valssi, on tuolta sotien jälkeiseltä ajalta. Olisin mielelläni lukenut näytteitä hänen realistisesta, kertovasta runoudestaan. Nyt kirjan runoissa vaihtelevat toisaalta herttaisen naiselliset näkymät kukkapenkkeihin, kyliin ja tupiin ja toisaalta pettyneet, jopa pelokkaat tunnot Viron kansan ja koko maailmankin tulevaisuuden suhteen.

Kirjassa on esillä vapaamittaista sekä mitallista ja loppusoinnuteltua runoa. Pidän enemmän mitallisesta runosta, niin tässä Vaarandin valikoimassakin. Mitta tuntuu pakottavan runoilijan tuomaan esiin oleellisen sanottavansa, vapaa mitta antaa liikaa tilaisuuksia kätkeytyä moniselitteisyyteen. Minun mielestäni runojen ei kuulu olla pelkkää sanataiteilua, sanoilla leikittelyä. Haluan että runoilija sanoo jotakin, josta saan selvän.

Usein runokokoelmissa käy niin, että jos yhden hyvän runon löydän, voin pitää kokoelmaa hyvänä. Tässä valikoimassa minua puhutteli erityisesti kaksi runoa. Useamman sivun pituinen, vapaaseen mittaan kirjoitettu, Veikko Salmisen suomentama Maantiellä (Maanteel), vuodelta 1962, kertoo Viron vanhan maaseudun lävistävästä asfaltoidusta tiestä, joka vedetään viivasuoraan, esteistä välittämättä. Runoilija kuvaa maaseutuidylliä, joka joutuu antamaan periksi kehityksen edessä. Edistys jyrää paljon hyvää, mutta maantien päässä, jossain tulevaisuudessa runoilija näkee kauniin kaupungin, jolla on nuoren runoilijan kasvot. Sitä ennen runoilija muistaa sitä tuhoa, jonka sota on tuonut, raskaita iskuja elämänpuuhun. Sota vertautuu maantien rakentamiseen, mutta runon loppu on kuitenkin sävyltään toiveikas. Laitan runosta näytteeksi katkelman, josta voi lukea miehisen voiman ihailua:

Milloin opin kuuntelemaan
tumman maantien asfalttimusiikkia?

Syöksyvien suorien ahne viuhina:
nopeammin!
Teräksenharmaiden vinoneliöiden huojunta
toistensa läpi, yhteen sulamatta,
kaarteiden paisuva kipu,
valoneulojen värinä,
äkkihiljennysten
ja piiskaavien kiihdytysten viileä rytmi.

Toinen kiinnostava runo on kiinnostava kahdellakin tavalla. Kuten kerroin on kirjaan siis otettu mukaan eestinkielinen runo suomennoksen rinnalle. Tämä tietysti kutsui minut yrittämään vähän ”parannella” niitä suomennoksia. Uskoisin saavani jonkin verran selvää alkukielisestä runosta ja ihan aina ihan kaikki ei välity suomennoksessa. Mm. Pirkko Huurron suomentama loppusoinnullinen runo Mietteitä Kassarin nurmella (Kassari murumõte), vuodelta 1971 sai minut kokeilemaan viimeisen säkeistön suomennoksen muokkaamista niin, että se selvemmin välittäisi runoilijan ateistisen näkemyksen. En kumminkaan viitsi kirjoittaa omaa ehdotelmaani tähän. Joka tapauksessa moni muukin mitallinen runo sai minut vertaamaan alkuperäistä runoa suomennokseen. Siinä sitä sitten aikaa vierähti. Kassarin nurmien mietteet kulkevat runoilijalla sen suuntaisesti, että muuta taivasten valtakuntaa ei ole olemassakaan kuin Kassarin nurmimaa, jonka alla hänen sukunsa jo lepää. Runoilijan kipeä varvas kuitenkin tapailee sen nurmen lämpöä. Aiemmassa, vuonna 1962 julkaistussa runossa Turdus musicus, runoilija kertoo vanhan, viisaan biologian opettajan liittäneen hänet maailmankuvaan, jumaluuteen ja ikuisuuteen, johon mahtuvat mammutinluut, hyönteisen silmä ja liljankukka, omien runollisten ajatusten kanssa.

Kirjassa on 147 sivua, lueskelin sitä kolmen päivän ajan. Eipä ole vielä ihmeemmin satanut, vaikka oikein varoittelivat kovista sateista. Niin se on naisten viikkokin vaihtelevainen.

torstai 21. heinäkuuta 2016

Arkadi & Boris Strugatski: Hankalaa olla jumala

Neuvostoliittolaiset veljekset Arkadi Strugatski (1925 – 1991) ja Boris Strugatski (1933 – 2012) kirjoittivat yhdessä vuonna 1964 ilmestyneen scifi-romaanin Трудно быть богом. Luin romaanista vuonna 1979 julkaistun, Marja Koskisen laatiman suomennoksen nimeltä Hankalaa olla jumala.

Hankalaa olla jumala sijoittuu kehyskertomusta lukuunottamatta kaukaiselle planeetalle, jota kansoittava ihmiskunta elelee vielä feodaaliaikaa. Arkanarin kaupunkivaltiota hallitsee nimellisesti vanha, heikkokuntoinen kuningas, mutta todellinen hallitsija on hänen julma ja vallanhaluinen ministerinsä don Reba. Maasta lähetetyt tutkijat tai tarkkailijat seuraavat feodaalivaltion kehitystä. Heidän ohjeensa on, ettei vieraan planeetan elämään saisi liiaksi vaikuttaa. Päähenkilö, don Rumata -nimisenä aatelismiehenä esiintyvä Anton, joutuu kuitenkin todelliseen testiin, kun hänen kotiinsa ilmestyy nuori, puhdassydäminen neitonen. Jotkut Arkanarin väestä huomaavat, että don Rumata ei olekaan heikäläisiä. Löytyy niitäkin jotka pitävät häntä peräti jumalana.

Romaanissa pohditaan onko feodaaliajan ihmiskunnalla kyky ja halu hyvään. Onko kehitystasoltaan alkeellisen ihmisyhteisön kehitystä mahdollista vauhdittaa ulkoapäin vai pitääkö ihmisten antaa katkoa toistensa kauloja niin kauan, että järki ja sivistys voittavat? Ja voittavatko ne todella? Erään romaanissa esitetyn teorian mukaan hierarkinen yhteiskunta, jossa ihmiset elävät arvojärjestyksessä kuin säkistä valuneet jyvät, toinen toisensa päällä ja alla, on luonnollisin ja vahvin järjestys. Viisas lääkäri, Budah, esittää näkemyksenään seuraavaa:

Pahaa on mahdoton juuria. Yksikään ihminen ei pysty vähentämään sen määrää maailmasta. Ihminen pystyy vain hieman kohentamaan omaa kohtaloaan, mutta hintana on aina muiden kohtalon huononeminen. Ja aina on oleva kuninkaita, enemmän tai vähemmän julmia, enemmän tai vähemmän hurjia paroneja, ja aina on oleva tietämätöntä kansaa, joka ihailee syvästi sortajiaan ja tuntee vihaa vapauttajaansa kohtaan.

Lukija voi vaistota kirjan kuvauksissa heijastumia kirjoittajien tunteman neuvostoyhteiskunnan järjestyksestä vaikka kirjassa viitataankin hentoisesti Hitlerin valtaannousuun. Jossain kohti tekstissä vilahtaa myös maininta siitä, että yhteiskunta tarvitsee jännitteisyyttä, kaikkien ei tule saada kaikkea ponnistelematta. Muistelen Nietzschen esittäneen jotain tämänhenkistä. Romaanissa päädytäänkin suosittelemaan työnteolle omistautumista ihmiskunnan elämän sisältönä.

Ja totta on sekin, että vaikka filosofista pohdintaa esiintyy, on se kuitenkin kirjassa vähemmistönä. Pääasiassa kyseessä on scifi-seikkailu. Koska viisaustieteellinen pohdinta mielestäni jää aina roikkumaan erinäisten olettamusten varaan, pidän sellaisesta pohdinnasta silloin kun sitä harjoitetaan enempi humoristisessa hengessä. Sama pätee pääosin scifiin. Tämän kirjan tyylilaji on mustempi ja totisempi.

Kirjassa on 235 sivua. Lukeminen kesti melkein viikon. Jonkin verran esiintyi muutakin harrastetta kyseisenä ajankohtana. Pääosan luin eilen ja tänään.

Unohdin sanoa, että kirjan pohjalta on Aleksei German ohjannut elokuvan Трудно быть богом, joka ilmestyi vuonna 2013.

perjantai 15. heinäkuuta 2016

Vihreä lisko

Pentti Saaritsan valikoima ja suomentama antologia Vihreä lisko esittelee alaotsikon mukaisesti Kuuban uutta runoutta. Kirja ilmestyi vuonna 1971, runot ovat ilmestyneet espanjankielisinä pääosin vuoden 1959 jälkeen. Alussa on Saaritsan laatima lyhyt johdanto ja lopussa tietoja antologian kahdestatoista runoilijasta sekä muutamia selityksiä.

Itäblokin maitten kirjallisuuteen voidaan ihan hyvin liittää Kuuban vallankumouksen (1959) jälkeiset runot. Toisin kuin Euroopan kansandemokratioissa, siirtyminen sosialismiin ei Kuubassa tapahtunut ulkoapäin ohjattuna vaan kansan halusta syrjäyttää epäoikeudenmukainen hallinto. Tämä näkyy runoissa, ne eivät harjoita salaista kapinaa sosialistista järjestelmää vastaan vaan onnittelevat kansaa sen saavuttamasta voitosta. Varsinaista vallankumouksen arvostelua en runoista löydä, lienee kulunut niin lyhyt aika tapahtumista, ettei se ole vielä tullut runoilijoitten ykköslistalle. Uutta Kuubaa rakennetaan, mutta työtä on enemmän kuin tarpeeksi. Tärkeällä sijalla ovat katkerat muistot sorron ajoista sekä kärsityt menetykset sodassa. Runot kertovat runoilijoitten omista kokemuksista, ne ylistävät hiljaista, työtätekevää, alistettua kansaa. Fidel, Che ja pari muuta vallankumouksen tunnushahmoa mainitaan, mutta ei kiusaksi asti.

Antologian nimi on peräisin Nicolás Guillénin (1930 – 1989) runosta. Pitkä vihreä lisko tarkoittaa Kuuban karttakuvaa, joka on kiemurtavan liskon muotoinen (ks. kansikuva). Guillénin, kuten muutaman muunkin runot muistuttavat Kuuban mustan väestön afrikkalaisesta historiasta mytologisten hahmojen kautta, joita lopun selitykset selventävät. Jotkut runot vaikuttavat laulullisilta, niitten sisältö kehittyy toiston kautta, jos sittenkään. Toisinaan kuubalaisrunoilijat kertoilevat oleskelustaan Euroopassa, varsinaista länsimaitten syyttelyä on vain muutamassa runossa ja silloin puhutaan yleensä Yhdysvalloista. Pidin eniten runoista, jotka nostavat esiin joko tiettyjä tapahtumia vallankumouksen näyttämöltä tai jälleenrakennuksen verstailta sekä runoista, joissa kuvataan kansanihmisiä, jotka ovat tehneet runonsepittäjään vaikutuksen. Jälkimmäisestä esimerkkinä katkelma Pablo Armando Fernándezin (s. 1929) runosta Maalaisnainen jonka nimi on Yeye Cari:

Hänen kasvonsa on uurtanut vuoriston sormi.
Hän on meidän isosiskomme ja pikkusiskomme.
Päiväkausiin häntä ei kuulu, kun hän ei ole taivaasta
mutta ei oikein maastakaan, hänen silmänsä
ovat hänen nimensä tavoin maailman tuntemisesta vanhat.
Jos tuntisin kaikkein suurimman riemun
minä kutsuisin sitä hänen vanhoilla nimillään.

Moni runo sisältää sepittäjänsä tunnustuksen siitä, että hänen työnsä runoilijana on kaukana kansan raadannasta. Sikarinpolttelusta ja kirjoittamisesta huolimatta runoilijoilla on sydän kansan puolella. Runossaan Kirjailijan henkilökohtaisesta ongelmasta iloitsee David Fernández (1940 – 2002) bussinkuljettaja Pepen saamasta isosta asunnosta, vaikka hänen oma asuntonsa on niin ahdas, että kärpästen on sieltä poistuttava, kun hän tulee sisään.

Kirjassa on 107 sivua ja lukaisin sen reilussa päivässä.

keskiviikko 13. heinäkuuta 2016

Uusien sulkien kasvaminen

Pirkko Huurto ja Paul-Eerik Rummo toimittivat antologian Uusien sulkien kasvaminen. Teos esittelee alaotsikkonsa mukaisesti Kymmenen nykyvirolaista runoilijaa. Kirja ilmestyi vuonna 1984. Vuosina 1964 – 1982 eestin kielellä julkaistujen runojen suomentajia on viisitoista. Eniten suomennoksia tekivät Eila Kivikkaho, Pirkko Huurto, Saima-Liisa Laatunen, Kirsi Kunnas ja Kari Sallamaa.

Runojen saatteeksi -nimisessä johdanossa Paul-Eerik Rummo kertoo Viron kirjallisuudesta 1960-luvulta lähtien. Hän mainitsee Kirjailijaliiton talossa järjestetyt kirjallisuusillat, joissa nostettiin esiin ajankohtaisia aiheita. Monista runoista tehtiin lauluja, joitten kautta ne tulivat kansalle tutuiksi. Eräs tärkeä julkaisukanava uusille kirjoittajille 1960-luvulla olivat ”runokasetit”. Kasetit olivat pahvikoteloita, joitten sisältä löytyi 4 – 5 nidettä eri kirjoittajilta kukin. Näin esiinnousseita runoilijoita nimitettiin Virossa ”kasettisukupolveksi”. Tähän joukkoon kuuluvista kirjoittajista viisi esitellään antologiassa, yhtenä heistä Rummo itse.

Loppiaisen seutuun 1983 kirjoittamassaan johdannossa Rummo käy läpi kaikki kymmenen runoilijaa, kertoo heidän koulutuksestaan sekä töistään ja kuvailee heidän runoiljanlaatuaan. Ehdin jo pelätä, että kun kehujen koturnit riisutaan, hänen kirjoituksensa osoittautuisi taitavasti laadituksi myyntipuheeksi. Onneksi kaikilta osin näin ei käynyt. Sain johdannosta pari vinkkiä lisäluettavaksikin. Käyn lyhyesti läpi runoilijat antologiaan valitussa järjestyksessä.

Betti Alver (1906 – 1989) on saanut suomentajakseen Kivikkahon, joka on onnistunut jopa ujuttamaan Alverin runoihin säkeensisäiset loppusoinnut. Alver on perinteisen tyylin runoilija, joka suhtautuu taiteeseen vakavasti, kuivahkoa huumoria unohtamatta.
Debora Vaarandi (1916 – 2007) on kuulemma saanut oman suomennosjulkaisun Tuulen valossa, vuonna 1982. Ajattelin tutustua siihen. Vaarandin runoissa on näkymiä maalaiselämään ja uuden ajan tuloon. Wikipedian mukaan Saarenmaan valssi on Vaarandin sanoittama.
Artur Alliksaar (1923 – 1966) on siitä mielenkiintoinen runoilija, että häneltä ei hänen eläessään julkaistu yhtään runokokoelmaa. Ilmeisesti juuri Rummo oli tehnyt hänen töitään tunnetuksi. Alliksaar on sanataiteilija, hän leikittelee sanoilla vakavissaan, kuten seuraavasta näytteestä runon Voisihan olematon olemattakin olla alusta voi havaita:

Erehtyvät ne jotka luulevat että elämä on turhaa touhua.
Oikeassa eivät ole nekään jotka näkevät siinä jonkin tarkoituksen.
Puolitiessä totuuteen ovat vain ne jotka eivät tuppaudu luulemaan,
että heidän luulemisensa viisaampia mitenkään velvoittaa.
Ihmiset eivät voi kerralla tajuta koko totuutta.
Siksi heille tarjoillaan siitä pikkuruisia tavaranäytteitä.

(Suomennos: Pirkko Huurto ja Kaisu Lahikainen)

Alliksaaren runoista avautuu myös neuvostosysteemille naureskelua, mm. krokotiili joka kyynelehtien kiittää karhua sen tekemistä palveluksista.
Hando Runnel (s. 1938) on itseoppinut, ei-akateeminen runoilija maalta, joka 1960-luvulla sai töitään esille runokasetissa. Häneltä on antologiassa esillä etupäässä lyhyitä runoja, jotka eivät niinkään tähtää iskevään esitystapaan vaan tunteita sisältävään ja ajatuksia herättävään kuvaukseen maaseudun elämänpiiristä.
Andres Ehin (1940 – 2011) on niin nykyrunoilija, että hänen runonsa humistavat aika lailla yli ja ohitse. Ilmeisesti järjestelmälle nyreää mieltä niistäkin löytyy, koska kerran ”olemme sääskiä jotka kiipeilevät pirun sarvien välissä”. Tarkoittaneeko sitten virolaisia vai runoilijoita?
Jaan Kaplinski (s. 1941) osoittautuu erittäin monipuoliseksi runonsepittäjäksi. Ensimmäinen runo on pitempi mitallinen ja loppusoinnuteltu runo kuninkaasta, joka halusi kruunun ja maata. Sitten on monenmoista nykyrunoa, joista useimmat eivät kosketa minua. Tykkäsin tosin runosta, jossa peilinpalasen heijastumasta nousee runoilijan mieleen naapurin poikaa jahdanneet pistinmiehet. Runo on selkeä ja raskaasta aiheestaan huolimatta ilmavan runollinen. Kaplinskilta on tarjolla myös haikuja. Ajattelin lukaista hänen esseevalikoimansa Olemisen avara hiljaisuus, josta Rummo johdantotekstissä vinkkaa ja joka näköjään löytyy Kuopiosta.
Paul-Eerik Rummo (s. 1942) on kirjoittanut runoutta, joka yhdistää perinteisen riimitellyn runon ja modernin, kielikuvien piiloihin rakentuvan sanottavan. Riimit ja tulvivan runokielen ymmärrän, mutta kielikuvat jäävät yleensä hämäriksi. Kauniita kuvia sisältävän runon Maarianheinä sain lukea useampaan kertaan kunnes pääsin edes jotenkin tarkoitusten tanhuville. Vaikka maarianheinän uskotaan auttavan ymmärtämään lintujen kieltä, arvaan, ettei runossa lintuja olla pyytämässä. Yhdessä runossa todetaan, että Syntymäpaikkani, tasainen maa, tasaista luonnetta kasvattaa. Sen ymmärrän. Kaunista on myös pilvien liikkumisen kuuntelu. Kovin monien nykyrunojen tapaan näistäkin jää minulle pääosin ulkokohtainen kokemus.
Viiu Härm (s. 1944) kuuluu olevan näyttelijä. Hän on kirjoittanut helppotajuisia, loppusoinnuteltuja runoja. Aiheena ovat usein muistot lapsuudesta maalla. Ihan nättejä.
Viivi Luik (s. 1946) on kirjoittanut pääosin loppusoinnuteltuja runoja, mutta ei ihan helppotajuisimpia. Hänen runonsa on tässä teoksessa esitelty julkaisujärjestyksessä, joten voi lukiessaan seurata, miten Luikin ilmaisu muuttuu vaativampaan suuntaan.
Juhan Viiding (1948 – 1995) on myös näyttelijä. Hän kuuluu kirjoittaneen runoja aluksi salanimellä ja sitten omalla nimellään. Viidingin runot ovat sillä tavalla vaikeaselkoisia, etten erityisemmin niistä nauttinut. Välillä tuntui kuin se olisi ollut tarkoituskin. Runojen muassa on myös kolme proosatekstiä, joitten tarkoitus jäi minulle epäselväksi. Luulen että Viidingin runous on ollut jonkinlainen sisäpiirin juttu virolaisille.

Kolmisen päivää vierähti näitten Viron sosialismin ajan nykyrunojen kanssa. Kirjassa on 264 sivua.

sunnuntai 10. heinäkuuta 2016

Puulta puulle

Hannu Launosen ja Béla Jávorszkyn toimittama ja suomentama teos Puulta puulle esittelee Unkarilaisen vähemmistön nykylyriikkaa Transilvaniasta. Kirja ilmestyi vuonna 1985. Hienon kuvituksen taiteili Béla Gy. Szabó.

Béla Jávorszkyn kirjoittama esipuhe on nimeltään Transilvania: myytti ja todellisuus. Jávorszky kertoo, että Romaniassa sijaitsevan Transilvanian väestöstä 35 % koostuisi unkarinkielisistä. Wikipedian mukaan vuoden 2002 väestönlaskennassa unkarinkielisten osuus olisi vajonnut jo alle 20 prosentin, tosin unkarinkielisten määrä on yhä korkea – 1,4 miljoonaa. Kansallisen vähemmistön osa tulee esiin myös kirjan runoissa. Jávorszky esittelee viisi runoilijaa sekä kertoo hieman Transilvanian kirjallisuuden varhaisemmista vaiheista.

Sándor Kányádi (s. 1929) kirjoitti teoksen nimirunon Puulta puulle, jossa poika etsii karanneita hevosia pimeässä metsässä. Joudun myöntämään, etten olisi tajunnut runon kuvastavan Transilvanian kansan tuntoja sen etsiessä tietään tulevaisuuteen, ellei Jávorszky olisi esipuheessa näin vinkannut. Monesta muusta runosta näkee paljon selvemmin yhteiskuntakritiikin ja huolen pienen kansanosan kohtalosta. Runo Vainajain päivä Wienissä (vuodelta 1978) kuvaa matkan avaamia vaikutelmia ja syvää kokemusta sielunmessussa. Runon kertoja miettii miten katoavainen olento on ihminen – ja katoaahan kansojakin. Laitan tästä näytteeksi katkelman:

Sillä orvoista orvoin on se jolla ei enää
ole edes vainajia
hänen viininsä on etikkaa hänen kyynelensä piparjuurta
hänen kynttilänsä pelkkää nokea
ja hän itse saa yksin seisoskella
kädessään yksi ainoa kukka
sillä orvoista orvoin on se jolla ei enää
ole edes vainajia

Aladár Lászlóffy (1937 – 2009) vaikuttaa valikoiman runojen perusteella perin pettyneeltä sosialismin aikakauteen, josta hän kirjoittaa peitellysti ajan ja paikan avulla etäännyttäen. Pessimistisesti hän taitaa suhtautua koko vuosisataan Euroopassa. Häneltä on mukana myös proosarunoja.

Domokos Szilágyi (1938 – 1976) kikkailee tyylillisesti runoissaan. Lauseet alkavat usein säkeen lopussa, mikä pilkkoo lukemista. Moniin runoihin on sujautettu mukaan runollisia kielipusuja, pieniä eroottisia vilautteluja. Leikittelevä runo maistuukin yhteiskuntakritiikin lomassa. Tosin loppua kohti myös Szilágyin runot muuttuvat synkemmiksi, mutta ovat enemmän omaan runoilijantuskaan tai ihmisen osaan liittyviä kuin laajemmin kantaaottavia. Ainakin minusta.

László Király (s. 1943) runoilee varsin tasapainoisesti, hänen runoihinsa pääsee mukaan ja niistä löytyy tapahtumainkuvauksen alle kätketty sanoma. Pidän runosta Talvinen piirrelmä. Se sisältää sekä lämmintä kansankuvausta että viiltävää, kauhistunutta odotusta. Maalaistalossa teroitetaan veitsiä, nautitaan terävää luumuviinaa, teurastetaan sikaa. Sudet haistavat tämän ja tulevat pihaan:

Kämmenenkokoisia sudenjälkiä lumessa.
Uskomatonta: ne tulevat pihalle, istuskelevat, seisoskelevat
portaiden juurella, nuuhkivat sikolätin, ladon ja lammassuojan
vaiheilla, kääntyvät sitten pois, kauhistuttavan hitaasti ja
ylväästi.

Runoilija toteaa lopuksi, että joka on kestänyt syksyn, jaksaa kevääseen saakka.

Árpád Farkas (s. 1944) ihastutti minua proosarunollaan Kun vanhat miehet peseytyvät. Runossa vanhat miehet sotineen tahtovat pestä itsensä puhtaiksi koko vuosisadasta. Runoilijan lapsuutta ja nuoruutta runsaalla, romanttisella otteella Suursolan elegia kertoo runoilijalle tärkeästä paikasta, kapeasta vuorisolasta, joka yhdistää kotikylän muuhun maailmaan. Sola on kylän kurkku, johon sen sydän tinkii tunkemaan. Sola on tuonut runoilijalle rakastetun, runo hehkuu lapsuuden leikkejä ja nuoruuden hurmiota.

Yhteenvetona haluan sanoa, että hieman enemmän olisin toivonut myönteistä runoutta, sellaista arkisen työn ja ilon kuvausta. Tämän kirjan perusteella Transilvanian unkarilaiset ovat selvästi sukulaiskansaamme, heidänkin soittonsa on suruista tehty, murehista muovaeltu.

Kirjassa on 139 sivua. Lukaisin sen muutamassa päivässä.

maanantai 4. heinäkuuta 2016

Arkadi & Boris Strugatski: Stalker – Huviretki tienpientareelle

Neuvostoliittolaiset veljekset Arkadi Strugatski (1925 – 1991) ja Boris Strugatski (1933 – 2012) kirjoittivat yhdessä useampia scifi-kertomuksia. Luin suomennoksen heidän tunnetuimpiin töihinsä lukeutuvasta romaanista Пикник на обочине, vuodelta 1972. Kirja ilmestyi Esa Adrianin suomentamana vuonna 1982 nimellä Stalker, alaotsikkona Huviretki tienpientareelle. Romaani on tullut tunnetuksi Andrei Tarkovskin vuonna 1979 ohjaaman Stalker-nimisen elokuvan myötä. Tarkovskin elokuvan näin ainakin osittain joskus aika kauan sitten. En tajunnut siitä paljoakaan. Poikani hankki myöhemmin itselleen tietokonepelin, jonka aihe oli peräisin kyseisen romaanin (ja elokuvan?) maailmasta. En muista pelistä sen kummempia. Taisi olla peltilaatikossa?

Romaani Stalker sijoittuu kuvitteelliseen kanadalaiseen Marmontin kaupunkiin. Marmont on yksi kuudesta Maapallon kohteesta, jonne Deneb-nimisen tähden suunnalta peräisin oleva outo sivilisaatio on lähettänyt jotain, josta Maan asukkaat eivät ole pääseet varmuuteen. Avaruudellisten vierailijoitten Käynnin myötä ilmenneitten erinäisten haitallisten ja levottomuutta herättäneitten ilmiöitten vuoksi osa Marmontin kaupungista on suljettu ja eristetty. Tätä osaa kaupungista kutsutaan nimellä Vyöhyke. Romaanin päähenkilö Redrick Shoehart tienaa kahisevansa salakuljettamalla vierailijoitten jättämää tavaraa Vyöhykkeeltä ja myymällä sitä varakkaille tahoille.

Stalker on osaksi ajanvietekertomus, scifijännäri, joka toimii ajatusleikkinä samaan tapaan kuin vaikkapa elokuva Kolmannen asteen yhteys. Toisaalta Stalker mahdollistaa myös laveammat ajatusleikit. Pohdiskelevassa kohtauksessa kirjan puolivälissä Käyntejä koskevan tutkimuksen kuuluisaksi tekemä tohtori Valentine Pilman keskustelee ravintolassa Vyöhykkeeltä löytyneitten elektronisten laitteitten keruuta junailevan edustajan kanssa. Pilmanin mukaan olisi mahdotonta määritellä miksi vierailijat ovat Maahan halunneet tutustua. Eräänä mahdollisuutena hän ehdottaa, että vierailijat ovat vain käyneet Maassa piknikillä, tehneet huviretken tienpientareelle ja jättäneet roinaa jälkeensä. Tohtori Pilmanin mielestä ihmisen on turha kuvitella selvittävänsä Maan ulkopuolisen älykkyyden toimien tarkoitusta, kun ihminen ei ole kyennyt selvittämään Maassa elävien eläintenkään järkeilyä. Tohtorin mielestä järkeä sinänsä saattaa olla mahdotonta määritellä. Seuraa hauska keskustelu järjestä ja ihmisen oletetusta tiedonjanosta, josta pieni katkelma:

On tarve ymmärtää, mutta se ei edellytä tietoja. Esimerkiksi hypoteesi jumalasta suo kerrassaan verrattoman mahdollisuuden ymmärtää järjestään kaiken tietämättä yhtikäs mitään... Antakaa ihmiselle äärimmäisen yksinkertaistettu systeemi maailmasta ja selittäkää jokainen tapahtuma tuon yksinkertaistetun mallin pohjalta. Sellainen lähestymistapa ei vaadi tietoja ollenkaan. Muutamia ulkoa opeteltuja kaavoja ynnä niin sanotun intuition, niin sanottua käytännön hoksnokkaa ja niin sanottua tervettä järkeä.

Vastaavanlaisia yksinkertaistettuja hypoteeseja entisen itäblokin maitten sosialistisen ajan taiteesta on ilmassa. Netistä puhumattakaan.

Kiva kirja on tämä Stalker. Takakannessa se mainitaan Tarkovskin elokuvaa letkeämmäksi. En väitä vastaan, vaikka hatarat ovat muistoni elokuvasta. Lainasin kirjan Siilinjärven kirjastosta nyt kun vauhtiin pääsin ja kun minulle käytiin näyttämässä minne scifi-kirjallisuus on majoitettu. Siilinjärvellä käytetään nimitystä Tieteiskirjallisuus.

Kirjassa on 216 sivua. Lukaisin sen parissa päivässä. Lainasin toisenkin Strugatskien kirjan.