Amerikkalaisia Roomassa ja safarilla

Amerikkalainen kirjailija Tennessee Williams (1911 – 1983) tunnetaan paraiten näytelmistään, joista monista on tehtynnä elokuvia, kuten Kissa kuumalla katolla, Viettelyksen vaunu ja Äkkiä viime kesänä. Tottahan mies muutakin kirjoitti. Lukaisin hänen vuonna 1950 julkaistun pienoisromaaninsa The Roman Spring of Mrs. Stone vuonna 1952 ilmestyneen suomennoksen nimeltä Mrs. Stonen Rooman kevät, suomentajana Jorma Partanen. Tämäkin tarina on elokuvattu vuonna 1961. Täytyy myöntää, että elokuva antoi minulle sopivasti evästystä saadakseni selvää kirjan loppuratkaisusta.

Mrs. Karen Stone on viisikymppinen teatterin tähtinäyttelijätär, joka päätti lopettaa uransa sen jälkeen, kun tajusi esittäneensä Juliaa muutama vuosikymmen liian vanhana. (Oikeasti naiset ovat viisikymppisinä ihan mainiossa vedossa.) Näyttelijäntyön loppumisen lisäksi hänen miljonäärimiehensä kuoli pariskunnan yhteisellä maailmanympärysmatkalla ja mrs. Stone jäi ”ajelehtimaan” luxusasuntoonsa Roomaan. Vanha italialainen contessa, joka oikeastaan on seurapoikain parittaja, esittelee mrs. Stonelle nuoren ja kauniin Paolon, joka on täydellisen kiinnostunut itsestään. Syntyy epäsuhtainen ja paheksuttu suhde, jonka kestäessä mrs. Stone käy läpi menneisyyttään ja yrittää määrittää loppuelämänsä suuntaa:

Tietämisen ei välttämättä tarvitse olla tietoista tietämistä.

– – –

Ajelehtimisella oli suuntansa, vaikkei sillä ollutkaan tarkoitusta, ja toisinaan suunta onkin se ainoa, mitä tiedämme päämäärästämme.

Tästä teoksesta tuli mieleeni toinen teos, nimittäin Ernest Hemingwayn (1899 – 1961) novelli Francis Macomberin lyhyt onnellinen elämä, suomennos julaistiin Jouko Linturin laatimana valikoimassa Kilimandšaron lumet vuonna 1958. Alunperin novelli ilmestyi vuonna 1936 lehdessä nimellä The Short Happy Life of Francis Macomber. Siitä seuraavaksi.

Rikas amerikkalaispariskunta on Hemingwayn novellissa safarilla Afriikassa. Mies pelästyy pahan kerran metsästettäessä suurta leijonaa ja tämähän se aiheuttaa kauheeta skismaa aviopuolisoitten välillä. Eivät ne välit muutenkaan huippulukemissa ole olleet. Eräänlaisessa yhdistetyn rattopojan ja contessan osassa on suuri valkoinen metsästäjä Wilson, joka köyrii rouvaa teltassaan öiseen aikaan. Aamulla mies on sisuuntuneena valmis puhvelijahtiin, jossa hän osoittaa miehuullisuutensa, mikä yllättää hänet itsensä, mutta vielä katkerammin hänen vaimonsa. Loppuratkaisun voi käsittää haluamallaan tavalla, joka tapauksessa Francis pääsee kuitiksi sen Jumalan kanssa, jolle kuulemma jokahinen on kuolemansa velkaa Shakespearen mukaan.

Mielestäni Hemingwayn novellit toimivat jatsahtavammin, jos ei liiaksi ala kaivella niitten tapahtumille tarkempia selityksiä. Tietyllä tapaa tämä pätee erityisen hyvin myös Williamsin pienoisromaaniin, jossa mrs. Stone ”löytää itsensä” ajelehtimisensa päätteeksi. Tervejärkisen ihmisen lienee vaikea käsittää rouvan ratkaisua, mutta minusta molemmissa kertomuksissa on kyse pariskunnista tiensä päässä. Eikä tarvitse kuvitella kirjailijoitten tahtovan kertoa, että itsekunnioitus olisi kuolemaakin kalliimpi. Tällaiset tarinat ovat vain tarinankertojien hömpötystä, josta monet tykkäävät. Siinä kaikki.

Williamsin kirjassa on 152 sivua, Hemingwayn novellissa 38 sivua. Tänään ja eilen luin.

Vanhus ja meri & Hän lähti valaiden matkaan

Luetut kirjat:

Ernest Hemingway: Vanhus ja meri

Alkuteos: The Old Man and the Sea vuodelta 1952

suomennos Tauno Tainio v. 1952 (133 sivua)

Silene Lehto: Hän lähti valaiden matkaan    runoja

vuodelta 2011 (96 sivua)

Amerikkalainen Ernest Hemingway (1899 – 1961) kirjoitti pienoisromaanin vanhemmasta mieshenkilöstä, joka työskentelee omaan lukuun ja laskuun kalastajana pienellä paikkakunnalla Kuuban pohjoisenpuoleisella rannikolla. Mies laskettelee pienellä kalastusveneellään Golf-virran viemänä ja toivoo kunnon saalista pitkän kalattoman kauden jälkeen. Veneessään hän ajattelee kalakaveriaan, nuorta Manolin-poikaa, joka on hypännyt toisen kalastajan kyytiin ja hän miettii suurta amerikkalaista baseball-pelaajaa, DiMaggiota, joka kärsii luukannuksesta kantapäässään. Siimojensa lisäksi vanha mies kelailee muistojaan. Hän on mies, jota on kunnioitettu, mies, joka ei ole antanut periksi. Kalastajan odotus palkitaan ja hänen koukkuunsa tarttuu saalis, joka vetää miestä perässään uljaana ja voimakkaana.

Vanhus ja meri on kyllä kuvaus kalastajasta, se on kuvaus voimainkoettelusta, mutta nykyeuroissa ketjukolaaja lukee sen vertauskuvallisena kuvauksena siitä, miten luonnon kanssa kilpasille lähtiessä todennäköisesti ennen pitkää tulee käymään. Minun lukukokemukseni sanoo, että vertauskuvana vanha mies on luonnonvaroja ymmärtämättömästi hyödyntävä maailma, joka on kyllä sympaattinen, lämmin ja kekseliäs, mutta toisaalta myös liian ylpeä tai liiaksi omaan osaansa asettunut hoksatakseen milloin raja on ylitetty, milloin on pysähtymisen paikka. Vanhaa kalastajaa mietityttää baseball-pelaajan luukannus, mutta omien kannusten naulaan heittäminen ei käy mielessäkään. 

 

Silene Lehto (s. 1979) lähtee ensimmäisessä runokokoelmassaan eläinten maaimoihin. Lähes jokaisessa kokoelman runossa ainakin mainitaan jokin eläin. Eläimet luikertelevat runojen tapahtumiin kuin viidakko temppelin raunioille. Vaikka kokoelman nimessä lähdetään juuri valaiden matkaan, ovat monet muutkin eläimet näkyvästi kärkkymässä osaansa ihmisten elämässä. Eläinmaailma ja luonto muu edustavat mielestäni Lehdon runoissa sitä luontevaa suhdetta elämään, joka nykyisessä teknistyneessä maailmassa on ihmiskunnalta unohtunut jollekin edelliselle metroasemalle. (Noh! ketjis...!) Myös Lehdon runoissa on huumoria, ajattelumalleilla ja sanonnoilla leikittelyä.

Kokoelma on jaettu nimettyihin lukuihin, joihin runot tosiaan vaikuttavat liittyvän. Mielestäni kokoelman tietynlainen lukko-osio on nimeltään Olen ajatellut sinua paljon, Herra D. Avainruno taas voisi olla kokoelman aloittava lyhyt runonen Oliko se kaukokatseisuutta. Vastaus vaikuttaa lukitulta. En ymmärrä miksei Herra D:n nimeä voi sanoa suoraan. Jos kyseessä olisi Herra vB, arvaisin heti että kyseessä olisi Peter von Bagh, sillä hän on kirjoittanut kirjan nimeltä Lajien synty, jonka nimiseen teokseen eräässä runossa viitataan.

Näitä kahta kirjaa yhdistävät paitsi merelliset eläimet, myös kummankin kirjan Herra D. Lehdon runojen isällinen sankarihahmo, Herra D, huom! Herra isolla alkukirjaimella, saa tässä tekstissäni vastaansa romaanin suuren DiMaggion. Runossa nimeltä Rouva D nimetään Herra D kuin itse Jumalaksi, isolla alkukirjamella. Runo loppuu sanoihin: jos kosketatte häntä nyt, pääsette lähemmäs taivasta kuin kukaan elävä ikinä. Uuden luontokäsityksen luoja, herra Darwin, lienee Lehdon runoteoksen ihmisen väylä takaisin luonnolliseen yhteyteen maapallon ja elämän kanssa. Hemingwayn romaanin pesäpallotähti, suuri DiMaggio, on ajanvietteen sankari, epätodellisen viihdemaailman ilmielävä ikoni. Kun vanha kalastaja palaa uuvuttavalta meriseikkailultaan, hän haluaa nähtäväkseen viime päivien lehdet, luultavasti koska baseball-tulokset kiinnostavat häntä niin kovasti. Tämä sinänsä kotoisa ja sympaattinen toive on tilanteeseen nähden mieletön ja se kuvaa erinomaisesti sitä maailmaa, jossa myös me tänä päivänä elämme. Kännykät ja tietokoneet sosiaalisine virtuaalimaailmoineen on aina oltava ulottuvilla – niissä hiippailevat tämän päivän viihdeikonit. Annanpa tästä aiheesta viimeisen sanan Silene Lehdolle. Runosta Herra D löytyvät seuraavat säkeet:

Sinun ei olisi pitänyt sanoa, että me emme ole Luojan luomia,

kirjoittaa kaikkia niitä lajeja ihmisten muistiin,

mutta ethän sinä ajatellut, miten vaarallista se voisi olla,

(sillä ihmisten täytyy aina uskoa johonkin itseään suurempaan!)