Sanna Hukkanen: Taiga

Joensuulainen sarjakuvataiteilija Sanna Hukkanen (s. 1978) kirjoitti ja kuvitti vuonna 2023 julkaistun sarjakuvateoksen Taiga – Etnografinen matkakertomus.

Sanna Hukkanen lyö itsensä ikoon sarjakuvassaan, jossa hän esittää itse itseään. Hukkanen vierailee Venäjän suomalaisugrilaisten kansojen parissa ja pitää pienryhmille lyhytkursseja sarjakuvan teosta. Osallistujat ovat opettajia, taiteilijoita, toimittajia, kirjastovirkailijoita jne. Hukkasen pyrkimys on herättää osallistujissa halu tehdä omankielistään sarjakuvaa. Hänen mukanaan ja apunaan kulkee Anna, venäläinen, joka puhuu suomea ja toimii tulkkina Hukkaselle. Naisten yhteistyö sujuu mutkattomasti.

Kirjassa vieraillaan Venäjän Karjalassa, Kuolan niemimaalla tapaamassa Venäjän saamelaisia, Marin tasavallassa, jonne matkatessa vietetään iltaa myös kahden tshuvassimiehen kanssa, Mordaviassa (Mordvassa), Komissa ja varsinkin Hanti-Mansiassa useamman kerran. Jostain syystä Udmurtiassa ei piipahdeta, tosin Annan jääkaappimagneetin perusteella sielläkin on käväisty.

Kuten arvata saattaa sarjakuvaryhmien työn tulokset usein yllättävät, ei tosin aina pelkästään myönteisesti. Marin tasavallassa taiteilija piirtää sarjakuvan, jossa mies istuu pilkillä ja saa lopuksi kalan. Kun Hukkanen huomauttaa, että loppu on aika ennalta-arvattava, taiteilija muuttaa sarjakuvan loppua ja pilkin mukana nouseekin järvestä votkapullo. Tämän jälkeen taiteilija poistuu tekemään omia töitään. Komilainen kurssilainen taas kiteyttää sanomansa nopeilla ruuduilla: aluksi vunukka ei vastaa babushkan kominkieliseen kutsuun vaan huomauttaa sen kielen olevan epämuodikasta. Seuraavassa ruudussa ollaan siirrytty kolme vuosikymmentä eteenpäin, jolloin vunukka vastaa babushkan venäjänkieliseen kutsuun englanniksi. Hukkanen huokailee mielessään miltä voikaan tuntua, kun oma kieli on kuolemassa.

Jonkin verran kirjan puhekuplissa ja erilaisissa kylteissä on venäjän kieltä. Se ei onneksi ole kovin vaikeaa venättä, joten ymmärsin lähes kaiken. Useimmiten tekstit on tavalla tai toisella suomennettu. Hukkanen huomaa välillä, ettei voi osallistua kurssilaisten keskusteluihin, koska he puhuvat venäjää, jota hän ei osaa riittävästi. (Muistelen, että monille suomalaisugrilaisten kielten tutkijoille oli ollut järkytys, kun näitten kielten tutkijakonferenssien kieleksi oli valittu englanti venäjän sijasta.) Myös lyhyitä vertailuja suomen kielen ja sukulaiskansaimme kielten välillä sarjakuvassa tehdään, mutta ei kiusaksi asti.

Kaiken kaikkiaan kerronta etenee vaivattomasti. Historia- ja mytologiajaksot on esitetty toonattuna eli kyseisten sivujen tai aukeamien väritys poikeaa selkeästi muusta sarjakuvasta. Väritys on kaunista katseltavaa, sivujen ylälaitoja on koristettu perinteisin ornamenttikuvioin. Ajoittain kuvitus on runollisen koreaa, toisaalta arkisiakin kuvia löytyy. Eri paikkoihin suuntautuvien matkojen hahmottamiseksi Hukkanen on piirtänyt useampia suuntaa-antavia karttoja.

Hukkanen on perehtynyt Venäjän suomalaisugrilaisia kansoja käsittelevään kirjallisuuteen. Erityisesti huomioitani herätti Leena Laulajaisen kirja Marilaiset: laulun ja uhritulien kansa, jonka itse jokunen vuosi sitten lukaisin. Siihen tutustuminen auttoikin minua sarjakuvaa lukiessa jonkin verran, samoin lyhyt perehtymiseni hantien ja mansien kansanrunouteen. K. F. Karjalaisen kirjoja voisi ehkä joskus kokeilla.

Kirjassa on 276 + 4 sivua. Lukaisin sen parissa päivässä. Sain kirjan joululahjaksi tyttäreltäni, joka käväisi joulun alla Joensuussa työporukan kanssa.

Kuopiosta Kuopion takaa

 Vuonna 1985 Snellman-instituutti julkaisi artikkelikokoelman Kuopiosta Suomeen. Kirjallisuutemme aatesisältöä 1880-luvulla. Kyseessä oli realismin aika Suomen kirjallisuudessa. Tuon kirjan jatkoksi ilmestyi vuonna 1994 Minna Canthin 150-juhlan aikaan Snellman-instituutin julkaisuna kokoomateos Realismista symbolismiin. Kuopio suomalaisen kulttuurin polttopisteenä 1890-luvun taitteessa. Sain näistä julkaisuista jälkimmäisen joulunaluslukemiseksi tyttäreltäni, mistä kiitos! Seuraavaksi mietteitäni julkaisusta.

Tämän samanaiheisten esseitten kokoelman yhdistävänä tekijänä on siis Kuopiossa toimineitten kirjailijain ja heidän sidosryhmiensä osuus 1890-luvun alun kirjallisten virtausten kehittyessä aikaisemmin vallalla olleesta realismista kohti kansallista uusromantiikkaa, jota Kai Laitinen esseessään nimittää kansalliseksi symbolismiksi. Julkaisun takana ovat toimineet Juhani Ahon, Minna Canthin ja Arvid Järnefeltin elämäntyölle omistetut yhdistykset yhdessä Snellman-instituutin kanssa. Kerron muutamalla sanasella kaikista teoksen kahdestatoista esseestä.

Kai Laitinen: Miten uusromantiikka tuli Suomeen. Laitinen antaa suuren huomion Juhani Ahon Pariisin-matkan pohjalta syntyneelle vuonna 1890 julkaistulle romaanille Yksin, jossa hän huomaa Ahon alkavan paikoitellen liukua puhtaan realistisesta kuvauksesta kohti kansallista symbolismia. Laitinen kuvaa tätä tapahtumasarjana, jossa on mukana muitakin toimijoita, kuten Kasimir Leino ja Päivälehdessä ilmestynyt nimetön kirjoitus ”Karjala ja sen taiteellinen merkitys”. Vaikuttajina olivat tietenkin aikakauden kirjalliset virtaukset ja toive murtautua eurooppalaisen kirjallisuuden kenttään kansallisilla aineksilla. Laitinen kiteyttää tämän kivasti:

Suomen taiteen kultakausi syntyy eurooppalaisten virikkeiden ja kansallisten innoituslähteiden yhteisvaikutuksesta, niiden keskinäisestä, haastavasta jännityksestä ja hedelmällisestä ristivedosta.

Aarno Kellberg: Pekka ja Kalle, Brofeldtin veljekset. Helppotajuinen kuvaus Juhani Ahon lapsuudenperheestä, etenkin hänen veljistään, jotka olivat kyllä suomenmielisiä, mutta eivät erityisen symbolistisia.

Pekka Suhonen: Juhani Ahon luonnonmaisema ja kulttuurimaisema. Henkevän sujuvasti, lastunäyttein kuvailtu näkemys Ahon luontokäsityksestä ja sen merkityksestä. Sisä-Suomen hiljaisilla maalaisasumuksilla on kirjoittamaton historiansa, onnela on kulttuurimaisema. Kun taas luonto on lähtökohta, ei päämäärä.

Tapio Kopponen: Järnefeltit – suomalaisen kulttuurisuvun elämästä ja ajattelusta. Tämä essee sisältää Järnefeltien suvusta semmoista tietoa, jota olen kaipaillutkin. Järnefeltin taiteilijaveljesten vanhempia Kopponen luonnehtii kiinnostavasti:

Alexander Järnefelt on loogis-lineaarisesti ajatteleva realistinen läntinen ihminen, kun taas hänen vaimonsa hyvinkin edustava myyttis-runollinen, assosiatiiviseen ja metaforiseen ajatteluun taipuva itäinen ihminen.

Erityisen kiintoisa on osuus, jossa Kopponen kuvaa taidemaalari Eero Järnefeltin opiskelua Pietarin taideakatemiassa enonsa taidemaalari Mihail Clodtin johdolla. Eero omaksui tuolloin peredvizhnikeiksi (”Vaeltajat”) itseään kutsuneen taiteilijaryhmän periaatteita:

he uskoivat oikeudenmukaiseen yhteiskuntaan ja ihmisen älyyn ja hengen voimaan toteuttaa tätä elämänmuotoa.

Vaeltajat halusivat kuvata tavallista kansaa realismin keinoin, mutta kätkettyä psykologista tasoa unhoittamatta. Vaikka peredvizhnikit olivatkin vahvasti venäläisiä, he myös säilyttivät yhteyden eurooppalaiseen taiteeseen, tunnuslauseena

”kansallisen kautta yleiseurooppalaiseen”.

Kopposen näkemyksen mukaan kirjailija Arvid Järnefelt, hänen veljensä Kasper Järnefelt, tärkeä suomalaisen kirjallisuuden taustavaikuttaja, sekä maalari Eero Järnefelt pyrkivät parhaansa mukaan säilyttämään työssään realismin ohessa sisäisen näkemyksen ohjauksen. Kasperin iskusanoja olivat aitous, luonnollisuus, yksinkertaisuus ja rehellisyys. Lie niistä oma matkansa kansalliseen symbolismiin?

Ritva Haavikko: Minna Canthin salonki. Kuvani ”Kanttilasta”, Minna Canthin perheen kotitalosta lankakaupan yhteydessä sai uutta vahvistusta Haavikon esseestä. Minna Canthia Haavikko luonnehtii ajoittain yksinäisyydestä kärsineeksi ja tuolloin masennukseen taipuvaiseksi. Toisaalta Minna kiinnostui monenlaisista asioista ja omistautui niille vahvasti. Essee on saanut ravinnetta ja tietoutta Hanna Aspin muisteloteoksesta Minna Canth läheltä nähtynä. Itse muistelen, että siinä piirretään Minna Canthista kuva lasten ja nuorten kanssa innolla leikkineenä äitihahmona. Tätä piirrettä ei Haavikko Minnan salonkiin ole mahduttanut. Sen sijaan kirjailijat, teatteri-ihmiset, kuvataiteilijat, säveltäjät ja lehtimiehet on poimittu tarkasti mukaan.

Eila Pennanen: Minna Canthin persoonallisuus. Kirjailija Pennanen esittelee arvioitaan Minna Canthista. Teksti sisältää mielenkiintoisia poimintoja eri lähteistä. Pennanen nostaa esiin sen miten Minna viihtyi nuorten parissa, joskin hän selittää sitä sillä, että tietyssä vaiheessa Minnalla oli tilapäisiä välirikkoja Kaarlo Bergbomin, Juhani Ahon ja Järnefeltien kanssa, niin että varttuneempi seura oli satunnaisesti vähissä. Mukavaa on miten Pennanen laajentaa Minna Canthin tuttavapiiriä myös ruotsinkieliselle puolelle, Gustaf von Numers ruotsintaa Canthin näytelmän Papin perhe ja K. A. Tavaststjerna vierailee Canthin luona samana kesänä 1892 kun Canthin uusi näytelmä Sylvi valmistuu. Canthin viimeistä näytelmää Anna Liisaa Pennanen nimittää uskonnolliseksi. Minä näen siinä vahvaa yhtäläisyyttä antiikin draamoihin.

Niilo Luukanen: Juhlien kesät, 1886, 1889 ja 1891. Kaivattua laajennusta Kuopion kulttuurisen polttopisteen rooliin. Aloitetaan Johannes Takasen veistämän J. V. Snellmanin rintakuvan paljastustilaisuudesta Kuopion kirkkopuistossa heinäkuussa 1886, juhlapuhujana J. V. Calamnius. Vuonna 1889 kesäisiä kulttuurijuhlia vietettiin Keuruulla Järnefeltien perheen ja monien kulttuurivaikuttajien osallistuessa. Kulttuurijuhlista kolmantena mainitaan Kuopiossa järjestetyt, Viron mallin mukaiset laulujuhlat (niitä oli järjestetty Suomessa eri paikkakunnilla vuodesta 1884). Vuoden 1891 juhlilla oli mm. esitetty näytelminä Canthin draama Papin perhe ja von Numersin pappiskomedia Bakom Kuopio (Kuopion takana).

Liisi Huhtala: Yön vanhalla jäällä. Symbolismia löytyy Minna Canthin novellista Agnes, Juhani Ahon Papin rouvasta ja K. A. Tavaststjernan romaanista Hårda tider, jonka hän Minna Canthin tuella sovitti julkaisemattomaksi näytelmäksi Uramon torppa. Huhtalan mielestä Canth ei ota novellissaan kantaa Liisin puolesta. Näin voi olla. Minä näen asian niin, että Liisi on se moderni nainen, joka tajuaa jäädä kotiinsa lähtemättä maailmalle liituamaan – on sitä kulttuuria Kuopiossakin, symbolismia myöten. Varsinkin, jos ajattelee symbolismilla tarkoitettavan itsekeskeistä omien halujen korostamista.

Irmeli Niemi: Minna Canthin ja Maria Jotunin näytelmien yhteyksiä. Maria Jotuni -tutkija Irmeli Niemi pohtii lyhyesti Jotunin yhteyksiä Canthiin. Onneksi esikuvana mainitaan myös Ibsen ja minulle yllättäen peräti Leo Tolstoi. Vaikka Jotuni mainitseekin Tolstoin olleen nero loistoajallansa (ja sittemmin vähän lapsekas), kirjoittaa Niemi, miten on antoisaa nähdä Tolstoissa molempain kirjailijain teemojen yhteinen alkulähde.

Pekka Lounela: Arvid Järnefelt – omantuntonsa juristi. Mainio pohdiskelu Järnefeltin sisäisestä moraalisesta kamppailusta, oikeudenkäynnistä Arvid vastaan Arvid, jossa voittoa taisi olla turha toivoa.

Hänen uskonnollisuutensa ei taipunut teologiseen mystiikkaan, se oli luonteeltaan rationaalista, kuten Tolstoinkin. Ihmisen tuli pelastua omassa elämässään, kuolemanjälkeinen palkinto tai rangaistus teoista tai toimista, kirkkouskovaisten taivas ja helvetti olivat yhdentekeviä kuvitelmia.

Mervi Tuomikoski: ”Minun täytyy lyödä pirstaleiksi oma kuvani” Arvid Järnefeltin Heräämiseni-teoksen (1894) teemoja. Esseessä tarkastellaan Järnefeltin kirjassaan käsittelemää oman kuvan jakautumista sisäiseen, todelliseen minään ja sellaiseen minään, jollaisena tahtoisi muitten näkemänä olla. Järnefelt vaikuttaisi pyrkineen eroon suosiota tavoittelevasta ulkokohtaisesta minästään. Tarkastellaan myös kuvan merkitystä esim. Jumalan kuvan ja ei-esittävän taiteen näkökulmasta – onko ääretöntä ideaa mahdollista kuvata?

Tellervo Krogerus: Kauppis-Heikki ja naisen vaihtoehdot. Nimeä Kauppis-Heikki (1862 – 1920) käyttänyt kirjailija asui nuorna miesnä Brofeldtin pappisperheen renkinä ja oli siten tuttu Juhani Aholle ja hänen veljilleen. Kauppis-Heikki oleskeli myös Minna Canthin tykönä Kuopiossa. Hän ei käynyt perinteisiä kirjailijain kouluja, mistä syystä hänet luokiteltiin aikanaan ja sen jälkeenkin kansankirjailijaksi. Tellervo Krogerus käsittelee esseessään Kauppis-Heikin romaanien naishahmoja. Hän arvelee Kauppis-Heikin kyenneen kuvaamaan aikansa naisia niin myötätuntoisesti, koska hän oli itsekin koko ikänsä syrjässä elänyt. Arvostelijat vain eivät tätä huomanneet vaan lukivat Kauppis-Heikin kirjat kansantaiteilijan työnä ja arvioivat niitä sen mukaan. Kauppis-Heikin osoittelematon kerronta ei sekään kelvannut, sillä kirjailijalta odotettiin selkeitä linjanvetoja ja mielipiteitä.

Kirjan lopusta, ennen enkunkielistä summarya löytyy aikajana, jossa kuvataan Juhani Ahon, Minna Canthin ja Arvid Järnefeltin puuhailuja heidän Kuopion vuosinaan 1881 – 1897. Mukaan on mahdutettu myös Kauppis-Heikki ja eräitä muita vaikuttajia. Mielenkiintoisesti joukosta on tiputettu mm. Gustaf von Numers. Ilmeisesti komediaan suhtaudutaan kuten aikoinaan naisiin ja kuten aina syrjäytyneisiin? Minusta komedialla voi tavoittaa taiteennauttijan siinä missä riuduttavalla tragediallakin. (Tunnen myös vetoa naisiin ja syrjäytyneisiin.)

Kirjassa on kaikkine hipleineen 170 sivua. Lukaisin sen parissa viikossa.

Armas J. Pulla: Neljä virtaa

Armas J. Pulla (1904 – 1981) kirjoitti vuonna 1956 julkaistun teoksen Neljä virtaa, kuvailevana alaotsikkona Retkiä Ranskan suurten jokien varsilla. Kirjassa on 16 liitekuvaa, Pullan omia piirroksia ja valokuvia niistä paikoista, joista tekstissä kerrotaan.

Ranskanmaalla on neljä suurta jokea, joista Rhône saa alkunsa Sveitsistä, Alpeilta, Garonne Espanjan Pyreneiltä, Loire Ranskan keskiylängöltä ja Seine joltain toiselta Ranskan ylängöltä. Näitten jokien varsilta on kirjailija ja Ranskantuntija Pulla koonnut kirjaan kivaa tietoutta ja hauskoja tarinoita.

Kuvaukset jokivarsien seuduista eivät ole kaikenkattavia, Pulla valikoi kerrottavansa oman mielensä mukaan. Siten teos on tietokirjaksi kepeätä ja viihdyttävää luettavaa, mitä seikkaa Pullan taito rytmittää kerrontaansa edesauttaa miellyttävästi. Pulla käyttää kerronnassaan moninaisia keinoja, lyhyitten anekdoottien sarjaa saattaa seurata pitkähkö tuntemattoman paikallisen kanssa käyty keskustelu, josta lukija saa itse mielessään arvailla, onko kirjoittaja koskaan sellaista keskustelua käynyt vai onko kyseessä vain taitava tyylikeino monenlaisten tietojen, tapojen ja asenteitten kuvailemiseksi. Jokilaaksojen vaiheita selostaessaan Pulla ottaa geografian avuksi myös geologian – eikä ihan muuten vain vaan esitelläkseen mm. Ranskan keskiylängön muinaista vulkaanista toimintaa ja sen jälkien esiinpistämistä vielä nykyään (ks. Le Puy-en-Velayn kolme ”laavakekoa”). Katedraalien sijasta Pulla kertoilee linnoista, mutta niistäkin pintapuolisesti.

Tärkein osuus seutujen kuvailussa ovat kuitenkin erilaisiin merkkihenkilöihin liittyvät anekdootit. Taiteilijat, varsinkin kirjailijat, kuten Anatole France, Honoré de Balzac ja Alphonse Daudet, ovat hyvin edustettuina. Vaikka tällaisessa teoksessa ei olekaan varsinaisia päähenkilöitä, tuntuvat Napoléon ja Jeanne d’Arc pulpahtavan esiin varsin usein ja näyttävästi.

Koska Pulla on myös gastronomi, antaa hän oman osuutensa ruokien ja viinien kuvailulle, jaarittelematta yksityiskohdista. Ranskalaiseen elämästä nauttimisen taitoon kuuluvat niinikään lemmenseikkailut, joita kuvataan hyvän maun rajoissa. Itse nauroin kyllä eniten tarinalle, jossa Loire-joen yläjuoksulta lähettiin alajuoksun nunnaluostariin jokilaivalla papukaija, jolle oli opetettu virsien veisuuta. Pitkän jokimatkan aikana kuitenkin rakuunat kerkesivät opettaa papukaija-paralle ns. tuhmia juttuja.

Hauskan kiteytyksen ranskalaisten näkemyksestä itsestään ja ehkä suomalaisistakin saa keskustelusta, jonka Pulla väittää käyneensä ennen toista maailmansotaa nimeämättömän ranskalaisen kirjailijan kanssa. Kirjailija oli tuskastunut ranskalaisten terävään älyyn:

Sanovat meitä ranskalaisia maailman älykkäimmäksi kansaksi. Ehkä olemmekin sellainen. Mutta se ei ole suinkaan onneksi eikä onnea. Kaikki ylen terävät aseet ovat vaarallisia. Juuri terävässä älyssä on usein hillittömyyteen menevän ristiriitaisuutemmekin perussyy. Teidän suomalaisten viileä viisaus on paljon arvokkaampi ominaisuus kuin meidän leikkaava älymme!

Parhaimman kuvauksen kirjassa saa itseoikeutetusti Seine ja Pariisi, jonka läpi joki virtaa. Kaunokirjallisuuden sepittäjien lisäksi kirjailija Pulla kuvaa Pariisissa työtään tekeviä bouquinisteja, käytettyjen kirjojen kauppiaita, jotka hän mieltää vapaasti työtään tekeviksi ja filosofisiksi.

Pullan teos Ranskan neljän suuren virran vaiheilta on kuin matka, jonka aikana voi nähdä paljon ja kaikenmoista ammattinsa hallitsevan oppaan selostamana. Jääkö kirjasta sitten enemmän mieleen kuin jäisi matkalta? Yhtä hyvin voisi kysyä mitä kaikesta näkemästämme ja kokemastamme ylipäätään on tarpeen jäädä mieleen? Minulle tämä riittää varsin mainiosti. Lukiossa opettelin ranskaa, mutta Ranskassa en ole koskaan käynyt enkä tule käymään. Tämän kirjan myötä jäävät kalliit matkat tekemättä ja jos jotain jää näkemättä, eiköhän niin liene parempi.

Kirjassa on 304 sivua. Luin sitä ehkä viikon.

Armas J. Pulla: Hullut vuodet eli iloista 20-lukua

Armas J. Pulla (1904 – 1981) kirjoitti vuonna 1971 julkaistun kirjan Hullut vuodet eli iloista 20-lukua. Kyseinen 20-luku eli kesäänsä sata vuotta sitten, 1920-luvulla. Armas J. Pullan ensimmäinen matka Pariisiin tapahtui kesällä vuonna 1929. Elämänsä aikana Pulla vieraili Ranskassa satakunta kertaa. Hän ehti nähdä Pariisin 1920-luvun hurmioituneen taiteilijayhteisön ja menon muun juuri ennen Ameriikan suurta pörssiromahdusta, joka veti koko maailman talouden lamaan.

Nyt puheena olevaan teokseen Pulla on koonnut mukavat ainekset 1920-luvun kiehtovista, julkisuudesta tutuista, tehostuneen tiedonvälityksen kautta elämää suuremmiksi versoneista ilmiöistä. Tapahtumien keskuksina ovat paitsi Pariisi myös suuri Ameriikan maa.

Erityisen huomion kirjassa saa Italia, joka erikoistui kuvatun ajanjakson diktaattorien tuotantoon. Pulla nostaa esiin Benito Mussolinin, joka kohosi Italian johtohahmoksi 1920-luvulla. Koska kirjassa keskitytään 1920-luvun tapahtumiin, ei Mussolinin elämän loppuvaiheita kuvailla. Mussolini on Pullan valitsemien anekdoottien, lehtiuutisten ja muitten yksityisten kuvausten perusteella ollut epävakaan ajan poliittinen nousukas ja lisäksi naistenmies.

Toinen italialaistaustainen diktaattori, jolle kirjassa on luku omistettu, on Al Capone, chicagolainen gansteripomo, joka piti koko kaupunkia taskussaan. Kieltolain aikaan alkoholin kauppaamisella rikastunut Capone oli paikallisen puhelinluettelon mukaan ammatiltaan kauppias. Hänen kotitalostaan turistioppaat käyttivät nimitystä Caponen linna. Linnaan hän lopulta päätyikin.

Kolmas italialaistaustainen diktaattori oli Rudolph Valentino, Pullan sanojen mukaan naissydänten diktaattori. Valentino oli näyttelijä, joka katseli valkokankaalta katselijoittensa sydämiin ja sai osakseen joukkohysterian kaltaista palvontaa. Oliko osa 20-luvun hulluutta peräisin juuri tehokkaan tiedonvälityksen mukanaan tuomasta ilmiöstä, joka nostaa viihdemaailman henkilöt idoleiksi, joihin jokainen voi samastua omalla tavallaan?

Kirjan lopuksi Pulla kuvaa Pariisin Montparnassea, sen ravintoloita ja suuria Montparnasse-setiä ja -tätejä. Useimmat kuvatuista henkilöistä ovat taiteilijoita, ehkä juuri senaikaisen maailman taiteilijoitten keskuksena Pulla haluaakin Pariisin lukijalle esitellä. Joka taidetta tekee hän taiteesta puhuu, niin kait se lienee?

Kirjassa on paljon kuvia eikä tekstikään ole mitään kuivakkaa historiankirjoitusta. Lukija pääsee helpolla ja tästä voisi oppiakin jotain, kun maltilla lukisi ja yrittäisi painaa asioja mieleensä. Minä aloin lukea kirjaa torstaina. Perjantain ja lauantain pidin taukoa, kun oli muuta puuhaa. Tänään sunnuntaina sitten lukaisin kirjan loppuun. Ei harmita, kun tuli hankittua, vaikka toimitus ei tullutkaan noutolokeroon vaan jouduin hakemaan ärrältä. Kirjassa on 98 sivua.

Martti Sinerma: ”Jees”, sanoi Armas J. Pulla

Martti Sinerma (1933 – 2007) kirjoitti ja Armas J. Pulla -seura ry. julkaisi kirjan suomalaisen humoristin, mainosmiehen, kirjailijan, Ranskan-tuntijan ja gastronomin Armas J. Pullan (1904 – 1981) elämästä ja ennen kaikkea hänen kirjallisista töistään. Pullan toiminnasta em. aloilla tehdään teoksessa selkoa paikoin enemmänkin kuin kiitettävästi, toistoa esiintyy. Toisaalta voin todeta, että asiat on osastoitu ja sisällysluetteloon kirjattu siihen malliin, että teos toimii melko näppäränä hakemistona siihen tutustuneelle. Kirjalla on pituutta kaikkine luetteloineen 428 sivua, kansien sisäpuoliin on lisäksi mahdutettu tietoa Martti Sinermasta ja hänen kirjallisesta tuotannostaan. Keskityn seuraavassa lyhyesti toisintamaan kirjasta imemääni tietoa Armas J. Pullasta.

Armas J. Pullan vanhemmat olivat itäisestä Suomesta, tulevan kirjailijan lapsuudenperhe asui aikansa Kannaksella, Viipurissa ja myös muualla Suomessa. Aikuisikänsä Pulla asui oman perheensä kanssa Helsingissä, milloin ei viettänyt aikaa kesäasunnollaan Vihdissä.

Pulla tuli koko kansan tuntemaksi sota-aikaan aloittamansa Ryhmyn ja Romppaisen seikkailuista kertovan kirjasarjan kautta. Kirjat ovat humoristisia kuvauksia erikoisista seikkailuista, joissa rintamajermut Ryhmy ja Romppainen käyvät sotaa vihollisen viekkaita vakiohahmoja vastaan. Sinerma kertoo, että vaikka arvostelijat eivät aina olleet kovin innostuneita näistä kirjoista, ottivat sotapalveluksessa olleet miehet ne mielihyvin vastaan, huumoria sodassa tarvittiin. Pulla palveli sota-aikaan TK-miehenä, joten hänellä oli ajoittain mahdollisuus tavata taisteluihin suoranaisesti osallistuneita miehiä, kuulla heidän kertomaansa ja kerrontatapaansa.

Jo talvisota-aikaan Pullaa kehotettiin kirjoittamaan sotaan liittyvää kirjallisuutta, jota alkoikin sitten syntyä ihan sarjatulella. Välirauhan aikana ensimmäiset romaanit viimeisteltiin ja jatkosodan aikana ne alkoivat mennä kaupaksi niin että Pulla joutui vaikeuksiin lisäverojen kanssa. Ilmeisesti Pullalla oli pitkin kirjailijanuraansa vaikeuksia etukäteen arvioida tulojaan ja saada niihin liittyviä vähennyksiä hyväksytyiksi. Ryhmy ja Romppais-kirjoista julkaistiin tuhatsivuinen yhteisnide vuonna 1991. Se ei sisällä kaikkia sarjan kirjoja. Tästä koostejulkaisustakin otettiin kahdeksan painosta.

Jo ennen sotia, vuonna 1929, Pulla vieraili Pariisissa. Hän ihastui kaupunkiin välittömästi ja vieraili siellä lähes vuosittain. Hän oppi matkoillaan ranskan kielen ja tutustui varsinkin Ranskan historiaan ja ruokakulttuuriin, joista aiheista hän kirjoitti monia tietokirjoja.

Pullan tietokirjoissa on mukana ripaus huumoria ja lennokkuutta. Liitän tähän parit katkelmat lehtiarvostelusta hänen Helsingin historiaa käsittelevää kirjaansa koskien:

Pullalla on näet ainutlaatuisen kepeä tyyli kirjoittaa, eikä minkään laatuinen painavuus ole lukijaa rasittamassa.

– – –

Mikään laki ei kiellä kirjoittamasta historiaa hauskasti, seikka joka ei liene yleisemmin historiankirjoittajien tiedossa.

(Otteet Päivän Sanomien arvostelusta kirjaan Helsinkiä Kustaa Vaasasta Kekkoseen, julkaistu vuonna 1962, kirjoittajan nimikirjaimet R.M.)

Koska olen lukenut vasta muutaman Pullan kirjoittaman kirjan, joista yksi on muistelo Viipurlaisii muisteloi ja pariisilaisii, yksi humoristinen seikkailuromaani ”Runoilijan saa hirttää ilman muuta” ja vain yksi tietokirja Kahvi, olen paras henkilö toteamaan, että Päivän Sanomat on osunut arvostelussaan naulankantaan. Itse asiassa sain tässä puheena olevan kirjan kylkiäisenä, kun tilasin nettidivarista Herman Lindqvistin kirjan Napoléonista. Lindqvistin tapaa kertoa historiasta kärsii verrata Pullan tyyliin. Alkoi syyhyttää muitten Pullan historiateosten hankkiminen.

Tämä kirja tuli luetuksi noin viikossa.

Hauin hyppy

Teräskylki runohauki
kita laulelulle auki
läpi vetten kalvon jäisen
hypyn teki huimapäisen.

Koukun väisti tarttumatta
– säästyiköhän tartunnatta?
Söikö runon mekaniikan
rytmi räppiromantiikan?

Runohauki horjumaton
nukkuu alla tuiskukaton
runonparsi ruostuneena,
hampahille hajonneena.

Aaro Hellaakosken runossa Hauen laulu kerrotaan hauesta, joka kapaisee kuusen kukkalatvaan ja laulaa sieltä villin-raskaan virtensä, mikä hiljentää porukat kuuntelulle. Ylläoleva värssyttely on oma teelmäni Hellaakosken aihetta tapaillen.

Kuvissa Reijo Hukkasen veistoskokonaisuutta Laulupuut. Veistokset on sijoitettu Helsinkiin, Musiikkitalon edustalle vuonna 2012. Kuvat otin joulukuussa 2012.

Koukkuna toimiva kysymysmerkki on lisätty tekstinkäsittelyohjelmasta.

Aaro Hellaakoski: Runot (osa 3)

Aaro Hellaakosken runoista koottu Runot-valikoima, ilmestymisvuosi 1953, on jaettu yksien kansien sisällä kolmeen osaan. Tässä kerron lukemastani kolmannesta osasta. Se käsittää loput Hellaakosken runokokoelmat, jotka julkaistiin vuosina 1949 – 1953.

Hiljaisuus (1949). 30 runoa, joissa runoilija sukeltaa pinnan alle löytääkseen jotain, mutta sopinee kai kysyä jääkö käteen kaunotaidetta syvempää. Tämän kokoelman runoissa on sitä tuntua, että runoilija seisoo tyhjin käsin, kun hän koettaa saada jotain selkoa elämän tarkoituksesta, ihmisen osasta tai joistain nimeämättömistä mysteereistä. Mustien mujujen ja vetten hirveän painon alla pohjalietteen tuijottaja (jumaluus?) kääntää kasvonsa ihmisen pyyntivälineistä ylhäiseen aaltojen kulkuun. Toisaalta eikö suurinta viisautta ole hukuttautua salamyhkäisyyteen, ettei viisauden ohuus käy ilmi? Väitän, että Hellaakoski sortuu lievään yliyrittämiseen tässä kokoelmassa. Hän ei tosin itse väitä liikoja, mutta hän runoilee niin mutkikkaalla tavalla, ettei sanoman kirkkaus saavuta sitä huimaa läpikuultavuutta kuin vaikkapa Hauen laulussa tai aikaisemman kokoelman päättäneessä runossa Viesti, jossa kala (jumaluus?) ohikiitävän hetken ajan näyttäytyy tarkkailijalle kunnes se on poissa jättäen jälkeensä vain aaltopiirin. Varmaan joku toinen lumoutuu Hiljaisuuden runoista, mutta minä tykkään selkeämmistä vertauskuvista. Huimanpuoleinen rakkausruno Heittäjäiset muistuttaa unkarilaista kansanlaulua Otto Mannisen suomentamana. Runoissa Isoa pienessä ja Velallinen olen lukevinani Antti Hyryn tyyppistä viisautta arkipäiväisten asioitten edessä.

Sarjoja (1952). Sisältää yhdeksän runosarjaa eli yhteensä 56 runoa. Näitä runosarjoja lukiessa vahvenee käsitys Hellaakoskesta hengellisenä etsijänä. Runojen sisällä katsellaan maailmaa, jossa kaikki on yhteydessä, yhtä tärkeänä osana suurta kuvaa, jonka tarkkailija näkee usein heijastuvan veden kalvosta. Runot voi tulkita ekologisena kannanottona luonnon puolesta, toisaalta luonto näyttäytyy myös kaikkeususkonnon kaltaisena (”uppoan kaikessa-olemiseen” Piippulevolla, 5. runo). Erällä runosarja kertoo ilveksenpyytäjästä, ote sarjan toisesta runosta, jossa kuvataan luonnon yksinkertaista sallivuutta:

Täällä ei kysytä mitään. Täällä luodaan,
ei tosin jyrähtäin: tulkoon valkeus.
Sehän on käsky. Ja täällä ei käsketä ketään,
ei edes ihmistä. Hän saa tulla ja mennä
– palaten kerran ja kysyen: kuka minä olin?
Täällä on kaiku. Se vastasi. Vai sekö jotain
turhaa unohti? – huhuten vain: minä olin.

Läpikotaisena uskontojen tuntijana tulkitsin löytäväni Hellaakosken runoista viittauksia paitsi kristilliseen ajatteluun, myös buddhalaisiin ja taolaisiin käsityksiin.

Runosarja Piippulevolla kuvaa ihmisten parista luontoon vaeltelevaa veljeä, joka pohtii maanpäällistä (olevaista?) ja vedenalaista (ei-olevaista?) maailmaa niin että veden kalvo on kuin ihmetyksen avoin ovi, kuten joku vanhempi taolainen saattaisi asian ilmaista. Sarjan kuudes runo päättyy mielestäni eräänlaisen nirvanan kuvaukseen:

Vain tämä piippulepojen olo ja kaikki taivallettu
voi kokonaisen sisälle päästä ja päätyä vapauteen,
kaikessa mukana olemiseen ja sykähtämiseen
niinkuin olisi itsestänsä iäksi irroitettu.
Elämässänsä kuolemiseen kuka täysin kykenee,
hän on varjoton, askeleensa ei jälkeä hiekkaan tee.

Runosarjan Piilokuvia kolmas runo heijasteleikse erästä mystillistä kristillistä kuvaa:

Olet kuin peili:
samean lävitse kajastaa
valoa jostain
jota et tiedä et tunne.
Kätkitte kalaan,
jumalat, ajattelunne:
turvallisesti,
ajassa, irralla ajasta
vaikene, mutta
ympärillesi kajasta.

Huomenna seestyvää (1953). 36 runoa. Hellaakosken viimeinen runokokoelma tuntuu hänen tasoiselleen runoniekalle lähinnä loppuverryttelyltä. Hellaakoski palaa totuttuun selkeäsävyiseen tunnelmia ja tapahtumia kuvaavaan runoon syventyen tosin lopuksi ajatuksiin siitä mikä on ollut ja mikä on odotettavissa. Jumaluusopillisiin pohdintoihinsa hän palaa selkeimmin runossa Raamatuita, joka sallittakoon tähän loppuun kokonansa:

Raamatuita

Herra, ethän kahlitse siihen raamattuus,
jolla on mustat kannet ja suuri virallisuus.

Onhan tarjolla kirja aivan toinenkin,
joka ei mahdu pöydille, ei lasikaappeihin,

kannet sen avarat niin olkoot kuin on maa,
sisällys niinkuin ilma, joka lintua kannattaa,

sanojen pohjalta huokuu nurmien vihreys,
metsien hämy, ja tuuli, ja ulapan kimmellys,

ihminen mukana olkoon, sitä työtään uurastain,
joka on hänelle suotu, hänelle yksin vain.

Herra, se on hyvä kirja. Mieleeni muistuu nyt:
sitä kun luin, olet aina hymyten nyökännyt.

Näkemykseni Hellaakosken runoudesta syveni ja laveni tämän kirjan lukemisen myötä. Lapsuudenkodissani lausuttiin ja luettiin sitä yhtä Hellaakosken valikoimaa, 50-vuotissynttäreilläni lausuin äitini kanssa yhdessä Lentävän Hollantilaisen (sikäli kuin muistimme). Kirjassa on kaikkiaan 579 sivua, lukemiseen kului pari viikkoa, välipäiviä oli monta. Tilasin kirjan Brahen Antikvariaatista Turusta, kirja oli näpeissäni tilausta seuraavana päivänä.

Aaro Hellaakoski: Runot (osa 2)

Aaro Hellaakosken runoista koottu Runot-valikoima, ilmestymisvuosi 1953, on jaettu yksien kansien sisällä kolmeen osaan. Tässä kerron lukemastani toisesta osasta. Se käsittää runokokoelmat, jotka julkaistiin vuosina 1941 – 1946. 

Aluksi muutama sana Eino S. Revon johdantotekstistä Kypsä Hellaakoski. Ehkä vähän velmuillen Repo toteaa kenties Hellaakosken itsensäkin uskoneen Anna-Maria Tallgrenin tavoin, että hänen runoilijantiensä olisi jo vakiintunut vuoden 1928 Jääpeili-kokoelman jälkeen. Näin ei kuitenkaan käynyt, vaan ehkäpä sodan tai iän mukanaan tuoman kypsymisen vaikutuksesta Hellaakosken runojen tahdon nousu saavutti koskien jälkeen kääntöpisteensä. Silti vielä tässä osassa olevista kokoelmista löytää Juhani Siljon aloittaman eetillisen tahtolyriikan perinnettä. Kakkososan kokoelmien jälkeen Repo kuvaa Hellaakosken liukuvan uskonnollisten piirteitten puoleen. Mutta siitä sitten kolmososassa.

Vartiossa (1941). Kokoelmasta on mukana 15 runoa. Viimeiset kymmenen runoa muodostavat runosarjan, joka käsittelee kuolemaa ja nimenomaan kuolemaa sodan uhrina. En osaa sanoa miksi runo Ovella on jätetty tämän sarjan ulkopuolelle, vaikka se on samanaiheinen. Itseasiassa Ovella teki minuun voimakkaimman vaikutuksen, joten liitän siitä tähän pari säkeistöä:

Vain askel kynnykseltä sen
on meri iankaikkinen.
Vain askel. Hiukan loiskahtaa.
Ei kummempaa.

Vain askel koko matkas lie.
Se tuntemattomasta vie
vain taasen tuntemattomaan,
siis tuttavaan!

Uusi runo (1943). 42 runoa antanee melko hyvän kuvan alkuperäisestä kokoelmasta. Mukana on sekin runo, jonka lukeakseni tilasin koko kirjan itselleni:

Vaiti

Onko sun yllesi pantu taakka?
Sieluni, vaivutko maahan saakka?

Itseäs liiaksi kuuntelit äsken.
Vaiti, sun muille aueta käsken

kipeydestäsi, kiihkeydestäs,
yksinäisestä ylpeydestäs.

Sieluni, vaiti, ja kuuntele muita
vaikenevaisia, ahdistetuita.

Siellä on suuri ja syyttävä kuoro.
Maahan vaipua sinun on vuoro.

Kokoelman runojen tyyli on muuttunut aikaisemmista nuoruuden runoista. Uhmakkaan totuuden hakemisen tilalle on tullut lempeämpi asenne. Runoilija puhuu silti vielä itse muovaavansa runonsa, mutta rinnalle nousee näkemys, jossa runoilija on vain soitin, jota suurempi runontaja soittelee. Hengellinen sävy näkyy useammassa runossa, joskin vapaita ajatuksia tulee ja menee. Runoilija roikkuu ristillä kuin ryöväri, kärsii henkisen takapirun tarkkailusta ja lipuu käärmeenä kukkaniityn läpi. Tyyli on vakaasti riimillinen ja mitallinen, muitten runoilijain vaikutus näkyy aiheitten valinnassa, jos ei niinkään aiheitten käsittelyssä. ”Uusi runo” kuvaa siten nimenä runoilijan omaa sisäistä, eetillistä kehitystä, ei niinkään runon muotoa.

Huojuvat keulat (1946). Mukana kokoelman 49 runoa. Runojen maailma on hyvin samanlainen kuin edellisen kokoelman. Repo nostaa johdantosanoissaan esiin runon Hengen manaus, minua se ei oikein koskettanut. Ylipäätään Hellaakosken joissakin runoissa esiintyvä hengellisyys ei minusta ole varsinaisesti uskonnollisuutta tai sitten runoilijalla on ihan oma uskonto. Luontoaiheet ovat runsaina esillä, viimeiseksi on sijoitettu nuorena ulkoaopettelemani lyhyt runo Viesti, jossa nyt näen yhtymäkohtia Hauen lauluun. Lisäksi runo toimii vara-avaimena nyt puheena olevan kirjan kolmanteen osaan:

Viesti

Tyyntyvän vetten alan
posahdus pilkkoi kai!

Tuntemattoman kalan
syvyys takaisin sai.

Viestinä syvyyksistä
hetkinen läikkymistä
pinnalla vetten alan.

Tuntisinpa sen kalan.

Mukana kokoelmassa on myös Hellaakosken ehdottomaan parhaimmistoon kuuluva Viatonten valssi, jossa enkeleitten ja pirujen kesäöistä tanssia häiritsee sika syömällä heidän aidalle jättämänsä sulkapaidan siipineen sekä sarvet ja saparovyön. Muutama muukin minulle entuudestaan tuttu runo kokoelmaan sisältyy. Löysin lisäksi itselleni uuden ja lapsuusmuistoja herättävän runon Kaatopaikka, joka kertoo ennenmuinoin likakastiksi nimitetystä paikasta. Kaikissa runoissa voi aavistaa pinnan läikähtelyjen ja lemujen alta myös toisen maailman, lukijan omasta asenteesta ja mielikuvituksesta lienee kiinni miten syvälle sinne tahtoo nokkansa työntää.

Aaro Hellaakoski: Runot (osa 1)

Aaro Hellaakoski (1893 – 1952) kirjoitti paljon runoja. Luin teoksen, joka sisältää kuulemma runoilijan tuotannon ytimen: laajan valikoiman aikaisempaa runoutta sekä miltei täydellisenä miehuudenkauden mestariteokset.

Kirjan ensipainos lienee vuodelta 1953. Alusta löytyy kahdet johdantosanat, joista ensimmäinen on kirjoitettu vuonna 1940 julkaistuun teokseen Valitut runot, joka sisälsi runoja siihen asti julkaistuista kokoelmista, viimeisenä Jääpeili vuodelta 1928. Anna-Maria Tallgrenin (1886 – 1949) teksti on otsikoitu nimellä Nuori Hellaakoski. Sen jälkeen on kirjassa Eino S. Revon (1919 – 2002) teksti otsikolla Kypsä Hellaakoski. Repo käy siinä läpi loppuosan Hellaakosken runotuotannosta.

Tämä lukis ensin nuoren Hellaakosken runot ja sitten vasta Revon tekstin ja kypsät runot.

Johdantotekstissään Tallgren koettaa arvailla Hellaakosken runoilijanlaadun syntyaineksia. Sain näistä arvailuista kiinni ainakin ensimmäisen, joka on ensimmäisen maailmansodan aiheuttama myllerrysten aika Euroopassa ja kotimaassa. Se on kammennut miestä pessimismiin ja toisaalta irrotteluun. Toisena tarttui mieleeni ehken Juhani Siljoon viittilöivä ehdottomuus, totuuden tavoittelu. Kolmas saattoi olla pohjalainen verenperintö, johon sisältyy isottelevainen sanomisen tapa ja suoruus. Tallgren on vaikuttunut etenkin kokoelmasta Elegiasta oodiin. Hän korostaa mielestäni aivan oikein Hellaakosken taipumusta symboliseen kuvaukseen. Hellaakosken runoilijanlaadusta symbolisine kuvineen hän nostaa esimerkiksi sanan villin-raskaan, runosta Hauen laulu.

Kirjan runot on esitetty kokoelmittain aikajärjestyksessä. Kirja jakautuu kolmeen osaan, joista ensimmäinen esittelee Valitut runot -valikoiman runot jonkin verran täydennettyinä. Kolmen ensimmäisen kokoelman (Runoja, 1916, Nimettömiä lauluja, 1918, Me kaksi, 1920) runoista on mukana yhteensä 20 runoa. Näistä runoista suurin osa tuntui tutulta. Meillä oli kotona joku Hellaakosken varhaisten runojen kooste, josta osaan muutaman runon ulkoakin. Alun runot vaikuttavat jäyhiltä, niissä voi vaistota vertauskuvallisuutta. Runoilija tuntuu pohtivan lähteäkö runoilijan tielle vai painaako runolliset pyrkimyksensä johonkin ullakkokomeroon. Uhmakkuus ponnistelee esiin, runon uudistamisen halu ja totuuden hakeminen. Siljomainen voima suuntautuu kuitenkin pitkiin balladirunoihin kuten Lentävä Hollantilainen ja Ritari Rankki. Tallgren huomauttaa jälkimmäisen kohdalla Hellaakosken runouden nousevan siinä ensimmäistä kertaa siivilleen. Ritari Rankki etsii totuutta ihmisen osasta ja kysyy sitä kuolleitten maasta. Hänen saamansa vastaus lähentelee hindujen oppia, sillä ihmisestä kerrotaan jäävän jäljelle vain kärsimyksen. Ritari laskeutuu lamaantuneena alas tornistaan. Pakko lisätä, että jo nimettömässä runossa, joka alkaa sanoin Taas ihanteet on tuotu esihin päädytään samantapaiseen nietzscheläiseen kylmään lohduttomuuteen. Lienee lukijasta kiinni miten ritarin vastaus ihmisen osasta tulisi tulkita. Sen voinee katsoa edustavan Eino Leinon helkavirren Tumma Tuonelan mailla olevan elävälle antamaa opetusta, joka on äkkiä ilmaistuna: elämä on ihmisen parasta aikaa.

Elegiasta oodiin (1921). Anna-Maria Tallgrenin kehuma kokoelma ei valitettavasti tehnyt minuun erityisempää vaikutusta. Tarjolla on 28 runoa, suurin osa mitallisia ja loppusoinnuteltuja. Useimmat runoista on taitavasti sepitetty ja kissat nukkuivat rauhallisesti samalla sohvalla, kun luin runot ääneen. On merkillistä, etten tunnistanut näitä runoja. Tavallisin aihe runoissa on etsivän runoilijan tie. Hellaakoski kuvaa haukkaa, yökköä ja myyrää – kaikki luultavasti symboleja runoilijasta. Haukka lentää korkealla ja kuollessaan myös putoaa korkealta, totuus ylhäällä on jääkylmä, kotina on avaruus ja tavoitteena jumaluus. Yökkö sen sijaan lentää öisin, eikä kukaan tiedä sen olosijaa päiväsaikaan. Myyrä asuu maan alla, poissa maailman metelöinnistä. Koskettavin runoista on nimeltään Uni. Siinä kertoja unessaan ajautuu yöpymään pahaisessa majapaikassa, joka muistuttaa koirankoppia. Edellinen asukas oli runoilija, kehno värssymaakari, joka kuoli nälkään yritettyään mutustella omia tuotoksiaan. Kuolleella runoniekalla oli kuitenkin ollut rohkeutta lähteä runoilijan vaativalle tielle ja hyljätä helpompi elämä. Kokoelma sisältää myös luontorunoutta, mutta silloinkin takana piileksii usein viileä viisaustieteilijä.

Maininki ja vaahtopää (1924). 19 runoa, joitten aiheena ovat luonnonkuvaukset, jotka painuvat enämpi pessimistisiin tutkielmiin. Onneksi puolen välin paikkeilla mukaan tulee rehevä kansankuvaus Tuppuran Jussi ja Olympoon jumalista kertoileva Parantajat. Näitä seuraavat myönteisiksi kääntyvät runot ja puolison löytämisen kuvaukset. Toiseksi viimeinen runo Tyhjin käsin oli ainoa, jonka entuudestaan tunnistin ja se kertoo yhteisen asunnon hankinnasta hyvin lennokkain kääntein:

Me ostamme osakehuoneuston
– ne on halpoja nykyisin.
Näet: etelän puoleen akkuna on,
näet pienen alkoovin.

– – – –

Runovärsyjä pannussa paistellaan
ja kahviks keitetään
ja me laakerinlehtiä paiskataan
joka rokkaan kitkerään.

Jääpeili (1928). Tämän kirjan Jääpeili sisältää 26 runoa. Ne olivat suurimmaksi osaksi minulle tuttuja. Käännös myönteiseen parisuhteen kautta jatkuu kokoelman sivuilla, perheenlisäystäkin saadaan. Rakkausrunoja seuraavat hurmioitunut runo Keväinen junamatka ja työpäivän jälkeistä raukeutta modernismin hengessä kuvaava Dolce far niente. Ihan ilman raskasmielisyyttä ei tässäkään kokoelmassa selvitä. Sielunsairas Huhtikuu ja Yön hurtta johdattavat runoilijan uskonnollisiin pohdintoihin. Rukous kuvaa eräänlaista synnintunnustusta ja Ylösnousemus avaa runon kertojan haudan. Sen jälkeen on asetettu Hellaakosken kuuluisin runo Hauen laulu, jossa siinäkin tapahtuu ylösnousemus, kun hauki kapuaa kuusen latvaan. Lukiossa saatiin kuunnella äänilevyltä, miten Hellaakoski itse esitti tämän runonsa. Hänellä oli hurja rytmi ja vahvat painotukset tietyille sanoille. Luulenpa, että tämä Jääpeili oli minulle parasta antia tähän mennessä. Erityisesti tarvii mainita upea rakkausruno Vieras, jonka liitän tähän loppuun. Jatkan sitten lukemisen edetessä uudella tekstillä, nytkin on ylipitkä kirjoitus.

Vieras

Rakas silmä ummistui,
hymyyn huuli unohtui.
Ken on, ken on vierelläni
hengittäin mun henkeäni?

Onnen pöydän osakas,
aatosteni asukas,
oudon tuttu jäseniltään,
vieras mielenliikkehiltään.

Uneen silmä ummistui.
Hymyyn huuli unohtui.

Rakas vieras vierelläni,
hengitätkö henkeäni?

Marmite

Nytkö se sitten tapahtui! Vai tapahtuiko se nyt? Maistoinko juuri umamia?!

Saimme Uuden-Seelannin kävijältä tuliaisena purkin Marmite-tahnaa. Lieneekö ollut odotuksissakaan, että pitäisimme tuliaisestamme. Tuliaisen tuojan tarkoitus ei silti ollut pahansuopa, hän halusi meidän tutustuvan uuteen makuun. And By Golly! That was new!

Vaimoni oli se ensimmäinen rohkea, joka avasi purkin. Hänen reaktionsa ei ollut lupaava. Sitä voi kuvailla sanalla Blääh! Päätin olla yhtä rohkea ja rohkeampikin. Paahdoin itselleni pari paahtoleipää ja levitin tahnaa kohtuullisen kerroksen, siis en liikaa, leivilleni. Maku oli tosiaankin uusi. Heti kohta totesin vaimolleni, että tämäkö se on sitä umamia? Netistä löysin samansuuntaisia arvioita, Marmite-levitteen todettiin sisältävän umami-makua. Minulle makuelämys ei ollut niin vastenmielinen kuin vaimolleni. En pitänyt levitettä varsinaisena herkkuna, suolaa oli aivan liikaa ja tuntui että suolaisuus peitti alleen levitteen todellisen maun. En itse keksinyt mikä se maku oli, joten etsiydyin netin ääreen.

Marmite-tahnan todettiin olevan peräisin Englannista, kuulemma jossain jaksossa Mr. Bean levittelee sitä paahtoleivälleen. Sen perustana kerrottiin olevan oluenpanossa syntynyt ylijäämähiiva. Kun makustelin asiaa, totesin voivani hyväksyä väittämän. Ihmettelin silti sitä, miksi makua oli peitetty juuri suolalla.

Netin mukaan Marmite sisältää suolaa 6,1 g/100 g. Ilmankos. Suola ilmaistaan purkin kyljessä olevassa tuoteselosteessa sanalla Sodium. Minä etsiskelin turhaan sanoja Salt tai Natriumchloride (NaCl). Näköjään englanniksi sanotaankin Sodium Chloride. Purkin kyljen selosteen mukaan Sodiumia olisi 3,3 g/100g. Tuntuu siltikin olevan minun makuuni ainakin puolet liikaa.

Marmite sisältää myös kaliumia (K), jota tuoteselosteessa kutsutaan nimellä potassium, joka tulee kai sanasta potash eli potaska. Kaliumia on melkein yhtä paljon kuin suolaa (2,8 g/100 g). Kopiksen enkuntunnilla esitin mielipiteenäni, että sana potaska tulisi englannin sanasta potash, jonka arvelin tarkoittavan kulhossa valmistettua tuhkaa – ainakin yhden tv-elokuvan perusteella, jonka olin sattunut näkemään. Enkunope puisteli päätään, en saanut selvää minkä vuoksi. Borat-elokuvassa mainitaan potaska tuhkatiheään, ehe-ehe.

Netistä löysin mielipiteitä, joitten mukaan Marmitea voisi käyttää mausteena ruuanlaitossa. Ajattelin, että se ehkä tarkoittaisi samantapaista maustamista kuin on meillä ahkerasti harrastettu liemikuutioitten käyttö. Nekin ovat hyvin suolaisia ja itse asiassa jotkut muistuttavat väriltään Marmite-tahnaa. Toisaalta on vaikea yhden maistamisen perusteella sanoa, miksi käyttäisin suolan sijasta jotain tahnaa. Yleensä ropsautan ruokiin hienoa merisuolaa pienen määrän suoraan paketista ja se riittää suolaamaan kastikkeen tai haudutusliemen aivan mainiosti.

Vaikka Marmite ei tehnyt minuun mitään erityisen suurta vaikutusta, jäi siitä suuhuni jälkimaku, joka saattaa vielä kiinnostaa minua kokeilemaan satunnaista yhteiseloa Marmiten kanssa.

Puolukassa

Kaikki varmaan muistavat miten Kalevalan loppukahinoissa Marjatalle syntyi poika puolukasta. Väinämöinen sanoi, että puulla päähän lyötäköhön tuommosta poikaa. Mutta ukko sitten kastoi pojan Karjalan kuninkahaksi ja Väinämöinen otti hatkat. Kerroin tämän kaiken vain etuveitikointina. Itse asia seuraa seuraavaksi, jos silloinkaan.

Pari viikkoa sitten sunnuntaina kävimme puolukassa. Ajoin 70 km ja päädyimme Rautavaaralle. Olemme käyneet niillä seuduin puolukassa ennenkin, mutta edelliskerrasta on vierähtänyt vuosikymmeniä. Emme löytäneet ihan samaa mestaa kuin aikaisemmilla kerroilla – Rautavaara on aika iso paikka. Jätimme kumminkin auton tien varteen ja painuimme metsään. Olin aika hämmästynyt kun jaksoin pari tuntia tosiaan kerätä puolukoita, olkoonkin, etten taaskaan saanut kuin hätäisesti sankon pohjan peittoon. Mutta vaimo kehui puolukoita siivotessaan, että siistiä työtä olin tehnyt, ei ollut sammalia sankon pohjalla kuin nimeksi. Vaimo poimi itse reilun sankollisen ja vielä siivosi puolukat kotona.

Vaimon kotona harrastettiin puolukkapuuroa. Se on mannapuuroa, johon lisätään puolukkaa ja sitten vatkataan puuro tasaiseksi. Lopputulos on samettinen, kuohkeahko ja kerrassaan herkullinen jälkiruokapuuro. Jostain syystä vaimon kotona sitä nimitettiin hillapuuroksi. Minun lapsuudenkodissani sen sijaan nautittiin kaupasta ostettua vispipuuroa. Sitä myytiin pyöreissä muovirasioissa. Näkyy sitä samaa herkkua löytyvän edelleenkin kaupoista. Nöyrästi myönnän, että itse tehty maistuu paremmin.

Minä käytän puolukkahilloa ruuan kanssa. Aikoinaan survoin itse puolukat perunanuijalla ja kai siihen sokeria piti lisätä säilyvyyden vuoksi. Puolukkahillo sopii syötäväksi lihapullien ja erityisesti kaalikääryleitten kanssa. Viime aikoina, kun itse valmistettu hillo oli ollut pitkään lopussa, ostelin kaupasta puolukkahilloa muovipäniköissä. Kyseiset hillot ovat teollisesti valmistettuja ja melko imeliä, mutta kyllä niistä puolukkahillo tulee mieleen. Nautin kaupan puolukkahilloa varsinkin lettujen kanssa.

Halusin uusia puolukkareissun vielä tämän kerran, vaikka oma kuntoni on sitä luokkaa, että kömpiminen metsässä alkaa olla turhan rasittavaa. Kehtasin kumminkin pari tuntia hamuilla puolukoita. Sitten nautittiin kahvit ja totesin, että minulta oli veto aika lopussa. Yritin vielä kahvin jälkeen aloittaa souvin uudelleen muitten mukana, mutta viimeistään hirvikärpästen noukkiminen niskalihoista veti minua muihin maisemiin. Kävin pienellä kävelylenkillä, tosin hirvikärpäset tykkäsivät niskalihoistani sielläkin. Noukin niitä vurriaisia itsestäni kymmenkunta yksilöä, tuntevia olentoja kaikki. Kotimatkalla niitä päästettiin auton ikkunasta takaisin luontoon sikäli kuin nahkoistamme löydettiin.

Ihan kiva reissu meillä oli sinne Rautavaaralle. Sainpahan liikkua metsäisessä maastossa ja komuta vähäisten suonsilmien päällite. Voihan se olla, että saadaan tiemaksu sieltä maksettavaksemme, mutta maksetaan hänet sitten. Ajattelin kirjoittaa tähän kaikista niistä ajatuksista, jotka silloin metsässä mieleeni tulivat, nyt en kumminkaan muista siellä mitään ajatelleenikaan. Ehkä minä vain keskityin puolukanpoimuun ja hirvikärpäset keskittyivät minun niskanahkaini poimuun.

Uskontoa kuunnelmissa

Kuuntelen ja kommentoin Yle Areenan kuunnelmia.

Veli-Pekka Hänninen: Kuumat munkit. Vuonna 2006 taltioidun kuunnelman ohjasi Sakari Kirjavainen. Kuten jo nimestä voinee päätellä tämä kuunnelma on luonteeltaan juonikkaan irvaileva. Kuvitteellinen Revannon kunta huojuu konkurssin partaalla. Elinkeinoasiamies Teuvo (Mika Nuojua) saa kunnanjohtajalta (Oiva Lohtander) varoituksen, että kulujen säästämiseksi elinkeinoasiamiehen virka on lakkautettava. Teuvo haluaisi tehdä jotain hyvää Revannon kunnan hyväksi. Hän keksii perustaa kuntaan ortodoksiluostarin. Puoliso Liisa (June Hyde) tarjoutuu auttamaan työssä vapaaehtoisena. Rahoitusta löytyy ja jostain ilmestyy myös vapaaehtoinen rakennusmestari Herman (Jari Hietanen), joka taitaa penninvenytyksen lisäksi tuontiruplat. Murphyn laki, joka sanoo, että kaikki mikä voi mennä pieleen, menee pieleen, jysähtää päälle kuin polyuretaaniset sipulikupolit. Lopulta Teuvo tekee johtopäätökset ja asettuu kasvokkain sielunsa kanssa. Kääntyykö tappio voitoksi. Kesto 58 min. Kuuntelin tämän aikoinaan ja naureskelin ihan mielikseni. Hyvin tuo toimii edelleen. Valitettavasti tämä poistuu Areenasta 14.9.2022.

Arvid Järnefelt: Maria. Järnefeltin vuoden 1897 kohunovellin kirjoitti kuunnelmaksi ja ohjasi vuonna 1969 Ritva Käki. Ritva Oksanen esittää Mariaa. Juttu tapahtuu eräässä Juudean kaupungissa Marian sukulaisen Elisabetin (Elsa Turakainen) luona. Sakarias (Uljas Kandolin) ja Elisabet toivovat lasta, vaikka ovat jo vanhoja. Marialla on toiset toiveet. Hän tuntee kutkutusta miesten puoleen, mutta lapsista ei olisi niin väliksi. Sakariaan saarna, jossa hän esittää oman, kuulemma itämaisittain sävyttyneen tulkintansa luomiskertomuksesta, tekee kumminkin Mariaan syvän vaikutuksen. Sakarias ajattelee, että paratiisin tulee olla ihmisen tavoite, pyrkimys puhtaaseen elämään eikä jotakin, josta on ajauduttu eroon. Näin sen ainakin tulkitsen. Fariseukset sen sijaan odottavat poliitillisella innolla messiasta, joka vapauttaisi Iisraelin roomalaisten vallasta. Tämän jälkeen kuunnelma noudatteleekin evankeliumeista tuttuja latuja tai latupohjia nyt kumminkin. En oikeastaan ymmärrä mitä kohinan arvoista tässä on ollut, mutta se nyt olikin sitä aikaa. Ja minä olen jotain toista aikaa. Kesto 23 min.

Jussi Parviainen: Armo. Vuonna 2015 valmistunut, Parviaisen itsensä ohjaama kuunnelma asettaa kuulijalle ratkottavaksi keisiksi tai ihan vain äimisteltäväksi kaksi mieshenkilöä, joita esittävät Jussi Parviainen ja hänen poikansa Onni Parviainen. Minä jäin lähinnä äimistelemään, vaikka sattuneesta syystä löysin kuunnelmasta yhtymäkohtia eiliseen laboratoriossa käyntiini: oli verta ja vartija ja hoitajia ja sydänfilmi ja ennen kaikkea odotushuone. Yksin armosta, sanoi joku tietäjä joskus. Secula seculorum, sanoi joku toinen. Kuunnelmassa puhutaan armosta, voisi kumminkin sanoa, että aika sekulaarilla tavalla. Jossain vaiheessa nostetaan Jeesuskin esiin, mutta enemmän esillä on käsiase. Odotammeko elämässämme kuolemaa? Onko armo kuoleman toteutumisen hetki? William Saroyan toteaa erään hahmonsa suulla näytelmässä Elämäsi parhain aika, että 23½ tuntia päivästä on odottamista. (Ellen nyt kovin pahasti väärin muista.) Jussin esittämä hahmo sanoo, että se odotettu kuolema, elämän suurin tapahtuma, ei välttämättä lopulta olekaan kovin kummoinen juttu. Ihmiselle käy elämänsä kanssa helposti kuin näytelmän katsojalle, joka odottaa, että lopussa tapahtuu jotain erikoista, mutta eipä sitten tapahdukaan muuta kuin että näytelmä loppuu. Juuri tästä syystä en ole ymmärtänyt miten näytelmällä voisi olla jonkinlainen puhdistava vaikutus katsojaan. Näytelmä on helposti kuin yksi kirja lisää kirjahyllyyn, joka kaipaisi karsimista muutoinkin. Mietin, että toimisiko tämä kuunnelma monologina, mutta arvattavasti tätä vuoropuhelua on kiinnostavampi seurata. Toisaalta sanottavan vuolaus, näkökulmien tai sanoisinko roolien vaihtelu vaatii kuulijalta niin paljon keskittymistä, että käypi harmittamaan, kun ei ehdi paneutua kaikkeen. Kesto 49 min.

Irene Rajala: Lahkosaarnaajan elämä ja kuolema. Vuoden 1969 kuunnelman ohjasi Marja Rankkala. Areenassa kerrotaan kuunnelman perustuvan tositapahtumiin. Saarnamies on kuollut ja Pyhä Henki (Veikko Honkanen) lukee hänelle hänen maallisten syntiensä sarjaa. Olen sitä minäkin syntiä tehnyt, mutta yleensä olen nähnyt vain ne synnit, joihin minua kohtaan on ryhdytty. Siksi vaikuttaa hieman toispuoleiselta, ettei Paulus itse (Kauko Kokkonen) nosta esiin niitä kertoja, kun häntä vastaan on rikottu. Pauluksen elämän suurin synti lienee ollut nuoren neitosen raiskaus. Kuunnelmassa seurataankin pitkän matkaa juuri tämän Kaarinan (Pirkko Peltomäki) raskasta vaellusta aviottoman lapsensa kanssa. Ehkä se sitten on se tositapahtuma? Vaikka toisaalta koen tällaisen kertomuksen helvetillä pelotteluna, olen toisaalta tyytyväinen siihen, että sekin puoli uskonnon rakennetta on vahvasti mukana. Sillä mitäpä olisi taivas ilman helevettiä. Kesto 65 min.

Kuunnelmien ikänaisia ja -miehiä

Kuuntelen ja kommentoin Yle Areenan kuunnelmia.

Eugen Pukema: Rytkyn Hultan joulukahvi. Vuoden 1961 kuunnelman ohjasi Urpo Lauri. Rytkyn Hulta (Raakel Laakso) kuppari, puoskari ja kaiken maailman kiero lähtee jostain Peräpohjolasta, ehkä Kemin suunnalta, josta kirjailijakin oli kotoisin, hankkiakseen köyhälle perheelleen jotain jouluista. Kuten Kreeta Haapasalon joululaulussa tuumataan: ”Tuli tuikkaa pärehessä, ei oo siinä perehessä lampun loistoa.” Hultan vahvuus on luistava supliikki, jolla hän on tottunut hämäämään ja pelaamaan ja tarvittavassa määrin voittamaan. Toisella tapaa ilmaistuna Hulta kerjää. Hän matkustaa pummilla Ruotsin puolelle saadakseen sieltä ainekset perheensä joulua varten. Ruotsalaiset vaikuttavat kuitenkin kyllästyneiltä suomalaisiin, jotka tulevat käsi ojossa pyytämään jouluapua. Kohteliaita he tosin ovat. Iso osa kuunnelmasta on Hultan yksinpuhelua, kunnes hän sattuu kinkuntuoksuisen talon kohdalle ja tapaa siellä kaksi varakasta herraa tukevasti joulutuulella. Veijo Pasanen vetää mainion roolin veijaamalla veijaajaa. Joulun ihmeen kuunnelmaan tarjoaa Pertti Palon autonkuljettaja. Iloiset ruotsalaiset jouluviisut virittävät mukavasti joulutunnelmaan. Kesto 39 min.

Aapo Junkola: Lämmön maksimi ja minimi. Olen tämän kuunnelman lukenut ja silloin ajattelin, että olisi kiinnostavaa kuulla siitä tehty taltiointi. Kuunnelmassa kulkee vuorotellen kaksi tarinaa. Toivo Mäkelän esittämä eläkkeellä oleva öljynporausinsinööri muistelee elämäänsä – öljykenttiä Bakussa ja Meksikossa sekä kahta vaimoaan – venakkoa ja puolatarta. Hänellä on yksi poika, joka asuu Göteborgissa. Nykyään vanha mies kertoo asuvansa täysihoidolla. Usein on tarjolla fasaania, hän nimittää näet jauhelihaa fasaaniksi. Mies sanoo muistavansa kuukausien maksimi- ja minimilämpötilat vuodesta 1905, kahta vallankumouksen kuukautta lukuunottamatta. Nyt häntä kiinnostaa, näkeekö hän vielä kevään. Tosin lämpötiloja tärkeämpää tuntuu olevan aika, josta hänellä on oma teoriansa, se jää kertomatta. Toisessa tarinassa Heikki Kahila lukee kuvausta tohtori Livingstonen elon loppuvaiheista. En saanut paljoa irti näitten kahden tarinan rinnakkaisuudesta, Toivo Mäkelää sentään on aina ilo kuunnella eikä Heikki Kahilan kaunis ääni suinkaan pahaa tee. Kuunnelman ohjasi Bengt Ahlfors, taltiointi on vuodelta 1965.

Albin Ahonen: Haikea harha-askel. Maisteri Matti Kokko (Sasu Haapanen) on jäänyt kesäleskeksi kaupunkiin. Joitain päiviä eineksiä nautittuaan hän kokeilee astioitten pesua, mutta päättääkin suunnata ravintolaan, tuttuun paikkaan, jossa hänen oli tapana vuosikympät sitten vierailla usein. Ravintolassa on vielä muutama tuttu henkilökunnassa, mutta tuttuja asjakkaita on vaikeampi löytää – paitsi muistoista ja Leinon Elegiasta. Yhteydenottoyritykset vanhoihin veikkoihin tuottavat laihan saaliin, jos sitäkään. Maisterin ikäinen torvisoittomusiikki katkoo lempeästi ajatusten monologia. Areenan luonnehdinta ”melankolinen kesäkuunnelma vanhemisesta” soveltuu mainiosti näin loppukesään. Maisterin mietteet siitä miten nykyinen maailma on korvannut hänet ja kumppaninsa joillakin hänelle täysin tuntemattomilla ravintolavierailla, niin, ne löytävät minun sisimmästäni kaikupohjan, vaikken juuri ravintoloissa olekaan kovin paljoa aikaani viettänyt. Ajatus maailmasta näyttämönä, jossa esiintyjät vaihtuvat tuli mieleeni, kun joitain vuosia sitten Kuopion teatteri käytti kahta entistä opinahjoani väistötiloinaan. Esitysten aikana mieleeni tupsahteli muistoja, jotka liittyivät tosiaan menneeseen maailmaan. Ohjaus Heikki Kataja, tallenne vuodelta 1962, kesto 39 min.

Hannu Mäkelä: Mummon syntymäpäivät. Vuonna 1971 taltioidussa kuunnelmassa vietetään mummun 60-vuotissynttäreitä. Mummuna Elsa Turakainen, poika Pekka Autiovuori, hänen vaimonaan Ritva Oksanen, tytär Anna-Liisa (Inga-Liisa Laukka) ja vanhimman pojan vaimona Irma Martinkauppi. Lisäksi on mukana muutamia lapsenlapsia ja sokerina pohjalla Laina-täti (Henny Valjus), jonka ilomantsin murre kalskahtaa aika kannakselaiselta. Happamampaa tekstiä syntyy ajan poliitillisista virtauksista, siitä miten rikkaat maat rikastuvat ja köyhät maat kärsivät ylikansoituksesta ja luonnonvarojensa myynnistä halvalla. Toimittajapoika puolustaa Neuvostoliittoa ja Kiinaa. Muut vähän naureskelevat ja väittävät rikkaitten maitten rikastuvan omalla työllään. Anna-Liisa arvelee, että Jumala on kehitys itse. Kivasti pääsee 1970-luvun alun kyläilytunnelmiin tämän kuunnelman kautta. Ohjaaja Raiku Kemppi, kesto 53 min.

Kuunnelmien kirjailijoita tiloilla ja tiloissa

Kuuntelen ja kommentoin Yle Areenan kuunnelmia.

Leo Kalervo: Sadepäivän rapsodia. Wikipedian mukaan nimi jatkuu vielä seuraavasti: eli kuunnelma siitä, miten eräs torstaipäivä kului vuonna 1962. Vuonna 1964 taltioidun kuunnelman ohjasi Saulo Haarla. Kirjailija (Martti Tschokkinen) on vuokrannut maalta talon viettääkseen siellä kesälomaa vaimonsa (Aila Arajuuri) ja viisivuotiaan poikansa (Kalle Ranta-aho) sekä vauvansa kanssa. Kirjailija vierailee talon vuokranneen maatilan omistajan Iitan (Terttu Soinvirta) ja hänen poikansa, nuoren isännän Jussin (Heikki Heino) tykönä, osallistuu heinäntekoon ja ladon ajosillan korjaukseen. Kirjailijan poika on yhtä sanavalmis kuin isänsä, pojan kyselykausi saa lisää vettä myllyynsä huimapäisestä puuhailusta maaseutuympäristössä. Muutenkin kirjailijan kesänvietto täyttyy monenmoisista askareista, kun kaivosta löytyy käärme ja kellarissa pitää lebensraumiaan viiksikorpraali, joka järsii perheen metwurstia, vedenhakureissulla laulurastas neuvoo ”paa-piippuun, paa-piippuun”. Heinäpellolla vänkärinä työskentelevä naapuri (Kauko Kokkonen) antaa lopulta inspiraation kirjailijan seuraavaan työhön. Rehevää vuoropuhelumattoa katkoo kertojan (Erkki Luomala) rauhallinen puhe ja Tapio Yrjän rustiikkinen haitarimusiikki. Tietenkin kuunnelma on tallennettu studiossa, mutta jotenkin siitä tulvahti sisäkorviini niin aito 1960-luvun tunnelma, että aloin jo tuntea maaseudun tuoksuja mummon ohraryynirieskasta ja rasvaisesta piimäkaakusta ja sitruunasuudasta aina laskiämpärin lemahdukseen. Tuntui että sen ajan kesät eivät olleet niinkään kuumia vaan lämpöisiä, lehdot soivat mehevän kosteina ja ulkohuussin ja senaikaisen biojäteastian liepeillä päivystivät sinimustat koppakuoriaiset ja niitä noukkivat keltavästäräkit. Kesto 87 min.

Pekka Karjalainen: Deadline. Vuoden 2020 kuunnelman kirjoitti ja ohjasi ja äänisuunnitteli Pekka Karjalainen. Dekkarikirjailija Kiira (Alina Tomnikov) lähtee kirjoittamaan dekkarinsa loppuratkaisua pohjoiseen, ystävänsä mökille, joka sijaitsee saaressa. Saaressa on vain yksi mökki eikä siellä Kiiran lisäksi pitäisi olla ketään. Kiira soittelee puheluja ja vastailee soittoihin. Ystävien lisäksi hänelle soittavat kustannustoimittaja ja lehtimies. Puhelinsoitot toimivat erinomaisesti kuunnelmassa, ei tarvitse arvailla kuka puhuu. Deadline lähestyy, lähestyykö joku muukin? Ainakin Kiira alkaa olla tiloissa. Kuunnelmaan on saatu ihan kivasti tihentyvä tunnelma ja teknisiä seikkojakin on mukana aggregaatin, läppärin ja kännykän verran. Meille osti tytär tuommoisen pienen kotiakun, se on tällä tietsikkapöydällä, Agfan laite. Sillä voi ihan hyvin ladata kännykän, ehkä sellaisia latureita ei vielä muutama vuosi sitten niin yleisessä käytössä ollut? Kestää muutaman kännykän latauksen. Nykyään on monilla mökeillä aurinkopaneeli. Hauskasti tässäkin kuunnelmassa joku tuntematon taho verottaa kirjailijan metwurstivarantoa. Kesto 46 min.

Henry James: Runoilijan paperit. Vuoden 1961 kuunnelma perustuu Henry Jamesin novelliin The Aspern Papers. Novellin suomenti Kristiina Kivivuori ja muokkasi kuunnelmaksi Onni Halla. Ohjaus Urpo Lauri. Englanninkielinen wikipedia-artikkeli tiesi kertoa minulle, että kyseessä on Jamesin novella (pienoisromaani), joka perustuu runoilija Percy Bysshe Shelleyn kirjeisiin, jotka hän oli lähettänyt Mary Shelleyn (Frankenstein-romaanin kirjoittaja) sisarpuolelle, joka säilytti ne kuolemaansa asti.

Pentti Siimes esittää kuunnelmassa amerikkalaista kirjallisuudentutkijaa, joka on kumppaninsa kanssa etsinyt ummet & lammet runoilija Jeffrey Aspernin jälkeen jääneitä papruja, mutta ei ole sanojensa mukaan löytänyt  Euroopasta kuin kaikujen kaikuja. Kun hän sitten saa kuulla, että Aspernin nuoruuden rakastettu onkin vielä elossa, matkustaa tutkija Venetsiaan häntää tapaamaan. Alkaa varovainen tunnusteleva eteneminen, sillä köyhtynyt vanha neiti Bordereau (Saara Ranin) tietää, että tutkija himoitsee papruja, jotka hänellä on hallussaan ja hän on valmis lypsämään kaiken irti tuon menneitten kaivelijan taskuista. Tutkija asettaa toivonsa mumman keski-ikäiseen sisarentyttäreen Tinaan (Irma Seikkula), joka uskollisesti hoitaa vanhaa tätiään. Kuunnelmassa on vähän hahmoja, mutta paljon lätinää, joka on tiettyyn rajaan asti jännittävää ja siitä etiäppäin unettavaa. Kesto 72 min.

Kuunnelmien poliitillisia tai muuten vain menestyneitä kirjailijoita

Kuuntelen ja kommentoin Yle Areenan kuunnelmia.

Panu Rajala: Se kaipaus meitä riepottaa. Kuunnelma voitti Sokeain kuunnelmapalkinnon vuonna 1988. Ohjaus Ari Kallio. Arvo Poika Tuomista esittää Veikko Honkanen ja Frans Emil Sillanpäätä esittää Tapani Perttu. Kuunnelman tapahtumat sijoittuvat marras-joulukuun vaihteessa 1939. Hämeenkyrön miehet ovat puolisoineen Tukholmassa, Sillanpää noutamassa Nobelin kirjallisuuspalkintoa, Tuominen johtaa Suomen Kommunistista Puoluetta Tukholmasta käsin. Talvisota on syttynyt, Arvo Oskarovitshia oli Moskovassa suunniteltu Terijoen hallituksen johtoon. Jo tapanina vuonna 1920 Tuominen oli piipahtanut Saavutuksessa, Sillanpään kodossa, pyytämässä tältä kirjallista avustusta työväen lehdelle, Hurskas kurjuus kun oli tehnyt vaikutuksen myös Tuomiseen. Sillanpää sanoi pysyvänsä politiikan ulkopuolella. Tukholmassa Tuominen säntää tapaamaan Hämeenkyrön miestä hänen hotelliinsa. Sillanpää on hyväntuulinen, tilaa huoneeseensa konjakkia, pukee frakin ylleen. Ja miehet keskustelevat Suomen tulevaisuudesta, alkaneesta sodasta ja tavoitteistaan. Lopuksi Sillanpään marssilaulu. Kesto 46 min.

Bertolt Brecht ja epäamerikkalaista toimintaa tutkiva komitea. Kyseessä on kriitikon ja näytelmäkirjailijan Eric Bentleyn kommentoima dokumentaatio näytelmäkirjailijan ja runoilijan Bertolt Brechtin kuulustelusta Washingtonissa 30.10.1947. Suomennos ja sovitus Turo Unho. Ohjaus Veli-Matti Saikkonen. Taltiointi vuodelta 1967.

Saksan kansalainen Brecht oleskeli Yhdysvalloissa vuosina 1941 – 1947 Saksan natsihallintoa paossa. Brechtiä esittää Bengt Ahlfors, päätutkija Robert Striplingiä taasen Kalle Holmberg. Mukana on myös tutkintakomitean puh.joht. (Kauko Helovirta) ja pari jäsentä ja Brechtin asianajajia ja tulkki Baumgardt (Martti Romppanen). Eric Bentleyn kommentit, joihin sisältyy myös Brechtin kirjoittama selonteko, lukee Heikki Kahila. Näytelmäkirjailija Bengt Ahlfors suoriutuu mainiosti Brechtin osasta. Hän kuulostelee englanninkielellä esittäviä kysymyksiä pitämällä pienen tauon ennen kuin vastaa: ”Ja.” Ahlfors lausuu saksaa uskottavasti, Kahila lukee englanninkieliset nimet kuin vettä vaan. Holmberg pääsyyllistäjän osassa painaa päälle ja toistuvasti hän päätyy utelemaan Brechtin kommunistiyhteyksistä. [Erikoista tässä tunnelmassa on, että se tuo mieleeni SS-upseeri Adolf Eichmannin käytöksen hänen ollessaan syytettynä oikeudenkäynnissä Israelissa. Hänenkään syyllisyyttään eivät kuulustelijat mielestäni kovin täsmällisesti pystyneet osoittamaan, vaikka se olikin ilmeinen ja hän toisti vain noudattaneensa käskyjä.] Yleisö naureskelee Brechtin vastauksille, kun hän vastaa selviin kyllä-vai-ei-kysymyksiin tahtomalla lukea itse kirjoittamansa selonteon. Selonteossaan, jota hänen ei sallita lukea, Brecht kirjoittaa mm. ydinsotien vaaroista lausuen: 

”Me voimme olla viimeinen sukupolvi.” 

Minusta Brecht ei kuulustelussa mainitun elokuvan Kuhle Wampe perusteella vaikuta pelkästään yhteiskunnalliselta vaan vahvasti vasemmistolaiselta kirjailijalta. Brechtin sanoittama ja Hanns Eislerin säveltämä Solidaritätslied samoin kuin runo Oppimisen ylistys mainitaan tutkinnassa esimerkkeinä Brechtin taipumuksesta kommunistisiin ihanteisiin. Hän kuitenkin kohta kohdalta kieltää näin olleen. Ei tarvitse usuttaa kansaa barrikadeille, riittää kun kehottaa tarttumaan kirjaan, se on hyvä ase.

Myöhemmin Brecht siirtyi tekemään teatteria itäiseen Saksaan, Hanns Eisler sävelsi DDR:n kansallislaulun. Hieno kuunnelma, jonka rehellisyys voi silpaista sieluun tai sitten ei. Toimii kuin Brechtin näytelmä, jossa musta ja valkoinen vaihtavat asemia, mikäli sen niille sallii. Kesto 55 min.

Ray Bradbury: Dudley Stonen suurenmoinen kuolema. Taltiointi vuodelta 1961, Bradburyn novellin The Wonderful Death of Dudley Stone (julkaistu vuoden 1955 novellikokelmassa The October Country) mukaan kuunnelmaksi kirjoitti ja ohjasi Marja Rankkala. Tässä kuunnelmassa sepitteellinen menestyskirjailija Dudley Stone on joko kuollut tai muuten vain tullut järkiinsä ja lakannut kirjoittamasta kirjoja. Hänen kirjojensa ihailijat tapaavat kahvilassa ja puhuvat tästä suuruudesta. Käy ilmi, että he tietävät Stonen olevan yhä elossa, tietävät jopa hänen olinpaikkansakin. Yksi miehistä lähetetään toisten puolesta tapaamaan kirjailijaa. Stone todella löytyykin ja hän kertoo merkillisen tarinansa. Stonea esittää Holger Salin, hänen vaimoaan Terttu Soinvirta ja ihailijaa Tauno Kajander. Tärkeässä osassa on myös vähemmän suosittu kirjailija John Oatis Kendall (Heikki Heino). Tämä on sellainen tarinainen verrattuna edelliseen, joskaan ei vailla sanomaa. Kesto 48 min.

Paholaiskuunnelmia

Kuuntelen ja kommentoin Yle Areenan kuunnelmia.

Nikolai Gogol: Maahisten valtiatar. Meinasi minulta kokonaan lipsahtaa kuuntelematta tämä Gogolin ukrainalaistarina. Huomasin vasta eilen, että kuunnelma poistuu Areenasta sinä iltana ja kuuntelin sen sitten pikapäin. Vuonna 1835 ilmestyneen novellin suomenti Juhani Konkka ja sen muokkasi ja ohjasi kuunnelmaksi Jukka Voutilainen vuonna 1989.
Nuori filosofi (Eero Saarinen) kulkee kahden muun oppineen toverinsa kanssa jalkapatikassa kohti Kiovaa ja huomaa eksyneensä syrjäiselle seudulle. Ilta tekee tuloaan ja nälkäkin olisi, lopulta majapaikaksi löytyy mökki, jota asustaa vihaisen oloinen naisimmeinen (Tiia Louste). Nainen osoittaa kunkin vieraan yöpymään minkä minnekin, filosofin makuusijaksi tulee karjasuoja. Yöllä nainen tulee filosofin luo vierailulle ja alkaa villi ratsastus. Aamulla kolme kasakkaa tulee herättelemään filosofia, he komentavat kohteliaasti filosofin mukaansa lukemaan paholaisenkarkoitusloitsuja kasakkapäällikön tyttärelle, joka on löytynyt sinelmille piestynä. Perustuu kansantaruihin. Kesto vähän päälle 30 min.

Isaac Asimov: Umpinainen pronssikammio. Vuonna 1971 taltioidun kuunnelman ohjasi Kauko Laurikainen. Asimovin novellin Gimmicks Three vuodelta 1956 pohjalta kuunnelmaksi kirjoitti Ari Koskinen. Shapur-niminen paholaishahmo (Martti Tschokkinen) tarjoaa nuorelle Isidore Wellbylle (Yrjö Tähtelä) kymmenen vuoden kontrahtia, jona aikana Wellby saa elääkseen mukavan elämän. Sopimuksen loputtua Wellby päätyy Shapurin tekemään tiiviisti suljettuun pronssikammioon ja ellei hän puolessa tunnissa pääse sieltä poies, joutuu hän helvettiin. Tämä pieni, kestoltaan vain 14 min. kuunnelma osoittaa, ettei hyvää tarinaa tarvitse pilata tarjoamalla taiteennauttijalle pitkiä jaaritteluita, joista osa korostaa vain itseään ja osa kuvailee luontoa, jota voi itse kukin katsella ilman taidettakin. Tässä esitetään tarina tiiviissä muodossa kuin teräskuula tahi ainakin pronssikammio. Esa Helasvuon musiikki sisältää tuttuja efektejä Stanislaw Lemin tekstiin perustuvasta kuunnelmasta Salainen planeetta.

Robert Sheckley: Paholaiset. Vuonna 1971 taltioidun kuunnelman ohjasi Kauko Laurikainen. Alkuperäisteos The Demons, vuodelta 1953. Tämänkin novellin sovitti kuunnelmaksi Ari Koskinen. Kertojan osuus on huomattava, kertojana satuääninen Kyllikki Forssell. Vakuutusasiamies Arthur Gammetiä esittää Erkki Luomala. Gammet joutuu kadulla kulkiessaan jonkin olennon sieppaamaksi. Olento kertoo nimekseen Neelsebub, häntä esittää Kauko Kokkonen. Neelsebub uhkaa vangita Gammetin pulloon ellei hän toimita sieppaajalleen jonkinmoista kultamäärää. Gammet lupaa yrittää, joten Neelsebub antaan hänen palata kotiinsa. Gammet ilmoittaa työpaikalleen sairastuneensa flunssaan ja tarvitsevansa muutaman päivän vapaata. Sitten hän siivoaa kotinsa ja paneutuu makuulle. Neelsebub sieppaa Gammetin uudelleen, jolloin Gammet pyytää häneltä lisää tietoja. Sheckleyn (1928 – 2005) kerrotaan olleen humoristinen tieteiskirjailija ja siltä vaikuttaa tämän tarinan perusteella. Tarvii pitää nimi mielessä. Kesto 13½ min.

Robert Sheckley: Kuninkaan toivomukset. Novellista The King’s Wishes, vuodelta 1953, kuunnelmaksi muokkasi Ari Koskinen. Tämäkin kuunnelma taltioitiin vuonna 1971. Ohjaus Sirkku Hiltunen. Kesto 20 min.
Hauskan arkipäiväisesti jutteleva Ferra (Paavo Piironen), jostain kaukaisesta menneisyydestä, käy nyysimässä sähkölaitteita nuoren parin kodista. Epätoivoinen pariskunta Janice ja Bob (Riittaliisa Helminen ja Rauno Ketonen) joutuu vain katseella seuraamaan miten heidän tuulettimensa viedään muinaiseen valtakuntaan. Lopulta heidän on keksittävä keino, jolla tämä ryöstely lopetetaan.

Erkki Koivusalo (1925 – 1988): Paholaisvalssi. Taltionti on vuodelta 1953. Ohjaus Eero Leväluoma. Tärkeässä sivuosassa on Paholaisvalssi, jonka sävelti Einar Englund. Vuonna 1952 Englund oli säveltänyt huumaavan musiikin elokuvaan Valkoinen peura. Tässä hengeltään Hitchcockin elokuvia Rebecca tai Spellbound muistuttavassa jännityskuunnelmassa nuori vaimo Christine (Rauha Rentola) alkaa pariskunnan kesäasunnolla ihmetellä lääkärimiehensä Pehrin (Kaarlo Halttunen) muita ihmisiä karttavaa elämää. Christine kirjoittaa päiväkirjaa, jonka sitten kesäasunnon seuraavat haltijat, kirjailija ja hänen vaimonsa, joita esittävät Leo Riuttu ja Ritva Ahonen, löytävät ullakolta. He alkavat epäillä kieroa peliä pelatun aikaisempain asujain toimesta. Kahdeksalla henkilöhahmolla ja aikajanan hajoittelulla on saatu ihan toimiva keitos aikaiseksi. Kesto 67 min.

Ei yhtään huperompi potpurri kertynyt näistä pahulaiskuunnelmista. Alun totisemmista tunnelmista edettiin huumorin kautta valssin pyörteisiin.

Kuunnelmien unia ja tarinoita

Kuuntelen ja kommentoin Yle Areenan kuunnelmia.

Eeva-Liisa Manner: Varjoon jäänyt unien lähde. Vuonna 1969 taltioidun kuunnelman ohjasi Pekka Lounela. Areenan ominaisuus, jossa voidaan tarjota kuuntelijalle edes yksi kuva kuunnelmasta nousee tässä mainiosti oikeuksiinsa antaessaan kasvot näyttelijäluettelon nimille.

Kuusi henkilöä järjestää yhden pariskunnan luona ”sitsit” eli illanistujaiset viinin, juuston ja muun naposteltavan äärellä. Sitsien aiheeksi nousee rakkaus – onko sitä ja jos on niin mitä se on. Liikkeelle lähdetään kyynisillä heitoilla ja naureskelulla, sitten eräs osallistuja, jota esittää Kyllikki Forssell, kertoo muistonsa kunnon rakastajasta. Espanjassa hän on saanut viettää hetkensä rakuunan seurassa. Muisto on rempseähkö eikä sille oikein tahdo löytyä jatkajaa, kunnes itseensä sulkeutunut Leena (Eeva-Kaarina Volanen) kertoo oman, perin runollisen muistonsa vuosikymmenten takaa, Viipurista, Monrepos’n puistosta. Juttu laajenee Leenan selittäessä käsitystään maailmasta ja ihmisen mahdollisuuksista, hän kertoo toisenkin muiston, joka aukenee kuin kuori, joka on sulkenut todellisuuden sisäänsä ja nyt päästää sen säteilemään omiin sfääreihinsä, joissa aika on maisema jne. Runoilijat pitävät jatsista ja kuunnelman taustalla soivat Espanjalaiset portaat tai jokin vastaava MJQ:lle maistuva tulkinta. Luin tämän kuunnelman pari vuotta sitten ja arvelin, että ehkä tajuaisin siitä jotain kuunneltuna, mutta hieman liian runolliseksi juttu luiskahtaa. Ilmankos muistinkin siitä vain tuon Monrepos-kohtauksen. Kesto 70 min.

Ja Shehrezad lainasi lentävän maton. Tuhannen ja yhden yön tarinoiden mukaan Yleisradiolle kirjoittanut ja ohjannut Marja Rankkala. Tarinat suomenti J. A. Hollo. Taltiointi on vuodelta 1971. Tarinankertoja Shehrezadea esittää Elina Salo, sulttaani Shahriar on Topi Reinikka. Ohjeistukseksi on Areenaan lisätty: Shehrezadin tarinat sisältävät julmuuksia ja pitkiä lemmenöitä, eivätkä sovi lasten korville. Hätävarjelun liioittelua, sanoisin. Samoin kuin edellisen kuunnelman rasististen ilmaisujen kuunteluohjeet.

Rankkala on leiponut yhden pisemmän tarinan kehyskertomukseen, jossa sulttaanin ja Shehrezaden lisäksi on Liisa, joka alussa kutsuu Shehrezadea – ja kuten saduissa ainakin hän pölähtää paikalle lentävällä matolla. Lopussa Liisa ja Shehrezad pohtivat naisissa mikä tarinoitten merkitys ja hyöty mahtaisivat olla. Pääosan kuunnelmassa saa tarina, jossa seitsemän visiiriä, joita kaikkia esittää Matti Ranin ja toisaalta kuninkaan lempivaimo, jota esittää Mai-Brit Heljo, koettavat vakuuttaa kuningasta siitä, onko kuninkaan surmattava poikansa, jonka lempivaimo väittää koettaneen vietellä hänet, vaikka lempivaimo onkin käyttäytynyt Potifarin vaimon tavoin. Kumpikin osapuoli kertoo kuninkaalle tarinoita, jotka pyrkivät osoittamaan miten kavalia toisaalta miehet ja toisaalta naiset voivat olla. Kuutta kavalaa naista esittää Ritva Oksanen ja kuutta narrattavaa miestä Rauno Ketonen. Muitakin osia on ihan riittämiin. Lisäksi kuunnelmassa esitetään itämaisen oloista musiikkia, josta vastaa Esa Helasvuo. Musiikkiin liitetyt tarinaa eteenpäin johdattelevat lauluosuudet eivät juuri vakuuta, ne olisin toteuttanut lauluntapaisena lausuntana, olisi paremmin saanut selvää sanoista. Mutta ihan satumais-itämaista ääniteatteria. Kesto 83 min.

Pirkko Jaakola: Prättäkitti, noita Nousiaisista. Marja Rankkala ohjasi kansantarinoihin perustuvan kuunnelman 1600- tai 1800-luvulla Loimaan-seudulla eläneestä voimakkaasta ja kovaäänisestä noidasta. Monenlaisia osia esittänyt Terttu Soinvirta on pääosassa Prättäkitti, hänen puolisonaan, Tepon isäntänä Ossi Ahlapuro, Prättäkitin poikana Seela Sella, hänen ystävänsä, Pytyn Kaapro on Ismo Saario. Kuunnelmassa on paljon musiikkia, jonka on tehnyt Pekka Laitinen. Musiikki sisältää laulettuja osuuksia ja toisin kuin edellisessä kuunnelmassa, laulut ovat siinä määrin helppoja, että näyttelijät selviytyvät niistä mainiosti, Terttu Soinvirta kerrassaan erinomaisen räväkästi.

”Ilman ääret tärähtää ja taivaan kannet paukkaa,
Prättäkitti, velhon tytär, saarelleen taas laukkaa.”

Kerrottava ei ole erityisen yllättävää, kun tietää varautua Pirkko Jaakolan kuunnelmiin. Prättäkitti vaikuttaa edustavan vanhojen uskomusten taitajaa, laulussaan hän toistaa olevansa velhon tytär. Sen sijaan hänen poikansa tuntuu kääntyvän muitten tavoin kunnon kristityksi, ei vähiten Pytyn Kaapron vaikutuksesta, vaikka tämä aikansa sutena juokseekin.

Kuunnelma on taltioitu vuonna 1981. Kesto 115 min.

Ylelle sen verran muikkaria, että ajassa 1 h 20 min 15 sek. kuunnelman loppupuoli alkaa uudestaan. Lieneekö Prättäkitti noitunut kuunnelmalle sudenhännän? Tai ketunlenkin?

Kuunnelmia Virosta

Kuuntelen ja kommentoin Yle Areenan kuunnelmia.

Aadu Hint (1910 – 1989): Saarenmaan viimeinen rantarosvo. Alkuteos on novelli Viimane vandiraiuja vuodelta 1970. Tarinan suomenti ja kuunnelmaksi sovitti Leo Apo, joka itsekin kirjoitti meriaiheisia kuunnelmia. Ohjaaja on Kauko Laurikainen, taltioitu vuonna 1970.

Uhtukylän miehet ovat kautta aikain käyttäneet hyväkseen aluksia, jotka ovat rantautuneet Uhtusaaren matalikoille. Heino Okkirattas, kalastuskolhoosin esimies (Lauri Komulainen) haluaa päästä pätemään kyläläisten silmissä. Kun latvialainen troolari päätyy Masinistin matalikolle tilaisuus röyhkeään kaappaukseen tarjoutuu. Troolarin nuorta kapteenia esittää Vesa-Matti Loiri. Heinon appi (Erkki Luomala) paheksuu kyläläisten asennetta, joka suosii hätäänjoutuneitten laivojen rosmousta. Hän haluaisi myös säilyttää saaren elämän entisenlaisena, ei sähköjä, jotka ovat kumminkin riippuvaisia mantereelta tulevasta linjasta, joka saattaa rapsahtaa poikki.

Merellinen tunnelma välittyy kohtalaisen hyvin, tarinan moraalista voi olla monenmoista mieltä. Kesto 47 min.

Hella Wuolijoki (1886 – 1954): Talon lapset. Alkuteos on Wuolijoen esikoisnäytelmä Talulapsed vuodelta 1911 (wikipedian ja finnan mukaan 1912, kenties julkaisuvuosi?). Yle Areenan tietojen mukaan ensiesitys Estonia-teatterissa vuonna 1913 ja Suomen ensi-ilta Kansan Teatterissa Helsingissä vuonna 1914 olivat samanmoinen menestys – näytelmä kiellettiin heti. Syynä lienevät olleet näytelmän ilmeinen poliitillinen suuntaus, näytelmän hahmoista Marianne toimii sosialismiin viittavan arvomaailman mukaisesti kansan asioitten puolesta. Tämän vuoksi hän lopulta hylkää miehen, jota hän sydämestään rakastaa, sillä mies on enämpi konservatiivista vai sanonko peräti kansallisromanttista sortimenttia. Näytelmään sisältyy myös raha-asioita koskeva juonellinen osuus, joka toi vahvasti mieleeni Arvid Järnefeltin näytelmän Sointula, vuodelta 1924. Politiikan sekoittaman rakkauskertomuksen lisäksi tärkeänä teemana on maalaistalon velkaantuminen ja meno vasaran alle.

Wuolijoen näytelmän kuunnelmaksi sovitti ja ohjasi Marja Rankkala. Kuunnelma taltioitiin vuonna 1967. Pääosissa Tea Ista, Kalle Holmberg ja Risto Aaltonen. Näytelmässä lienee kuunnelman perusteella arvioiden kolme näytöstä. Hahmoja on useampia, mutta persoonalliset äänet erottuvat toisistaan hyvin. Olipa tosi kiinnostavaa kuulla tämä näytelmä vaikka sitten kuunnelmana. Kesto 82 min.

Hella Wuolijoki: Minä olen Koidula! Alkuteos Wuolijoen näytelmä Koidula, vuodelta 1932. Tämänkin näytelmän kuunnelmaksi sovitti ja ohjasi Marja Rankkala. Taltiointi on vuodelta 1955.

Lydia Koidulaa (1843 – 1886) esittää Hilkka Helinä, hänen miestään Holger Salin. Ymmärtäväisenä setämiehenä ja lääkärinä toimii tärkeässä sivuosassa Kauko Käyhkö.

Kuunnelma alkaa tuntemattoman lähettämällä tai lähettämättä jättämällä fanikirjeellä suurelle Koidulalle, Eestin kansalliskirjailijalle. Alun palvovan, ujon lähestymisen esittää Eeva-Kaarina Volanen. Loppupuolella esiin tulee toinen tuntematon ääni, Matti Ranin siinä esittää Viron kansan personifioitunutta toivetta suuren runoilijanäänen, Emajoen satakielen tulosta takaisin kotimaahan tekemään työtä kansansa hyväksi. Kuunnelmaa seuratessa voi ruveta arvailemaan miten paljon tässä Suomen sillastakin kertovassa tarinassa on kyse Hella Wuolijoen omasta kaipuusta kotimaahan Suomenlahden etelärannalle. Suomen sillalla tarkoitetaan tässä yhteyttä kahden pienen kansan, suomalaisten ja virolaisten välillä.

Lydia Koidula menee naimisiin tohtori Michelsonin kanssa. Perhe asettuu asumaan Kronstadtin sotilastukikohtaan, josta Koidula kaipaa takaisin Tarttoon, Emajoen rannalle. Kun mies koettaa hoitaa vaimonsa kirjoittamisen halua kuin sairautta, repii hänen kirjoituksensa ja kehottaa vaimoaan viihtymään niitten sijaan lastensa ja miehensä parissa, tulee mieleen miten monet wannabe-taiteilijat ja heidän perheensä kärsivät samoista ongelmista. Näitten ylipaino-ongelmien lisäksi, kiäh-kiäh! Kesto 90 min.

Kuunnelmia Vennäänmaan kirjailijoitten näytelmistä

Kuuntelen ja kommentoin Yle Areenasta löytyviä kuunnelmia.

Anton Tsehov: Kosinta. Alkuteos on yhden näytöksen komedia Предложение vuodelta 1888, ensiesitys 1889 (saksankielisesta wikipediasta luntattu ja venäjänkielisestä vielä tarkastettu).

Vuonna 1948 taltioidun kuunnelman suomenti Reino Silvanto ja ohjasi Markus Rautio. Kolmen neljännesvuosisadan ikä on lisännyt kuunnelman magneettinauhaan sirinää ja sipratusta, jonka läpi kolmen näyttelijän esitys kuultelee kuulijan korville.

Sydämentykytyksestä kärsivä 35-vuotias tilanomistaja Lomov (Arvo Lehesmaa) tulee lopultakin kosimaan naapurinsa Tshubukovin (Vilho Siivola) 25-vuotiasta tytärtä Natalijaa (Eija Hiltunen). Hän pyytää tyttären kättä ensin isältä, joka suostuu innostuneena, kutsuu paikalle tyttärensä, mutta jättää asian esittämisen kosijan tehtäväksi. Valitettavasti kosija sotkeutuu ujouttaan puhumaan liian kautta rantain. Orastava yhteisymmärrys rakoilee pahasti kosijan mainitessa tilojen välissä sijaitsevan härkähaan, jonka kumpikin osapuoli väittää omistavansa. Tämän riidan jälkeen riidellään metsästyskoirien paremmuudesta, kunnes kosija lyyhistyy tykytykseensä.

Vaikka taltiointi on todellakin seitsemänkymmenenviiden vuoden takaa, on näyttelijöitten repliikkien erottaminen toisistaan helppoa – paitsi silloin kun kaikki huutavat yhteen ääneen. Komedian arviointi ryppyotsaisesti on naurettavaa, joten kerron mielipiteeni. Ihmisen kuuluu puolustaa sitä, minkä oikeaksi kokee, muutoin joutuu myöntymään ihan loputtomiin. Toisen kannattaisi silti antaa esittää asiansa rauhassa ja laukoa vastaväitteensä kunnes pääasia on selvillä. Kuunnelman kesto 26 min.

Nikolai Gogol: Huijarit. Alkuteos on komedia Игроки vuodelta 1842, ensiesitys 1843 (samat lähteet kuin edellä).

Vuonna 1968 taltioidun kuunnelman suomenti Kai Kauhanen, radiolle sovitti Terttu Talonen ja ohjasi Kurt Nuotio. Pääroolit vetävät Viljo Ahvonen (Iharev) ja Sulo Tuorila (Uteshitelni). Kaikkiaan kuunnelmassa on yhdeksän eri roolia, kaikki miesääniä. Äänien erottaminen ei aina ollut itsestään selvää, välillä piti pähkäillä kuka puhuu, odottaa näyttelijän äänen omimpien piirteitten erottumista. Itse tarina on sinänsä varsin kaavamainen kertomus korttihuijareista. Huijarin huijaaminen on tuttua monista elokuvista ja aivan ilmeisesti kyseessä on ihmisolentoin metsästäjänvaistoihin sisältyvä ikiaikainen ominaisuus. Ei tämä silti huperompi viihdekertomus ole ja kelpaa varoituksen sanaksi siinä missä tv:n tietoiskut: ”Varokaa merkattuja pakkoja!” Voisi myös kysyä käsitelläänkö tarinassa aihetta joukkuepeli vastaan yksilötaito, mutta enpäs kehtaa. Kesto 50 min.

Gogolin patsas Pietarissa, Mihail Belov (1997).

 

Nikolai Gogol: Huvinäytelmän jälkeen. Alkuteos on komedia Театральный разъезд после представления новой комедии vuodelta 1836 – 1842. (lähde Venäläinen Internet-kirjasto.) Ensiesitystietoa en löytännä.

Vuonna 1967 taltioidun kuunnelman suomenti ja sovitti Annikki Laaksi ja ohjasi Saulo Haarla. Mukana radioteatterin vakkareitten lisäksi juurivalmistuneen Teatterikoulun näyttelijäkurssin väkeä.

Rooleja on paljon, mikä kuvastaa esityksestä poistuvan katsojakaartin määrää. Tämän voi ottaa kuuntelijana haasteellisena, sillä en millään kyennyt pysymään troikalla siitä, kuka milloinkin puhuu. Hieman sain apuja netissä olevasta näyttelijäluettelosta. Ainakin Kauko Kokkonen esittää valtioneuvosta, joka kokee näytelmän arvottomana pilkantekona valtion virkamiehistöä kohtaan ja Heikki Kinnunen esittää herraa, joka kokee juuri tämänkaltaisen epäkohtien juuriin tarttuvan näytelmäkirjallisuuden tarpeellisena isänmaalle. Pekka Autiovuori esittää näytelmäkirjailijaa, joka janoaa tietoa siitä, miten yleisö ottaa hänen näytelmänsä vastaan ja kuuntelee salaa teatterirahvaan reaktioita. Kuten arvata saattaa, on kirjailija hieman pettynyt kuulemaansa, jonka mukaan hänen näytelmänsä olisi vain ”lorua, kokkapuheita ja pelkkää hullutusta”. Hän puhkeaa seuraavanlaisiin pohdintoihin:

”Erehtyy ken väittää ettei nauru tepsi niihin joita vastaan sen kärki on suunnattu.”

”Syvää ja vapauttavaa naurua nauraa vain suvaitsevainen sydän.” 

Kirjailijan lopussa esittämän monologin perusteella näytelmän on tarkoitus vaikuttaa katsojiin, herätellä heitä.

Kesto 34 min.

Tämä ei nyt kuuntelis tämän enempää näitä venäläisiä. Otetaan vaikka virolaisia seuraavaksi.