Marmite

Nytkö se sitten tapahtui! Vai tapahtuiko se nyt? Maistoinko juuri umamia?!

Saimme Uuden-Seelannin kävijältä tuliaisena purkin Marmite-tahnaa. Lieneekö ollut odotuksissakaan, että pitäisimme tuliaisestamme. Tuliaisen tuojan tarkoitus ei silti ollut pahansuopa, hän halusi meidän tutustuvan uuteen makuun. And By Golly! That was new!

Vaimoni oli se ensimmäinen rohkea, joka avasi purkin. Hänen reaktionsa ei ollut lupaava. Sitä voi kuvailla sanalla Blääh! Päätin olla yhtä rohkea ja rohkeampikin. Paahdoin itselleni pari paahtoleipää ja levitin tahnaa kohtuullisen kerroksen, siis en liikaa, leivilleni. Maku oli tosiaankin uusi. Heti kohta totesin vaimolleni, että tämäkö se on sitä umamia? Netistä löysin samansuuntaisia arvioita, Marmite-levitteen todettiin sisältävän umami-makua. Minulle makuelämys ei ollut niin vastenmielinen kuin vaimolleni. En pitänyt levitettä varsinaisena herkkuna, suolaa oli aivan liikaa ja tuntui että suolaisuus peitti alleen levitteen todellisen maun. En itse keksinyt mikä se maku oli, joten etsiydyin netin ääreen.

Marmite-tahnan todettiin olevan peräisin Englannista, kuulemma jossain jaksossa Mr. Bean levittelee sitä paahtoleivälleen. Sen perustana kerrottiin olevan oluenpanossa syntynyt ylijäämähiiva. Kun makustelin asiaa, totesin voivani hyväksyä väittämän. Ihmettelin silti sitä, miksi makua oli peitetty juuri suolalla.

Netin mukaan Marmite sisältää suolaa 6,1 g/100 g. Ilmankos. Suola ilmaistaan purkin kyljessä olevassa tuoteselosteessa sanalla Sodium. Minä etsiskelin turhaan sanoja Salt tai Natriumchloride (NaCl). Näköjään englanniksi sanotaankin Sodium Chloride. Purkin kyljen selosteen mukaan Sodiumia olisi 3,3 g/100g. Tuntuu siltikin olevan minun makuuni ainakin puolet liikaa.

Marmite sisältää myös kaliumia (K), jota tuoteselosteessa kutsutaan nimellä potassium, joka tulee kai sanasta potash eli potaska. Kaliumia on melkein yhtä paljon kuin suolaa (2,8 g/100 g). Kopiksen enkuntunnilla esitin mielipiteenäni, että sana potaska tulisi englannin sanasta potash, jonka arvelin tarkoittavan kulhossa valmistettua tuhkaa – ainakin yhden tv-elokuvan perusteella, jonka olin sattunut näkemään. Enkunope puisteli päätään, en saanut selvää minkä vuoksi. Borat-elokuvassa mainitaan potaska tuhkatiheään, ehe-ehe.

Netistä löysin mielipiteitä, joitten mukaan Marmitea voisi käyttää mausteena ruuanlaitossa. Ajattelin, että se ehkä tarkoittaisi samantapaista maustamista kuin on meillä ahkerasti harrastettu liemikuutioitten käyttö. Nekin ovat hyvin suolaisia ja itse asiassa jotkut muistuttavat väriltään Marmite-tahnaa. Toisaalta on vaikea yhden maistamisen perusteella sanoa, miksi käyttäisin suolan sijasta jotain tahnaa. Yleensä ropsautan ruokiin hienoa merisuolaa pienen määrän suoraan paketista ja se riittää suolaamaan kastikkeen tai haudutusliemen aivan mainiosti.

Vaikka Marmite ei tehnyt minuun mitään erityisen suurta vaikutusta, jäi siitä suuhuni jälkimaku, joka saattaa vielä kiinnostaa minua kokeilemaan satunnaista yhteiseloa Marmiten kanssa.

Puolukassa

Kaikki varmaan muistavat miten Kalevalan loppukahinoissa Marjatalle syntyi poika puolukasta. Väinämöinen sanoi, että puulla päähän lyötäköhön tuommosta poikaa. Mutta ukko sitten kastoi pojan Karjalan kuninkahaksi ja Väinämöinen otti hatkat. Kerroin tämän kaiken vain etuveitikointina. Itse asia seuraa seuraavaksi, jos silloinkaan.

Pari viikkoa sitten sunnuntaina kävimme puolukassa. Ajoin 70 km ja päädyimme Rautavaaralle. Olemme käyneet niillä seuduin puolukassa ennenkin, mutta edelliskerrasta on vierähtänyt vuosikymmeniä. Emme löytäneet ihan samaa mestaa kuin aikaisemmilla kerroilla – Rautavaara on aika iso paikka. Jätimme kumminkin auton tien varteen ja painuimme metsään. Olin aika hämmästynyt kun jaksoin pari tuntia tosiaan kerätä puolukoita, olkoonkin, etten taaskaan saanut kuin hätäisesti sankon pohjan peittoon. Mutta vaimo kehui puolukoita siivotessaan, että siistiä työtä olin tehnyt, ei ollut sammalia sankon pohjalla kuin nimeksi. Vaimo poimi itse reilun sankollisen ja vielä siivosi puolukat kotona.

Vaimon kotona harrastettiin puolukkapuuroa. Se on mannapuuroa, johon lisätään puolukkaa ja sitten vatkataan puuro tasaiseksi. Lopputulos on samettinen, kuohkeahko ja kerrassaan herkullinen jälkiruokapuuro. Jostain syystä vaimon kotona sitä nimitettiin hillapuuroksi. Minun lapsuudenkodissani sen sijaan nautittiin kaupasta ostettua vispipuuroa. Sitä myytiin pyöreissä muovirasioissa. Näkyy sitä samaa herkkua löytyvän edelleenkin kaupoista. Nöyrästi myönnän, että itse tehty maistuu paremmin.

Minä käytän puolukkahilloa ruuan kanssa. Aikoinaan survoin itse puolukat perunanuijalla ja kai siihen sokeria piti lisätä säilyvyyden vuoksi. Puolukkahillo sopii syötäväksi lihapullien ja erityisesti kaalikääryleitten kanssa. Viime aikoina, kun itse valmistettu hillo oli ollut pitkään lopussa, ostelin kaupasta puolukkahilloa muovipäniköissä. Kyseiset hillot ovat teollisesti valmistettuja ja melko imeliä, mutta kyllä niistä puolukkahillo tulee mieleen. Nautin kaupan puolukkahilloa varsinkin lettujen kanssa.

Halusin uusia puolukkareissun vielä tämän kerran, vaikka oma kuntoni on sitä luokkaa, että kömpiminen metsässä alkaa olla turhan rasittavaa. Kehtasin kumminkin pari tuntia hamuilla puolukoita. Sitten nautittiin kahvit ja totesin, että minulta oli veto aika lopussa. Yritin vielä kahvin jälkeen aloittaa souvin uudelleen muitten mukana, mutta viimeistään hirvikärpästen noukkiminen niskalihoista veti minua muihin maisemiin. Kävin pienellä kävelylenkillä, tosin hirvikärpäset tykkäsivät niskalihoistani sielläkin. Noukin niitä vurriaisia itsestäni kymmenkunta yksilöä, tuntevia olentoja kaikki. Kotimatkalla niitä päästettiin auton ikkunasta takaisin luontoon sikäli kuin nahkoistamme löydettiin.

Ihan kiva reissu meillä oli sinne Rautavaaralle. Sainpahan liikkua metsäisessä maastossa ja komuta vähäisten suonsilmien päällite. Voihan se olla, että saadaan tiemaksu sieltä maksettavaksemme, mutta maksetaan hänet sitten. Ajattelin kirjoittaa tähän kaikista niistä ajatuksista, jotka silloin metsässä mieleeni tulivat, nyt en kumminkaan muista siellä mitään ajatelleenikaan. Ehkä minä vain keskityin puolukanpoimuun ja hirvikärpäset keskittyivät minun niskanahkaini poimuun.

Uskontoa kuunnelmissa

Kuuntelen ja kommentoin Yle Areenan kuunnelmia.

Veli-Pekka Hänninen: Kuumat munkit. Vuonna 2006 taltioidun kuunnelman ohjasi Sakari Kirjavainen. Kuten jo nimestä voinee päätellä tämä kuunnelma on luonteeltaan juonikkaan irvaileva. Kuvitteellinen Revannon kunta huojuu konkurssin partaalla. Elinkeinoasiamies Teuvo (Mika Nuojua) saa kunnanjohtajalta (Oiva Lohtander) varoituksen, että kulujen säästämiseksi elinkeinoasiamiehen virka on lakkautettava. Teuvo haluaisi tehdä jotain hyvää Revannon kunnan hyväksi. Hän keksii perustaa kuntaan ortodoksiluostarin. Puoliso Liisa (June Hyde) tarjoutuu auttamaan työssä vapaaehtoisena. Rahoitusta löytyy ja jostain ilmestyy myös vapaaehtoinen rakennusmestari Herman (Jari Hietanen), joka taitaa penninvenytyksen lisäksi tuontiruplat. Murphyn laki, joka sanoo, että kaikki mikä voi mennä pieleen, menee pieleen, jysähtää päälle kuin polyuretaaniset sipulikupolit. Lopulta Teuvo tekee johtopäätökset ja asettuu kasvokkain sielunsa kanssa. Kääntyykö tappio voitoksi. Kesto 58 min. Kuuntelin tämän aikoinaan ja naureskelin ihan mielikseni. Hyvin tuo toimii edelleen. Valitettavasti tämä poistuu Areenasta 14.9.2022.

Arvid Järnefelt: Maria. Järnefeltin vuoden 1897 kohunovellin kirjoitti kuunnelmaksi ja ohjasi vuonna 1969 Ritva Käki. Ritva Oksanen esittää Mariaa. Juttu tapahtuu eräässä Juudean kaupungissa Marian sukulaisen Elisabetin (Elsa Turakainen) luona. Sakarias (Uljas Kandolin) ja Elisabet toivovat lasta, vaikka ovat jo vanhoja. Marialla on toiset toiveet. Hän tuntee kutkutusta miesten puoleen, mutta lapsista ei olisi niin väliksi. Sakariaan saarna, jossa hän esittää oman, kuulemma itämaisittain sävyttyneen tulkintansa luomiskertomuksesta, tekee kumminkin Mariaan syvän vaikutuksen. Sakarias ajattelee, että paratiisin tulee olla ihmisen tavoite, pyrkimys puhtaaseen elämään eikä jotakin, josta on ajauduttu eroon. Näin sen ainakin tulkitsen. Fariseukset sen sijaan odottavat poliitillisella innolla messiasta, joka vapauttaisi Iisraelin roomalaisten vallasta. Tämän jälkeen kuunnelma noudatteleekin evankeliumeista tuttuja latuja tai latupohjia nyt kumminkin. En oikeastaan ymmärrä mitä kohinan arvoista tässä on ollut, mutta se nyt olikin sitä aikaa. Ja minä olen jotain toista aikaa. Kesto 23 min.

Jussi Parviainen: Armo. Vuonna 2015 valmistunut, Parviaisen itsensä ohjaama kuunnelma asettaa kuulijalle ratkottavaksi keisiksi tai ihan vain äimisteltäväksi kaksi mieshenkilöä, joita esittävät Jussi Parviainen ja hänen poikansa Onni Parviainen. Minä jäin lähinnä äimistelemään, vaikka sattuneesta syystä löysin kuunnelmasta yhtymäkohtia eiliseen laboratoriossa käyntiini: oli verta ja vartija ja hoitajia ja sydänfilmi ja ennen kaikkea odotushuone. Yksin armosta, sanoi joku tietäjä joskus. Secula seculorum, sanoi joku toinen. Kuunnelmassa puhutaan armosta, voisi kumminkin sanoa, että aika sekulaarilla tavalla. Jossain vaiheessa nostetaan Jeesuskin esiin, mutta enemmän esillä on käsiase. Odotammeko elämässämme kuolemaa? Onko armo kuoleman toteutumisen hetki? William Saroyan toteaa erään hahmonsa suulla näytelmässä Elämäsi parhain aika, että 23½ tuntia päivästä on odottamista. (Ellen nyt kovin pahasti väärin muista.) Jussin esittämä hahmo sanoo, että se odotettu kuolema, elämän suurin tapahtuma, ei välttämättä lopulta olekaan kovin kummoinen juttu. Ihmiselle käy elämänsä kanssa helposti kuin näytelmän katsojalle, joka odottaa, että lopussa tapahtuu jotain erikoista, mutta eipä sitten tapahdukaan muuta kuin että näytelmä loppuu. Juuri tästä syystä en ole ymmärtänyt miten näytelmällä voisi olla jonkinlainen puhdistava vaikutus katsojaan. Näytelmä on helposti kuin yksi kirja lisää kirjahyllyyn, joka kaipaisi karsimista muutoinkin. Mietin, että toimisiko tämä kuunnelma monologina, mutta arvattavasti tätä vuoropuhelua on kiinnostavampi seurata. Toisaalta sanottavan vuolaus, näkökulmien tai sanoisinko roolien vaihtelu vaatii kuulijalta niin paljon keskittymistä, että käypi harmittamaan, kun ei ehdi paneutua kaikkeen. Kesto 49 min.

Irene Rajala: Lahkosaarnaajan elämä ja kuolema. Vuoden 1969 kuunnelman ohjasi Marja Rankkala. Areenassa kerrotaan kuunnelman perustuvan tositapahtumiin. Saarnamies on kuollut ja Pyhä Henki (Veikko Honkanen) lukee hänelle hänen maallisten syntiensä sarjaa. Olen sitä minäkin syntiä tehnyt, mutta yleensä olen nähnyt vain ne synnit, joihin minua kohtaan on ryhdytty. Siksi vaikuttaa hieman toispuoleiselta, ettei Paulus itse (Kauko Kokkonen) nosta esiin niitä kertoja, kun häntä vastaan on rikottu. Pauluksen elämän suurin synti lienee ollut nuoren neitosen raiskaus. Kuunnelmassa seurataankin pitkän matkaa juuri tämän Kaarinan (Pirkko Peltomäki) raskasta vaellusta aviottoman lapsensa kanssa. Ehkä se sitten on se tositapahtuma? Vaikka toisaalta koen tällaisen kertomuksen helvetillä pelotteluna, olen toisaalta tyytyväinen siihen, että sekin puoli uskonnon rakennetta on vahvasti mukana. Sillä mitäpä olisi taivas ilman helevettiä. Kesto 65 min.

Kuunnelmien ikänaisia ja -miehiä

Kuuntelen ja kommentoin Yle Areenan kuunnelmia.

Eugen Pukema: Rytkyn Hultan joulukahvi. Vuoden 1961 kuunnelman ohjasi Urpo Lauri. Rytkyn Hulta (Raakel Laakso) kuppari, puoskari ja kaiken maailman kiero lähtee jostain Peräpohjolasta, ehkä Kemin suunnalta, josta kirjailijakin oli kotoisin, hankkiakseen köyhälle perheelleen jotain jouluista. Kuten Kreeta Haapasalon joululaulussa tuumataan: ”Tuli tuikkaa pärehessä, ei oo siinä perehessä lampun loistoa.” Hultan vahvuus on luistava supliikki, jolla hän on tottunut hämäämään ja pelaamaan ja tarvittavassa määrin voittamaan. Toisella tapaa ilmaistuna Hulta kerjää. Hän matkustaa pummilla Ruotsin puolelle saadakseen sieltä ainekset perheensä joulua varten. Ruotsalaiset vaikuttavat kuitenkin kyllästyneiltä suomalaisiin, jotka tulevat käsi ojossa pyytämään jouluapua. Kohteliaita he tosin ovat. Iso osa kuunnelmasta on Hultan yksinpuhelua, kunnes hän sattuu kinkuntuoksuisen talon kohdalle ja tapaa siellä kaksi varakasta herraa tukevasti joulutuulella. Veijo Pasanen vetää mainion roolin veijaamalla veijaajaa. Joulun ihmeen kuunnelmaan tarjoaa Pertti Palon autonkuljettaja. Iloiset ruotsalaiset jouluviisut virittävät mukavasti joulutunnelmaan. Kesto 39 min.

Aapo Junkola: Lämmön maksimi ja minimi. Olen tämän kuunnelman lukenut ja silloin ajattelin, että olisi kiinnostavaa kuulla siitä tehty taltiointi. Kuunnelmassa kulkee vuorotellen kaksi tarinaa. Toivo Mäkelän esittämä eläkkeellä oleva öljynporausinsinööri muistelee elämäänsä – öljykenttiä Bakussa ja Meksikossa sekä kahta vaimoaan – venakkoa ja puolatarta. Hänellä on yksi poika, joka asuu Göteborgissa. Nykyään vanha mies kertoo asuvansa täysihoidolla. Usein on tarjolla fasaania, hän nimittää näet jauhelihaa fasaaniksi. Mies sanoo muistavansa kuukausien maksimi- ja minimilämpötilat vuodesta 1905, kahta vallankumouksen kuukautta lukuunottamatta. Nyt häntä kiinnostaa, näkeekö hän vielä kevään. Tosin lämpötiloja tärkeämpää tuntuu olevan aika, josta hänellä on oma teoriansa, se jää kertomatta. Toisessa tarinassa Heikki Kahila lukee kuvausta tohtori Livingstonen elon loppuvaiheista. En saanut paljoa irti näitten kahden tarinan rinnakkaisuudesta, Toivo Mäkelää sentään on aina ilo kuunnella eikä Heikki Kahilan kaunis ääni suinkaan pahaa tee. Kuunnelman ohjasi Bengt Ahlfors, taltiointi on vuodelta 1965.

Albin Ahonen: Haikea harha-askel. Maisteri Matti Kokko (Sasu Haapanen) on jäänyt kesäleskeksi kaupunkiin. Joitain päiviä eineksiä nautittuaan hän kokeilee astioitten pesua, mutta päättääkin suunnata ravintolaan, tuttuun paikkaan, jossa hänen oli tapana vuosikympät sitten vierailla usein. Ravintolassa on vielä muutama tuttu henkilökunnassa, mutta tuttuja asjakkaita on vaikeampi löytää – paitsi muistoista ja Leinon Elegiasta. Yhteydenottoyritykset vanhoihin veikkoihin tuottavat laihan saaliin, jos sitäkään. Maisterin ikäinen torvisoittomusiikki katkoo lempeästi ajatusten monologia. Areenan luonnehdinta ”melankolinen kesäkuunnelma vanhemisesta” soveltuu mainiosti näin loppukesään. Maisterin mietteet siitä miten nykyinen maailma on korvannut hänet ja kumppaninsa joillakin hänelle täysin tuntemattomilla ravintolavierailla, niin, ne löytävät minun sisimmästäni kaikupohjan, vaikken juuri ravintoloissa olekaan kovin paljoa aikaani viettänyt. Ajatus maailmasta näyttämönä, jossa esiintyjät vaihtuvat tuli mieleeni, kun joitain vuosia sitten Kuopion teatteri käytti kahta entistä opinahjoani väistötiloinaan. Esitysten aikana mieleeni tupsahteli muistoja, jotka liittyivät tosiaan menneeseen maailmaan. Ohjaus Heikki Kataja, tallenne vuodelta 1962, kesto 39 min.

Hannu Mäkelä: Mummon syntymäpäivät. Vuonna 1971 taltioidussa kuunnelmassa vietetään mummun 60-vuotissynttäreitä. Mummuna Elsa Turakainen, poika Pekka Autiovuori, hänen vaimonaan Ritva Oksanen, tytär Anna-Liisa (Inga-Liisa Laukka) ja vanhimman pojan vaimona Irma Martinkauppi. Lisäksi on mukana muutamia lapsenlapsia ja sokerina pohjalla Laina-täti (Henny Valjus), jonka ilomantsin murre kalskahtaa aika kannakselaiselta. Happamampaa tekstiä syntyy ajan poliitillisista virtauksista, siitä miten rikkaat maat rikastuvat ja köyhät maat kärsivät ylikansoituksesta ja luonnonvarojensa myynnistä halvalla. Toimittajapoika puolustaa Neuvostoliittoa ja Kiinaa. Muut vähän naureskelevat ja väittävät rikkaitten maitten rikastuvan omalla työllään. Anna-Liisa arvelee, että Jumala on kehitys itse. Kivasti pääsee 1970-luvun alun kyläilytunnelmiin tämän kuunnelman kautta. Ohjaaja Raiku Kemppi, kesto 53 min.

Kuunnelmien kirjailijoita tiloilla ja tiloissa

Kuuntelen ja kommentoin Yle Areenan kuunnelmia.

Leo Kalervo: Sadepäivän rapsodia. Wikipedian mukaan nimi jatkuu vielä seuraavasti: eli kuunnelma siitä, miten eräs torstaipäivä kului vuonna 1962. Vuonna 1964 taltioidun kuunnelman ohjasi Saulo Haarla. Kirjailija (Martti Tschokkinen) on vuokrannut maalta talon viettääkseen siellä kesälomaa vaimonsa (Aila Arajuuri) ja viisivuotiaan poikansa (Kalle Ranta-aho) sekä vauvansa kanssa. Kirjailija vierailee talon vuokranneen maatilan omistajan Iitan (Terttu Soinvirta) ja hänen poikansa, nuoren isännän Jussin (Heikki Heino) tykönä, osallistuu heinäntekoon ja ladon ajosillan korjaukseen. Kirjailijan poika on yhtä sanavalmis kuin isänsä, pojan kyselykausi saa lisää vettä myllyynsä huimapäisestä puuhailusta maaseutuympäristössä. Muutenkin kirjailijan kesänvietto täyttyy monenmoisista askareista, kun kaivosta löytyy käärme ja kellarissa pitää lebensraumiaan viiksikorpraali, joka järsii perheen metwurstia, vedenhakureissulla laulurastas neuvoo ”paa-piippuun, paa-piippuun”. Heinäpellolla vänkärinä työskentelevä naapuri (Kauko Kokkonen) antaa lopulta inspiraation kirjailijan seuraavaan työhön. Rehevää vuoropuhelumattoa katkoo kertojan (Erkki Luomala) rauhallinen puhe ja Tapio Yrjän rustiikkinen haitarimusiikki. Tietenkin kuunnelma on tallennettu studiossa, mutta jotenkin siitä tulvahti sisäkorviini niin aito 1960-luvun tunnelma, että aloin jo tuntea maaseudun tuoksuja mummon ohraryynirieskasta ja rasvaisesta piimäkaakusta ja sitruunasuudasta aina laskiämpärin lemahdukseen. Tuntui että sen ajan kesät eivät olleet niinkään kuumia vaan lämpöisiä, lehdot soivat mehevän kosteina ja ulkohuussin ja senaikaisen biojäteastian liepeillä päivystivät sinimustat koppakuoriaiset ja niitä noukkivat keltavästäräkit. Kesto 87 min.

Pekka Karjalainen: Deadline. Vuoden 2020 kuunnelman kirjoitti ja ohjasi ja äänisuunnitteli Pekka Karjalainen. Dekkarikirjailija Kiira (Alina Tomnikov) lähtee kirjoittamaan dekkarinsa loppuratkaisua pohjoiseen, ystävänsä mökille, joka sijaitsee saaressa. Saaressa on vain yksi mökki eikä siellä Kiiran lisäksi pitäisi olla ketään. Kiira soittelee puheluja ja vastailee soittoihin. Ystävien lisäksi hänelle soittavat kustannustoimittaja ja lehtimies. Puhelinsoitot toimivat erinomaisesti kuunnelmassa, ei tarvitse arvailla kuka puhuu. Deadline lähestyy, lähestyykö joku muukin? Ainakin Kiira alkaa olla tiloissa. Kuunnelmaan on saatu ihan kivasti tihentyvä tunnelma ja teknisiä seikkojakin on mukana aggregaatin, läppärin ja kännykän verran. Meille osti tytär tuommoisen pienen kotiakun, se on tällä tietsikkapöydällä, Agfan laite. Sillä voi ihan hyvin ladata kännykän, ehkä sellaisia latureita ei vielä muutama vuosi sitten niin yleisessä käytössä ollut? Kestää muutaman kännykän latauksen. Nykyään on monilla mökeillä aurinkopaneeli. Hauskasti tässäkin kuunnelmassa joku tuntematon taho verottaa kirjailijan metwurstivarantoa. Kesto 46 min.

Henry James: Runoilijan paperit. Vuoden 1961 kuunnelma perustuu Henry Jamesin novelliin The Aspern Papers. Novellin suomenti Kristiina Kivivuori ja muokkasi kuunnelmaksi Onni Halla. Ohjaus Urpo Lauri. Englanninkielinen wikipedia-artikkeli tiesi kertoa minulle, että kyseessä on Jamesin novella (pienoisromaani), joka perustuu runoilija Percy Bysshe Shelleyn kirjeisiin, jotka hän oli lähettänyt Mary Shelleyn (Frankenstein-romaanin kirjoittaja) sisarpuolelle, joka säilytti ne kuolemaansa asti.

Pentti Siimes esittää kuunnelmassa amerikkalaista kirjallisuudentutkijaa, joka on kumppaninsa kanssa etsinyt ummet & lammet runoilija Jeffrey Aspernin jälkeen jääneitä papruja, mutta ei ole sanojensa mukaan löytänyt  Euroopasta kuin kaikujen kaikuja. Kun hän sitten saa kuulla, että Aspernin nuoruuden rakastettu onkin vielä elossa, matkustaa tutkija Venetsiaan häntää tapaamaan. Alkaa varovainen tunnusteleva eteneminen, sillä köyhtynyt vanha neiti Bordereau (Saara Ranin) tietää, että tutkija himoitsee papruja, jotka hänellä on hallussaan ja hän on valmis lypsämään kaiken irti tuon menneitten kaivelijan taskuista. Tutkija asettaa toivonsa mumman keski-ikäiseen sisarentyttäreen Tinaan (Irma Seikkula), joka uskollisesti hoitaa vanhaa tätiään. Kuunnelmassa on vähän hahmoja, mutta paljon lätinää, joka on tiettyyn rajaan asti jännittävää ja siitä etiäppäin unettavaa. Kesto 72 min.

Kuunnelmien poliitillisia tai muuten vain menestyneitä kirjailijoita

Kuuntelen ja kommentoin Yle Areenan kuunnelmia.

Panu Rajala: Se kaipaus meitä riepottaa. Kuunnelma voitti Sokeain kuunnelmapalkinnon vuonna 1988. Ohjaus Ari Kallio. Arvo Poika Tuomista esittää Veikko Honkanen ja Frans Emil Sillanpäätä esittää Tapani Perttu. Kuunnelman tapahtumat sijoittuvat marras-joulukuun vaihteessa 1939. Hämeenkyrön miehet ovat puolisoineen Tukholmassa, Sillanpää noutamassa Nobelin kirjallisuuspalkintoa, Tuominen johtaa Suomen Kommunistista Puoluetta Tukholmasta käsin. Talvisota on syttynyt, Arvo Oskarovitshia oli Moskovassa suunniteltu Terijoen hallituksen johtoon. Jo tapanina vuonna 1920 Tuominen oli piipahtanut Saavutuksessa, Sillanpään kodossa, pyytämässä tältä kirjallista avustusta työväen lehdelle, Hurskas kurjuus kun oli tehnyt vaikutuksen myös Tuomiseen. Sillanpää sanoi pysyvänsä politiikan ulkopuolella. Tukholmassa Tuominen säntää tapaamaan Hämeenkyrön miestä hänen hotelliinsa. Sillanpää on hyväntuulinen, tilaa huoneeseensa konjakkia, pukee frakin ylleen. Ja miehet keskustelevat Suomen tulevaisuudesta, alkaneesta sodasta ja tavoitteistaan. Lopuksi Sillanpään marssilaulu. Kesto 46 min.

Bertolt Brecht ja epäamerikkalaista toimintaa tutkiva komitea. Kyseessä on kriitikon ja näytelmäkirjailijan Eric Bentleyn kommentoima dokumentaatio näytelmäkirjailijan ja runoilijan Bertolt Brechtin kuulustelusta Washingtonissa 30.10.1947. Suomennos ja sovitus Turo Unho. Ohjaus Veli-Matti Saikkonen. Taltiointi vuodelta 1967.

Saksan kansalainen Brecht oleskeli Yhdysvalloissa vuosina 1941 – 1947 Saksan natsihallintoa paossa. Brechtiä esittää Bengt Ahlfors, päätutkija Robert Striplingiä taasen Kalle Holmberg. Mukana on myös tutkintakomitean puh.joht. (Kauko Helovirta) ja pari jäsentä ja Brechtin asianajajia ja tulkki Baumgardt (Martti Romppanen). Eric Bentleyn kommentit, joihin sisältyy myös Brechtin kirjoittama selonteko, lukee Heikki Kahila. Näytelmäkirjailija Bengt Ahlfors suoriutuu mainiosti Brechtin osasta. Hän kuulostelee englanninkielellä esittäviä kysymyksiä pitämällä pienen tauon ennen kuin vastaa: ”Ja.” Ahlfors lausuu saksaa uskottavasti, Kahila lukee englanninkieliset nimet kuin vettä vaan. Holmberg pääsyyllistäjän osassa painaa päälle ja toistuvasti hän päätyy utelemaan Brechtin kommunistiyhteyksistä. [Erikoista tässä tunnelmassa on, että se tuo mieleeni SS-upseeri Adolf Eichmannin käytöksen hänen ollessaan syytettynä oikeudenkäynnissä Israelissa. Hänenkään syyllisyyttään eivät kuulustelijat mielestäni kovin täsmällisesti pystyneet osoittamaan, vaikka se olikin ilmeinen ja hän toisti vain noudattaneensa käskyjä.] Yleisö naureskelee Brechtin vastauksille, kun hän vastaa selviin kyllä-vai-ei-kysymyksiin tahtomalla lukea itse kirjoittamansa selonteon. Selonteossaan, jota hänen ei sallita lukea, Brecht kirjoittaa mm. ydinsotien vaaroista lausuen: 

”Me voimme olla viimeinen sukupolvi.” 

Minusta Brecht ei kuulustelussa mainitun elokuvan Kuhle Wampe perusteella vaikuta pelkästään yhteiskunnalliselta vaan vahvasti vasemmistolaiselta kirjailijalta. Brechtin sanoittama ja Hanns Eislerin säveltämä Solidaritätslied samoin kuin runo Oppimisen ylistys mainitaan tutkinnassa esimerkkeinä Brechtin taipumuksesta kommunistisiin ihanteisiin. Hän kuitenkin kohta kohdalta kieltää näin olleen. Ei tarvitse usuttaa kansaa barrikadeille, riittää kun kehottaa tarttumaan kirjaan, se on hyvä ase.

Myöhemmin Brecht siirtyi tekemään teatteria itäiseen Saksaan, Hanns Eisler sävelsi DDR:n kansallislaulun. Hieno kuunnelma, jonka rehellisyys voi silpaista sieluun tai sitten ei. Toimii kuin Brechtin näytelmä, jossa musta ja valkoinen vaihtavat asemia, mikäli sen niille sallii. Kesto 55 min.

Ray Bradbury: Dudley Stonen suurenmoinen kuolema. Taltiointi vuodelta 1961, Bradburyn novellin The Wonderful Death of Dudley Stone (julkaistu vuoden 1955 novellikokelmassa The October Country) mukaan kuunnelmaksi kirjoitti ja ohjasi Marja Rankkala. Tässä kuunnelmassa sepitteellinen menestyskirjailija Dudley Stone on joko kuollut tai muuten vain tullut järkiinsä ja lakannut kirjoittamasta kirjoja. Hänen kirjojensa ihailijat tapaavat kahvilassa ja puhuvat tästä suuruudesta. Käy ilmi, että he tietävät Stonen olevan yhä elossa, tietävät jopa hänen olinpaikkansakin. Yksi miehistä lähetetään toisten puolesta tapaamaan kirjailijaa. Stone todella löytyykin ja hän kertoo merkillisen tarinansa. Stonea esittää Holger Salin, hänen vaimoaan Terttu Soinvirta ja ihailijaa Tauno Kajander. Tärkeässä osassa on myös vähemmän suosittu kirjailija John Oatis Kendall (Heikki Heino). Tämä on sellainen tarinainen verrattuna edelliseen, joskaan ei vailla sanomaa. Kesto 48 min.

Paholaiskuunnelmia

Kuuntelen ja kommentoin Yle Areenan kuunnelmia.

Nikolai Gogol: Maahisten valtiatar. Meinasi minulta kokonaan lipsahtaa kuuntelematta tämä Gogolin ukrainalaistarina. Huomasin vasta eilen, että kuunnelma poistuu Areenasta sinä iltana ja kuuntelin sen sitten pikapäin. Vuonna 1835 ilmestyneen novellin suomenti Juhani Konkka ja sen muokkasi ja ohjasi kuunnelmaksi Jukka Voutilainen vuonna 1989.
Nuori filosofi (Eero Saarinen) kulkee kahden muun oppineen toverinsa kanssa jalkapatikassa kohti Kiovaa ja huomaa eksyneensä syrjäiselle seudulle. Ilta tekee tuloaan ja nälkäkin olisi, lopulta majapaikaksi löytyy mökki, jota asustaa vihaisen oloinen naisimmeinen (Tiia Louste). Nainen osoittaa kunkin vieraan yöpymään minkä minnekin, filosofin makuusijaksi tulee karjasuoja. Yöllä nainen tulee filosofin luo vierailulle ja alkaa villi ratsastus. Aamulla kolme kasakkaa tulee herättelemään filosofia, he komentavat kohteliaasti filosofin mukaansa lukemaan paholaisenkarkoitusloitsuja kasakkapäällikön tyttärelle, joka on löytynyt sinelmille piestynä. Perustuu kansantaruihin. Kesto vähän päälle 30 min.

Isaac Asimov: Umpinainen pronssikammio. Vuonna 1971 taltioidun kuunnelman ohjasi Kauko Laurikainen. Asimovin novellin Gimmicks Three vuodelta 1956 pohjalta kuunnelmaksi kirjoitti Ari Koskinen. Shapur-niminen paholaishahmo (Martti Tschokkinen) tarjoaa nuorelle Isidore Wellbylle (Yrjö Tähtelä) kymmenen vuoden kontrahtia, jona aikana Wellby saa elääkseen mukavan elämän. Sopimuksen loputtua Wellby päätyy Shapurin tekemään tiiviisti suljettuun pronssikammioon ja ellei hän puolessa tunnissa pääse sieltä poies, joutuu hän helvettiin. Tämä pieni, kestoltaan vain 14 min. kuunnelma osoittaa, ettei hyvää tarinaa tarvitse pilata tarjoamalla taiteennauttijalle pitkiä jaaritteluita, joista osa korostaa vain itseään ja osa kuvailee luontoa, jota voi itse kukin katsella ilman taidettakin. Tässä esitetään tarina tiiviissä muodossa kuin teräskuula tahi ainakin pronssikammio. Esa Helasvuon musiikki sisältää tuttuja efektejä Stanislaw Lemin tekstiin perustuvasta kuunnelmasta Salainen planeetta.

Robert Sheckley: Paholaiset. Vuonna 1971 taltioidun kuunnelman ohjasi Kauko Laurikainen. Alkuperäisteos The Demons, vuodelta 1953. Tämänkin novellin sovitti kuunnelmaksi Ari Koskinen. Kertojan osuus on huomattava, kertojana satuääninen Kyllikki Forssell. Vakuutusasiamies Arthur Gammetiä esittää Erkki Luomala. Gammet joutuu kadulla kulkiessaan jonkin olennon sieppaamaksi. Olento kertoo nimekseen Neelsebub, häntä esittää Kauko Kokkonen. Neelsebub uhkaa vangita Gammetin pulloon ellei hän toimita sieppaajalleen jonkinmoista kultamäärää. Gammet lupaa yrittää, joten Neelsebub antaan hänen palata kotiinsa. Gammet ilmoittaa työpaikalleen sairastuneensa flunssaan ja tarvitsevansa muutaman päivän vapaata. Sitten hän siivoaa kotinsa ja paneutuu makuulle. Neelsebub sieppaa Gammetin uudelleen, jolloin Gammet pyytää häneltä lisää tietoja. Sheckleyn (1928 – 2005) kerrotaan olleen humoristinen tieteiskirjailija ja siltä vaikuttaa tämän tarinan perusteella. Tarvii pitää nimi mielessä. Kesto 13½ min.

Robert Sheckley: Kuninkaan toivomukset. Novellista The King’s Wishes, vuodelta 1953, kuunnelmaksi muokkasi Ari Koskinen. Tämäkin kuunnelma taltioitiin vuonna 1971. Ohjaus Sirkku Hiltunen. Kesto 20 min.
Hauskan arkipäiväisesti jutteleva Ferra (Paavo Piironen), jostain kaukaisesta menneisyydestä, käy nyysimässä sähkölaitteita nuoren parin kodista. Epätoivoinen pariskunta Janice ja Bob (Riittaliisa Helminen ja Rauno Ketonen) joutuu vain katseella seuraamaan miten heidän tuulettimensa viedään muinaiseen valtakuntaan. Lopulta heidän on keksittävä keino, jolla tämä ryöstely lopetetaan.

Erkki Koivusalo (1925 – 1988): Paholaisvalssi. Taltionti on vuodelta 1953. Ohjaus Eero Leväluoma. Tärkeässä sivuosassa on Paholaisvalssi, jonka sävelti Einar Englund. Vuonna 1952 Englund oli säveltänyt huumaavan musiikin elokuvaan Valkoinen peura. Tässä hengeltään Hitchcockin elokuvia Rebecca tai Spellbound muistuttavassa jännityskuunnelmassa nuori vaimo Christine (Rauha Rentola) alkaa pariskunnan kesäasunnolla ihmetellä lääkärimiehensä Pehrin (Kaarlo Halttunen) muita ihmisiä karttavaa elämää. Christine kirjoittaa päiväkirjaa, jonka sitten kesäasunnon seuraavat haltijat, kirjailija ja hänen vaimonsa, joita esittävät Leo Riuttu ja Ritva Ahonen, löytävät ullakolta. He alkavat epäillä kieroa peliä pelatun aikaisempain asujain toimesta. Kahdeksalla henkilöhahmolla ja aikajanan hajoittelulla on saatu ihan toimiva keitos aikaiseksi. Kesto 67 min.

Ei yhtään huperompi potpurri kertynyt näistä pahulaiskuunnelmista. Alun totisemmista tunnelmista edettiin huumorin kautta valssin pyörteisiin.

Kuunnelmien unia ja tarinoita

Kuuntelen ja kommentoin Yle Areenan kuunnelmia.

Eeva-Liisa Manner: Varjoon jäänyt unien lähde. Vuonna 1969 taltioidun kuunnelman ohjasi Pekka Lounela. Areenan ominaisuus, jossa voidaan tarjota kuuntelijalle edes yksi kuva kuunnelmasta nousee tässä mainiosti oikeuksiinsa antaessaan kasvot näyttelijäluettelon nimille.

Kuusi henkilöä järjestää yhden pariskunnan luona ”sitsit” eli illanistujaiset viinin, juuston ja muun naposteltavan äärellä. Sitsien aiheeksi nousee rakkaus – onko sitä ja jos on niin mitä se on. Liikkeelle lähdetään kyynisillä heitoilla ja naureskelulla, sitten eräs osallistuja, jota esittää Kyllikki Forssell, kertoo muistonsa kunnon rakastajasta. Espanjassa hän on saanut viettää hetkensä rakuunan seurassa. Muisto on rempseähkö eikä sille oikein tahdo löytyä jatkajaa, kunnes itseensä sulkeutunut Leena (Eeva-Kaarina Volanen) kertoo oman, perin runollisen muistonsa vuosikymmenten takaa, Viipurista, Monrepos’n puistosta. Juttu laajenee Leenan selittäessä käsitystään maailmasta ja ihmisen mahdollisuuksista, hän kertoo toisenkin muiston, joka aukenee kuin kuori, joka on sulkenut todellisuuden sisäänsä ja nyt päästää sen säteilemään omiin sfääreihinsä, joissa aika on maisema jne. Runoilijat pitävät jatsista ja kuunnelman taustalla soivat Espanjalaiset portaat tai jokin vastaava MJQ:lle maistuva tulkinta. Luin tämän kuunnelman pari vuotta sitten ja arvelin, että ehkä tajuaisin siitä jotain kuunneltuna, mutta hieman liian runolliseksi juttu luiskahtaa. Ilmankos muistinkin siitä vain tuon Monrepos-kohtauksen. Kesto 70 min.

Ja Shehrezad lainasi lentävän maton. Tuhannen ja yhden yön tarinoiden mukaan Yleisradiolle kirjoittanut ja ohjannut Marja Rankkala. Tarinat suomenti J. A. Hollo. Taltiointi on vuodelta 1971. Tarinankertoja Shehrezadea esittää Elina Salo, sulttaani Shahriar on Topi Reinikka. Ohjeistukseksi on Areenaan lisätty: Shehrezadin tarinat sisältävät julmuuksia ja pitkiä lemmenöitä, eivätkä sovi lasten korville. Hätävarjelun liioittelua, sanoisin. Samoin kuin edellisen kuunnelman rasististen ilmaisujen kuunteluohjeet.

Rankkala on leiponut yhden pisemmän tarinan kehyskertomukseen, jossa sulttaanin ja Shehrezaden lisäksi on Liisa, joka alussa kutsuu Shehrezadea – ja kuten saduissa ainakin hän pölähtää paikalle lentävällä matolla. Lopussa Liisa ja Shehrezad pohtivat naisissa mikä tarinoitten merkitys ja hyöty mahtaisivat olla. Pääosan kuunnelmassa saa tarina, jossa seitsemän visiiriä, joita kaikkia esittää Matti Ranin ja toisaalta kuninkaan lempivaimo, jota esittää Mai-Brit Heljo, koettavat vakuuttaa kuningasta siitä, onko kuninkaan surmattava poikansa, jonka lempivaimo väittää koettaneen vietellä hänet, vaikka lempivaimo onkin käyttäytynyt Potifarin vaimon tavoin. Kumpikin osapuoli kertoo kuninkaalle tarinoita, jotka pyrkivät osoittamaan miten kavalia toisaalta miehet ja toisaalta naiset voivat olla. Kuutta kavalaa naista esittää Ritva Oksanen ja kuutta narrattavaa miestä Rauno Ketonen. Muitakin osia on ihan riittämiin. Lisäksi kuunnelmassa esitetään itämaisen oloista musiikkia, josta vastaa Esa Helasvuo. Musiikkiin liitetyt tarinaa eteenpäin johdattelevat lauluosuudet eivät juuri vakuuta, ne olisin toteuttanut lauluntapaisena lausuntana, olisi paremmin saanut selvää sanoista. Mutta ihan satumais-itämaista ääniteatteria. Kesto 83 min.

Pirkko Jaakola: Prättäkitti, noita Nousiaisista. Marja Rankkala ohjasi kansantarinoihin perustuvan kuunnelman 1600- tai 1800-luvulla Loimaan-seudulla eläneestä voimakkaasta ja kovaäänisestä noidasta. Monenlaisia osia esittänyt Terttu Soinvirta on pääosassa Prättäkitti, hänen puolisonaan, Tepon isäntänä Ossi Ahlapuro, Prättäkitin poikana Seela Sella, hänen ystävänsä, Pytyn Kaapro on Ismo Saario. Kuunnelmassa on paljon musiikkia, jonka on tehnyt Pekka Laitinen. Musiikki sisältää laulettuja osuuksia ja toisin kuin edellisessä kuunnelmassa, laulut ovat siinä määrin helppoja, että näyttelijät selviytyvät niistä mainiosti, Terttu Soinvirta kerrassaan erinomaisen räväkästi.

”Ilman ääret tärähtää ja taivaan kannet paukkaa,
Prättäkitti, velhon tytär, saarelleen taas laukkaa.”

Kerrottava ei ole erityisen yllättävää, kun tietää varautua Pirkko Jaakolan kuunnelmiin. Prättäkitti vaikuttaa edustavan vanhojen uskomusten taitajaa, laulussaan hän toistaa olevansa velhon tytär. Sen sijaan hänen poikansa tuntuu kääntyvän muitten tavoin kunnon kristityksi, ei vähiten Pytyn Kaapron vaikutuksesta, vaikka tämä aikansa sutena juokseekin.

Kuunnelma on taltioitu vuonna 1981. Kesto 115 min.

Ylelle sen verran muikkaria, että ajassa 1 h 20 min 15 sek. kuunnelman loppupuoli alkaa uudestaan. Lieneekö Prättäkitti noitunut kuunnelmalle sudenhännän? Tai ketunlenkin?

Kuunnelmia Virosta

Kuuntelen ja kommentoin Yle Areenan kuunnelmia.

Aadu Hint (1910 – 1989): Saarenmaan viimeinen rantarosvo. Alkuteos on novelli Viimane vandiraiuja vuodelta 1970. Tarinan suomenti ja kuunnelmaksi sovitti Leo Apo, joka itsekin kirjoitti meriaiheisia kuunnelmia. Ohjaaja on Kauko Laurikainen, taltioitu vuonna 1970.

Uhtukylän miehet ovat kautta aikain käyttäneet hyväkseen aluksia, jotka ovat rantautuneet Uhtusaaren matalikoille. Heino Okkirattas, kalastuskolhoosin esimies (Lauri Komulainen) haluaa päästä pätemään kyläläisten silmissä. Kun latvialainen troolari päätyy Masinistin matalikolle tilaisuus röyhkeään kaappaukseen tarjoutuu. Troolarin nuorta kapteenia esittää Vesa-Matti Loiri. Heinon appi (Erkki Luomala) paheksuu kyläläisten asennetta, joka suosii hätäänjoutuneitten laivojen rosmousta. Hän haluaisi myös säilyttää saaren elämän entisenlaisena, ei sähköjä, jotka ovat kumminkin riippuvaisia mantereelta tulevasta linjasta, joka saattaa rapsahtaa poikki.

Merellinen tunnelma välittyy kohtalaisen hyvin, tarinan moraalista voi olla monenmoista mieltä. Kesto 47 min.

Hella Wuolijoki (1886 – 1954): Talon lapset. Alkuteos on Wuolijoen esikoisnäytelmä Talulapsed vuodelta 1911 (wikipedian ja finnan mukaan 1912, kenties julkaisuvuosi?). Yle Areenan tietojen mukaan ensiesitys Estonia-teatterissa vuonna 1913 ja Suomen ensi-ilta Kansan Teatterissa Helsingissä vuonna 1914 olivat samanmoinen menestys – näytelmä kiellettiin heti. Syynä lienevät olleet näytelmän ilmeinen poliitillinen suuntaus, näytelmän hahmoista Marianne toimii sosialismiin viittavan arvomaailman mukaisesti kansan asioitten puolesta. Tämän vuoksi hän lopulta hylkää miehen, jota hän sydämestään rakastaa, sillä mies on enämpi konservatiivista vai sanonko peräti kansallisromanttista sortimenttia. Näytelmään sisältyy myös raha-asioita koskeva juonellinen osuus, joka toi vahvasti mieleeni Arvid Järnefeltin näytelmän Sointula, vuodelta 1924. Politiikan sekoittaman rakkauskertomuksen lisäksi tärkeänä teemana on maalaistalon velkaantuminen ja meno vasaran alle.

Wuolijoen näytelmän kuunnelmaksi sovitti ja ohjasi Marja Rankkala. Kuunnelma taltioitiin vuonna 1967. Pääosissa Tea Ista, Kalle Holmberg ja Risto Aaltonen. Näytelmässä lienee kuunnelman perusteella arvioiden kolme näytöstä. Hahmoja on useampia, mutta persoonalliset äänet erottuvat toisistaan hyvin. Olipa tosi kiinnostavaa kuulla tämä näytelmä vaikka sitten kuunnelmana. Kesto 82 min.

Hella Wuolijoki: Minä olen Koidula! Alkuteos Wuolijoen näytelmä Koidula, vuodelta 1932. Tämänkin näytelmän kuunnelmaksi sovitti ja ohjasi Marja Rankkala. Taltiointi on vuodelta 1955.

Lydia Koidulaa (1843 – 1886) esittää Hilkka Helinä, hänen miestään Holger Salin. Ymmärtäväisenä setämiehenä ja lääkärinä toimii tärkeässä sivuosassa Kauko Käyhkö.

Kuunnelma alkaa tuntemattoman lähettämällä tai lähettämättä jättämällä fanikirjeellä suurelle Koidulalle, Eestin kansalliskirjailijalle. Alun palvovan, ujon lähestymisen esittää Eeva-Kaarina Volanen. Loppupuolella esiin tulee toinen tuntematon ääni, Matti Ranin siinä esittää Viron kansan personifioitunutta toivetta suuren runoilijanäänen, Emajoen satakielen tulosta takaisin kotimaahan tekemään työtä kansansa hyväksi. Kuunnelmaa seuratessa voi ruveta arvailemaan miten paljon tässä Suomen sillastakin kertovassa tarinassa on kyse Hella Wuolijoen omasta kaipuusta kotimaahan Suomenlahden etelärannalle. Suomen sillalla tarkoitetaan tässä yhteyttä kahden pienen kansan, suomalaisten ja virolaisten välillä.

Lydia Koidula menee naimisiin tohtori Michelsonin kanssa. Perhe asettuu asumaan Kronstadtin sotilastukikohtaan, josta Koidula kaipaa takaisin Tarttoon, Emajoen rannalle. Kun mies koettaa hoitaa vaimonsa kirjoittamisen halua kuin sairautta, repii hänen kirjoituksensa ja kehottaa vaimoaan viihtymään niitten sijaan lastensa ja miehensä parissa, tulee mieleen miten monet wannabe-taiteilijat ja heidän perheensä kärsivät samoista ongelmista. Näitten ylipaino-ongelmien lisäksi, kiäh-kiäh! Kesto 90 min.

Kuunnelmia Vennäänmaan kirjailijoitten näytelmistä

Kuuntelen ja kommentoin Yle Areenasta löytyviä kuunnelmia.

Anton Tsehov: Kosinta. Alkuteos on yhden näytöksen komedia Предложение vuodelta 1888, ensiesitys 1889 (saksankielisesta wikipediasta luntattu ja venäjänkielisestä vielä tarkastettu).

Vuonna 1948 taltioidun kuunnelman suomenti Reino Silvanto ja ohjasi Markus Rautio. Kolmen neljännesvuosisadan ikä on lisännyt kuunnelman magneettinauhaan sirinää ja sipratusta, jonka läpi kolmen näyttelijän esitys kuultelee kuulijan korville.

Sydämentykytyksestä kärsivä 35-vuotias tilanomistaja Lomov (Arvo Lehesmaa) tulee lopultakin kosimaan naapurinsa Tshubukovin (Vilho Siivola) 25-vuotiasta tytärtä Natalijaa (Eija Hiltunen). Hän pyytää tyttären kättä ensin isältä, joka suostuu innostuneena, kutsuu paikalle tyttärensä, mutta jättää asian esittämisen kosijan tehtäväksi. Valitettavasti kosija sotkeutuu ujouttaan puhumaan liian kautta rantain. Orastava yhteisymmärrys rakoilee pahasti kosijan mainitessa tilojen välissä sijaitsevan härkähaan, jonka kumpikin osapuoli väittää omistavansa. Tämän riidan jälkeen riidellään metsästyskoirien paremmuudesta, kunnes kosija lyyhistyy tykytykseensä.

Vaikka taltiointi on todellakin seitsemänkymmenenviiden vuoden takaa, on näyttelijöitten repliikkien erottaminen toisistaan helppoa – paitsi silloin kun kaikki huutavat yhteen ääneen. Komedian arviointi ryppyotsaisesti on naurettavaa, joten kerron mielipiteeni. Ihmisen kuuluu puolustaa sitä, minkä oikeaksi kokee, muutoin joutuu myöntymään ihan loputtomiin. Toisen kannattaisi silti antaa esittää asiansa rauhassa ja laukoa vastaväitteensä kunnes pääasia on selvillä. Kuunnelman kesto 26 min.

Nikolai Gogol: Huijarit. Alkuteos on komedia Игроки vuodelta 1842, ensiesitys 1843 (samat lähteet kuin edellä).

Vuonna 1968 taltioidun kuunnelman suomenti Kai Kauhanen, radiolle sovitti Terttu Talonen ja ohjasi Kurt Nuotio. Pääroolit vetävät Viljo Ahvonen (Iharev) ja Sulo Tuorila (Uteshitelni). Kaikkiaan kuunnelmassa on yhdeksän eri roolia, kaikki miesääniä. Äänien erottaminen ei aina ollut itsestään selvää, välillä piti pähkäillä kuka puhuu, odottaa näyttelijän äänen omimpien piirteitten erottumista. Itse tarina on sinänsä varsin kaavamainen kertomus korttihuijareista. Huijarin huijaaminen on tuttua monista elokuvista ja aivan ilmeisesti kyseessä on ihmisolentoin metsästäjänvaistoihin sisältyvä ikiaikainen ominaisuus. Ei tämä silti huperompi viihdekertomus ole ja kelpaa varoituksen sanaksi siinä missä tv:n tietoiskut: ”Varokaa merkattuja pakkoja!” Voisi myös kysyä käsitelläänkö tarinassa aihetta joukkuepeli vastaan yksilötaito, mutta enpäs kehtaa. Kesto 50 min.

Gogolin patsas Pietarissa, Mihail Belov (1997).

 

Nikolai Gogol: Huvinäytelmän jälkeen. Alkuteos on komedia Театральный разъезд после представления новой комедии vuodelta 1836 – 1842. (lähde Venäläinen Internet-kirjasto.) Ensiesitystietoa en löytännä.

Vuonna 1967 taltioidun kuunnelman suomenti ja sovitti Annikki Laaksi ja ohjasi Saulo Haarla. Mukana radioteatterin vakkareitten lisäksi juurivalmistuneen Teatterikoulun näyttelijäkurssin väkeä.

Rooleja on paljon, mikä kuvastaa esityksestä poistuvan katsojakaartin määrää. Tämän voi ottaa kuuntelijana haasteellisena, sillä en millään kyennyt pysymään troikalla siitä, kuka milloinkin puhuu. Hieman sain apuja netissä olevasta näyttelijäluettelosta. Ainakin Kauko Kokkonen esittää valtioneuvosta, joka kokee näytelmän arvottomana pilkantekona valtion virkamiehistöä kohtaan ja Heikki Kinnunen esittää herraa, joka kokee juuri tämänkaltaisen epäkohtien juuriin tarttuvan näytelmäkirjallisuuden tarpeellisena isänmaalle. Pekka Autiovuori esittää näytelmäkirjailijaa, joka janoaa tietoa siitä, miten yleisö ottaa hänen näytelmänsä vastaan ja kuuntelee salaa teatterirahvaan reaktioita. Kuten arvata saattaa, on kirjailija hieman pettynyt kuulemaansa, jonka mukaan hänen näytelmänsä olisi vain ”lorua, kokkapuheita ja pelkkää hullutusta”. Hän puhkeaa seuraavanlaisiin pohdintoihin:

”Erehtyy ken väittää ettei nauru tepsi niihin joita vastaan sen kärki on suunnattu.”

”Syvää ja vapauttavaa naurua nauraa vain suvaitsevainen sydän.” 

Kirjailijan lopussa esittämän monologin perusteella näytelmän on tarkoitus vaikuttaa katsojiin, herätellä heitä.

Kesto 34 min.

Tämä ei nyt kuuntelis tämän enempää näitä venäläisiä. Otetaan vaikka virolaisia seuraavaksi.

Neljä lyhytkuunnelmaa

Kuuntelin eilissäiltana yhden ja tänä aamuna kolme lyhyttä kuunnelmaa, jotka ovat poistumassa Areenasta elokuun aikana.

Olli Tuominen: Matkailu avartaa. Vuonna 1989 eka kertaa lähdetetty kuunnelma edustaa perinteistä juonellista tarinointia. Kirjailija Törövaara järjestää kesämökillään partyt ja sinne änkeää myös pari kutsumatonta miesvierasta, joista toinen käyttää vipuvartenaan tietoa, jonka on löytänyt sattumalta divarin kirjahyllystä. Ryypiskely ja seksualointi tarjoavat otollisen taustan hankkiutua eroon kiusallisesta vierailijasta. Parasta tässä juonen lisäksi on erittäin hyvin tunnistettavat näyttelijäin äänet. Eikä se ihme ole, kun näyttelijöinä ovat sellaiset tunnetut hahmot kuin Ossi Ahlapuro, jonka samettinen ääni on bossanovaa kuunnelmille tai Sinikka Sokka ja Eeva Litmanen, jotka tunnistaa ja erottaa helposti, rennosti jutteleva Antti Litja, poliisiääneksi hienosti soveltuva Matti Oravisto sekä Törövaaraa esittävä Jyrki Kovaleff. Ohjaus Lasse Lindberg, kesto 26 min.

Juha Seppälä: Kasvukausi. Toinen kuunnelma vuodelta 1989 kertoo eläkkeelle jääneestä kuusikymppisestä naisesta, joka hankkii asunnokseen rivitalon päätyhuoneiston. Asuntoon kuuluu pieni puutarha, kuunnelma kertookin isolta osin puutarhasta ja sen elämästä, kuolemastakin. Monologikuunnelman esittää Elina Salo. Hänen äänensä erottaa erinomaisesti, kuten tavallista. Puutarha kasvaa tietenkin viisaustieteen suhinaksi. Siellä asustaa siili, sieltä juuritaan voikukka, hoidetaan ruusuja. Syksyllä omenapuut tuottavat valkeita hedelmiä. Nainen vaikuttaa omavoimaiselta, hän ei kuole työn loputtua vaan alkaa hoitaa puutarhaansa. Ohjaus Tuija Rovamo, kesto 28 min.

Herta Müller: Kärpänen tulee puoleenväliin metsää. Raija Jänicke suomensi ja Tuuja Jänicke ohjasi tämän minulle hankalasti avautuvan monologikuunnelman. Äänessä on jälleen Elina Salo, ensilähetyksen vuosi on 2010. Herta Müller on Romanian saksankieliseen vähemmistöön kuuluva kirjailija. Vuonna 2011 häneltä on julkaistu Saksassa kuunnelma, jonka nimi on Eine Fliege kommt durch einen halben Wald ja sen mainitaan olevan monologi. Lienee ainakin samaa alkujuurta? Tosin jo kymmenisen vuotta aikaisemmin häneltä on ilmestynyt teos, jonka nimessä on samankaltainen perunaverranto kuin kuunnelmassa. Joka tapauksessa kyseessä on aika maaginen pläjäys, vanha jo 56-vuotias nainen etsii vielä puolisoaan, joka on kadonnut paikallisten vankileirien louhoksiin. Nainen tietää, ettei miestä enää löydä, että vaikka hän olisi elossa, niin takaisin ei tulisi. Silti hän yhä puolittaa elämänsä miehensä kanssa siltä varalta, että mies kumminkin tulisi. Yhden perunan hän kuorii itselleen, toisen jättää kuorimatta miehelleen, mutta poistaa kumminkin idut. Eivät siellä keitä perunoita kuorineen. Sain tästä aika vähän irti, vaikka kai siinä jotain itua oli. Müller ei lukeudu suosikkikirjailijoihini. Kesto 32 min.

Hannu Raittila: Ruispelto. Maaseudun pojilla on vähän tekemistä kuin Lontoon skideillä. Niinpä he keksivät kuljeksia salareiteillään itseään korkeammaksi kasvaneessa ruispellossa. Kyseessä on aatteleppa jos -tyylin tarina. Ruispelto on niin laaja, että siihen voi eksyä ja tietysti niin myös käypi. Jännitysmomenttia on kiristetty peltoon karkailevalla sonnilaumalla ja peltoon ilmestyneitä käytäviä tarkkailevalla helikopterilla. Ruissilapsia alkaa pelottaa ja silloinhan on rajoja testattava. Mutta mitäs jos rajoja ei löydykään, jos ei vaikka pääse tästä pellosta pois? Radionovellin lukee Heikki Määttänen, joka kuuluu myös niihin ääniin, jotka tunnistaa helposti. Kesto 20 min.

Nyt tämä olis lukenut kaikki itseään kiinnostavat kuunnelmat, jotka poistuvat Areenan valikoimasta elokuun aikana paitsi sen yhden Hohhol-tarinan. Päätän raborttini tähän. Jatkan kuunteluja sitten kun taifuuni on yli pyyhkäissyt ja me vaan ollaan vielä.

Neljä kuunnelmaa

Viikonloppuna kuuntelin neljä kuunnelmaa. Sananen jokahisesta.

Maarit Verronen: Jäänne. Vuoden 2018 kuunnelmassa nuorelle, fiksulle pariskunnalle syntyy poika, joka on erilainen. Lapsi on karvainen ja hänen kallonmuotonsa poikkeaa keskivertokalloista. Tutkimuksissa selviää lapselta löytyvän homo erectus -ihmislajin perimää. Näkyvä erilaisuus herättää tutkijoitten lisäksi myös kanssakulkijoitten huomion. Kuunnelmassa erilaisuuden asettamat rajoitukset on kyllä otettu huomioon, mutta niistä ei ole väsätty täydellisen poissulkevaa estettä elämiselle, mitä arvostan. Voisi melkein sanoa, että tämä kuunnelma uskoo ihmisten kykyyn nauttia myös erilaisista hemmoista joukossamme. Kuunnelman kesto 48 min. Ohjaaja Janne Pellinen.

Koska kyseessä on uudemman sukupolven tuotanto, haluan huomauttaa, että kuunnelmissa näyttelijöitten äänien erilaisuus on paitsi rikkaus, mutta ehto tarinan seuraamisen selkeydelle. En ihan täysin vakuutu tämän kuunnelman puheäänten keskinäisen omaperäisyyden riittävyydestä. Toivoisin, että kuunnelmien näyttelijöitä valittaessa kiinnitettäisiin nykyistä enemmän huomiota puheäänten erottumiseen toisistaan. Yle Areenaan on yleensä listattu näyttelijöitten roolihahmot ja esittäjien nimet, tällä kertaa lista puuttuu, mikä on harmi, sillä näitä uusia nimiä en tunnista, joten en pysty kertomaan kuka ketäkin esitti.

Kauko Röyhkä: Punkero. Sokeain kuunnelmapalkinnon voittaja vuodelta 2002. Taiteellisen perheen pullukka poika Matti (Tuomas Uusitalo) on ihastunut Päiviin (Elsa Saisio). Päivi seurustelee kuitenkin Peran kanssa. Matti tuo ihastumisensa esille musiikkikappaleissaan, joita hän kyhää kokoon ensin yksin kotonaan. Kuvioihin tulee mukaan myös kitaraa makeesti soittava Esa (Johannes Lahtela). Kahden nuoren musiikinharrastajan aivoriihi nuijii kasaan saman kappaleen, jota Matti on väsännyt jo pitemmän aikaa. Taitavat kitarariffit tekevät tehtävänsä, Matti pääsee esittämään kappalettaan Päivi, Päivi, Päivi pliis! ihan yleisön eteen. Sen sijaan kirjailijaisä (Jussi Lampi) kompuroi kirjoittamisen ja alkoholin käytön kanssa. Tämän mahdollistaa äidin (Milka Ahlroth) yliymmärtävä asenne. Matin ja Päivin välinen Nuori Werther -kuvio ei pääse ahdistamaan, sillä Matti on perinyt äitinsä ymmärtäväisyyden. Ehkä juuri tästä syystä tykkäsin kuunnelmasta. Taisin tykätä siitä kappaleestakin. Kesto 56 min.

Hannu Raittila: Hääkala. Vuonna 1997 eka kertaa esitetyn kuunnelman pääosissa ovat autokorjaamon omistajaa, morsiamen isää esittävä Antti Litja, hänen häähössöttävää vaimoaan esittävä Saara Pakkasvirta ja neljättä kertaa naimisiin menevää tytärtä esittävä Kati Outinen. Vaikea arvata mistä kirjailija on saanut ajatuksen vuoteessa pötköttelevästä kalasta. Vaikea on myös sanoa onko kuunnelmassa enemmän menoa vai meininkiä: tytärtä viedään miehelään, entiset puolisot ovat korjaamolla töissä niin että saavat asua edelleen samassa kodissa omistajan perheen kanssa, autoille tehdään kyseenalaisia korjaamuksia ja hääkakun kermavaahto tulee syödyksi jo ennen kakun koristelua, elyseistä puhumattakaan. Kai tämä omassa sarjassaan ihan kuranttia tavaraa edustaa. Ohjaus Janne Tapper. Kesto 41 min.

Ehdotus elämäksi – kolme variaatiota kirjailijan elämästä. Vuonna 2000 ensiesitetyn kuunnelman Matti Pulkkisen teosten pohjalta käsikirjoitti ja ohjasi Helena Ihala. Kirjailija Pulkkista esittää Vesa-Matti Loiri, joka laati myös kuunnelman musiikin. Hänen erittäin tarkkaan asiaan perehtyneenä puhuttajanaan kuullaan toimittajaa, jota esittää Pirkko Saisio. Vaihtelevia sivuosia vetää Jussi Parviainen.

Jakso 1: Kirjailijaksi. Kuunnelma alkaa komealla hierontakohtauksella, joka on kuulemma Pulkkisen esikoisromaanista Ja pesäpuu itki. Kohtauksen esittävät hieroja ämmä Kareisena Ulla Tapaninen ja hierottavana ukko Suutarisena Paavo Pentikäinen. Toimittajalle Pulkkinen kertoo, että lukeva yleisö ihastui kohtaukseen ja halusi hänen kirjoittavan lisää samanlaista. Jossain kohti tulee ilmi, että lukijat myös etsivät tosihahmoja Pulkkisen romaaneista, koska niitä pidettiin kirjailijan kokemaan perustuvina.

Jakso 2: Mediasota ja sairastuminen. Vuonna 1988 Pulkkinen herätti kohun arvostelemalla median suhtautumista Israelin valtion ja palestiinalaisten välisiin kiistoihin. Pulkkinen väitti median asettuvan yksipuolisesti palestiinalaisten puolelle. Vierailu Jerusalemissa oli avannut kirjailijan silmät huomaamaan israelilaisten kokeman turvallisuusongelman, jonka torjumiseksi katukuvassa näkyi konetuliaseita. Pulkkinen sairastui afasiaan ja joutui sairaalahoidossa opettelemaan uudelleen puhumaan. Ensimmäinen sana ei ollut äiti.

Jakso 3: Unelma. Kirjoittaminen on ajautunut umpikujaan. Kirjailija tuntee tekniikat, mutta hän tuntee myös yleisön odotukset. Kirjailijan odotetaan sanovan jotakin ratkaisevaa, uutta ja mullistavaa, eikä hän sitä tiedä sen enemmin kuin muutkaan. Silti kirjailija haluaa syntyä uudelleen kotinsa lattialla tehdäkseen lisää sitä mitä osaa. Tilannetta mutkistavat ero puolisosta ja perheestä.

Kerronta kuunnelmassa on paikoin tarkoituksellisella tavalla haamumaisen taiteellista, paikoin taas käydään toimittajan kanssa asioita läpitse sellaisella ripeydellä, että lieneekö tarkoituskin, ettei kuulija ehdi niitä juttuja miettimään. Yllättävän paljon käytetään aikaa Israel-mielipiteen kuvaamiseen, miten se on muodostunut ja mitä siitä arvellaan. Mutta sinänsä ihan kiva kuunnelma, rautaisannos kirjailijasta, jonka tuotantoa en lainkaan tunne. Ja pesäpuu itki voisi olla kiinnostavakin? Kuunnelman kesto alle 3 tuntia.

Sylvi Kekkonen: Amalia

Sylvi Kekkonen (1900 – 1974) kirjoitti vuonna 1958 julkaistun romaanin nimeltä Amalia. Teoksen nimiösivulla Amalian kuvailevana alaotsikkona on Kertomus.

Amalia on maalaistalon tytär. Hänen isänsä on kauaskatseisena miehenä lohkaissut tiluksistaan jo ennen Amalian naimisiinmenoa tyttärelle oman maatilan, Iikkalan. Iikkalaan on rakennettu hirsistä maalaistalo, aitta ja navetta. Amalian aviomies on isän talossa renkinä ollut Taavi, joka on joitain vuosia Amaliaa nuorempi. Sekä Amalia että Taavi ovat molemmat työnsä hyvin hoitavia. Amalia on vakavahenkisempi, usko on perua äidiltä. Taavi viihtyy työt tehtyään myös kylillä, viinakin maistuu. Heillä on yksi poika, Antti. Muutakin sukua kuvataan, henkilögalleria ei kumminkaan paisu turhan vaativaksi.

Kirjan tapahtumat alkavat sota-ajasta ja jatkuvat hyvän matkaa 1950-luvulle, aika lähelle kirjan julkaisuajankohtaa. Näin tulevaisuuden pilvistä asiaa tarkastellen kirjassa kuvataan erinomaisesti sitä muutosta, joka maaseutuja odotti kaupungistumisen myötä. Takamaan kylälle oli saatu tie, jota pitkin oli helppo muuttaa pois. Asiat eivät romaanissa kuitenkaan etene kuin tiekarhu maaliskuussa, nykylukijana on koskettavaa lukea tähän ajankohtaan kirjoitettua teosta, jossa kaikki merkit tulevasta ovat jo nähtävissä, vaikkeivät romaanin henkilöt Amalia mukaanlukien itse valinnoistaan päätellen tätä vielä oivalla.

Amalia on pitkä, hoikka nainen, jolla on arpi otsassa. On paha mennä sanomaan määrittääkö se häntä jopa enemmän kuin hänen elämänsä maatalon tyttärenä ja sittemmin emäntänä. Kirjan alussa Amalian ulkomuotoa kuvaillaan seuraavasti:

Ruma Amalia, sitä hän on aina ollut siron Eeva-siskon rinnalla. Jalatkin kuin miehellä. Arpiotsainen kaiken muun lisäksi.

Vanhempien kotitila on nimeltään Eevala. Eevaa ei tilalla juuri nähdä, maailma on vieroittanut hänet kodostaan. Amalian tehtäväksi lankeaa kuin arpana luvatusta maasta huolehtia molemmista tiloista. Koska hän on sitkeä, venymiskykyinen nainen, hän myös selviää töistään käyttämällä aputyövoimaa, milloin ei ratkea ihan joka kohtaan itse.

Amalian elämä on työntekoa. Tärkeäksi sivuhahmoksi nouseva Paavo-veli käy sentään Amalian luona vanhalla kotitilallaan, viettääpä kerran koko kesän siellä perheineen. Paavo antaa Amalialle uutta luettavaa, Amalia perehtyy Undsetin romaaniin Kristiina Lauritsantytär ja Hamsunin romaaniin Nälkä. Välillä hän uneksuu olevansa Norjan tunturinhuipulla päivännousua odottamassa. Olisiko Amaliasta voinut tulla kirjablogeeraaja? Tätä emme saa tietää ja parempi niin.

Kun on lukenut kaikenlaisia kummia ja kamalia, oli ihan kiva lukaista tämä Amalia, jossa elämänmeno perustuu aikaisempien sukupolvien hyviksi havaitsemille perinteille ja jossa ihmisiin ei suhtauduta vihamielisesti, jos vaikka erimieltä satuttaisiin olemaan. Sanaharkassa poikansa kanssa Amalia aloittaa puheenvuoronsa sanoilla:

Ole hyvä ja selitä.

Millaista korutonta itsehillintää ja puhetoverin kunnioitusta!

Se on myönnettävä, että romaanin näkökulma asettuu melko vahvasti Amalian puolelle alusta loppuun, mutta eiköhän Amalia ole sen ansainnut. Sitä paitsi tykkäsin kovasti siitä, ettei romaaniin ole ahdettu kaikkea mahdollista, vaan se säilyy pienimuotoisena kuin tekonahkainen käsilaukku, äkta konst, saattaisi joku tuumata. Ei sitä kaikkien seutukuntakuvausten tarvitse täyttää koko kirjahyllyä.

Kirjan hankin itselleni viime keskiviikkona Iisalmen Lähetys Kirppu-myymälästä kahdella eurolla. Siellä olisi saattanut olla muutakin ostettavaa, mutta oli niin kuuma, että minun piti sulamista vältelläkseni poistua liikkeestä. Ostin yhden kirjan tämän lisäksi, saahan tiedä tuleeko luettua niin letkeää tekstiä kuin sisältääkin – on tuo lukeminen ollut kuin kerman juontia mustan kahvin nauttijalle. Muutama päivä vierähti tämän Amalian parissa. Sivuja 251.

Kerron kesälomastani

Tämän kesän keitokseen ovat kuuluneet piristävinä huippuhetkinä käynti tanssiesityksessä, piipahdus Maaningan Huiluuruppeemilla ja kesäpäivä Kuopiossa vaimoni kanssa. Kotoisia ilonpilkahduksia ovat sisältäneet tyttären vierailut luonamme.

Jo alkukesästä kävin vaimon kanssa Leppävirralla viemässä kukkia haudalle. Ei ole varmuutta ovatko kukat selvinneet istutuksen jälkeisestä hallaöitten jaksosta, ehkä käymme tässä joku päivä asian tarkastamassa. Leppävirralla käymme aina einehtimässä Nesteen huoltoaseman ravintolassa, siellä on oikein maittava seisova pöytä. Tällä kertaa kävimme myös Orinoron rotkossa, parisataa metriä pitkässä kallionhalkeamassa. Hieno paikka, oli vielä menneen talven lumiakin jäljellä. Hyvät pitkospuut helpottivat kulkemista.

Kuopio tanssii ja soi -festivaalia olen aikoinaan pääosin seurannut torin ilmaisesitysten kautta. Viime vuosina en ole jaksanut etsiytyä niittenkään äärelle. Joskus ehkä 1980-luvulla kävin asioikseni katselemassa yhden maksullisen esityksen Kuopion musiikkikeskuksella. Siellä tanssivat Islannin kansallisbaletin tanssiryhmä ja joku tanskalainen nykytanssiseurue. Jotain siitä muistankin. Tänä vuonna huomasin kohtuuhintaisen ja vain tunnin kestävän esityksen nimeltä Through the Grapevine. Käväistiin katselemassa se esitys, samalla saatiin vähän tutustua uuden Taidelukio Lumitin rakennukseen sisältäpäin. Kivoja seinäpintoja, jotka tuovat mieleen päreseinän. Hanna Vihriälän kaapuntilaisten lahjoittamista muovi- ja metalliesineistä koostama katosta roikkuva taideteos Sydän (2022) oli myös hauska nähdä läheltä. Tanssiesitys oli myös hauska, sitä kuvailtiin tanssijuhlien mainonnassa omituiseksi, mikä lienee mainoskikka. Minuun se joka tapauksessa tepsi, koska olen itse samaa sarjaa tyyliltäni. Kaksi vähäpukeista miestanssijaa mittaili toisiaan – sananmukaisesti. Keskivaiheilla esitys muuttui tanssilliseksi, jolloin meinasin nukahtaa. Sen sijaan tutkailevat ja lopun akrobaattiset osiot pitivät mielenkiinnon yllä. Suosionosoituksista ja innostuneista huudoista päättelin, että yleisö oli koko lailla toista kuin Kuopion teatterissa. Oli hauskaa!

Maaningan Huiluuruppeemilla en ollut käynyt kertaakaan aikaisemmin. Nyt tyttäreni oli siellä työnsä puolesta, joten jäin seuraamaan tapahtumia. Katselin hienon videon Maaninka Taivaalta. Elokuvan tekijä on Hannu Räisänen, mukana on paljon maaninkalaisia muusikoita, musiikki toimii mainiosti. Kuvaajana myös Aatos Karttunen, joka taisi napata kuvan minusta ja tyttärestäni. Niin ja oli siellä menevä historic miekkailu näytös ja erikoisen hyvää jazz-musiikkia ja komea rivi vanhoja traktoreita. Joo, ja kahvia ja pullaa, olisi ollut ruokaakin, mutta en ennättänyt. Kirjastossa kävin itsepalveluasiakkaana kirjastokortilla. Siellä oli Unto Eskelisen näköispatsas (kuvanveistäjä Pauli Saastamoinen, 1970-luku). Unto toimi opettajana Kuopion Puistokoulussa, hänen eräs vakioaiheensa ainekirjoitukseen oli ”Kerron kesälomastani”. Minä kävin yhtenä kesänä Olavinlinnassa ja Unto kirjoitti aineeni loppuun ”Onpa sinulla hyvät tiedot!” Maaningalla oli bensa tarjouksessa, joten imaistiin tankki täyteen.

Eilissä päivänä kävin vaimoni kanssa Kuopiossa. Ajettiin parkkihalliin kuten maalaisten on viisainta tehdä. Torilta ostettiin kukkia, sillä Kuopion haudalla ei ollut mitään kun viikko sitten siellä käytiin. Vaimo osti myös ison vaaleanpunaisen amppelikukan, kaikki saatiin kolmentoista euron huokeaan hintaan! Torilla oli kirppis, ostin sieltä kolme Lempi Pursiaisen kirjaa kympillä. Sitten einehdittiin, minä otin makkaraperunoita, vaimo muikkuja. Käväistiin Snellun puistossa, otin muutamia kuvia. Tavattiin tytärkin kadulla työhön rientämässä. Käytiin VB-valokuvakeskuksessa. Vaimo fotografeerasi minut Barsokevitschien ateljeessa. Kahvit nautittiin Pikku-Pietarin torikujalla. Siinä naapurissa ennen olleessa puutalossa asuin 1970-luvun alussa pari vuotta, silloin kun harjoitin kansakouluopintoja Puistokoulussa. Lopuksi käytiin Sokoksen S-marketissa. Ajatella, että siellä ei ollut isoja hajusteettomia pesujauhepaketteja! Enimmäkseen oli pieniä paketteja, sillä tavalla Kuopion keskustan muuttuminen sinkkulaksi taitaa näkyä?

Robert Bartlett: Hirtetty mies

Englantilainen historiantutkija Robert Bartlett (s. 1950) kirjoitti vuonna 2005 julkaistun teoksen The Hanged Man: A Story of Miracle, Memory and Colonialism in the Middle Ages. Kirja ilmestyi suomeksi vuonna 2006 nimellä Hirtetty mies – kertomus ihmeestä, muistista ja kolonialismista keskiajalla, suomentajana Ossi Kokkonen.

Luin suomennoksen. Tätä tehen sitten saan kaksi kolmen sarakkeen bingoa. Ensinnäkin olen nyt lukenut kolme kirjaa, joissa eräänä aiheena on jonkun hirttäminen vastoin hänen tahtoaan. Ne kaksi muuta ovat: Hätäisesti hirtetty ja ”Runoilijan saa hirttää ilman muuta!” Toiseksi olen nyt lukenut kolme tutkimuksellista kirjaa, joissa kerrotaan yksittäisen henkilön mikrohistorian kautta jotain yleisempää Euroopan keskiajasta tai jostain. Ne kaksi muuta ovat: Juusto ja madot ja Martin Guerren paluu. Kyllä tämmöinen kolmen suora on minulle ihan riittävä saavutus.

Mistä ihmeestä nyt lukemani kirja sitten kertoo? Yritän kuvailla asian lyhyesti, vaikkei se helppoa olekaan:

Vuonna 1282 kuoli Herefordin piispa Thomas de Cantilupe. Hänen luunsa siirrettiin siirrettiin Herefordin katedraaliin, jossa alkoi tapahtua ihmeitä: rammat kävelivät ja sokeat näkivät. Ihmeet saivat huipennuksensa noin vuonna 1290 Swanseassa, Walesissa, sadan kilometrin päässä Herefordista, hirtettiin samaan hirsipuuhun kaksi vakaviin rikoksiin syyllistynyttä miestä. Toinen miehistä oli Walesin aatelisia, toinen taas köyhempi walesilainen nimeltään William Cragh. Sattui niin, että hirsipuu, johon miehet oli ripustettu, katkesi ja hirtetyt miehet putosivat maahan. Heitä roikotettiin uudelleen jonkin aikaa, kunnes normannisukuisen rajaruhtinaan rouva Mary de Briouze pyysi leikkaamaan Craghin köyden poikki ja laskemaan hänet maahan. Myös toinen tuomittu laskettiin alas. He vaikuttivat molemmat kuolleilta.

Ihme tapahtui, kun miesten ruumiit vietiin läheiseen maalaistaloon. Ruumiit makasivat pöydällä pitkän aikaa ihmisten katseltavina, kunnes vähän kerrassaan huomattiin, että Cragh alkoi osoittaa toipumisen merkkejä. Hirtetty mies virkosi henkiin. Päiviä tai viikkoja kuntouduttuaan Cragh kävi pyhiinvaelluksella Herefordissa Thomas de Cantilupen haudalla, sillä häneen mies oli pannut toivonsa. Myös aatelinen Mary de Briouze oli rukoillut Craghille apua de Cantilupelta ja hän osallistui pyhiinvaellukselle miehensä ja poikapuolensa kanssa.

Kului vuosia, mutta tapaus ei unohtunut, etenkään kun edesmenneen, ihmeitätekevän piispan entinen apulainen alkoi määrätietoisesti ajaa de Cantilupen julistamista pyhimykseksi. Vuonna 1307 paavi käynnisti kanonisaatioprosessin, jonka tärkeä osa oli inkvisition toimeenpanema ihmeen todistajien kuulustelu. Kuulustelusta pidettiin tarkkaa pöytäkirjaa, joka on säilynyt Vatikaanin käsikirjoituskokoelmassa. Sitä kautta Bartlettin kaltaisten tutkijoitten on ollut mahdollisuus päästä kurkistamaan keskiajan elämään latinankielisten asiakirjojen avaamasta verhonraosta.

Bartlett kuvaa tapahtumia kunnioittavasti, hän antaa tyynesti ihmeelle mahdollisuuden, vaikka kuvaakin toista tapausta, jossa muutaman vuoden ikäinen poika oli säilynyt hengissä pudottuaan korkealta vallihaudan kallioille. Asiaa pohtinut teologi oli kirjoittanut paperille arvelujaan, miksi lapsi olisi voinut selvitä pudotuksesta ilman ihmeen läsnäoloa. Myös jotkut hirtetyt olivat selvinneet hengissä. Sittemmin oli tullut tavaksi tuomita hirtettäväksi kunnes kuolee. Näin hirtetty ei välttäisi tuomiotaan. Tutkijat kysymysluetteloineen, tulkit, kirjurit, kansa, papit, aateliset ja paavi olivat kuitenkin tässä tapauksessa yhtä mieltä siitä, että ihme mikä ihme ja Thomas de Cantilupesta leivottiin pyhimys vuonna 1320.

Kirja sisältää ihan jonkin verran Brittein saarten historiaa, jota tuntemattomana olin välillä vähän ulkona kuvioista ja lievästi pitkästynyt, mutta kirjalla on ansionsa, varsinkin keskiajan ihmisten ajan (neljännesmailin kävelemiseen kuluva aika) ja välimatkojen (jalkajousen kantaman mitta) kuvaus herätti mielenkiintoni.

Kirjassa on 160 sivua tekstiä ja 15 sivua viiteluetteloa, jälkimmäisen jätin väliin. Lukeminen kesti näköjään viikon. Kirjan ostin joitakin vuosia sitten yhdestä Helsingin divarista.

Menin puutarhaani

Vuonna 1990 ilmestyi SKS:n toimitus nro 517 nimeltään Menin puutarhaani, alaotsikkona Valikoima unkarilaisia kansanrunoja 1500-luvulta 1900-luvulle. Valikoiman toimitti unkarilainen kansanperinteen tutkija Vilmos Voigt. Suomennokset laativat Hannu Launonen ja Béla Jávorsky. Kauniin kannen kirjaan teki Mika Launis.

Menin puutarhaani on lyhyt kirjanen, sivujen yhteismäärä on vain 105 sivua sisältäen runot, kirjallisuusluettelot, jälkisanat ja lähdetiedot. Tietoa on siis tarjolla vain lautasellinen ja kun kansanrunoista on kysymys, sillä lautasella on hunajaista jälkiruokaa perinteiseen unkarilaiseen tyyliin ja luumuviinat päälle. Tätä ennen lukija voi niin halutessaan lukea Jälkisanojen ruokalistalta jotain taustatietoa kattauksesta. Jälkisanat laati tietenkin Vilmos Voigt. Nekin ovat hyvin harkitut, tietoa jaetaan vain tarpeeksi.

Valikoiman aikajänne ulottuu 1500-luvulta aina ensimmäisen maailmansodan tienoille. Tuolloin vielä Unkari oli osa laajaa valtakuntaa, Itävalta-Unkarin kaksoismonarkiaa. Unkarilaisia asui laajalla alueella. Niinpä valikoima sisältää runoja, jotka ovat peräisin paitsi Unkarin eri kolkilta myös Itävallan Burgenlandista, Serbiaan kuuluvan itsehallinnollisen Vojvodinan alueelta Novi Sadista ja Suboticasta, Romanian ja Ukrainan kesken jaetusta Bukovinasta, Slovakiasta ja Romanian Transilvaniasta. Slovakiassa unkarinkielisiä asuu 400.000 henkeä, Romaniassa miljoona.

Voigt kertoo, että valikoimasta on jätetty pois jo aiemmin suomeksi julkaistu kansanrunous, kuten Otto Mannisen kohta satavuotias suomennos Heimokannel II, Viljo Tervosen Tonavalta puhaltaa ja saman suomentajan unkarilaisia kansanballadeja sisältävä valikoima Kuoliaaksi tanssitettu tyttö 1970-luvulta molemmat sekä vuonna 1993 julkaistuun The Great Bear -nimiseen suomalais-ugrilaisen kansanrunouden antologiaan suomennetut runot.

Minä lukaisin runot kuten maallikko ainakin. En ole kansanrunouden tutkija, enkä edes erityisempi harrastaja. Välillä epäilen kuulunko edes mihinkään kansaan. Hannu Taanila radio-ohjelmassaan aikoinaan pohdiskeli mitä oikein on kansanmusiikki. Sillä jos on kansanmusiikkia, mikä sitten on ei-kansanmusiikkia ja mikä on se ei-kansa? Olisi kysynyt minulta, ei-kansan mieheltä. Mutta runot luin eli letut söin, nyt on masu täynnä makkeeta. Vai onko?

 

Kuten tunnettua luumuviina ei maistu samalta kuin Tokajin äkkimakkee. Kyllä näissä runoissa tömpsähtelyä riittää, tunteet repivät runojen laulajia sinne sun tänne ja niiltä seuduiltahan runojen sepittäjätkin ovat – Unkarin kaikilta kolkilta. Runoissa on sisäistä dramatiikkaa: ensin paratiisin portit avataan ja sitten rysäytetään kahleet käsiin ja jalkoihin – terveiset kotiväelle vieköön korppi.

Vanhimmat kansanrunot ovat uskonnollisia, Neitsyt Maria on usein mainittu hahmo, jota palvotaan ja jolta toivotaan apua. Eniten minua sipaisi niistä runoista Jakab Bugan laulu vuodelta 1668. Laulaja neuvoo ystäväänsä turvaamaan Jumalaan ja luottamaan karkumatkaan. Toveri vetoaa risaisiin resursseihinsa ja lopuksi huokaa: Temesvár on kaukana! Jatkossa laulut kantavat huolta Unkarin kansasta, joka kärsii. Rakkausasiat kääntyvät lauluissa helposti petoksen puolelle, ainakin sellaisen epäilyksi. Alhaalla, vuoren rinteellä on kaunis kansanlaulu, julkaistu Vojvodinassa Novi Sadissa, joka on unkariksi Ujvidék. Rikas paimen ja köyhä paimen tekevät kauppaa köyhän rakastetusta, jota hän ei lopulta möisi mistään hinnasta. Vuoropuhelu on runollinen, välillä vaikuttaa puhuvan rakastettu, välillä vuorotellen mustaturkkiset paimenet. Vojvodinasta tunnutaan lähteneen sotaan Romaniaan. Nämä aiheet lienevät Balkanille tyypillisiä? Kirjan lopulla on paljon Romaniasta kerättyjä kansanlauluja. Ehkä eniten tykkäsin kumminkin Slovakiasta poimituista runoista. Niissä on kansanlaulumaista kepeyttä ja selittelemätöntä runollisuutta. Samaa tapasin myös Székesfehérvárin runoista. Ironista kukkeutta sisältää runo Onneton kohtalo äidillä. Runossa pohditaan äidin osaa riippuen siitä miten vaarallisessa työssä hänen poikansa ahertaa. Lopuksi todetaan, että metsänvartijan äidillä ei ole huolta, sillä poika on turvassa pullon ääressä! Runo lienee noussut varhaisen työväenliikkeen piiristä?

Muutaman kuukauden kirja ehti lojua pöydällä kaukosäätimien petikaverina, kunnes nyt sitten lukaisin sen parissa päivässä.

Laulujen maapallo

Aamulla herättyäni päsähti mieleeni miten iskelmissä ja muissa lauluissa kuvataan maapalloa elämän synnyttäjä, säilyttäjänä ja tuhoojana. Myös Telluksen planetaarinen olemus iskelmissä kiinnosti minua ainakin aamulla. Itselleni tulivat mieleen ensimmäisenä Baddingin Paratiisi ja pari Dannyn kappaletta, niin ja Juicen kappale, jossa maapallo rullaa radallaan. Vaimo kertoi aamukahvipöydässä, että oli kuunnellut työmatkoilla Eppu Normaalia ja kappale Olen ihminen oli jäänyt soimaan mielessä. En tunnistanut kappaletta, mutta löysin sen sanat netistä. Katselin sitten netistä muitakin piisejä ja luettelen ne lyhyin mainesanoin seuraavaksi.

Eppu Normaali: Olen ihminen. ”Lennän avaruuteen, merenpohjaan sukellan, olen joskus käynyt Kuussakin…” Alussa todetaan, että ”Maa on kolmas planeetta auringostamme laskien”. Vuonna 1993 ilmaantuneen levyn Studio Etana kansikuvassa ollaankin planetaarisissa tunnelmissa. Sanat teki fanisivuston mukaan Martti Syrjä. Kappaleessa ihminen on raadollinen olento, joka on kooste suolesta ja kahdesta sukupuolesta.

Rauli Badding Somerjoki: Paratiisi. ”...kimmelsi taivaan kuu…”, ”Oi, jos sulle voisin antaa kaikkein kauneimman, tämän maailmani pallon valtavan!” En ota kantaa, minkä vertauskuvana maailman pallo tässä on. Sanat tekivät wikipedian mukaan Badding ja Arja Tiainen yhdessä.

Rauli Badding Somerjoki: Hymyile Miss Universum. ”Sillä maailma hukkuu paskaan, me vain luemme lehtiä”. Runoilija Jarkko Laine tehdä humautti sanat tähän vuonna 1970 julkaistuun kappaleeseen, jossa ajalle tyypillisellä tavalla asetetaan viihde- ja kulutuskulttuuri vastakkain luonnonsuojelun kanssa.

Petri Pettersson: Annetaan lapsille maapallo. Sanat Nazim Hikmet, suom. Brita Polttila. Tämän runon sanat näkyvät löytyvän netistä useammasta lähteestä, joten en taida itse niitä tähän kopsia. Maapalloa verrataan kirjavaan ilmapalloon ja jättiläisomenaan ja lämpöiseen leipään. Kaunista idealistista satuilua.

Danny: Jos maailmassa vain ois kahva. Jukka Virtanen teki sanat tähän vuoden 1974 Euroviisuihin tehdylle piisille, joka ei päässyt kilpailemaan ABBAn kanssa. Hieman samaa idealistista tatsia kuin edellisessä, mutta viihteellisemmällä otteella.

Danny: Galileo Galilei. Vuoden 1973 Euroviisujen karsinnoissa Danny esitti tällaisen piisin menneitten vuosien italialaisesta keksijästä, jota suloisen neitosen antama suukko auttaa löytämään tähtitieteellisen totuuden lähteille. Sanat teki Kari Tuomisaari.

Evelina: Galileo Galilei. Vähemmän tuntemani laulajatähti Evelina on myös operoinut Galileo Galilein interplanetaarisilla jalanjäljillä (äh!) vuonna 2022 julkaistulla piisillä, jonka sanoittajina mainitaan Evelina ja Tido ja toisin paikoin myös JVG. Sanoissa voi vaistota jotain Edith Södergranin runojen tapaista nousua tältä planeetalta taivaallisiin korkeuksiin. Esittäjinä nais- ja miesääni, voi olla, että minulta jäi jotain bonjaamatta, mikä ei ole ihmeempi yllätys. Sujuvaa lurittelua.

Juice Leskinen: Luonas kai olla saan. Juicella, suurella rocklyyrikolla, meni aina toisinaan symboliikan puolelle, tässäkin kappaleessa voi olla lukevinaan Omar Khaijjamin runoa Teltantekijästä. Kappale on julkaistu jo vuonna 1976 Juicen ekalla levyllä Keskitysleirin ruokavalio. Ylen arkiston sivustolla puhutaan parisuhdelaulujen klassikosta.

Michael Jackson: Earth Song. Löysin tällaisen hienon kappaleen tänä aamuna netistä. En ole varsinainen Jackson-fanittaja. Upeasti tehty video ja sanoitus eivät jätä vertauskuville paljon sijaa. Sanat Michael Jackson, julkaistu vuonna 1995.

Mother Goose: Humpty Dumpty. Hanhiemon loruilu kananmunan kohtalosta saa päättää tämän potpurrin. Sepitin ihan itse aamulla kissaa ulkoiluttaessa tämmöisen suomenteen englanninkieliseen versioon, jonka satuin netistä löytämään:

Pöydän päältä kun munanen
tippui kuori risahtaen,
ei valtakunnan valiotkaan
nyt tuota kuorta ehjäksi saa.

Paavo Rintala: Sarmatian Orfeus

Paavo Rintala (1930 – 1999) kirjoitti vuonna 1991 julkaistun romaanin Sarmatian Orfeus. Aiheesta muutama sana.

Sarmaatit olivat kansa jossain antiikin lopun ja keskiajan alun vaiheilla. He lienevät elelleet etupäässä kaakkoisessa Euroopassa, nykyisen eteläisen Ukrainan alueella ja siitä Roomaan päin hyvän matkaa. Kriminkin lienevät vallanneet skyyteiltä. Netistä löysin 1700-luvulla sommitellun Sarmatian kartan. Siinä mennään Balkanilta itäisen Euroopan kautta aina Suomen seuduille asti. Karjalan kannaksen itäinen puoli ja osia Suomen ja isompia osia Venäjän puolen Pohjois-Karjalasta on myös luettu Sarmatiaan, samoin Viro ja Liettua. Jotkut lukevat Sarmatiaan myös eteläisen Suomen. Nykyään Sarmatia on saanut nimellistä tunnettuutta Venäjän kerrottua valmistaneensa joukkotuhoaseen nimeltä Sarmat.

Orfeus oli antiikin tarujen hahmo, joka meni noutamaan puolisoaan Eurydikeä manalan luolasta. Orfeus melkein onnistui laulullaan ja soitollaan saamaan vaimonsa takaisin elolle.

Itä-Preussi on historiallinen alue, joka nykyään kuuluu Venäjälle (Kaliningrad), Puolalle ja Liettualle.

Johannes Bobrowski (1917 – 1965) oli itäpreussilainen, sittemmin itäsaksalainen kirjailija. Häneltä julkaistiin vuonna 1961 runokokoelma nimeltä Sarmatische Zeit. Hänen runojaan on suomennettu eri teoksiin. Nyt puheena olevassa romaanissa on muutama hänen runonsa Rintalan suomentamana. Bobrowskilta on suomennettu vuoden 1964 romaani Levinin mylly. Bobrowski palveli Wehrmachtin joukoissa toisen maailmansodan alusta vuodesta 1939 lähtien pääosin itärintamalla, kunnes jäi venäläisten sotavangiksi vuonna 1945. Hän vapautui vankeudesta vuonna 1949 työskenneltyään mm. kaivoksessa Donetskin hiililaakiolla. Rintalan romaanissa jäljitetään Bobrowskia toisen maailmansodan melskeissä. Matkassa kuljeksivat seuraavat historialliset henkilöt:

Konsuli Marie-Henri Beyle (1783 – 1842) tunnettu kirjailijanimellä Stendhal osallistui Rintalan kertoman mukaan Napoléonin sotaretkelle Moskovaan. Pakomatkalla Vilnassa konsuli pääsee toipumaan fyysisesti, mutta järkyttyy perinpohjaisesti korkea-arvoisten saksalaisten lakitieteen tohtoreitten ja upseereitten ideologiasta ja etenkin sen täytäntöönpanosta Ponarin tammilehdossa. Lainaus:

Huomasitteko, että teloittajat eivät koskaan käyttäneet sitä verbiä, he puhuivat erikoistoimenpiteistä.

Jud Süß nimellä tunnettu Josef Süß Oppenheimer (1698 – 1738) toimi Württembergissä hovijuutalaisena talousneuvoksena ja rikastui, mitä ympäröivä luterilainen väki ei sietänyt. Vilnassa hänen hahmonsa karkaa valkokankaalta Jud Süß-nimisestä juutalaisvastaisesta propagandaelokuvasta, jonka hän katsoo antavan väärän kuvan itsestään. Lainaus:

Ihmisellä on suuret ja pöhöttyneet aivot, mutta madon selkäranka ja punkin sydän, eikä hän jaloksi muutu.

Aleksis Kivi (1834 – 1872) Suomen kansalliskirjailija, joka piipahtaa Helsingin herrojen puheilla romaanihahmojensa keralla. (Bobrowski sepitti runon Aleksis Kivestä.)

Ruhtinas Igor tunnetaan Aleksandr Borodinin samannimisen oopperan hahmona, joka vangittuna laulaa haikeasti ettei tässä oikein saa unta eikä lepoa, kun entisiä vain muisteleepi. Romaanin lopussa Rintala kertoo yhden version Siverian ruhtinaasta Igorista (1000-luvulla jKr.), joka päättää lähteä sotaretkelle Kertsinsalmen ja Krimin suuntaan. Kertomuksen sielun muodostavat kaksi munkkia, jotka löytävät tien paratiisiin nykymarkoissa muinaisen Tmutarakanin kaupunkivaltion muurinharjalta. Kertomukseen johdattaa sokean laulajan tuntemattomalla kielellä Novgorodin kirkolla esittämä laulu.

Lisäksi kirjassa on osansa sinisuohaukoilla, viiriäisillä, Vilnan juutalaisghettolla sekä lukuisalla määrällä erilaisia henkilöitä, tavaroita, ilmiöitä ja historiallisia faktoja ja niitten kuvaelmia. Löytyykö Sarmatian Orfeus eli Johannes Bobrowskin runoilijantien alku Memelinmaalta, Ilmajärveltä, hiilikaivoksesta vai onko etsintä löytämistä tärkeämpi, saatte arvata.

Kirjassa on 253 sivua. Lukeminen kesti pari viikkoa, mutta tulipahan tehdyksi.