Heli Laaksonen: Pulu uis

Heli Laaksonen (s. 1972) sepitti runot vuonna 2000 ilmestyneeseen kokoelmaan Pulu uis. Runokokoelma sisältää lounaisen Suomen murteella kirjoitettuja humoristisesti maailmaa tarkastelevia runoja.

Teoksen alusta löydämme esipuheen, jonka kirjoitti Kalevi Wiik. Hän kertoo Laaksosen käyttämästä murrecocktailista, jota hän kuvailee Uudenkaupungin seudun ja muittenkin lounaisen Suomen alueitten murrepiirteitä sisältäväksi. Kalevi Wiikin huumori näyttäytynee siinä, että hän nimittää kokoelmaa vakavaksi tarkoitetuksi ja vakavasti otettavaksi. Mottona olevassa runossa järkevän, mukavan ja tarpeellisen elämän sanotaan olevan lamppan kamppamist. Tarkoittanee lampaan kampaamista. Miksi lammasta kammattaisiin, miksi juuri lammasta? Eikö ole ilmiselvää, että pyritään hauskalla tavalla runolliseen vaikutelmaan puhumalla juuri lampaan kampaamisesta? Etenkin kun kamppaminen voi tuoda ja ensilukemalla toikin mieleen kamppaamisen.

Valitettavasti eksyin lukemaan näitä runoja etsiäkseni niistä vakaviksi tarkoitettuja ja vakavasti otettavia teemoja. Lukeminen tuntui raskaalta, sitä aatellessa tulee mieleeni ruotsin openi, joka määräsi taivuttamaan epämääräisessä ja määräisessä muodossa, yksikössä ja monikossa mm. sanaparin raskas lammas : ett tungt får, det tunga fåret, tunga får, de tunga fåren. Får-sanalla näyttää olevan myös piilomerkitys, sillä saatetaan tarkoittaa hidasälyisää henkilöä. Norjassahan oli ennen niitä rasvahäntälampaita. Ehkä minä olen lukijana sitten sellainen. Turhaa kammattavaa. Aloitin lukemaan kirjaa joskus viiden maissa aamulla ja minulla meni sen kanssa nujutessa kymmeneen, välillä söin viisi kaalikäärylettä, joilla oli tänään viimeinen käyttöpäivä, eilen ostin, sain 30% alennuksella. Laitoin puolukkahillon tähteeseen lisukkeeksi vadelmahilloa. Siinähän nuo menivät. Vähän sama olo jäi tästä runoteoksesta, jota aivan ilmeisesti kansa rakastaa. Pääasiassa stereotypioilla pelataan, mutta oli siinä omaperäisiäkin ajatuksia, mm. Eino Leinoa pidetään valjuna tyyppinä, mikä jotenkin kosketti taannoisen Lönnrot-ratifioinnin jälkeen. Hietanenkin on menossa mukana.

Voi olla, että tämä huumorirunojen lukeminen yhdistettynä lumitöihin on psyykelleni liikaa. Odotan myös viikonloppua, sillä en yleensä ryypiskele arkisin. Pitäisi vielä paistaa maustekaakku ja imuroida ja voisin käydä Halpa-Hallissakin ja yhdessä kyläpaikassa.

Nyt en taida laittaa tähän tekstinäytettä, kun varmaan kaikki ovat jo jotain näytettä kuulleet ja nähneet Heli Laaksoselta. Ajattelin, että voisin kokeilla vielä joskus sitä porkkana-kirjaa, ehkä se sopisi minulle paremmin ja ilman huumoritoiveita.

Kirjassa on 79 sivua. Lukaisin sen tänä aamuna.

Juice Leskisen valitut runot

Juice Leskinen (1950 – 2006) kirjoitti paljon hienoja ja hauskoja rock/iskelmätekstejä. Sen lisäksi hän kirjoitti runoja aikuisille ja lapsille. Näitä kaikkia on poimittu lukemaani teokseen nimeltä Aika jätti eli sanataiteilija kävi täällä. Täsmentävä alaotsikko on Valitut runot 1975 – 2007. Kirjan alkuun on sijoitettu punnittua puhetta nasevassa muodossa sisältävä johdantoteksti Riimien kalju kruunupää. Sen kirjoitti Satu Koskimies, joka valitsi runot puheenaolevaan kirjaan. Teos sisältää otteita kaikista Juicen runokokoelmista alkaen kokoelmasta Sonetteja laumalle (1975) aina viimeiseen vuonna 2007 ilmestyneeseen kokoelmaan Kosket. Poiminnat kunkin kokoelman runoista esitetään osastoittain ja kunkin osion alusta löytyy lainaus Juicen kirjoittamista esipuheista kirjoihin Sonetteja laumalle ja Eikä nivelet ruostu.

Sonetteja laumalle (1975). Kokoelma sisältää sonetteja, joista on näytteenä tässä teoksessa kahdeksan. Sonetti on vanhempi runomuoto, nelisäkeistöinen jambista pentametriä mennä huljuutteleva runonen, jonka kahdessa ensimmäisessä säkeistössä on neljä säettä ja kahdessa jälkimmäisessä kolme säettä. Muinanen Petrarca (1304 – 1374) sepitti mm. rakkausrunoja, joista koottu valikoima tunnetaan suomeksi nimellä Sonetteja Lauralle. Tästä Juicen kokoelman nimi ja sonettimuodon hauskat kokeilut. Rakkauttakin runoista löytää, mutta enimmäkseen lukija saa huvitella Juicen hurvittelevilla riimeillä ja aihevalinnoilla. Juicen valitsema riimirakenne asettaa aikamoiset haasteet runoilijalle ja saa kyllä olla aika seppä tekemään, jos meinaa vakavasti otettavaa runoa saada aikaiseksi. Hauskoja sonetteja eräät näköjään saavat syntymään. Muutakin kuin sonetteja on tarjolla.

Iltaisin kun veneet tulevat kotiin (1989). Valo tulee kuulemma lännestä, kunhan on ensin käynyt siellä. Yli huristaa kuin älyhakuinen ohjus.

Räkä ja Roiskis (1992). Sanaleikkejä ja loruja. Kelpaisivat kenties koulukkaille, minulle ainakin. Olisi hauska kuulla näitä lausuttuna koulun kevätjuhlassa.

Äeti (1994). Lukaisin tämän kokoelman jokunen vuosi sitten. Aika vähän siitä enää muistan. Nyt lukemani valikoidut runot eivät olleet painuneet mieleeni. Äeti-kokoelman alkuun valitussa tekstissä Juice kertoo aina muokanneensa ja työstäneensä runojaan. Minä olen tainnut lukea lonkalta, saa tulla pyyhkimään.

Räkä ja Roiskis Suuvedellä (1995). Näissä runoissa on aika hauskoja onnistumisia! Tykkäsin varsin runoista Elimistön tupo-neuvottelu ja Tuhannen jalan stoori. Jälkimmäinen kertoo rouva Tuhatjalkaisesta, joka menee jalkahoitoon – ja sehän kestää. Tupo-neuvotteluruno sopisi mainiosti luettavaksi SAK:n liittokokouksen alkajaisiksi. Lausujana voisi olla unelias, kuunaamainen koulutyttö, joka esittäisi runon laulullisella maneerilla. Laitan tästä runosta näytteen:

Kädet tahtoo lisää käteistä…
niin, ja eroon tiskiräteistä!
Jalat sekoavat sukkiinsa
vedotessaan politrukkiinsa.

Pohkeet kiistelevät kumpi on
edustaja polvilumpion.

Jumala on (1996). Jumala on vaikkei uskoisi – ja jos ei ole, sen voi vaikka tehdä. Tämäntapaisia latuja menee Juicen runoilu jumalasta. Myönnän tykkääväni runosta Virsi, jossa jumala ja saatana ovat kumpikin meidän palkkalistoilla. Se on musiikkikappaleena kerrassaan mesmeroiva.

Räkä ja Roiskis naisissa (1997). Valitettavasti en huomaa valikoitujen runojen joukossa kokoelman nimeen viittaavaa sepitettä, mutta muita tosi hauskoja loruiluja tämä kokoelma tuntuu sisältäneen. Juice kertoo tykkäävänsä pelleillä oudoilla riimeillä ja sotkemalla kirjainten järjestyksiä. Eniten tykkäsin runoista Tarzan ja pikaruoka, Lastentaudit ja Ammattinsa valinneet. Jälkimmäisessä kirjailija Lyyti odottaa vain saavansa apurahoja, mutta kun apurahat loppuvat alkaa Lyyti kirjoittaa.

Aika jätti (1999). Juice runoilee naisesta ja runoista, käväisee kioskilla tupakanostossa, tempaisee parit juhlarunot – savolaisten heimojuhlaan ja Maamme-laulun 150-vuotisjuhlaan. Jälkimmäisestä haluan liittää näytteen, joka kosketti, koska eilen kävin ennakkoon äänestämässä:

ei maailma lauluilla muutu,
siitä vain tulee mieluisampi,
ja annettu ääni peittää epämukavat ajatukset,

Luin aluksi että maailmasta tulee meluisampi. Mutta voihan äänensä antanutkin meluta.

Ilonkorjuun aika (2002). Pääosan valikoiduista vie kolmen runon sarja käväisystä Jumalaisen näytelmän maailmoissa, otsikot kertovat paljon: Taivaassa haisee, Helvetilliset menot ja Kiirastuli.

Kosket (2007). Tamperelaista koskettelua, joka pistää lukemaan vähän sormien välistä.

Oikein mainio valikoima Juicen runotuotannosta. Ihan hyvin tätä voisi luettaa haarukkapaloina läpi yläkoulun ja lukion, lastenrunot menisivät alakoulukkaillekin. Meille ikäveikoille kirja antaa pätevän katsauksen Juicen runoihin ja mukaan liitettyjen Juicen omien kommenttien kautta avautuu näkymiä myös runoilijan omaan käsitykseen itsestään runonsepittäjänä ja savolaisena sanankäyttäjänä ylipäätään.

Kirjassa on noin parisataa sivua. Lukaisin pääosin eilen ja tänä aamuna loput.

Toiskieliset Asterixit

Lukaisin pari toiskielistä Asterix-sarjakuva-albumia. Ymmärsin mitä ymmärsin, ymmärtäähän tuon. Ainakin kattelin kuvat. Nämä Asterixit ovat tyttäreni tuomia tuliaisia Euroopasta, siitä läntisestä keski-Euroopasta, jossa en itse ole koskaan käynytkään. Kerron jotain hauskaa kummastakin sarjakuvasta.

Asterix apud Helvetios. Alkuteos Astérix chez les Helvètes, vuodelta 1970. Teksti René Goscinny (1926 - 1977), kuvitus Albert Uderzo (1927 - 2020). Latinannoksen teki Carolus Rubricastellanus ja se ilmestyi vuonna 2010.

Kosken ole koskaan latinata lukenutkana, täytyi minun hyödyntää albumia tavaillessani mukaan liitettyä latina-saksa -sanastoa, josta siitäkään en läheskään kaikkea bonjannut. Mutta sai siitä apuja. Lisäksi olen joitakin vuosikymmeniä sitten lukenut kyseisen albumin ja muistin siitä joitakin kohtia, varsinkin fonduen syönnin orgioissa. Lukiossa luin ranskaa, siitä oli vähän jeesiä ja onhan latinan sanoja englannissakin ja aika monessa muussakin kielessä. Kuvat tietenkin ohjaavat sarjakuvan lukijaa. Ihan kaikkeen eivät nämä avut riitä, jotkin henkevät keskustelut jäivät avautumatta. Ehkä niin olisi käynyt muutenkin?

Pääosin sarjakuvassa lasketaan leikkiä Sveitsiin liittyvistä stereotypioista kuten siisteydestä, käkikelloista, maasta kongressien järjestäjänä, jodlauksesta, vuorikiipeilystä, jousiammunnasta ja kelkkailusta. Juustofonduen syönti vetää tältä osin pisimmän korren, se on kytketty orgioihin (albumissa bacchanalia) ja leipäpalansa pataan pudottajaa odottaa rapsakka ruumiinrangaistus, joka jäi mieleeni suomenkielisestä sarjakuvasta. Juhlitaan Geneven järven äärellä (Lacus Lemannus) ja sarjakuvassa todetaan että hotelleja löytää järven rannalta vieri vieressä. Asterix ja Obelix vierailevat Helvetiassa, koska kylän tietäjä (druidi) Panoramix tarvitsee alppitähden (Stella Alpina) valmistaakseen lääkkeen roomalaiselle reviisorille, joka on sairastunut (myrkytetty) matkallaan Rennesissä (Condate). Alppitähti, Edelweiss, on poimittu myös sarjakuvan suomenkieliseen nimeen Asterix ja alppikukka. Pystyihän tuon lukemaan, kun entuudestaan muisti asioita, mutta joutui kyllä jonkin verran omalla lingua francalla luistattamaan.

Asterix und Maestria. Alkuteos La rose et la glaive, vuodelta 1991. Kertomus ja kuvitus Uderzo. Saksannoksen teki Gudrun Penndorf M. A. ja se ilmestyi vuonna 1991.

Aluksi tuntui siltä, etten ollut tätä albumia koskaan lukenut enkä edes kuullut siitä, mutta loppua kohden alkoi tulla semmoinen muistuma, että olisikohan tämä julkaistu suomeksi joskus Ruutu -lehdessä jatkosarjana? Suomenkielinen nimi Ruusu ja miekka on suora suomennos alkuperäisestä nimestä.

Aiheena on naisten vapautuminen miesten vallan alta. Leikkiä lyödään naisten pukeutumisesta housuihin, tyttöjen ja poikain erilaisista leikeistä, naisten äänioikeudesta, koulutuksesta, muodista, jopa asepalveluksesta. Jälkimmäinen teema onkin tärkeä osa Caesarin juliaanisen juvelaa suunnitelmaa saada viimeinenkin gallialaiskylä alistettua valtaansa. Vanhastaan Asterix-sarjakuviin kuuluvana teemana on kylän bardin omaperäinen laulutyyli, joka karkottaa villisiatkin metsästä. Bardi toimii myös opettajana, naiset eivät ole enää tyytyväisiä hänen opetusmetoodeihinsa vaan kutsuvat suoraan Lutetiasta (Pariisi) naispuolisen opettajan, Maestrian. Hän pistää nopeasti koko kylän uuteen järjestykseen eli mullin mallin. Kylä ilman miehiä kokee lyhyen emansipaation hetkensä, kunnes Asterix ja Obelix joutuvat taas pelastamaan tilanteen.

Sarjakuvasaksa oli selvästi helpompaa luettavaa kuin sarjakuvalatina. Johtuu siitä, että luin aikoinaan pitkän saksan. Silti jäi ainakin X pro C (10 %) ymmärtämättä. Arvailin paikoitellen.

Molemmissa Asterixeissa on 48 sivua. Helvetiassa on kovat kannet ja selkämysteksti. Maestria on pehmytkantinen ja ilman selkämystekstiä. Helvetiaa lueksin perjantaista tiistaiaamuun, Maestrian tänään iltapäivällä.

Tero Järvinen: Kaharen hengen latotanssit

Tero Järvinen (s. 1972) sepitti runot vuonna 2007 julkaistuun kokoelmaan nimeltä Kaharen hengen latotanssit – Lemmenloruja ja unettomia öitä. Kyse on leikillisistä runoista pohjanmaan murteella, aiheena rakkaus miehen näkökulmasta.

Järvisen runot ovat riimiteltyjä, mittaakin löytyy vaikka ihan tarkka mitallisuus on monin paikoin pudonnut juurevan ilmaisun vauhdista. Runot on pääosin järjestetty rakkauskertomuksen draaman kaaren mukaiseen järjestykseen. Tärkeänä osana runoja on huumori, joka mehustaa menoa ja sisältää toisinaan kivoja löytöjä. Usein noudatetaan kumminkin yleisinhimillistä käyttäytymisen kaavaa. Mies aluksi jumaloi naista, kunnes jumalhiukkaset lopahtelevat ja seuraa ensin vakiintumista ja lopulta hylkimisreaktioita. Kuten itse kukin, luin runot omalta kannaltani. Oma parisuhteeni vaikuttaa aika vakiintuneelta, niin että tykkäsin kovasti runosta Kaikkeni annan, jossa kaiken antamiselle alkaa olla jo muutamia ehtoja, joista osa mainitaan runon kuudessa säkeistössä, joista näytteeksi kaksi viimeistä:

Kaikkeni annan,
mutta silloon en,
kun lähären hirviä jahtaamahan.

Kaikkeni annan,
mutta silloon en,
kun pyyrät vaatteeta vahtaamahan.

Minä en jahtaa eläimiä ja vaateostoksilla liikuttaessa löydän useammin itselleni jotain ostettavaa, kun vaimo liikkuu jossain sovituskoppien ja vaaterekkien paikkeilla. Tunnistan silti vaivattomasti tarpeen omiin puuhiini ennemmin kuin jonkun toisen puuhiin. Puheenaolevassa runossa on sanottava sijoiteltu säkeisiin juuri tuohon malliin ja siinä runossa tämä asettelu myös toimii erinomaisesti. Runon teho on toistossa, silloin hypnoottisesti samanlaisena toimiva rakenne on kohdallaan. Monen muun runon kohdalla jäin pohtimaan, olisiko sanottava kenties sopinut vähemmille riveille, niin että säkeet olisivat olleet vain pitempiä. Mutta ei siitä tarvitse muitten välittää, minä se vain nillitän kaikenlaisista. Runojen asettelussa on käytetty keskitettyä sisennystä, josta voisin myös nillittää, mutta jospa en sentään.

Lämpimän lemmen osaston runoista eniten tykkäsin runosta Hedelmäsalaatti, joka tuo mieleen lastenrunon, jossa kavereita ovat ananas ja kookos. Järvisen runossa mainitaan myös kookos, mutta riimi syntyy sanalle mango, joten hedelmiä odottaa sokeriliämes tulinen tango. Minusta se on hauska riimipari ja koko ajatus hedelmäsalaatista oikein herkullinen. Runo on pienimuotoinen ja toimiva.

Kirjassa on sisällysluetteloineen 89 sivua. Lukaisin sen tänään.

Jukka Itkonen: Lumilyhdyn valossa

Jukka Itkonen (1951 – 2021) syntyi Varkaudessa kuten minäkin. En tuntenut Itkosta, mutta luettuani nämäkin hänen runonsa myönnän, että mielelläni olisin haastellut runojen sepittämisestä hänen kanssaan. En tiedä mitä mieltä Itkonen olisi siitä haastelusta ollut. Luin hänen vuonna 2011 julkaistun runokokoelmansa Lumilyhdyn valossa.

Lumilyhty on talvinen pihakoriste, se on kuin pienenpieni lumimökki, joka rakennellaan lumipalloista. Lumilyhdyn sisälle sytytetään kynttilä. Lumilyhty hehkuu valoa talven pimeässä ja lämpöä lumisen maiseman keskellä. Sesonkituote siis.

Itkosen pieni runokokoelma sisältää talvisia runoja, jotka ovat Itkosen runouden mukaisesti pienimuotoisia, lyhytsäkeisiä koruja, joitten lukeminen on ilo. Tuntuu siltä, että ilo välittyy lukijalle paitsi runojen sanomasta, myös niitten sepittäjän omasta luomisen ilosta. Sanotaan, että soitto on suruista tehty ja vieläpä murehista muovaeltu, mutta ei se ole pelkästään niin. Siitähän vasta suru tulisi puseroon, jos ei iloisia ja lempeitä runoja olisi vaan kaikki silosäkeet vain itkulle vääntäisivät. Lumilyhdyn valo hehkuu iloa pimeän, kylmän talvisen taipaleen keskellä.

Itkosen runojen talvi ei ole kylmä ja pimeä, ei ainakaan yksistään sitä. Talvi jäädyttää joen sillaksi, talitianen herättää uuteen aamuun keltainen rinta hohtaen kuin pieni aurinko ja unessa Leinokin istuu Kämpissä, hyvällä tuulella varmaan. Runossa Talviuni on käyty iltakirkossa joulun seutuun, näkökulma vaikuttaisi olevan lapsen, katkelma runon alusta:

Joutsen, kissa, kirahvi
jäätiköllä taivalsi
myöhään illalla.

Ja kirkon portaat päällystettiin
lampaanvillalla.

Mikä ihastuttava rytmi! Itkonen on kirjoittanut paljon lastenrunoja ja näistäkin runoista monet soveltuvat lapsillekin. Itkosen runojen tavaramerkki ovat juuri lyhyet säkeet ja niillä luotu vahva tunnelmakuva. Riimit ovat kohdillaan eikä mitassakaan ole pahaa valittamista. Olen jo lainauskiintiöni käyttänyt, mutta silti liitän tähän toisen säkeistön eli puolet runosta Talvi-illan tarina. Runoilija on piirrellyt pöydällään pienen lämpöisen runon ja katsahtaa ympärilleen:

Kynttilä on lämmin,
sen sydän hiljaa palaa.
Räystään jäiset puikot,
talven käsialaa.

Eikö molemmista näytteistä hehku lempeä huumori! Sisällä kynttilän palava sydän, ulkona on talvi sepittänyt oman runonsa räystään reunaan - kuin kaksi runoseppää, kynttilä ja talvi. Tietenkin voi sanoa riimittelyn johdattaneen runoilijaa, mutta eikö sekin parhaimmillaan johda hauskaan lopputulemaan. Sitä paitsi runoilija kumminkin lopulta päättää mitä johdantoa hän lähtee seuraamaan. Minä tulen näistä runoista hyvälle mielelle. Ei pelkästään sesonkituote.

Kirjassa on sisällysluetteloineen 56 sivua. Lukaisin sen parissa tunnissa.

Hannu Salama: Hyvästi, kirvesvarsi!

Hannu Salama (s. 1936) on näköjään samanikäinen kuin anoppini. Hannu Salama sepitti runot vuonna 2016 julkaistuun runokokoelmaan Hyvästi, kirvesvarsi!

Kokoelman nimi viittaa nähdäkseni kahtaalle mikä on melko sopivaa – vielä sopivampaa olisi mikäli runot viittaisivat paljon useammalle suunnalle. Ensimmäiseksi mieleen tulee Yrjö Jylhän Kiirastuli-kokoelman runo Hyvästi, Kirvesmäki! ”Olen juurtunut näihin maisemiin”, tuhot on kärsitty ja ne on kestetty, sanotaan tuossa talvisota-aiheisessa runossa. Moni suomalainen on jäänyt kiinni talvisotaan, anoppini isä kaatui talvisodassa. Näissä Salaman runoissa talvisotana on runoilijan havainnoima maailma, nykypäivän ihmiset ovat ”sisäsyntyisiä untuvikkoja” tai ”vihtahousuja” kuten mainitaan ilmeisesti Aleksis Kiven päivän juhlintaa kuvailevassa runossa Ilmiöitä, josta näyte:

Kyllähän näittenkin sisäsyntyisten untuvikkojen mansikan värinen piipitys riitti himpun kimpun ja limpunkin verran raikastamaan tätäkin lasikaappia. Vaan korvat täynnä pohjatuulta ryömiä läpi vihtahousujen amok-tunnelin pitämään auki ovia ja ikkunoita niin ettei happi lopu muttei myöskään halla pure se vaatii luontoa lakeineen.

Runossa säkeet on jaettu riveille, mutta ne rivit ovat niin pitkät ettei runonäytteen esittäminen tässä onnistuisi runoilijan tarkoittamalla tavalla, joten kirjoitin koko homman yhteen perään. Tämä näyte, kuten koko runo Ilmiöitä edustaa selkeintä esitystä mitä kokoelmasta löydän ja silti saan sitäkin lukiessa pysähdellä miettimään mistä lienee kyse. Olen kai sitten sisäsyntyinen vihtahousu? Runojen kertoja ei varsinaisesti kohtele silkkihanskoilla ketään eikä mitään, itse Alexiskaan ei saa kertojan luottamusta saati ymmärrystä. Tältä osin kertoja antaa avaimet arvioitsijan kouraan. Epäilen kuitenkin, että niillä avaimilla pääsee vain kesäisin käytössä olevaan nukkuma-aittaan, jossa pöly kauniisti leijailee auringonkilossa. Vaikea on arvata miten tämän tekstini lukija pääsee sisään paljon mihinkään, mutta onnittelen itseäni siitä, että lukijoita on varsin niukasti hakukoneita lukuunottamatta, eivätkä ne koneet tekoälyllään yllätä.

Salama käyttää runoissaan sana-assosiaatioita, joitten kautta hän siirtyilee asiasta toiseen ja melko pian jo kolmanteentoista. Tämä on minulle lukijana rasittavaa, en läheskään aina saa selvää mistä runossa puhutaan. Runojen kertojan tai havainnoijan asenne on kumminkin lempeästi arvioiden mielensäpahoittajan luokkaa. Olisi ollut mukava lukea edes joku runo, jossa kuvataan jotakin, johon runoilija on kiintynyt. Huumoria runoissa on paljon, mutta ei sellaista huumoria, joka minua edes hymyilyttäisi. ”Lyttäisi” on kumminkin oikea sana näitten runojen asenteen suhteen.

Mutta nythän minä huomaan, että minulta jäi kokonaan kertomatta mikä on se toinen juttu, johon kokoelman nimi viittaa – eikä pelkästään kintaalla. Jaakko Juteini aikoinansa kertoi tarinan huonokuuloisesta miehestä, jota tuntematon kyselijä lähestyy. Mies tervehtii huonokuuloista ja kysyy miten pääsisi joen yli, hänellä kun ei ole venettä. Huonokuuloinen mies, joka on veistelemässä kirvesvartta arvaa, että häneltä kysytään mitä hän on siinä veistämässä ja vastaa: ”Kirvesvartta!” Salaman runojen salamana sinkoilevat asiasta toiseen siirtymät tuovat tavallaan mieleen tuonmoisen jutun. En tiedä onko tämä kokoelma sitten tarkoitettu viimeiseksi tämän tyyppiseksi runokokoelmaksi Salamalta. Minulle tämä oli ensimmäinen hänen teoksistaan, tosin Siinä näkijä missä tekijä tuli sentään katselluksi tv-sarjana. Aihe on siinä todella erikoinen ja kiinnostava.

Tässä runokokoelmassa on sisällysluetteloineen 62 sivua. Aloittelin sitä pari päivää sitten, mutta lukea rontaisin sen läpi tänään. Lumitöitäkin tuli tehtyä.

Ville Ranta: Kajaani

Ville Ranta (s. 1978) kirjoitti ja kuvitti sarjakuvaromaanin Elias Lönnrotin elämästä. Teos julkaistiin vuonna 2008 nimellä Kajaani. Lukaisin sen tuossa aamulla.

Elias Lönnrot työskenteli vuosina 1833 – 1853 Kajaanin piirilääkärinä. Tästä ajasta Lönnrotin elämässä on Ville Ranta sepittänyt kuvauksen. Ei tarvitse olla lönnruudinkeksijä tajutakseen, ettei kyseessä ole suoranainen historiankuvaus vaan todellakin fiktio, jonka nimeltä tuttu keskushahmo seikkailee pienessä, hankien keskelle unohtuneessa kaupungissa. Kajaanissa mainitaan Lönnrotilla olleen vispilänkauppaa erään naishenkilön kanssa. Tässä sarjakuvaromaanissa kaupat saatetaan loppuun asti parit kerrat eikä juttu jää pelkkään tanssimiseen. Lönnrot nauttii myös viinaksia ihan hartaudella, hänellä on yksi hyvä ystävä, postimestari Gosman, jonka kanssa hän tätä harrastetta harjoittaa ja Oulusta pölähtää joskus lisää sivistyneitä putelintyhjentäjiä Kajaanin menoa ihmettelmään. Lönnrot on kutsunut vanhempansa ja veljensä Kajaaniin. Hän on hankkinut heille maatilan kaupungin ulkopuolelta. Velipoika harrastaa Eliaksen tapaan viinaksia ja naisia, joten maatilan hoidosta ei meinaa tulla mitään. Eliaksen elämässä on monenlaista harmia ja selviteltävää, lääkärin tehtävistä vähemmän kerrotaan. Kansanrunojen perässä sentään Elias matkustaa Vienan Karjalaan.

Minusta tämä Rannan näkemys tuo hieman valjunoloiseen Lönnrotin hahmoon elämän makua, tosin se elämä tuntuu melko usein kuvatulta viinoineen, naisineen ja rahahuolineen. Esitystapa on sujuva, käsiala ei ole yhtä kaunis kuin Lönnrotilla, välillä on muutama aukeama kuvia ilman tekstiä, muutoin tekstin osuus on minun silmissäni vallitseva. Ajattelin jopa, että tämähän on lähes valmis näytelmä tai kuunnelma, kun sen vain vuorosanoiksi totuttuun tyyliin kirjoittaa. Kuulun sarjakuvasukupolveen ja tv-sukupolveen. Minun on helppo ottaa vastaan tämäntyyppinen kerronta, kun taas kirjojen pitkät kuvaukset tuntuvat tylsiltä. Sarjakuvaromaani Kajaani ei ole tarkoitettu lasten luettavaksi, mutta voisi sitä yläkouluikäisille tarjota. Mieleeni tulivat rakastamani Asterix-sarjakuvat, joissa kuvataan eloa pienessä gallialaisessa kylässä. Eivät senkään sarjakuvan tapahtumat tai hahmot ole suoranaista historiankuvausta, vaan ovat ne minusta parempaa kuin historiankuvaus usein on. Tässä katsannossa voi olla ihan paikallaan, että Rannalle on myönnetty vuoden journalistipalkinto – ehkä ajankohtaiset pilakuvat ovat sitä zhurnalismia, joka saa ihmiset vielä kiinnostumaan itseään toistavista uutisista?

Kirjassa on 284 sivua. Lukaisin sen parissa tunnissa.

Donald Trumpin kauneimmat runot

Rob Sears kokosi Donald J. Trumpin sanomisista ja tviiteistä ja häntä käsittelevistä lehtiartikkeileista leikkaa-liimaa-metodilla runoja, jotka sitten esitteli vuonna 2017 julkaistussa kirjassa The Beautiful Poetry of Donald Trump. Kirjan runouden ja Searsin laatiman Toimittajan huomautuksia -osion suomenti Pekka Tuomisto. Suomenkielinen versio ilmestyi vuonna 2019 nimellä Donald Trumpin kauneimmat runot.

Kyseessä on siis humoristinen kooste Trumpin leikellyistä ja hassusti yhdistellyistä sanomisista pitkältä ajalta. Leikkeet on numeroitu ja lähteet lueteltu kunkin runon viereisellä sivulla. Lukiessa tulin välillä seuranneeksi lähteitä, välillä ne tuntuivat yhdentekeviltä. Runot olivat toisinaan hupaisia, toisinaan nekin tuntuivat yhdentekeviltä. Olisin halunnut nähdä Searsin koosteen yrityksenä ymmärtää Trumpia, mutta jo hänen kirjoittamansa Toimittajan huomautukset esittelevät runot niin humoristisen sarkastisesti, että suhtaudun runoihin lähinnä terävähampaisena leikintekona. Lukijan kannalta hyvä puoli on, ettei kokoelma pyri esittelemään tekstejä Trumpin itsensä laatimana runoutena. Ehkä se on myös Searsin kannalta hyvä puoli koko askareessa.

Mitä tulee itse runoihin, poikkeavat ne useimmiten nykyään harrastettavasta runoudesta siinä mielessä, että runoista huomaa mistä ne kertovat ja aiheessa yleensä myös kiitettävästi pysytään. Kokoelma sisältää muun ohessa haiku-runoutta, joka noudattaa haiku-runojen kaavaa japanialaisella täsmällisyydellä. Kokoelma loppuu Saarikosken tyyliseen säkeeseen: ”Minä olen mitä olen” (vrt. Kuljen missä kuljen).

Koska näistä runoista ei luulisi voivan muodostaa mitään käsitystä Trumpin sanomasta kussakin asiayhteydessä, nostan esiin runon Hyvät geenit. Runon alusta löydämme kolme peräkkäistä säettä Trumpin haastattelusta The New York Timesistä 29. maaliskuuta 2009. Lataan ne suomennetut säkeet tähän ja kerron ajatukseni niitten perään:

”Kaikki ihmiset on luotu tasa-arvoisiksi”
No, se ei pidä paikkaansa
Jotkut ovat älykkäitä, jotkut eivät

Olen ihan samaa mieltä Trumpin kanssa. Sanan tasa-arvo voidaan väittää tarkoittavan sitä, että kaikille kuuluisi yhtäläinen arvo syntymästään saakka. Niin varmaan kuuluisi, mutta yhtä arvokkaina kaikkia ei vain pidetä. Runossa Käteni ovat tavalliset kädet runominä pohtii sormiensa pituutta ja toteaa ostavansa ”hieman pienempiä kuin suurikokoisia käsineitä”. Naiset kiinnittävät tällaisiin asioihin huomiota miehessä. Eräs lähisukulaiseni kysyi ensimmäiseksi erään poikavauvan synnyttyä: ”Oliko isot munat?” Niin epähieno kuin kysymys onkin, kuvastaa se apinaihmisen luontaista asennetta ihan tavallisiakin ihmisiä kohtaan. Ihminen määrittyy muitten mielessä niitten ominaisuuksien kautta joita hänellä on. Kullakin ihmisellä on arvonsa, eivätkä kaikkien arvot ole samanmittaiset. Valomiekoista puhumattakaan.

Presidentillisen aineksen riittävyyden määrittävät valitsijat, joihin presidentillä on oikeus vaikuttaa. Sanotaankos jossain sanassa: minä olen kansa, sinun valitsijasi, älä pidä muita valitsijoita? Joku runoilija sepittää sonettinsa Lauralle, joku toinen laumalle.

Kirjassa on 138 sivua. Kirjan luin lyhyemmässä ajassa kuin mitä tämän tekstin kirjoittaminen minulta vei.

Enigmaattinen Kajaani

Kajaani ei oikeesti ole erityisen enigmaattinen ellei ihmisten hillittyä käyttäytymistä koe senlaatuisena. Kerron tässä tekstissäni käynnistäni Kajaanissa talvituristina vaimoni hiihtoloman alkajaisiksi. Vaimoni lähti matkaseurakseni, mikä oli oikein mukavaa, sillä hupatukseni tuntui lievemmältä jaettuna. Sain itse valita kaikki kohteet joita sulostutimme vierailullamme. Vaimo valitsi majoituksen ja sen mitä nautti aamupalakseen. (Vaimoni lähtee sitten kesällä etelänreissulle siskonsa kanssa.) Kainuun museossa meille esiteltiin korttipakkaa, joka sisälti tietokilpakysymyksiä menneiltä ajoilta. Esittelen tässä matkamme hailaitseja tietokilpakysymysten muodossa. Vastaukset saa näkyviin maalaamalla hiirellä vastauksille varatun tilan.

1. Miksi kutsutaan tietä, jota pitkin Siilenjärveltä pääsee autolla suoraan Kajaaniin parissa tunnissa? Vastaus: Valtatie 5.

2. Kuka eurooppalainen vaikuttaja kirjoitti Kajaanin kaupunginkirjaston varastosta löytyvät näytelmät Vastaanotto, Avajaiset ja Vuoristohotelli? Vastaus: Václav Havel.

3. Keitten kouluttamiseen oli tarkoitettu vuonna 1974 lakkautettu Kajaanin seminaari? Vastaus: Opettajien.

Kajaanin seminaarin päärakennus.

 4. Anton Tsehovin näytelmä Kirsikkapuisto vuodelta 1904 on taipunut komediaksi ja tragediaksi ohjaajasta riippuen. Kumpaa muotoa edustaa Kajaanin kaupunginteatterin vuoden 2023 esitys? Vastaus: Komediaa.

5. Kuka voitti 4.3.2023 Kajaanissa pelatun Mestiksen jääkiekko-ottelun Kajaanin Hokki – HK Zemgale/LLU? Vastaus: Zemgale voitti lukemin 1 – 3.

6. Miksi kutsutaan Kajaanin linnan rauniotten sivuitse kulkevaa kanavaa? (Vinkki: nimi voi tulla mieleen Jaska Jokusesta sananmuunnoksella!) Vastaus: Tervakanava.

Kajaanin linnan raunioilla.

7. Ruotsalainen Johannes Messenius (n. 1579 – 1636) eli vankeudessa Kajaanin linnassa 19 vuotta. Vankeudessa hän kirjoitti kirjan, joka myöhemmin julkaistiin nimellä Scondia Illustrata. Mitä aihetta kirja käsitteli? Vastaus: Historiaa.

8. Millainen teos on Ville Rannan vuonna 2008 julkaistu Kajaani? Vastaus:  Sarjakuvaromaani Elias Lönnrotista.

9. Kainuun museossa on esillä lastenkirjailija, kuvittaja ja animaattori Camilla Mickwitzin kuvituksia. Minkä hänen vuonna 1986 valmistuneen animaationsa on kerrottu pelottaneen joitakin nuoria katsojia? Vastaus: Varokaa heikkoa jäätä.

10. Pekka Kauhasen veistämä Muistomerkki Urho Kekkoselle tunnetaan myös toisella nimellä. Mikähän se mahtaakaan olla? Vastaus: Suuri aika.

11. Kehen Yrjö Liipolan veistämään patsastelijaan kajaanilaisetkin saavat luvan olla tyytyväisiä? Vastaus: Pietari Braheen (”Minä olin maahan ja maa minuun tyytyväinen”)

Kuka kuvassa?

12. Jac. Ahrenberg suunnitteli vuonna 1896 valmistuneen uusgoottilaisen Kajaanin kirkon. Millä paikalla sijaitsivat sitä aikaisemmat kirkot Kajaanissa? Vastaus: Samalla paikalla.

Kajaanin kirkko.

13. Herman August Renfors (1849 – 1928) oli maineikas kajaanilainen kalastustarvikeyrittäjä. Mikä on Renforsin lenkki? Onko se a) uistimenkiinnitin, b) siikamakkara, c) ulkoilureitti? Vastaus: c) ulkoilureitti.

14. Minä vuonna rakennettiin Suomen pohjoisin kartano, Kajaanissa sijaitseva, nykyään kartanohotellina toimiva Karolineburg? Vastaus: Vuonna 1836.

15. Miten pitkään jonotusaikaan saat varautua Kajaanin poliisiaseman lupapalvelussa mennessäsi uusimaan passia? Vastaus: Viitisen minuuttia.

16. Mikä ruispitoinen limppu edustaa kajaanilaista leipomustaitoa? Vastaus: Tervaleipä.

17. Onko kajaanilainen palvelukulttuuri a) säikky, b) äkkiväärä, c) rennon asiallinen? Vastaus: c) rennon asiallinen.

18. Minkä kanssa Kainuun leipäjuustoa on tapana nauttia? Vastaus: Kahvin tai lakkahillon.

Václav Havelin näytelmiä

Tshekkiläinen kirjailija Václav Havel (1936 – 2011) kirjoitti näytelmiä ja rohkeni arvostella Tshekkoslovakian sosialistisen järjestelmän epäkohtia 1970-luvulla. Sosialistisen järjestelmän romahdettua Havelista tuli maansa presidentti – aluksi Tshekkoslovakian ja sittemmin Tshekin tasavallan.
Vaikka Havel oli erittäin tunnettu hahmo eurooppalaisessa politiikassa sosialismin jälkeisenä aikana, ei hänen näytelmiään meinaa löytää Suomen tasavallan kirjastoista. Kajaanin pääkirjastosta löytyy kolme hänen suomennettua näytelmäänsä. Kun kävin Kajaanissa, sain kirjastokortin ja lainasin näytelmät lauantaina, hienoa palvelua. Lukaisin näytelmät viikonloppuloman aikana majapaikassani kartanohotelli Karolineburgissa.

Kartanohotelli Karolineburg, Kajaani.

Vastaanotto. (Audience, 1977) suom. Kai Savola ja Taisto Veikkola. 30 lehteä.
Todellista dialogia sisältävä näytelmä, jossa on vain kaksi henkilöä: Panimomestari ja Vanek. Vaněk kuuluu olevan diminutiivi nimestä Václav. Nimillä leikitellään näytelmässä hieman muutoinkin, Panimomestari sekoittaa useampia kertoja Vanekin kirjailijaystävän nimen, joka merkitsee kukkoa (Kohout, todellinen henkilö Pavel Kohout) nimeen joka merkitsee kyyhkystä (Holub). Panimomestari on kutsunut Vanekin käymään toimistossaan juttelemassa, nyt kun Vanek on ollut jonkin aikaa työssä panimossa. Wikipediasta luin, että Havel oli työssä panimossa, kun ei saanut julkaista tekstejään toisinajattelijana. Vaikka keskustelu alkaa ja monilta osin myös jatkuu panimomestarin humalahakuisen oluenjuonnin merkeissä, kiertyy puhe juuri siihen, että valtion taholta Vanekia tarkkaillaan ja panimomestarin odotetaan auttavan salaista poliisia tässä tehtävässä. Panimomestari tekee Vanekille ehdotuksen, josta voisi olla hyötyä heille molemmille. Taitavasti kirjoitettu näytelmä, joka pelaa toistolla, se uppoaa hyvin yleisöön. Panimomestarin hassun kuuloinen hupatus viihdyttää myös. Puheen kääntyminen ilmiantoihin tietenkin vetää mattoa alta komediallisuudelta, mutta hyvin Havel tästä selviytyy ja lopetus on juuri sopivan absurdi.

Avajaiset. (Vernisáz, 1977) suom. Kai Savola ja Taisto Veikkola. 28 sivua.
Vera ja Michal ovat kutsuneet Bedrichin luokseen kylään. He nimittävät Bedrichiä parhaaksi ystäväkseen ja kertovat tahtovansa auttaa häntä. Bedrich on näet alkanut tehdä työtä olutpanimossa ja kerrassaan lakannut kirjoittamasta. Vera ja Michal esittelevät ylenpalttisen tavaramäärän kuorruttamaa kotiaan, kertovat miten hienosti heillä menee, kehuvat toinen toistaan ja muistuttavat että Bedrich on heidän paras ystävänsä, jota he haluavat auttaa selvittämään asiansa. He väistävät Bedrichin kysyessä mitä hänen pitäisi selvittää. Vera ja Michal kertovat myös intiimielämästään, Michal esittelee Veran rinnan ja Bedrich kehuu tisukkaa ensiluokkaiseksi. Pariskunta tarjoutuu esittämään Bedrichille live show'n ja he toivovat että Bedrich alkaisi tehdä lapsia vaimonsa Evan kanssa ja että Eva oppisi pitämään huolta itsestään ja heidän yhteisestä kodistaan ja oppisi laittamaan ruokaa kuten Vera ja että Bedrichillä ja Evalla menisi kaiken kaikkiaan yhtä hyvästi kuin heillä itsellään. Bedrich yrittää lähteä tuttaviensa luota, mutta nämä kauhistuvat silmittömästi, joten Bedrich palaa nojatuoliinsa ja Michal laittaa levysoittimesta soimaan kovaäänistä musiikkia tyyliin Sugar Baby Love.
Näytelmässä viitattaneen niihin pehmeisiin keinoihin, joilla järjestelmää kritisoineet toisinajattelijat koetettiin saattaa mukaan yhteiskunnan oikeampaan meininkiin. Vera ja Michal kuuluvat sosialistisen järjestelmän etuoikeutettuihin, heille on annettu mahdollisuus käydä ulkomailla ja hankkia sieltä länsimaisia hyödykkeitä ym. Tämä näytelmä on samalla tavalla pienimuotoinen kuin Vastaanotto ja sen vuoksi varsin helposti luettavissa, mikä ei tarkoita etteikö näytelmän sanoma silti olisi vahva, kiinnostava ja selkeästi esitetty.

Vuoristohotelli: viisinäytöksinen näytelmä. (Hoský hotel) Gabriel Laubin saksannoksesta Das Berghotel suomensi Matti Miikkulainen. Suomennosvuosi 1982. 60 lehteä.
Näytelmä sijoittuu vuoristohotelliin, jossa on hotellivieraita. Hotellia ei siis ole suljettu talveksi vaan vuodenaika on syyskuu, aurinko paistaa, mutta maasta nousee kylmää. Näytelmä tapahtuu hotellin puutarhassa, jossa hotellivieraat käyvät hitaasti tai ei lainkaan eteneviä keskusteluja viiden näytöksen ajan. Keskustelut muuttuvat kierros kierrokselta oudommiksi, puhujat kertovat itsestään ristiriitaisia asioja, he alkavat puhua toistensa lauseilla, muuttuvat toistensa kaltaisiksi, unohtavat ja muistavat eri tavoin kuin ennen. Hotellinjohtaja ja apulaisjohtaja saavat vieraitten kunnioituksen, olkoonkin että kun he pitävät puheita, joissa lupaavat uudistuksia, jotka tarkoittavat ei juuri mitään, heidän saamansa suosionosoitukset eivät ole täysin vilpittömät. Johtajat vaihtavat vakansseja keskenään, lopulta he sulautuvat osaksi hupattavaa hotellivieraitten joukkoa ja koko näytelmä päättyy kovalla soivaan valssiin elokuvasta Tohtori Zhivago. Aika absurdia menoa, toisto auttaa seuraamaan tapahtumia, mutta niitten ymmärtäminen käy lähes mahdottomaksi meitsille.

Lukaisin Vastaanoton sunnuntaiaamuna, Vuoristohotellin sunnuntai-iltana ja Avajaiset maanantaiaamuna.

Adam Mansbach: Nyt vi**u X 3

Amerikkalainen Adam Mansbach (s. 1976) kirjoitti 2010-luvulla pienimuotoisia runollisia teoksia lastenkasvatuksen haasteellisuudesta. Kirjat saivat kauniin naturalistisen kuvituksen, jonka tehot kestävät kuvittajan vaihtumisen. Luin nämä kirjat suomennettuina. Suomentajakin vaihtui, joten kirjojen menettelytapavaliokuntakuvaus vie tästä tekstistäni nyt vähän kohtuuttomasti tilaa, mutta lukijani kestää sen kyllä, ONKO SELEVÄ! Puheena olevat kirjat ovat:

Go the Fuck to Sleep (2011)
runot Adam Mansbach, kuvitus Ricardo Cortés
suomeksi Nyt vittu nukkumaan (2012) suom. Kaj Lipponen
You Have to Fucking Eat (2014)
runot Adam Mansbach, kuvitus Owen Brozman,
suomeksi Nyt vittu syö (2015) suom. Kaj Lipponen
Fuck, Now There Are Two Of You (2019)
runot Adam Mansbach, kuvitus Owen Brozman,
suomeksi Nyt vi**u niitä on kaksi (2020) suom. Neiti Laura ja Herra T.

Nämä jos mitkä ovat huumorirunoja. Ne käsittelevät lapsenkasvatuksen sitä puolta, josta useimmat mielellään vaikenevat – ainakin oman kasvattajan työnsä osalta. Minä olen jo 62-vuotinen, joten lapseni ovat kasvaneet aikuisiksi minusta huolimatta, valitettavasti osaksi minun vaikutuksestani. Onnekseni minulla on ollut vaimo, lasten äiti, joka on osannut nämä kasvatushommat paremmin. Kuten kaikki muutkin hommat. Väsyneet olemme silti kasvattajina, vaimo hyvänä ja minä jonkin verran huonompana. Jokunen vuosi sitten sain vanhat perhevideot siirrettyä digimuotoon ja näin vieraitten katsellessa itseni kiristelemässä hampaitani lapsilleni. Siinä vaiheessa se minua pääosin nauratti, sillä häpeä alkaa rapisemaan vaatteista vuosien myötä.

Adam Mansbach on kirjoittanut klassista mittaa tapailevia runoja. Runoissa lienee loppusoinnutkin, nämä suomenteet eivät kuulosta viimeiseen asti hiotuilta, ehkä se kuuluu asiaan ja toistaa siten alkuperäisten runojen ideaa? Ajatus runoissa on se, että luodaan parilla rivillä illuusio siitä, miten maailmassa kaikki on hyvin, ikkunat pimenevät kaupungeissa ja merien valaskalat uinuvat syvyyksissä. Sitten kahdella seuraavalla rivillä tämä illuusio särkyy siihen, että lapsi ei nukahda ei sitten millään. Runon kertoja käyttää runoissa karkeaa kieltä, lukija kuitenkin ymmärtää, ettei hän mene hampaitten kiristelyä pisemmälle, jos siihenkään. Mutta uuvuksissa hän on. Päivän työt ovat väsyttäneet isukan, joka toivoisi pääsevänsä rentoutumaan hetkeksi ja vaikka töllöttämään elokuvaa. Lasta ei kuitenkaan nukuta, häntä janottaa, hän haluaa nallen syliinsä ja voisiko vielä lukea yhden sadun.

Sama tahtojen taisto jatkuu kirjasarjan läpi. Lapsen olisi tarpeen nukkua, olisi syytä syödä ja ennen pitkää (vaikkei siltä tuntuisi) lapsia onkin jo kaksi. Sitä ajattelee vanhan mallin mukaisesti, että isossa lapsikatraassa isommat hoitavat pienempiään. Voi olla että joskus on ollut niin, tosin hoidon taso on saattanut vaihdella. Näissä pikku kirjoissa kovin pitkiin analyyseihin ei mennä, vanhemmat vain uupuvat lastensa kanssa ja karkeudet pyrkivät pintaan. Kaikissa kirjoissa muistutetaankin, ettei näitä kirjoja pidä lukea lapselleen. Toisaalta voin kuvitella miten kivoja lahjoja ne ovat, kirjallista vertaistukea pienten lasten kasvattajille. Melkeinpä kissojen kasvattajillekin. Kirjoissa onkin paljon eläinkuvastoa: lapsi nukkuu tiikerien seurassa, kieltäytyy syömästä häntämakien kanssa ja poseeraa sisaruksensa kanssa pantteri-, panda-, gorilla-, kenguru-, orava- ja kanaperheen keskellä.

Ihan hauskoja kirjoja, ehkä hauskempia kohderyhmälle kuin gubbeosastolle. Sivuja on rajallinen määrä, lukaisin ja katselin läpi parissa tunnissa.

Nyt olen lukenut kirjastonhoitajan suosittamista huumorikirjoista 8/13, käsittäen naiset ja lapset. Ennen kuin siirryn presidentilliselle osastolle käväisen talvituristina Kajaanissa.

Laura Ruohonen & Erika Kovanen: Allakka pullakka

Laura Ruohonen (s. 1960) sepitti runot ja Erika Kovanen (s. 1969) teki kuvituksen A4-kokoiseen kuvitettuja lastenrunoja sisältävään, vuonna 2004 julkaistuun teokseen Allakka pullakka. Kovaselle myönnettiin seuraavana vuonna Kaiku-palkinto. Teos on ruotsinnettu nimellä Smaskens damaskens. Ruotsinnoksen osuvuus kertoo siitä, miten sanojen samankaltaisuuksilla pelaavaa runokirjaa on turha yrittääkään kääntää toiselle kielelle silkan asiasisällön pohjalta. Kirjan etukannessa luvataan kirjan sisältävän Loruja lyyrisille lapsille. Lopussa on omistus Lindalle, Amokselle ja Irikselle. Otaksun heidän olevan tekijöitten tarkoittamia lyyrisiä lapsia.

Runot ovat mitallisia ja riimiteltyjä, säkeensisäistä riimittelyä löytyy myös. Aluksi luin näitä taas turhan tarkkaan etsien silmäpakoja ja horjahtelevia runojalkoja. Sitten kysyin vaimoltani apua ja kun luin runoja ääneen, eivät ne kuulostaneetkaan huperommilta. Vaimo sanoi, että eivät lapset laske nousevia ja laskevia tavuja, he vasta opettelevat sanoja. Väitin vielä, että lorujen ja runojen mitallisuutta on käytetty juuri muistamisen apuvälineenä, kunnes tajusin hakeutuneeni hakoteille, ellen peräti umpiperille. Kai näissä runoissa joissain paikoin vielä hiomistakin löytyisi, mutta hauskoja ne ovat. Kuvitus tukee tätä hauskuuden sanomaa.

Takakannessa runokirjaa kuvaillaan anarkistisen nonsensen laatumääreellä. Viitataanko tällä johonkin Daniil Harmsin tyyppiseen lastenrunoon? Minusta näissä runoissa on ihan toimiva logiikka, yhden runon pointin taisin missata, muuten olisin selvinnyt näitten selittämisestä. Hieman pisemmässä runossa Lammas jonka hukka peri kuvataan aikuisen salaviisaudella suden ja lampaan lyhyttä ystävyyttä. Samalla nautiskellaan sanonnan ”hukka perii” avustuksella. Ehkä iltamyöhällä voi osoittautua mutkalliseksi sen selvittely miten sanonta ja runon sankaripari jännästi liittyvät toisiinsa, mutta tällainen pieni loogillinen pähkäily saattaa tuottaa lapsikuulijalle hyvätkin yöunet. Runossa lammas soittaa viulua, mutta päättää lähteä merille suden musiikinrakkaudesta huolimatta. Lammas kuitenkin testamenttaa sudelle viulunsa, villansa ja pyökki-senkkinsä. Aamulla lammas on poissa, kun taas susi jää kaipaamaan soittoa, viulua, lammasta. Onko tämä anarkistista? Nonsenseä ei ainakaan. Yksi laumassa kuvatuista lampaista muistuttaa Hinkua ja Vinkua. Kuvasta löytyy myös kameli (erämaan laiva), jolla on ratsastamassa kaukaisuuksiin – jaa-a, susi vai lammas?

Kirjan nimirunossa Allakka pullakka esittää paksu Paco laulua, jonka voisi vaikka tunnistaa macarenaksi. Veetin vene kuvaa otsikkoon sattuvasti Veetiä, jonka veneen joka raosta käy veto. Veeti viihtyy merituulesssa, hän vetää nuotan korvilleen ja nukahtaa. Hiihtokisojen aikaan täytyy mainita myös runosarja, jossa seikkailevat Angorakissa ja A. Rakki. Siinä hiihdetään tunturissa, hupsahdetaan avantoon ja lopuksi nautitaan urheusmitalikahvit saunassa. Ehkä tämä ennakoi Suomen joukkueen menestystä Planicasta, tiedäpäs häntää.

Kirjassa on 32 sivua. Lukaisin ja katselin sen tässä aamulla.

Vietiin paareilla sankarit saunaan,
saivat urheusmitalit kaulaan.
Polttivat sukset,
monot ja sauvan,
keittivät kahvit ja hankkivat vauvan.
Eläköön kissa ja rakki!

Anja Erämaja: Olen nyt täällä metsässä

Anja Erämaja (s. 1963) sepitti runot vuonna 2021 julkaistuun kokoelmaan nimeltä Olen nyt täällä metsässä. Runojen perusteella vaikuttikin, että on jokseenkin samoja ikiä kanssani tämä runoilija – joukko-oppia ja sen sellaista runoissa.

Kokoelman runoissa ollaan osaksi metsässä osaksi kotona. Tyylinä on proosaruno, joka on välillä vapaasanaisemmin huljahteleva ja välillä jokseenkin helppotajuinen. Ajassa tietenkin siirtyillään lapsuuteen ja mustikkametsään. Mustikat ovat alussa sysäys metsään menoon, sittemmin riittävät puut ja eläimet muut. Paikoin esiintyy riimejä toisilleen riimeiksi soveltuvain sanain luetteloina, mitallista ja loppusoinnuteltua runoa vain hyvin satunnaisesti. Silloin tällöin viitataan lyhyesti joihinkin männävuosien iskelmiin, Tapio Rautavaara ja Nina Simone ainakin mainitaan ja taisi siellä olla muitakin. Bongasin myös pari viittausta Raamattuun ja pari muuhun kirjallisuuteen, sellaista intersektuaalista siis. Katselin runoja lukiessani Simo Penttilän tarinaan perustuvaa elokuvaa Kolmastoista koputus, jossa kuuluu selittämätöntä koputtelua ja taulut putoilevat seiniltä. Runokokoelman sivulla 10 käpy kopsahtaa ja rajan takaa viestitään pudottamalla tauluja seiniltä. Sivulla 53 vieraillaan aikoinaan ilmestyneen sotalehden Kansa taisteli, miehet kertovat sivuilla, kun kuvataan Pervitiinin avulla rintamalinjan takaa omalle puolelle palanneen kaukopartiomiehen tarinaa.

Tärkeän sivuosan runoissa saa muna, se on välillä hanhiemolla tai rosmotaan telkänpesästä, mutta enimmäkseen muistellaan kauheaa kanalan paloa. Mustuneet munat ovat jättäneet runoilijaan vaikutuksensa. Olen sitä minäkin mustan munan nähnyt, haisi rikiltä, en kerro tarkemmin. Toinen tärkeä sivuosa lankeaa kuuselle, joka saa itse kunnian tai ei langeta kuten Aleksis Kiven runossa, jossa siinäkin kuusi ryskyen kaatuu. Tässä harkitunoloisessa kokoelmassa kuusi kaatuu sivulla kuusikymmentäkuusi. Laitankin siitä tähän näytepalan:

Kuusi kaatunut ryskyen maahan, miten se jaksoikin seistä
yhdellä jalalla. Linnut pyrähtävät lähipuista, pajunoksa tarttuu
käteen, näyttää umpeen kasvaneen ojan, oikaisen.
Hyljätyn pellon laidalla kiilusilmä herättää luottamusta,
ehkä supikoira. Ehkä vennoista viis ja koukoja kaihtamatta
käännän katseeni sivuun. Parasta on tyhjännauraminen.

Huumoria näissä runoissa on, ei pelkkää tyhjännauramista siis, vaan sellaista huumoria, joka varmaan jotakuta toista saattaa naurattaakin. Noloja tilanteita mustikkametsästä ja lapsuudesta ynnä muuta sen sellaista. Kaikin paikoin en päässyt selvyyteen missä meneskellään, mutta se nyt on minun elämässäni ihan normaali tila.

Kirjassa on 71 sivua. Lukaisin sen parissa päivässä.

Runouden kutsu

Runon olemusta pohdin,
vastailen, jos suinkin tohdin,
näprään äijähohtimilla
jossain runonjohtimilla.
Säkenöivää jalopeuraa
jahtaan vailla myötäseuraa.

Onko vanha runo nuori?
Keppi jonka puusta kuori
muinoin runon sepittäjä,
nykyrunon kepittäjä,
nyt jo vanha äitimuori,
lumettunut tulivuori.

Onko runollakin sielu?
Mites hampaat taikka nielu?
Nielemistä niillä riittää,
joita runon hampaat kiittää.
Runon sielu Aika-jokeen
ongen viskaa, riimitrokeen.

Entäs runon selkäranka?
Suora niin kuin luotilanka?
Käykö runo nääntymään,
jos se alkaa vääntymään?
Käärmeensuora nikamisto
lienee runon ristipisto.

Säeseppä, runontaja!
Joko palanut on paja,
josta sytty säkeneitten,
ahjossasi kuumenneitten
lensi salotölliin asti
toiveikkaana, kutsuvasti?

Hauskaa Kalevalanpäivää!

Pilvi Pääkkönen: Saako lähettää terveisiä?

Pilvi Pääkkönen (s. 1971) sepitti runot vuonna 2011 julkaistuun kokoelmaan nimeltä Saako lähettää terveisiä? Saahan niitä lähettää, kunhan pysytään kohtuuden rajoissa. Sekä on otettava lähettäjän huomioon sekin mahdollisuus, että terveisten saaja käsittää terveiset omalla tavallaan tai ei ollenkaan. Kieli muljuaa muuallakin kuin suussa, sen käänteet eivät aina ole helppoja seurata, selvätkin sanat saattavat tuntua hankalilta ymmärtää mikäli ne asetetaan yllättäviin ympäristöihin, jotka yllyttävät yliyrittämään ymmärtämystä.

Purkaakseni puheena olevan teoksen lievästi enigmaattista risteilyä eri aihepiireissä saatan joutua etenemään – runoja lainatakseni – selkä menosuuntaan, niin runossa ohjeistetaan lukemaan. (Yritän tällä lätinällä peitellä sitä, etten saanut runoista paljoakaan irti!) Teoksen lopussa, osion Ⅶ alkurunossa Saanko luvan? ollaan krematoriossa. Tämä on kokoelman ainut runo, josta löytyvät loppusoinnut. Ehkä ne loppuivat siihen? Runo loppuu sanoihin:

Miksi ei saa herättää isiä? Saako lähettää terveisiä?

Runo on kirjoitettu kuten proosateksti, säkeitä ei ole jaettu eri riveille perinteisen runon tapaan, samaa tyyliä käytetään kautta kirjan. Tosin osa runoista on muodoltaan kyselylomakkeen tai ohjeitten tai käskyjen tapaan luettelomuodossa. Mitään varsinaista runoanarkiaa kokoelma ei edusta ja vaikeaselkoisuuskin on vain keskivaikeaa. Toisinaan tuntui, että nyt minä taisin tajuta jotain.

Huumoria näissä runoissa kyllä on eikä se ole mitään itsetarkoituksellista eikä erityisen hauskaa. Kaikkea huumoria ei ole tarkoitettu naurattamaan lukijaa, tässä ei välttämättä mitään. Pieni runosarja Tätini ja minä koostuu kolmesta runosta, jotka ovat kuin tuokiokuvia menneestä elämästä. Asioita ei ilmaista ylenpalttisen helppotajuisesti, joittenkin mielestä se kuuluu runouteen. Täti voisi olla vaikka Jacqueline Täti ranskalaisen koomikon mukaan. Hänen toimiinsa kuten myös minäkertojan toimiin sisältyy huumoria, joka ei naurata kuten ei minua naurata Jacques Tatin komiikka. Silti juuri näissä runoissa on jotain vetoavaa, näytteeksi runo 2. Täti palaa :

Tärisin karhusta. Täti tuli vastaan uudessa mekossaan, oli päässyt Pariisiin. Punainen mylly pilkotti korttelin takaa, täti kiersi väärään suuntaan, siivet pyörivät, peruuttivat, täti ajautui aikaan ennen ananaksia, naamioitui sotilaaksi, pelasti puoli valtakuntaa ja kokonaisen valokuvakansion. Alleviivasimme syntyneet, merkitsimme kuolleet kurpitsahillolla.

Palatakseni kokoelman alkuun, jota en juuri ole vielä maininnut, osion Ⅰ alkurunossa nimeltä Kysely kysellään lukemisesta:

14. Lempiasentosi lukiessa?

a) selkä menosuuntaan

Vaihtoehtoja tarjotaan neljä, en laita tähän kaikkea sillä olen jo lainaillut liiaksi. Ehkä sentään liitän vielä viimeisen kysymyksen:

18. Mitä kysymystä jäät kaipaamaan?

Se on hyvin runollinen kysymys. Olen yhtä kysymystä.

Kirjassa on sisällysluetteloineen 72 sivua. Lukaisin runot parissa päivässä. Nyt olen lukenut 3/13 lainaamistani huumorirunokirjoista. Näinkin se homma etenee.

Merja Toppi x 2

Kiuruvetinen Merja Toppi (s. 1972) kirjoittaa savon murteella runoja rakkaudesta. Lukaisin kaksi hänen runokokoelmaansa ja kirjoitan niistä tässä kohdakkoin jotain.

Runojen rakkaus vaikuttaa olevan eroottista, se on kosketuksen kaipuuta ja siitä kosketuksesta nauttimista. Asiat ilmaistaan juurevasti, ei kerrota noususta tähtien tasolle vaan kuvaillaan hyvää tekevää kosketusta iholla ja keholla. Sanoilla leikittely on osa näitten runojen maailmaa, savon murre ja käsitteitten viännättely savolaisittain halutaan kaiketi esittää hauskana kansankielisenä erikoisuutena. Runot ovat suorasanaista kerrontaa, jossa sanat on ripsauteltu riveille kuten nykyään on tapana. Mitallisuutta tai loppusoinnuttelua ei ole haettu, sellaiset muotoseikat on kai nähty hienompihelmaisten kotkotuksina tai muutoin omaan kirjoittajan ääneen soveltumattomina.

Voe tätä rakkaaven miäree. Lemmestä savolaesella vimmalla (2010) Runojen kertoja on naisihminen, joka odottaa joskus löytävänsä sen oikean. Sillä välin hän koeajaa joitakin tarjokkaita. Runoissa ei puhuta biologisesta kellosta vaan rakastavan kosketuksen kaipuusta. Erittäin suurena plussana kokoelmalle näen sen, että se mies sitten löytyykin. Kokoelma on siis eepillinen, kertomuksen tavoin etenevä. Ei pysähdytä ihmettelemään sumuisia päiviä tai kuuntelemaan kohtalon siiveniskuja vaan puhutaan siitä minkä runojen minäkertoja kokee rakkautena. Rakkauden olemuksellinen ydin vaikuttaisi olevan rakastavaisten lämmin ja intohimoinen suhde toisiinsa, keskinäinen vetovoima ja erotiseeraus elämän eliksiirinä. Kotiaskareet mainitaan joskus ja muitakin töitä saa runoista arvailla, mutta pääpaino on selkeästi eroottisen rakkauden runontamisessa.

Runot saivat minut muistelemaan erästä itseäni selkeästi vanhempaa naisimmeistä, joka joskus kertoi, että nuorempana hän luuli rakkauden tarkoittavan vain sitä seksiä, mutta että vanhemmiten rakkaus alkoi merkitä jotain muutakin. Mielestäni näissä runoissa ei vielä hyvin syvälle siihen johonkin muuhun vajota, vaikka yhteiselämän arki asettaakin omat haasteensa. Ikuinen tuli palaa ikuisemmin hiljaisella liekillä, tämän kokoelman roihu on toistaiseksi virkeämpää, kuten se syttymisvaiheessa tuppaa olemaan. Silti tahdon liittää tähän loppuun minua eniten puhutelleen lauseen kirjan loppusivuilta:

Aena oot puhuna rakkaavella pestyä tottuutta.

Aekusen naesen iholla. Savolaeseen tappaan (2011) Vaikka kokoelmat ovat ilmestyneet peräkkäisinä vuosina, on niitten välillä niin suuri ero, että aluksi vaikuttaa kuin runoilijan tyylikin olisi muuttunut. Loppupuolella vanhaan tyyliin palataan ja ihan lopuksi syntyy jonkinlainen tyyntynyt synteesi näistä kahdesta. Tässä kokoelmassa minäkertoja on päätynyt eroon miehestään. Mies on lähtenyt teilleen ja parilla on lapsi, joka vaikuttaa olevan jo vähintään kymmenvuotias. Runoista syntyy se vaikutelma, että tytär asuu isänsä luona. Alkupuoli kokoelmasta märehtii eron tuskaa – toisaalta peiteltyä haikeutta, toisaalta suuttumusta. Mukaan astuu myös laajempi joukko ihmisiä, omat vanhemmat, lapsuuden perhe, ystävä, joka lohduttaa ja jonka kanssa voi jakaa ilotkin. Yksinäisyys saa hahmon, elämätön elämä kurkkii taustapeilistä. Rakentuu paine löytää uusi ukko päälle. Kertojaminä ei jää riutumaan ikävään vaan osallistuu lirttikurssille. Haussa on lapijokätinen mies, jonka kourissa naisen

nännit on ku salamiakkimerkkarit – ee yhtä mustat, van yhtä kovat.

Mies löytyy. Lapijoinnista ei mainita, mutta ruskeet silimät kahtoovat syvämmen kammiot solomuun.

Lopuksi minäkertoja rauhoittuu. Ei hän nirvanaan vajoa, meinaa kyllä hukuttautua ammeeseen, mutta päättää sitten kuolla joku toinen päivä. Joku voisi sanoa, että tapahtuu eheytyminen. Joku toinen voisi puhua aikuisuudesta, mikä ei sekään ole kiveenhakattu tila vaan vaihtelee sen mukaan miten elämä heittelee. Hyvä kumminkin olla ihtesä kansa sovussa.

Olin iloisesti yllättynyt näistä runoista, jotka lukaisin parissa päivässä. (111 & 124 sivua)

Huumorirunojen lukuhaaste

Varoituksen sana: tulokulmani ovat klassillisasenteellisia.

Runo merkitsee minulle nätisti soinnahtavaa sommitelmaa, jolla jokin asia esitetään. Korostan sitä, että esitettävän asian ei tarvitse olla ylenpalttisen ylevä, arkipäivä sisältää aihetta runoiksi vaikka kuinka. Ensimmäinen muistiinmerkitsemäni oma runoni on kirjoitettu 30. marraskuuta 1977 ja omistettu käsienpesualtaaseen kuolleen banaanikärpäsen muistolle. Näin se kuuluu:

Laulu ystävälle

Sormeni alle kuolit,
muiston syömmeeni vuolit,
sait haudalles minulta kyynelen
suuremman ruumistasi.

Vaikka runoni onkin kovin poikamaisella tavalla veikistelevä, voi siinä vaistota myös elämän kunnioitusta. Banaanikärpänen näyttäytyy runon kertojalle ystävänä, lavuaaria nimitetään kärpäsen haudaksi. Tappajakertojan olemassaolon tuska säteilee sormesta sydämeen, johon mahtuu hyvästi kaksi ämmää. Kyynel kertoo kokemuksen totuudellisuudesta, voin vakuuttaa. Sittemmin olen syyllistynyt tappamiseen satoja kertoja. Useimmiten uhreiksi ovat joutuneet itikat. Maalla asuessani taistelin hiirien ja myyrien kanssa, jotka kävivät tuhoontuomittua valloitussotaansa taloni ullakolla.

Näine pohdintoineni annan alkutahteja uudelle lukuhaasteelle, jossa tarkoituksena on lukea huumorirunoja. Huumorihan tarkoittaa jotain muutakin kuin vitsi tai toisen vahingolle nauraminen. Huumorin henki on lämmin, se ei sanele totuutta niin kuin joku 62-vuotias setä. Huumori suhtautuu elämään toiveikkaasti, vaikka kyllä se kipeää tekee kun taas jalkansa kiveen iskee. Huumori on vähän kuin synninpäästö: tällainen sinä olet, mutta niin ne ovat muutkin, joten nouse, ota vuoteesi ja kävele.

Lukuhaastetta varten pyysin apuja Kysy kirjastonhoitajalta -sivustolta humoristisia runoja sisältävien kirjojen löytämiseksi. Minulle vastattiin suljetusti. Laitan tähän kumminkin nyt joittenkin runoilijoitten nimiä vinkiksi sellaisille, jotka ovat kiinnostuneita lukemaan huumoripitoisia runoja.

Kirjastonhoitajan vinkit:

Teemu Palosaari, Anja Erämaja, Veli Huovinen, Adam Mansbach, Rob Sears, T. S. Eliot, Kalevauvala, Antti Holma, Hannu Salama, Jukka Itkonen, Pilvi Pääkkönen, Merja Toppi, Tero Järvinen, Karoliina Koskinen, Solja Krapu, Laura Ruohonen

Omia ehdotelmiani:

Kalle Väänänen, Wislawa Szymborska, Charles Bukowski, Risto Rasa, Jukka Virtanen, Kari Hotakainen, Juice Leskinen, Heli Laaksonen, Arto Juurakko, Heikki Luokkanen, Dan Fante, Kirsi-Marja Myöhänen, Pekka Kytömäki, Henriikka Tavi, Lars Huldén

Joku siinä hänksättää.

Suomalaista urheilurunoa Klaus U. Suomelan toimittamana

Klaus U. Suomela (1888 – 1962) toimitti vuonna 1958 julkaistun teoksen Suomalaista urheilurunoa. Kuvituksen teki Sauli Rantamäki.

Wikipediassa on artikkeli Klaus U. Suomelasta. Siinä kerrotaan hänen osallistuneen voimistelijana Tukholman olympiakisoihin vuonna 1912. Suomela oli kirjailija, häneltä on puheenaolevassa teoksessa mukana yhdeksän omaa runoa ja yksi suomennos. Aale Tynnin vuoden 1948 Lontoon taideolympialaisten voittoisaa juhlarunoa ”Hellaan laakeri” lukuunottamatta kaikki kirjaan poimitut runot ovat miehisten runoseppäin tekoa. Näitä runontaitajia ovat Yrjö Jylhä (7 runoa), Unto Kupiainen (3 runoa), Antero Kajanto (2 runoa), Aaro Hellaakoski (2 runoa), V. A. Koskenniemi, Martti Merenmaa, Lauri Pohjanpää, Juhani Siljo, Otto Manninen, Uuno Kailas, Aleksis Kivi, Martti Jukola, Larin Kyösti, Kaarlo Sarkia, Kalle Väänänen, Jalmari Sauli ja P. Mustapää kukin yhdellä runolla. Jos pistesijoja jaettaisiin vanhaan tapaan kuudelle parhaalle, kaikki siis pääsisivät pisteille kvantitatiivisin perustein.

Laadun perusteella valinta olisi vaikeampi. Toisaalta sitä helpottaisi se, että tyylillisesti runot edustavat valtaosin perinteistä kertovaa, riimiteltyä, mitallista runoutta. Suomela toteaakin Alkulauseessaan, että vapaamittainen ja vapaarytminen runous on miltei tyystin unohtanut urheilun. Itsekin olen ihmetellyt sitä miten vähän urheiluaiheista fiktiivistä luettavaa löytyykään. Tämänkin teoksen kokoajan on ollut laajennettava urheilun käsitettä melko lavealle, sillä myös saunominen ja retkeily on luettu urheiluksi. Tietysti on muistettava, että sanalla urheilu on suomen kielessä kaksi merkitystä: kilpaurheilun lisäksi sillä kuvataan humoristisesti myös itsensä vaaraan asettamista, uhkarohkeaa temppuilua. Vaikka tätä kansankielistä merkitystä ei kirjassa mainitakaan, kuvaa moni runoista kilvoittelua oman kestokyvyn äärirajoilla. Yleensä tyylilaji on ylevä, humoristista lähestymistapaa jäin kaipaamaan lisää.

Koska joitain runoja on syytä nostaa esiin, nostan joitain runoja esiin. Naiset ensin. Aale Tynnin runon Hellaan laakeri nimi on nykylukijalle ehkä hankalasti avautuva, mutta omana ajankohtanaan runo lienee ollut ylevä kädenojennus antiikin Hellaan olympiakisain suuntaan. Runo avaa melko klassisen kliseisen kuvan urheiluun parhaimpien voimainkoetuksena, jossa vain voittajat muistetaan. Tämä samantapainen kaava toistuu monessa runossa. Urheilija nähdään kuin pronssipatsaana viilettämässä kohti mainetta ja kunniaa fyysisen voimansa avulla. Yrjö Jylhä on sepittänut kaksikin runoa Paavo Nurmesta ja yhden Clas Thunbergista. Teoksen viimeisenä komeilee Salmelan Tukholman tuliaisena runo Hannes Kolehmaisesta voittamassa viiden tonnin olympiakultaa. Näissä runoissa mainitaan myös muista kilpailijoita, mutta suomalainen voittaja on tietenkin keskiössä.

Urheilun tai liikunnan aiheuttamaa itsensä rasittamisesta koituvaa mielihyvää käsittelevät saunomisen lisäksi retkeilyyn, korpien kätköihin keskittyvät runot, kuten Martti Merenmaan luonnontunteelle herkistyvä Hiihtomatka tai Juhani Siljon sielunvaelluksellisiin mietteisiin johtava Suksiretki. Aleksis Kiven tuttu Metsämiehen laulu hulmuaa Tapiolan vainiolla ja Martti Jukola herkistyy jouluna salolla suurten puitten ja käymättömien kinosten keskellä. Aaro Hellaakosken Suksilaulu virittyy erootillisiin vertauksiin, jossa suksi on liukuva käsi iholla valkealla.

Minä kun lapsena pelasin jalkapalloa, olen nykyään sen lajin penkkiurheilija. Niinpä Yrjö Jylhän runo Viimeinen joukkueesta sattui lähimmäs vaeltavaa urheilijan sieluani. Runossa tosin kuvataan pitkää pelaajauraa, mutta se päättyy siihen, miten runon kertoja katsomosta seuraa kuinka jotkut toiset nyt pelaavat tuttu paita päällään hänen joukkueessaan. Samaa kehittymisen tietä kuvastaa Klaus U. Suomela runossaan Urheilu ja ikäkaudet.

Jos joku tietää hyviä urheilukirjoja niin saapi vinkata. Tässä teoksessa on 132 sivua + sisällysluettelo. Lukaisin runot läpi parissa päivässä.

Jalmari Sauli: Päivä katsoo taakseen

Jalmari Sauli (1889 – 1957) oli suomalainen kirjailija, joka wikipedian kertoman mukaan tuli tunnetuksi nuortenkirjoistaan. Vuonna 1947 ilmestyi valikoima hänen eri julkaisuihin kirjoittamiaan kertomuksia kirjassa nimeltä Päivä katsoo taakseen. Sauli oli sairastunut nivelreumaan ja tämä jäi hänen kirjoittamistaan teoksista viimeiseksi. Kirjassa on alkusanat Lukijalle ja 17 kertomusta, kirjoitan tähän sanasen niistä kaikista. Alaotsikkona kirjalla on Kertomuksia luonnosta ja luonnon lapsista. Kirjan kuvitti Ami Hauhio.

Lukijalle: Kirjailija kertoo talvisodan aikaan tapahtuneesta sairastumisestaan ja siitä miten pahalta kirjoittamisesta luopuminen tuntui. Helsinkiläinen lukija lähetti hänelle eri lähteistä poimimiaan Saulin tekstejä. Niitten pohjalta ja joitakin tekstejä lisäämällä Sauli kokosi sitten puheena olevan valikoiman.

Pieni valkea hiiri: Kirjailija muistelee valkoista hiirtä, jonka hän sai elätikseen lapsena italialaiselta posetiivarilta. Minullakin oli lapsena ”japanilaisia tanssihiiriä” lemmikkeinä.

Jättiläiskissan jäljillä: Kertomuksessa menneitten vuosikymmenten ilvesjahdista on tavoitettu yhtä lailla nuorison eräkirjojen kuin Ruuneperin Hirvenhiihtäjien talvinen romantiikka.

Takapihan vieras: Takapihan rehottava lintuinkoto saa vaarallisen vierailijan varpushaukasta.

Teerenkuvilla: Pelit käynnissä. Teerenpyyntiin valmistautunut pari alkaa lämpimikseen etsiä lempeä toisistaan.

Joutsenen joululaulu: Jousijärven joutsentarina olisi saattanut kelvata tunnelmallisesti puistattavasta kauhukertomuksesta topeliaaniseen aikaan.

Kukka, kissa ja tyttö: Erikoinen kuvaus pikku tyttösestä, joka oli jäänyt mökkiin elämään mummonsa kanssa, kun äiti oli lähtenut tumman miehen matkaan. Kertoja lähtee matkoihinsa itsekin.

”Kuninkaita maanpaossa”: Kertoja on Helsingissä ja tapaa vanhan tuttavansa, joka on ”deekiksellä”. Tapaaminen johtaa vierailuun hämäräperäisessä kerrostalossa.

Kaksi kulkuria: Pariisin pakkasyössä kertoja kohtaa koipensa loukanneen kulkukoiran ja ottaa pikkukaverin asuntonsa suojaan. Jalka saa lastan.

Tulee kevät korpeenkin: Ensimmäinen kertomus, jossa kertoja ei ole mukana toimijana. Korvenraivaajan pitkä odotus palkitaan kaaheella raatamisella.

Hiljaisen miehen linnut: Kertoja kulkee Unimäen Eemelin, yksinäisen vanhan miehen, kanssa metsässä. Luonnossa viihtyvä puolikuuro Eemeli näyttää kertojalle linnut, joitten äänen hänkin voi kuulla. Vieraillaan muuttohaukan pesällä.

Viitanevan ”Viisijalkainen”: Puolivilli kissa saa kertojan raivoihinsa tappamalla kevään ensimmäisen leivoksen. Se popsii poskeensa myös meton ja sorsan poikaset, kunnes kohtaa loppunsa.

Herääminen: Huuli-Heikki harrastaa kaikenlaista rötöstelyä, kunnes hartaustilaisuus harrastuttaa hänet. Kertoja vain kertojana tällä kertaa.

Silmä silmästä: Suokon Simo on haavoittanut hirveä, mutta ei ole saanut sitä lihoiksi useista yrityksistä huolimatta. Lopulta keli suosii jahtimiestä. Metsästysromantiikkaa ulkopuolisen kertojan kuvailemana.

Kun päivännousu punertaa: Aamuruskoa verrataan nuoreen mieshenkilöön, jolla olisi potentiaalia vaikka kirjablogeeraajaksi. Kertoja mukana tapahtumissa sivuosassa.

Porraskorven pahantekijä: Himmin Heikki pyydystää ketunpojan, jota suunnittelee elätikseen. Kettu on vahvasti ja sitkeästi toista mieltä. Ulkopuolinen kertoja.

”Liiri Lemmitty”: Tarina nokkosperhosesta, jonka Maiju ja Tuija löytävät ensilumien sadettua. Perhonen tuodaan asuntoon, jossa se intoutuu lentelemään. Tämä kertomus olisi pitänyt uskonnollisista syistä sijoittaa viimeiseksi, sillä se symboloi uudestisyntymää. Saattaa sitä paitsi kuulua kertojan omaan kokemusmaailmaan, mikä sekin sulkisi ympyrän kertomusten kesken.

Erämaan madonna: Tämä ulkopuolisen kertojan kertomus kuvaa lakeuksilta korpeen naitua naista, joka istuu kaikkensa menettäneenä tuvassaan, vanhana ja muistojen painamana. Alkuun kaikki oli hyvin korvessakin, kuten tekstinäytteestä ilmenee:

Maknus, hänen miehensä, oli tosin vain sellainen kivenkalkuttaja, ”kivistikkari”, kuten täällä tapasivat sanoa, mutta tupa oli avara ja siisti, ja sen takana vielä lämmin kamarikin, ja mäenrinnassa oli muutama tynnyrinala hyvää, hikevää maata.

Minun appiukkoni käytti tuota sanaa ”hikevä” pellosta puhuessaan. Isänmaallisesti virittynyt, selkeästi porvarillisen kannan ottava kertomus – julkaisuajankohdan huomioiden hatunnoston arvoista. Kertomus kuvaa kuolemaa, se sopisi minusta ennen ylösnousemus-tarinaa sijoitettavaksi. On totta, että tässä päädytään vanhuuteen, mutta valikoiman päättäminen lapsuuteen toimisi paremmin. Lapsissa ja perhosissa on tulevaisuus.

Kirjassa kuljetaan minäkertojan ja muitten hahmojen mukana lapsuudesta vanhuuteen ja tyylilajikin vaihtuu samalla nuorisokertomuksista aikuisempaan makuun. Kivasti toteutettu retrospektio sinänsä. Kirjassa on 153 sivua + sisällysluettelo. Lukaisin sen viikossa. Välillä oli kyllä muuta puuhaa.

Jukka Viikilä: Kuullut kaupungit

Jukka Viikilä (s. 1973) kirjoitti vuonna 2012 radiossa esitetyn kuunnelman Olen kuullut on kaupunki tuolla. Vielä samana vuonna esitettiin radiossa hänen kirjoittamansa kuunnelma Akvarelleja Engelin kaupungista. Nämä molemmat kuunnelmat julkaista suhautti ntamo-kustantamo yhteisniteenä. Luin tämän yhteisniteen eli ne molemmat kuunnelmat.

Kansikuvana on litografia Helsingin Senaatintorilta luoteeseen vuodelta 1838. Kuvasssa näkyy Aleksanterin yliopisto, Yliopiston kirjasto ja Nikolainkirkko. Kirjaston ja kirkon välistä kurkistaa suuri sammakko. ”Aijai-hyi!” saattaisi äiti todeta, mutta kaupunkilaiset kansikuvassa eivät ole huomaavinaankaan sen enempää kirkkoa kuin kirjastoa tahi yliopistoa. Julkaisun takakannessa luonnehditaan kuunnelmia fantisoiviksi, älykkäiksi ja käänteissään nopeiksi. Sitä se sammakko varmaan tarkoittaa?

Ensimmäisestä kuunnelmasta, elikkä tästä Olen kuullut on kaupunki tuolla, en taida osata paljoa sanoa. Ehkä sitä voisi kuvailla katkelmalliseksi, ehkä ei. Kuunnelman alaotsikossa sitä kuvataan sanalla Monologinäytelmä. Ilmankos minun oli välillä vaikea saada jutusta selvää, kun en nähnyt näyttelijöitä. Mietin hieman tuota monologia, kun kumminkin on noita vuorosanoja eri hahmoille: kertoja, pöllö, ruhtinas ja muutama muu. Tietysti kuunnelmassa ei niin huomaa, jos on vain yksi mies puhelemassa, muuttaa kato vähän ääntään ja paasaa niin kuin olisi joku toinen hahmo. Hieman hankala oli saada selvää mistä kuunnelmassa oli kyse. Prologista tuli mieleen Lermontovin runo Purje, jossa kertoja kyselee mitä merellä näkyvä purje etsii, onko se onneaan paossa vai etsimässä? Jonkinlaista hakemista kuunnelmassa kyllä harrastetaankin. Etsitään kultaa Klondykessa, pommitetaan kaupunkeja sotalentokoneilla, pöllö usuttaa kirjailijaa saamaan jotain aikaiseksi kun vain kirjailija tietäisi että mitä, kertomuksessa kuunnelman sisällä ruhtinas etsii parrainta taideteosta ja valitsee peilin, juomari inhoaa vettä ja etsii juomisestaan ties mitä, tuskin makuvivahteita sentään, avaruuspoika partioi yksin vuosikaudet kuin Odysseus matkalla kotiin, pöllö etsii tietoa ilmanpyörteestä eli pneumasta jota ei voi nähdä mutta kuulet sen, sitten käydään Turuus ja lopuksi epilogissa apina saa kirjoituskoneella näyttää taitonsa banaanipalkalla. Siinä missä Lermontovin purje löytää rauhan vaivoista, löytää apina onnen banaaneista.

Akvarelleja Engelin kaupungista kertoo arkkitehti Engelistä, joka suunnitteli Helsingin empire-keskustan. Kuunnelma on isolta osin perinteinen ja helppotajuinen kuvaus kaupungin tärkeitten rakennusten suunnittelusta, rakentamisen etenemisestä ja valmistumisesta. Asiaa tarkastellaan eksekutiivitasolta: äänessä ovat lähinnä pääarkkitehti Engel, uudelleenrakennuslautakunnan puh.joht. Ehrenström ja intendenttikonttorin päällikkö Bassi. Omat kommenttinsa esittävät kaupunkilaisia edustavat ohikulkijat Akka ja Ukko sekä Komitea, joka tarkoittanee poliitillisia päättäjiä. Myös keisari käypi kehumassa yliopistoaan. Tämä kaikki esitetään tosiaankin akvarellinomaisesti, kevein vetäisyin, selkälokin siivenheilauksin etten sanoisi. Kertoja muistuttaa, että Suomen maaperästä iso osa on peruskalliota ja että Suomessa on kylmä. Nämä seikat vaivaavat myös arkkitehdin perhettä. Oletetaan, etteivät he saksalaisina olisi tottuneet kylmään suomalaiseen ilmanalaan. Varsinkin Engelin tytär kärsii sairauksista. Tämä muodostaa kuunnelman koskettavan osuuden. Lääkärin vierailut eivät luo sen suurempaa toivoa paremmasta, vaikka mies onkin muutoin ihan mukava heppu.

Kiva kuunnelma, joka jättää sivuseikat kuten muun Suomen rakennukset vähemmälle, sentään mainitaan Turun observatorio ja Eckerön postitalo.

Luin ekan kuunnelman eilen ja tämän Engelin tänä aamuna. 95 sivua.

Niillas Holmberg: Jalkapohja

Saamelainen runoilija Niillas Holmerg (s. 1990) sepitti runot kokoelmaansa Juolgevuođđu, joka ilmestyi vuonna 2018. Seuraavana vuonna ilmestyi suomenkielinen versio Jalkapohja. Luin sen. Kokoelmassa kulkee mukana Inga-Wiktoria Påven mustavalkea kuvitus.

Joskus 1970-luvun alkuvuosina meillä kuunneltiin kotona Nils-Aslak Valkeapään joikuja. Saattoi olla niitä kasetillinen. Ne olivat omalla tavallaan ihan ok kuunneltavaa, vaikken minä niistä mitään ymmärtänyt. Runouden suhteen olen huomannut kuuluvani siihen häviävän pieneen vähemmistöön, joka ei saa yleensä runoista ihmeitä irti. Nämä Niillas Holmbergin runot kuuluvat juuri sentapaiseen runouteen, sillä aika vähän niistäkään ymmärsin. Runoissa puhutaan maasta ja suutarista ja vähän jalkineista ja käytetään jalkoihin liittyviä sanoja kuten hiertää, märkiä, varpaat, tossu, kantapäät, kenkä, saapas, mutta ei lapikkaat eikä sen puoleen säpikkäätkään. Jotain tämä kaikki varmaan tarkoittaa. Saman äjäyksen tekee kuvitus, josta en oikein itseäni hurskaammaksi tullut. Kai siinä tunturimaisia muotoja oli, mutta miksei niitä ollut runoissa? Halutaanko runoilla kertoa siitä, miten runoilija kulkee ympäri laajaa Lapinmaata niin että välillä on suutarissa pistäydyttävä?

Joissakin runoissa puhutaan verbeistä eli suomeksi teonsanoista. Muistelen, että eräskin suomalainen sanataiteilija on arvellut etunimensä olleen teonsanaksi tarkoitettu: Toivo. Pitäisikö minunkin uskoa, että toivoa suhteessani runouteen olisi vielä olemassa? Kun Pandooran lipas avataan, jää vain toivo jäljelle, niinkös se oli? Kodassa on monta nurkkaa ja moottorikelkalla pääsee kauvas.

Laitan tähän valoisan kuvan Siilinjärveltä kotitalostani ja sen pensasaidasta ja onhan tuossa vähän kolattua luntakin näkyvissä. Hyvää saamelaisten kansallispäivää!

Kirjarikas elämäni -blogissa on luettu tämä teos ja olin näköjään esittänyt kommentissani jotain huomioita tekstinäytteitten pohjalta.