Powered By Blogger

sunnuntai 30. elokuuta 2020

Kari Ketonen ja Ville Myllyrinne: Ketonen & Myllyrinne

Tv:n sketsiohjelman Ketonen & Myllyrinne 1 – 3 tuotantokausien käsikirjoituksiin perustuva teos ilmestyi vuonna 2010. Luin sen, koska teos on sijoitettu Kuopion kirjastossa näytelmä-osastolle ja kun otanhäntä osaa näytelmäin lukemishaasteeseen, niin lukaisin tämän sunnuntain viidykkeeksi. Kyseessä ei tietenkään ole varsinaisesti näytelmä, joskin tämän tyyppistä sketsisikermää kaiketi voitaisiin esittää teatterissakin. Teatterissa voidaan tosin esittää myös vatsasta puhumista ja taikatemppuja. Näitä kumpiakaan ei lukemassani kirjassa esiinny, sen sijaan satuolentoja joissakin sketseissä on tärkeissä osissa.

Kirjan takakannessa ja viimeisellä sivulla todetaan, että kirja soveltuu oppimateriaaliksi yläasteen ja lukion uskonnon, elämänkatsomustiedon, terveystiedon, filosofian ja psykologian opetukseen. Tämä pitänee paikkansa. Mustalla huumorilla lukijaa hivelevät tarinat käsittelevät vakavia olemassaolon kysymyksiä ja asiat esitetään niissä hyvällä tempolla. Lyhyet, mutta painavaa sanottavaa sisältävät sketsit saattavat vaikuttaa paikoin kepeiltä repäisyiltä ja varmaan sellaisiksi ne pääosin onkin tarkoitettu. Sanottavaa sketsit kumminkin sisältävät siinä määrin, että niitä voi huoletta verrata Nietzschen moukarilla filosofointiin. Lyhyessä tilassa ja ajassa tarjotaan lukijalle paljon pohdittavaa ja vieläpä hauskassa muodossa.

Koen näytelmät siinä mielessä itselleni soveltuvana kirjallisuutena, että niissä vuoropuhelu vaatii kirjailijaa esittämään asiansa jaarittelematta. Pidän tätä erinomaisena seikkana. Lyhyestä virsi kaunis, kuten sanotaan. Nyt puheena olevissa lyhyissä tarinoissa tällainen tiivis kerronta pääsee oikein kukintoonsa. Hyvät vitsit eivät ole turhan pitkiä, sama pätee useimpiin hyviin sketseihin. Kuopion kirjaston näytelmäosastolla oli lainattavissa myös Viivi ja Wagner -näytelmä. Harmittaa kun en tullut sitä lainanneeksi. Näistä Ketosen ja Myllyrinteen sketseistä tulivat näet mieleeni sarjakuvat, joita lapsena luin pääasiassa. Siivet -lehdessä seikkailivat englantilaiset taistelulentäjät ja Korkeajännite -lehdissä muut taistelijat. Jännite oli lyhyt, mutta korkea. Erityisesti muistan sitä tarinaa, jossa nuori taistelulentäjä rauhoitti taistoon käydessään itseään lapsuutensa lorulla: ”Liuskis, läyskis lepakko...” Varmasti on ihmisiä, jotka näkevät sarjakuvat lapsellisena hupsutuksena, jolla on lähinnä viihdearvo. Miten sitten Stanley Kubrickin elokuva Full Metal Jacket päättyy Mikki Hiiri-klubin tunnussävelmään, jota kuolemaa kylväneet nuoret soturit toinen toistaan rauhoittaakseen laulavat? Ilman muuta tämä on höperö rinnastus, mutta mitä siitä, kun se on kumminkin totta.

Koko kirja sain minut ajattelemaan sitä pojat lukemaan -intoilua. Lapsukaisena olin aivan lääpälläni kun näin ensimmäisen Asterix-albumin. Asterix-sarjakuvat eivät ehkä ihan täsmällisesti ottaen kerro totuutta Rooman valtakunnan elämänmenosta. Joiltain osin kumminkin tunnustaa, että ne saattavat osua tuttavallisessa arkisen elämän kuvailussaan lähemmäs kuviteltavissa olevaa totuutta kuin moni kuivakka valtion rakenteita, keisareita, sotia ja kaunotaiteita kuvaileva histooriateos. Latinisteilla on tapana joskus todeta, jotta sat sapienti. Vaikka en pidäkään (no, oikeesti kyllä pidän) itseäni kovin viisaana, olen usein ihmetellyt, miksi pitäisi lukea useamman sata sivua pitkiä kirjoja, kun saman voi selvittää katselemalla elokuvan tai lukaisemalla hauskan ja mieleen painuvan sarjakuvan. Säästyneellä ajalla ehtii katsella jalkapalloa ja viidenkympin hiihtoa väliaikalähdöllä.

Näissä Ketosen ja Myllyrinteen sketseissä on jotain sitä sarjakuvamaisesti tiivistynyttä elämän hämmästelyä, jota monista kaunokirjallisista teoksista saa kiusallisen pitkään etsiä. Kirjassa on 168 sivua, lukaisin sen tänään.

torstai 27. elokuuta 2020

Pirkko Saisio: Slava! Kunnia.

Pirkko Saisio (s. 1949) kirjoitti vuonna 2015 kantaesitetyn laulunäytelmän Slava! Kunnia. Alaotsikkona Oligarkkien ooppera. Näytelmä kertoo mm. Venäjästä.

Luin näytelmän, koska näytelmäin lukuhaaste Shakespearen sisarukset on kutsunut minua lukemaan näytelmiä. Tästä näytelmästä luin Tarukirja-blogista. Margitin kuvaus näytelmästä herätti toiveen siitä, että tässä saattaisi olla jotain minulle. Valitettavasti ei niin hirveästi ollut, sillä enimmäkseen näytelmässä pelataan kuluneilla mielikuvilla jopa siinä määrin, että lavalle nousee histoorian henkilöitä kuten Iivana Julma, Katariina Suuri ja Potemkin sekä Gagarinin Juuri. Tosin tyylilajina on mustanpuhuva iloittelu, joten siinähän ne menevät, saattaa olla, että katsomossa olisin hirnunut itseäni nuorempien mukana.

Venäjä tarkoittaa siis hallitsijoita, varsinkin hirmuhallitsijoita. Gorbatsovia tai Hrustsovia ei näytelmässä mainita. Ihme kyllä ei mainita myöskään Stalinia. Nykyinen vallanpitäjä esiintyy näytelmässä nimellä Volodja. Ulkomaisista valtaan pyrkijöistä ovat mukana slaavilaisen naapurivaltion kranssipäinen ex-pääministeri Julija Tee ja pohjoisen Korean Kim Jong-Un. Kansan osa on palvoa hallitsijaa, olla alistuva ja antaa kaikkensa hallitsijan kilven kiillottamiseksi. Kuten muista yhteyksistä tiedämme, Venäjällä kansa mukamas tarvitsee jonkun johtajan, jonka vastuulle kaiken voi sälyttää. Suomessahan näin ei ole, kuten Posti-gatesta tiedämme ja kuten kukaties tulemme tietämään hiljattain sovitusta rahansiirrosta etelään.

En saa ihan tarkkaa selkoa siitä, mitä Saisio näytelmällään tahtoo sanoa. Ehkä ei hupailua kummempaa? On mukana koskettaviakin kohtia, kuten varsinkin kansikuvaankin nostettu äitien kuoro Tuonelan virralla. Äidit laulavat etsiessään tapettuja poikiaan. Myös äidin vieneelle mustalle korpille osoitettu laulu toimii hienosti. Nämäkin ovat kovin tuttuja teemoja Venäjästä kerrottaessa. Mielenkiintoisin kohta tuli eteen haudan takaa suoraan kosmoksesta eli Juri Gagarinilta, joka kuvailee itseään matemaatikoksi ja rakkaudesta hän sanoo seuraavasti:

Kauneus on rakkautta. Epäloogisuus on rumuutta, mistä täytyy seurata, että se, mikä ei seuraa logiikkaa, on rakkauden vastakohta.

Näytelmässä on 156 sivua, lukeminen kesti kaksi päivää + yhden välipäivän.

sunnuntai 23. elokuuta 2020

August Strindberg: Onnellisten saari ja muita kertomuksia

Ruotsin kirjallisuuden suuri August Strindberg (1849 – 1912) kirjoitti 1880-luvulla historiallisiin ympäristöihin sijoitettuja novelleja, joista suomennettuina julkaistiin vuonna 1990 valikoima nimeltä Onnellisten saari ja muita kertomuksia. Novellit suomensi Antero Tiusanen. Takakannessa on lyhyesti mutta erinomaisesti kuvailtu kutakin novellia.

Kehitystä (Utveckling, 1883). Jäntevä ja silti pohdiskellen etenevä novelli nuoresta, uskonnollisesti virittyneestä kuvataiteilijasta 1500-luvun alussa eli renessanssin ja reformaation tulohaminoissa. Päähenkilö on nimeltään Botvid. Hänen maallinen, kauneudenhaluinen vastahahmonsa on nimeltään Giacomo. Tavoiteltavana toimii neitonen nimeltä Maria, Gripsholmin linnanvartijan tytär, jota Botvid aidosti rakastaa, mutta jonka hän ujouttaan luovuttaa Giacomon käsiin. Giacomo maalaa neidon sensuelliksi Mariaksi munkkiluostarin alttaritauluun. Aikakauden aatemaailma, mystillis-katolisen kristillisyyden vaihtuminen riisutumpaan reformoituun uskonnonharjoitukseen toimii tapahtumien kiihdyttäjänä ja luo tarinaan jännitteen muutoin melko tavanomaisen rakkauskertomuksen lisäkkeeksi. Tai oikeammin rakkauskertomus se taitaa lisäkkeenä ollakin. Kyse on sen pohdinnasta, mikä on aitoa (tai mitä on kauneus). Strindberg kuvaa Gripsholmin kartusiaaniluostarin elämän askeettisempana kuin on reformoitu uskonharjoitus. Ajat ja osat vaihtelevat, eikä edes Botvid pysy kylmänä näille vaihteluille. Sattuneesta syystä haluan näinä kuvallisina aikoina poimia tähän kuvainpalvontaan liittyen repliikin:
Enhän minä rakastanut hänen ruumistaan, sillä se viruu tuolla ylhäällä vuoteessa, en minä rakastanut hänen sieluaan, sillä sehän on yhä tuolla hänen ruumiissaan, minä rakastin hänen kauneuttaan, ja se on jotain muuta, korkeampaa kuin sielu ja ruumis. No, minä näen hänen kauneutensa uudelleen ja palvon sitä ja se on täällä!
Suojelijat (Beskyddare, 1883). Kertomuksen pääosassa on kannunvalajan kisälli, joka on fyysillisesti erilainen kuin muut ja hänen mestarinsa, joka on edistyksellisyydessään erilainen kuin muut. Tapahtumat sijoittuvat Tukholmaan Kalmarin unionin aikaan, 1440-luvulle, jolloin saksalaisilla oli vahva asema unionin hallinnossa. Vahvaa asemaansa puolustivat myös kannunvalajain killan mestarit, joita oli koko kaupungissa vain neljä. Kyse on kekseliäisyydestä, uusien tapojen esiin murtautumisen vaikeudesta ja hyväosaisista, jotka haluavat pitää kaiken itsellään.
Uusin asein (Nya vapen, 1883). Verot köyhälistön verta juopottelevat tässä tarinassa, joka sijoittuu noin 1560-70-lukujen Öölantiin, josta ei alvariinsa juttuja kuulekaan, ehe-ehe. Parasta on maaseudun kuvaus, sen sijaan tarinan opetus, jos tässä sellaista haluaa nähdä, ei aukene mulle. Öölannin maaseudussa on Strindbergin kertomana jotain samaa kuin Liivinrannassa, jossa mereltä leviävä hiekkamaa asettaa viljelylle vaatimuksensa.
Onnellisten saari (De lycksaliges Ö, 1884). Käynnistyy laivamatkalla kohti Uuden Ruotsin siirtokuntaa. Atlantilla alus ajautuu myrskyssä karille ja matkalaiset joutuvat aloittelemaan uuden elämän tyhjin käsin paratiisillisella saarella. Vähän kerrassaan juttu kääntyy ivailuksi Strindbergin oman ajan yhteiskunnallisista oloista. Siis nimenomaan oloista Ruotsissa. Eihän Suomessa tällaista sattuisi? Ei Suomessa pappi voi menettää muistiaan ja julkisesti väittää ihmisille, ettei ennen vedenpaisumusta Raamatussa verta vuodateta. Eihän voi...? Kaikkiaan ehkä himpun verran turhan pitkä ja seikkaperäinen ivailu minun makuuni, mutta varmaankin olisi sopivalla mielialalla voinut tuntua hauskaltakin.

Kirjassa on 175 sivua. Lukaisin sen neljässä päivässä, novelli/päivä.

tiistai 18. elokuuta 2020

Henrik Ibsen: Villisorsa

Norjalainen Henrik Ibsen (1828 – 1906) kirjoitti vuonna 1885 ensi kertaa esitetyn näytelmän Vildanden. Luin Eino Palolan laatiman suomennoksen nimeltä Villisorsa vuonna 2001 julkaistusta teoksesta. Kirjan alusta löytyvän esipuheen kirjoitti Liisa Lampi.

Lampi kertoo esipuheessa, että Villisorsaa on esitetty ensimmäistä kertaa Suomessa jo vuonna 1892. Lisäksi esipuheessa selviää näytelmän kantava pohjatarina, menneisyydessä tapahtunut vääryys. Tämän paljastaminen ei vie mitään näytelmän jännitteeltä, sillä myös näytelmän ensimmäisestä näytöksestä lähtien on selvää, että jonkin muinoin tapahtuneen vääryyden kautta on tukkukauppias pysynyt vauraana ja samalla hänen hyvä ystävänsä menettänyt pelin täydellisesti. Näytelmä alkaa kuitenkin jonkinlaisen sovinnon eleen kuvauksella: vääryyttä kärsineen ystävän pojan on kutsuttu päivälliselle tukkukauppiaan kotiin. Nuori mies on päivällispöydän kolmastoista vieras, minkä muut vieraat panevat merkille. Hänet on kutsunut päivälliselle tukkukauppiaan poika, jonka korkeat moraaliset vaatimukset tuntuvat olevan jostain ylemmistä sfääreistä peräisin – ihmisistä hän ei löydä totuudessa eläjiä.

Kaikkiaan näytelmän asetelma muistuttaa antiikin draamoja. Tämä pätee muittenkin lukemieni kolmen Ibsenin näytelmän suhteen. Kun jumalten huippuvuorilta tuulee, on ihmisolentojen syytä kyyristyä suojaan sinne mistä sitä suojaa löytävät. Tässä näytelmässä, kuten aikaisemmissakin, suojaksi tarjotaan tosiasioitten peittelyä tai kuten näytelmässä suoremmin sanotaan: elämänvalhetta. Elämänvalhe on metsästettäessä loukkaantunut villisorsa – se elää raajarikkona ullakolla muistamatta menettämäänsä vapautta. Ibsen tuntuu tarjoavan ihmisille kahta vaihtoehtoa: elämänvalhetta tai kuolemaa. Näin hän on samoilla linjoilla kuin vaikkapa Uuno Kailas, jonka talosta ovet avautuvat vain uneen ja kuolemaan (runossa ”Talo”).

Ibsen on taitava ihmisten kuvaaja, hänen hahmonsa tuntuvat tosilta ja eläviltä. Tämänkin vuoksi näytelmän voi lukea vaikka tietäisi mitä siinä tulee tapahtumaan. Itse asiassa antiikin näytelmien katsojat tunsivat hyvin tragedioissa ja komedioissa kuvatut taruaiheet ja silti voin kuvitella näytelmien naulinneen heidät seuraamaan miten se kaikki tapahtuikaan.

Kissa valitsi tämän kirjan luettavakseni nuuhkimalla, kun siltä neuvoa kysyin. Tuntuukin tykkäävän lähinnä linturavinnosta, joten villisorsakin taipuu siltä pohjalta. Kirjassa on ainakin 154 sivua. Eilen tai toissapäivänä aloitin lukemaan, mutta simahdin jo esipuheen ja muutaman sivun jälkeen. Tänään sitten paremmilla voimilla lukaisin koko näytelmän.

Muitten blogin pitäjäin lukukokemuksia edustakoot Läs! Lue! ja Nuharupi.

lauantai 15. elokuuta 2020

Marguerite Duras: Agatha

Ranskalainen Marguerite Duras (1914 – 1996) kirjoitti vuonna 1981 julkaistun näytelmän Agatha. Vuonna 2000 ilmestyi Jussi Lehtosen laatima suomennos saman nimisenä.

Alussa kirjailija kuvailee lavastusta sivun verran. Näytelmässä on vain yksi näytös, koko toiminta ja sitä tukeva vuoropuhelu tapahtuvat kahden henkilön välillä samassa huoneessa. Olen kuullut sanottavan, että toiminta on taikasana. Tämän näytelmän toiminta on hidasta liikettä tai sulkeutumista, tavoittelua ilman kosketusta. Mies ja nainen istuvat vastakkaisilla sohvilla autiossa merenrantahuvilassa, Villa Agathassa. Huvila on nimetty naisen mukaan. Mies on hänen veljensä.

Kyseessä on rakkaustarina. Eroottinen rakkaus sisarusten välillä. Kyseessä on erotarina. Ikuisesti toisilleen uskollisten rakastavaisten ero. He eroavat toisistaan lopullisesti kuin kädet. Molemmilla on pitkät ja sirot sormet, mutta vain mies osaa soittaa pianiinoa. Loiren rannalla kasvaa poppeleita, muistot tulivat sisään kuin talvisen meren kuohut. Valo näytelmässä on valohämyä, kelmeää talven valoa. Näytelmän henkilöt vääntelehtivät kielletyssä suhteessaan kuin Duras'n pari vuosikymmentä aikaisemmin käsikirjoittaman ja Alain Resnais 'n ohjaaman elokuvan Hiroshima, rakastettuni avausjakson pari tuhkassa ja kuumuudessa. Joo, voi olla kaukaa haettu, mutta tulipahan kumminkin mieleeni. Siitäkin huolimatta, että mihinkään keholliseen break-komentoon ei Agathassa synny aihetta.

Kuten Hiroshimassa, myös Agathassa hahmot muistelevat menneisyytensä ratkaisevaa kohtaamista – kaunista kesäpäivää, jolloin he olivat rakastelleet.

Aika vähän jäi minulle käteen tästä näytelmästä. Ehkä ajatuksena on, että saadessaan maistaa kiellettyä hedelmää sisko ja veli ovat saaneet toisensa, mutta menettäneet itsensä. Voiko asia olla näin yksinkertainen? Tuskin.

Lukeminen ei ole oikein maistunut viime aikoina. Olen ratkonut ristisanatehtäviä ja pelannut nettipelejä. Tämäkin näytelmä jäi kesken melkein kuukausi sitten ja nyt lukaisin sen loppuun, että pääsen aloittamaan jotain muuta. Kissa valitsi nuuhkimalla seuraavaksi luettavakseni Ibsenin näytelmän Villisorsa. Mutta tänään on aikomus käydä jalkapallopelissä ja huomenna kirkossa. Puutarhatöitäkin näkyy löytyvän, sillä vaimo on kesälomalla.

Agathassa on vain 84 sivua. Sanoisinko lukemisen kestäneen kuukauden?

keskiviikko 12. elokuuta 2020

Alapitkällä museossa ja Iisalmessa

Suomen Asutusmuseo, Alapitkä

Olimme varustautuneet matkustamaan tänä kesänä Uudellemaalle vieraillaksemme ensi kertaa Tammisaaressa ja Hangossa. Kun koronaluvut alkoivat kohota, rupesimme empimään. Päätimme lyhentää kolmipäiväiseksi sovittua vierailuamme, mutta käyttämämme nettivarausjärjestelmä ei hyväksynyt muutosta. Näin ollen peruimme koko reissun. Ehkä se joskus toteutuu.

Lohduksi itsellemme päätimme käydä päiväreissulla jossain lähialueella. Valitsin tähän tehtävään Iisalmen, jonka museaalista tarjontaa kohentelin Lapinlahden kunnan alueella, Alapitkän kylässä, sijaitsevalla Suomen Asutusmuseolla. Vaimoni hyväksyi ehdotukseni, vaikkei hän innokkaimpia museoissa luuhaajia olekaan.

Asuimme aikoinaan evakossa Alapitkällä, kun taloamme remontoitiin. Tästä on aikaa yli kaksi vuosikymmentä. Kuulemma asutusmuseo täyttää vasta tänä vuonna 20 vuotta, joten tuolloin emme olisikaan siellä voineet vierailla. Useita kertoja on kumminkin tullut ohi ajettua viitostietä pitkin, mutta eipä ole joutanut pysähtymään.

Suomen Asutusmuseo, Alapitkä
Vierailu Suomen Asutusmuseossa oli antoisa. Luovutetusta Karjalasta sodan jaloista nykyisen Suomen alueelle siirtyneet evakot saivat asuttavakseen tiloja, jotka turvasivat heidän toimeentulonsa sodan jälkeisinä aikoina. Asutusmuseo on katsaus itäisestä Karjalasta, Salmin pitäjästä Alapitkälle muuttaneen sisarusparin elämään. Heidän Alapitkälle vuonna 1947 noussut maatilansa, jonka maat he olivat saaneet haltuunsa maanhankintalain nojalla, päätyi heidän kuoltuaan asumattomaksi. Vuonna 2000 tilan pihapiiristä valmistui museo, joka aitojen, hyvin säilyneitten rakennusten, esineitten, valokuvien ja asiakirjojen kautta valottaa nykykansalaiselle miltä sotien jälkeen uusiin oloihin siirtyneitten ihmisten elämänpiiri on näyttänyt. Asutusmuseon lähellä sijaitsevan tsasounan edustalle on pystytetty asutustoiminnasta vastanneen Veikko Vennamon pysti, jonka teki muinainen naapurimme Herman Joutsen.

Panimomuseo, Iisalmi
Iisalmessa vierailimme pikaisesti Panimomuseossa. Pidän oluesta, joten aihe kiinnosti. Paljon hauskoja mainospaloja osui katseltavaksemme. Usein toistui iskulause: ”Iisalmesta ihmeen hyvää”. En saanut selville onko lause Olvin käyttöön kehitetty vai aikaisempaa perua. Esittelyä ei ollut, mutta museo olikin jo kiinni menossa, joten meidänkin oli riennettävä matkallamme eteenpäin.

Kustaa Adolfin kirkon kellotapuli, Iisalmi
Menimme Iisalmen vanhalle kirkolle, joka on nimeltään Kustaa Aadolfin kirkko. Kirkko oli tietenkin suljettu. Hautuumaan työntekijät taisivat livahtaa kahvitauolle, joten emme päässeet kurkistamaan sisään tähän vuonna 1780 avattuun kirkkoon. Sen sijaan otin kuvan kellotapulista, jonka seinässä kerrottiin sen olevan vuodelta 1700. Wikipedian mukaan olisi 1700-luvun puolivälistä.

Sitten kävimme Juhani Ahon museossa Koljonvirran maisemissa. Katselimme Ahojen aikoinaan isännöimää pappilaa ja sen esineitä virsikanteleesta kirjoituskoneeseen. Kiersimme Suomen sodan vaiheista kertovan polun, jonka varrella oli jonkin verran itikkata. Lopuksi einehdimme grillillä viitostien varressa ja ajelimme kotiin.

Tämä lyhyen reissun anti ilmensi minusta omalla pienimuotoisella tavallaan Suomen asemaa Venäjän ja Ruotsin välissä. Suomen historiaan liittyvät sota, uskonto, kotirauha, työ sekä pyrkimys kehitykseen, vaikka sitten vaatimattomillakin keinoilla.