Tv:n sketsiohjelman
Ketonen & Myllyrinne 1 – 3 tuotantokausien käsikirjoituksiin
perustuva teos ilmestyi vuonna 2010. Luin sen, koska teos on
sijoitettu Kuopion kirjastossa näytelmä-osastolle ja kun otanhäntä
osaa näytelmäin lukemishaasteeseen, niin lukaisin tämän
sunnuntain viidykkeeksi. Kyseessä ei tietenkään ole varsinaisesti
näytelmä, joskin tämän tyyppistä sketsisikermää kaiketi
voitaisiin esittää teatterissakin. Teatterissa voidaan tosin
esittää myös vatsasta puhumista ja taikatemppuja. Näitä
kumpiakaan ei lukemassani kirjassa esiinny, sen sijaan satuolentoja
joissakin sketseissä on tärkeissä osissa.
Kirjan
takakannessa ja viimeisellä sivulla todetaan, että kirja soveltuu
oppimateriaaliksi yläasteen ja lukion uskonnon,
elämänkatsomustiedon, terveystiedon, filosofian ja psykologian
opetukseen. Tämä pitänee paikkansa. Mustalla huumorilla
lukijaa hivelevät tarinat käsittelevät vakavia olemassaolon
kysymyksiä ja asiat esitetään niissä hyvällä tempolla. Lyhyet,
mutta painavaa sanottavaa sisältävät sketsit saattavat vaikuttaa
paikoin kepeiltä repäisyiltä ja varmaan sellaisiksi ne pääosin
onkin tarkoitettu. Sanottavaa sketsit kumminkin sisältävät siinä
määrin, että niitä voi huoletta verrata Nietzschen moukarilla
filosofointiin. Lyhyessä tilassa ja ajassa tarjotaan lukijalle
paljon pohdittavaa ja vieläpä hauskassa muodossa.
Koen
näytelmät siinä mielessä itselleni soveltuvana kirjallisuutena,
että niissä vuoropuhelu vaatii kirjailijaa esittämään asiansa
jaarittelematta. Pidän tätä erinomaisena seikkana. Lyhyestä virsi
kaunis, kuten sanotaan. Nyt puheena olevissa lyhyissä tarinoissa
tällainen tiivis kerronta pääsee oikein kukintoonsa. Hyvät vitsit
eivät ole turhan pitkiä, sama pätee useimpiin hyviin sketseihin.
Kuopion kirjaston näytelmäosastolla oli lainattavissa myös Viivi
ja Wagner -näytelmä. Harmittaa kun en tullut sitä
lainanneeksi. Näistä Ketosen ja Myllyrinteen sketseistä tulivat
näet mieleeni sarjakuvat, joita lapsena luin pääasiassa. Siivet
-lehdessä seikkailivat englantilaiset taistelulentäjät ja
Korkeajännite -lehdissä muut taistelijat. Jännite oli
lyhyt, mutta korkea. Erityisesti muistan sitä tarinaa, jossa nuori
taistelulentäjä rauhoitti taistoon käydessään itseään
lapsuutensa lorulla: ”Liuskis, läyskis lepakko...” Varmasti
on ihmisiä, jotka näkevät sarjakuvat lapsellisena hupsutuksena,
jolla on lähinnä viihdearvo. Miten sitten Stanley Kubrickin
elokuva Full Metal Jacket päättyy Mikki Hiiri-klubin
tunnussävelmään, jota kuolemaa kylväneet nuoret soturit
toinen toistaan rauhoittaakseen laulavat? Ilman muuta tämä on
höperö rinnastus, mutta mitä siitä, kun se on kumminkin totta.
Koko
kirja sain minut ajattelemaan sitä pojat lukemaan -intoilua.
Lapsukaisena olin aivan lääpälläni kun näin ensimmäisen
Asterix-albumin. Asterix-sarjakuvat eivät ehkä ihan täsmällisesti
ottaen kerro totuutta Rooman valtakunnan elämänmenosta. Joiltain
osin kumminkin tunnustaa, että ne saattavat osua tuttavallisessa
arkisen elämän kuvailussaan lähemmäs kuviteltavissa olevaa
totuutta kuin moni kuivakka valtion rakenteita, keisareita, sotia ja
kaunotaiteita kuvaileva histooriateos. Latinisteilla on tapana joskus
todeta, jotta sat sapienti. Vaikka en pidäkään (no,
oikeesti kyllä pidän) itseäni kovin viisaana, olen usein
ihmetellyt, miksi pitäisi lukea useamman sata sivua pitkiä kirjoja,
kun saman voi selvittää katselemalla elokuvan tai lukaisemalla
hauskan ja mieleen painuvan sarjakuvan. Säästyneellä ajalla ehtii
katsella jalkapalloa ja viidenkympin hiihtoa väliaikalähdöllä.
Näissä
Ketosen ja Myllyrinteen sketseissä on jotain sitä sarjakuvamaisesti
tiivistynyttä elämän hämmästelyä, jota monista
kaunokirjallisista teoksista saa kiusallisen pitkään etsiä.
Kirjassa on 168 sivua, lukaisin sen tänään.