Rainer Maria Rilke: Duinon elegiat

Itävaltalainen Rainer Maria Rilke (1875 – 1926) vieraili vuonna 1912 puolisen vuotta Duinon linnassa. Tuolloin alkunsa saanut eleginen runokokoelma Duineser Elegien valmistui vasta vuonna 1922. Rilke kirjoitti elegioihinsa jatkoa Ranskassa sekä Saksassa. Aila Meriluoto suomensi teoksen vuonna 1974.

Duinon elegiat ei ole kerronnallisesti etenevä teos. Mitallisesti se vaihtelee, suurin osa elegioista on perinteistä poljennollista runoutta. Neljäs ja kahdeksas elegia ovat vapaamittaisia. Aihe ja sen käsittelyn tyyli pysyvät kuitenkin samana. Ilmaisua en voi nimittää erityisen selkeäksi ja helppolukuiseksi. Ehkä esitystavassa on tavoiteltu arkaaista runollisuutta? Joka tapauksessa pientä apua sain siitä, että suomennoksen viereen esille on asetettu alkuperäinen, saksankielinen teksti.

Runoissa käsitellään kysymystä: mihin ihmisen tulee elämässään keskittyä? Sellaiseen vastaaminen ei ole ihan itsestään selvää, joten runon kertojan – tai elegioista puhuttaessa laulajan – on ehkä viisasta puhua vertauksin, jotka lukija saa tulkita mielensä mukaan. Aihetta lähestytään vertailemalla eläviä ja kuolleita sekä enkeleitä. Elävien ja kuolleitten kohtalot tuovat mieleen Eino Leinon runon Tumma, jossa nuorukainen löytää elämänhalunsa vierailtuaan Tuonen tuvilla. Duinon elegiat ei ehkä päädy ihan samankaltaiseen lopputulemaan, mutta korostaa elämän olevan ihmisen parasta aikaa, kuten mäkihyppääjä Matti Nykänen kuuluu sanoneen. Ihminen kuitenkin kulkee elämässään kuin lavasteissa, talot, kadut ja puut jäävät, kun ihminen kuolee pois.

Ensimmäisessä elegiassa enkeleitten kerrotaan olevan paitsi kauniita, myös kauheita. Kauheita, koska voisivat niin halutessaan tuhota ihmisen. Laulajan osaksi mainitaan laulaminen rakastavaisista ja nuorena kuolleista. Tosin kuolleet eivät tarvitse eläviä, sillä he vieroittuvat maailmasta kuin lapsi äitinsä rinnoista. Elävät sen sijaan tarvitsevat kuolleita. Ihan tarkalleen ottaen en päässyt käsitykseen siitä, mikä enkelien tarkoitus näissä runoissa on. Ehkä enkelien merkitys määritellään toisessa elegiassa? Siinä enkelien kuvataan olevan itseriittoisia olentoja, jotka säteilevät omaa kauneuttaan itseensä jumaluuden peileinä. Sen sijaan ihmiset ohenevat tuntiessaan, he hiipuvat kuin pesällinen halkoja. Mutta haihtuessaan maailmasta ihmiset liukenevat kaikkeuteen ja siten myös enkeleihin, jotka kaikkeutta hengittävät.

Kolmannessa elegiassa kuvataan sitä, miten äiti suojaa lastaan maailmalta, kohtalolta, tulevaisuudelta, mutta ei mahda mitään unille ja kuumehoureille, joka johdattavat lapsen Kauhean synnillisen alkuhalun luo. Neljännessä elegiassa isä näkee pojassa oman elämänsä, vanhemmat rakastavat lastaan sen rakkauden alun tähden, jota lapsi on heitä kohtaan tuntenut, ennen kuin maailma hänet vieroittaa. Näyttämölle jää vain nukke, jota enkeli ohjailee. Lapsen elämän runonlaulaja kuvaa puhtaaksi elämäksi maailman ja leikkikalun välillä. Viides elegia kertoo ihmisistä, jotka ovat kyvyttömiä rakkauteen.

Kuudennessa elegiassa runoilija ihastelee viikunapuun hedelmällisyyttä vain huomauttaakseen miten ihmiset vitkastelevat rakkauden suhteen. Nuorena kuolleet ja sankarit sen sijaan menevät itse asiaan jopa omaa hymyään ennen. Seitsemännessä elegiassa elämä kulkee ihanasta ulkonaisesta olemuksesta kohti sisintä ja lopulta maailma on vain sisimmässä, elämä on pelkkä muuntumista. Tosi mystistä.

Kahdeksas elegia oli minusta ymmärrettävin kaikista. Siinä kuvattu ajatus oli minulle entuudestaan tuttu aiemmista yhteyksistä. Runoilijan mukaan ihminen seisoo aina väärinpäin katsellen kohti tulevaisuutta, kuolemaa, kun mennyt lapsuuden puhdas tila on aina takanamme. Vapaa eläin sen sijaan katsoo avoimesti kohti elämää ja jättää kuoleman kulkemaan takanaan. Rakastavaiset, toisiinsa takertuneina, voivat hetkellisesti päästä kurkistamaan jumalia toistensa selän takaa.

Yhdeksännestä elegiasta nauttiessani tuli tv:stä moukarinheittokilpailu. Kuinka ollakaan yhdeksäs elegia kertoo mm. seuraavaa:

Vaan moukareitten välissä

kestää sydämemme

kun hampaitten lomassa kieli

yhä vain ylistää.

Kymmenes elegia kertoo tuskankaupungin lohdunmarkkinoista, joilla esillä ovat mm. somistellun onnen ampumarata ja rahan sukuelin. Valitusten laaksosta löytyvät kivettynyt kiukku ja hioutunut pala alkutuskaa sekä valitusruhtinaitten rauniolinna. Nuorena kuollutta johdatetaan eteenpäin, kunnes saavutaan ilon lähteelle, joka virratessaan elävien maahan muodostuu mahtavaksi virraksi. Laulaja oivaltaa, että onni voikin olla virtauksessa alaspäin, ei ylös kuten uskotaan. Mitä tämä tarkoittaa, en tiedä, mutta onhan se ihan kelvollinen lopetus.

Tämän elegisen matkan taivaltaminen vei minulta kolmisen päivää aikaa.

Gunnar Björling: Kosmos valmiiksi kirjoitettu

Gunnar Björling (1887 – 1960) oli helsinkiläinen runoilija, joka kirjoitti runonsa ruotsin kielellä. Björlingin tuotanto on julkaistu vuosina 1922 – 1955. Tämän ajanjakson kokoelmista valikoi ja käänsi Tuomas Anhava kokoomateoksen Björlingin runoja. Kirja sai nimekseen ”Kosmos valmiiksi kirjoitettu”. Se julkaistiin vuonna 1972.

Gunnar Björling lukeutui Suomen ruotsinkielisiin modernisteihin. Hän runoudessaan näkyy halu uudistaa ilmaisua – jopa siinä määrin, että hänen runojaan voi pitää vaikeaselkoisina. Tästä syystä yritän lähestyä runoilija Björlingiä varovaisesti. Jaan mielipiteeni kolmeen osastoon, joista ensimmäinen käsittelee asioita, joita pidän tosiasioina, toinen keskittyy mielipiteisiin hänen runoudestaan ja kolmannen jätän omia tulkintojani varten.

Faktaa

Gunnar Björling asui lapsena Helsingissä ja Viipurissa ja vietti kesiään Kangasalla. Pääosan elämästään hän asui Helsingissä. Hänen kotinsa sijaitsi Kaivopuistossa. Aluksi Björlingin asuntona oli entinen sauna kerrostalon edustalla. Siellä hänen kanssaan asui joitakin kuukausia myös kirjoittajaystävä Henry Parland. Björlingin asunnosta muodostui tärkeä tapaamispaikka itsenäisyyden alkuaikojen modernisteille. Jatkosodan loppuvaiheessa Björlingin asuinrakennus tuhoutui. Yöllinen ilmahyökkäys sytytti talon palamaan polttaen lähes kaikki runoilijan siihenastiset käsikirjoitukset. Tuotteliaan runoilijan loppuaikojen käsikirjoituksia säilytetään nykyään Åbo Akademissa.

Björling opiskeli pääaineenaan filosofiaa Helsingin yliopistossa, opettajanaan mm. Edward Westermarck. Ensimmäisen runokokoelmansa julkaisun aikaan Björling oli 35-vuotias. Useimmat alkuaikojen runokokoelmat hän joutui julkaisemaan omalla kustannuksellaan. Kosmos valmiiksi kirjoitettu -kokoelman viimeisten runojen ilmestyessä Björling oli 68-vuotias. Bo Carpelan tutki väitöskirjassaan Gunnar Björlingin runoutta vuosilta 1922 – 1933. Hän on myös laatinut runoilijan ja hänen runoutensa esittelyn tässä käsiteltävään kokoelmaan, joka sisältää yli kolmesataa runoa. Kosmos valmiiksi kirjoitettu -kokoelmassa Björlingin runot on järjestetty julkaisujärjestykseen, kunkin kokoelman alle ryhmiteltynä.

Mielipiteitä

Gunnar Björlingin runot ovat vapaamittaisia. Lauserakenteet ovat usein vaillinaisia, mistä johtuen runojen kielioppi noudattaa omia lakejaan. Alkuvaiheessa uraansa Björling kirjoitti myös proosarunoja, joissa lauseet ovat rakenteeltaan perinteisiä, mutta ajatukset vapaan runollisia, jopa huumoriakin esiintyy. Vuosien myötä hänen ilmaisunsa pelkistyi, runot muuttuivat lyhyiksi ja lähenivät minimalismia. Björlingiä on myös nimitetty Pohjolan ainoaksi dadaistiksi, hänen kokoelmansa Kiri-ra!  perusteella.

Sosiologi ja filosofi Edward Westermarckin nk. moraalirelativismin väitetään vaikuttaneen suuresti Björlingin ajatteluun. Westermarckin mielestä ei ole olemassa yhtä, kaikille ihmiselle samankaltaista kunkin sisäänrakennettua moraalia.

Kosmos valmiiksi kirjoitettu -teoksen jälkisanoissa Bo Carpelan kertoo Björlingin kertoneen, että osa teokseen sisältyvistä teksteistä on kirjoitettu jo kahdeksan vuotta ennen hänen esikoiskokoelmaansa. Åbo Akademin arkistoissa olevista teksteistä vanhimmassa näyttäisi olevan vuosiluku 1906. Näin ollen Björlingin runouden aikajänteeksi muodostuisi noin puolikas vuosisata. Carpelan mainitsee Björlingin runojen yhteydessä vertailun vuoksi Helene Schjerfbeckin omakuvien sarjan, mutta arvelee Björlingin runojen olevan universaalia kuvausta, ei pelkkää omakuvaa. Carpelan arvelee, että Björlingin runojen ”sinä” usein tarkoittaa samaa kuin ”me”. Kuitenkin myös Carpelanin mielestä Björling vanhemmiten kuvasi kerran toisensa jälkeen samaa aihetta, sepittäen Carpelanin sanoin ”seitsemänsataa muunnelmaa yhdestä teemasta”.  Björling kirjoitti itse:

”Minä en kirjoita kirjallisuutta, minä etsin kasvojani ja sormia.”

(Kokoelmasta Fågel badar snart i vattnen, v. 1934)

Tulkintoja

Björlingin kertoman mukaan ajallisesti ensimmäisiä hänen kokoelmassa olevista kirjoituksistaan olivat ”Bisarreriat”, jotka tosin julkaistiin vasta vuonna 1929 modernistien Quosego-aikakauslehdessä. Niissä on havaittavissa huumoria, joka tuo mieleen Daniil Harmsin kirjoitukset suunnilleen samoilta ajoilta:

”Minä yritän ryömiä vanhan puusängyn alle; pää kahden sängynjalan väliin. Pitää ruveta julistamaan sosiaalista kristillisyyttä. Se on epämukavaa, mutta ei ole kaatumisen vaaraa.”

Olisin toivonut, että joku olisi houkutellut Björlingin jatkamaan tällä linjalla, sillä niistä muutamasta pätkästä nautin varmaankin kaikkein eniten koko kokoelmassa.

Kiri-ra!, kokoelma jossa sanotaan olleen dadaismia, on vuodelta 1930. Erityisen yltiöpäistä Björlingin dadaismi ei ole siltä osin mitä Kosmos-kokoelmaan on poimittu mukaan. Runoissa on ymmärrettäviä sanoja ja lauseita, ne on täysin mahdollista lukea ja vieläpä tulkitakin. Runossa Kuolleet (huom! otsikollinen runo on Björlingillä harvinaista) on minun tulkintani mukaan täysin selkeä sanoma ja pitäisin sitä enemmänkin symbolistisena kuin minään muuna:

”Minä olen teidän hautausmaanne.

On kuin rannassa olisi vene,

tyhjä vene.

Se kantaa teidän kohtalonne minun suuhuni. ”

Avainsana on ”vene”, joka toistuu Björlingin runoissa viimeiseen kokoelmaan saakka. Minun mielestäni ”vene” tarkoittaa ihmisen kehikkoa, kehoa, ruumista. Eräässä runossa veneessä on kukka. ”Kukka” taas vaikuttaa symboloivan iloa, onnea, kauneutta. Tässä runossa vene on tyhjä, henki on poissa. Eräs usein toistuva sana on ”lintu”, jonka voi minun mielestäni lukea unelmien tai kaipuun vertauskuvana. Kiri-ra! tarkoittanee lokin kirkaisua. Käyttäen näitä vertauskuvia ja valoa ja värejä, Björling on sepittänyt kymmeniä runoja kävellessään pitkin Helsingin rantoja. Nämä ovat kaikki minun omia tulkintojani, eikä kenenkään tarvitse välittää niistä pätkääkään.

Ennen sotia julkaistun lyriikan pääteos Björlingillä on nimeltään Solgrönt, suomeksi Auringonvihreää, vuodelta 1933. Solgrönt-kokoelmasta on peräisin myös kokoomateoksen nimi. Runossaan Björling tuskailee sitä, että on yritettävä kirjoittaa kaikesta, kaikki on tärkeätä ja olennaista. Katkelma runon alusta:

”Ensi yönä, ensi yönä

on kosmos valmiiksi kirjoitettu,

se on uhkavaatimus, ja minä juoksen

rivien välissä...”

Solgrönt sisältää viisi pitempää runoa, mikä on lukemani perusteella harvinaista runoilijan tuotannossa. Ne voi nähdä ohjelmanjulistuksena tai sitten vain pitempinä runoina. Pidin niistä kahdesta. Ensimmäisessä runoilija julistautuu kaupunkilaiseksi ja on ylpeä siitä. Björlingin runot ovat hyvin Helsinkiä, niitä voi varmasti lukea nykyhelsinkiläinen ja tunnistaa samoja tunnelmia.

Neljännessä pitkässä runossa, joka on saanut otsikon Loppuunsaattamattoman jumala, Jumala messuaa siitä, ettei ihmisen onnistu tehdä mitään loppuun asti. Jumala kuulostaa aika keljumaiselta, mutta lopulta hän leppyy. Näytteeksi jumalallista uhoa:

”...minä teen selon,

mustin kynsineni minä luen sinun salaisten ajatustesi paperit,

joita et hävittänyt

ja sinun elämäsi paperin ajatukset minä viskaan kuin kuolleen

pitkin teitä,...”

Runo on kuvaus odottamattomasta kuolemasta ja sitä lukiessa nousee mieleen Björlingin vuonna 1930 kuollut nuori runoilijaystävä Henry Parland, jonka monet kirjalliset työt jäivät kesken.

Björlingin runojen lauseet ovat usein vaillinaisia, joskus tuntuisi lauseesta olevan runossa vain yksi sana. Vaikuttaa siltä kuin hän olisi aluksi kirjoittanut runon ja sitten pyyhkinyt siitä pois osia mielensä mukaan. On kuin Björling puhuisi runossaan tästä tyylikeinosta:

”Pyyhi pois, pyyhi

itsesi, sanasi

pyyhi pois

ääriviivasi, sitä et voi

kirkastaa.”

(Kokoelmasta Där jag vet att du, v. 1938)

Kyseisestä runon aloituksesta tulee mieleen myös Raamatun luomiskertomus. Tässä vain runoilija kehottaa aluksi poisoppimaan entisestä, jotta voi aloittaa alusta.

Sodan jälkeen kirjoitetut runot ovat matkaa kohti yhä väheneviä sanoja ja niukempaa ilmaisua. Välimerkitkin harventuvat. Kosmos-kokoelman toiseksi viimeinen runo kuuluu näin:

”Ja yhäti

ja yhäti

sanavalo

valo-sana

Valkea päivä

ja niinkuin kasvojen

käsi ja keveän silmän piirto”

(Kokoelmasta Du går de ord, v. 1955)

Minulta meni elokuun 25 päivää tämän kokoelman kanssa. Onko se sitten jonkinlainen ennätys?

Raamatun tekstejä: Johanneksen evankeliumi

”Lue Johanneksen evankeliumia!” kehotti naispastori eilen radion aamuhartaudessa. Olinkin jo pitkään meinannut sen lukea ja vietyäni auton huoltoon, kävin käsiksi Raamattuun. Minulla oli Johanneksen evankeliumista se käsitys, että kerronta on runollisen epäselvää, jopa salaperäistä. Aamuhartauden pitänyt pappi suositteli kuitenkin juuri sitä luettavaksi sille, joka halusi tietää Totuudesta.

Johanneksen evankeliumin alku tuo mieleen luomiskertomuksen. Siihen siinä viitataankin. Puhutaan ”Valosta pimeydessä”, puhutaan ”Sanasta, joka oli Jumalan yhteydessä jo aikojen alussa”. Tällä tarkoitetaan Jeesusta. Evankeliumin alku on kuin pyhää sumua, josta ääriviivat hatarasti erottuvat.

Sen paremmin Jeesuksen kuin Johannes Kastajankaan lapsuutta tai nuoruutta ei kuvata mitenkään. Miehet tulevat kerronnan näyttämölle aikuisina, keskelle toimintaa, jonka he itse synnyttävät. Johannes Kastaja puhuu Jeesuksesta, tunnistaa hänet Jumalan Karitsaksi. Jeesus saa ensimmäiset opetuslapsensa ja Kaanaan häissä hän muuttaa veden viiniksi. Fariseus Nikodemus tulee Jeesuksen luo yöllä ja saa kuulla elämänsä ripityksen. Sitä lukiessa livahti minun silmieni ohi Jeesuksen puheenvuoroon sisältyvä nk. pienoisevankeliumi:

"Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän." (Joh. 3:16)

Wikipediasta luin, että kyseessä on Raamatun yleisimmin lainattu kohta. Ilmankos se kuulostikin niin liturgiselta ornamentilta, etten lukiessani kiinnittänyt siihen edes huomiota.

Sen sijaan huomioni kiinnittyi Jeesuksen puheeseen Hengestä. Jeesuksen mukaan ihmisen on synnyttävä vedestä ja Hengestä, jos hän tahtoo päästä Jumalan valtakuntaan.

”Tuuli puhaltaa missä tahtoo. Sinä kuulet sen huminan, mutta et tiedä, mistä se tulee ja minne se menee. Samoin on jokaisen Hengestä syntyneen laita.” (Joh. 3:8)

Selityksen mukaan alkutekstin sana pneuma merkitsee sekä tuulta että henkeä. Juuri edellisenä yönä olin nähnyt unta, jossa katselin rantasaunan kuistilta kauhuissani, miten pyörremyrsky alkoi muotoutua lahdella. Tuuli nostatti järvestä useitten metrien korkuisia vesipatsaita. Mietin vielä herättyäni, voiko sellaisessa tilanteessa suojautua mitenkään.

Johannes Kastaja ei ala Jeesuksen kilpailijaksi eikä ilmiantajaksi, hän tukee itseään suurempaa tekijää ihaillen. Jeesus saa kuitenkin tietää fariseusten kuulleen, että Jeesuksen opetuslasten joukko on jo suurempi kuin Johanneksen. Tällöin Jeesus vetäytyy Juudeasta Galileaan Samarian kautta ja matkalla sattuu monta ihmettä ja kummaa.

Lukiessani näistä alueitten nimistä ja samarialaisista, galilealaisista ja juutalaisista aloin miettiä, mitä ”juutalaisilla” tekstissä oikeastaan tarkoitetaan. Minusta alkoi vahvasti tuntua siltä, että ”juutalaisilla” kenties tarkoitetaan Juudean maakunnan asukkaita, eikä kaikkia uskonnoltaan juutalaisia. Kysyin tätä papilta, mutta hän oli sitä mieltä, että ”juutalaisilla” tarkoitetaan vain kyseisen uskonnon harjoittajia. Kuitenkin netissä näyttää olevan englanninkielisillä sivuilla myös toisenlaista tulkintaa – nimittäin sellaista, joka on yhteneväistä minun arvailuni kanssa! Joku suomalainen tutkija taas näyttää pitävän Johanneksen evankeliumin kielteistä juutalaiskuvaa varhaiskristillisen ryhmittymän (johon Johanneksen evankeliumin kirjoittaja on mahd. kuulunut) tarkoitushakuisena retoriikkana. Tämä se on sitä Jumalan sanaa!

Muutenkin Johanneksen evankeliumista löytyi pari hakasuluilla erotettua kohtaa, joitten kohdalla oli maininta siitä, ettei niitä ole mukana kaikissa varhaisimmissa käsikirjoituksissa. Harmikseni huomasin hakasulut myös siinä kohtauksessa, jossa Jeesus ”pelastaa” aviorikoksesta tavatun naisen kivitykseltä sanomalla:

”Se teistä joka ei ole tehnyt syntiä, heittäköön ensimmäisen kiven.” [Joh. 8:7]

Mielestäni aika moni muu kohta joutaisi ennemmin hakasulkeisiin.

Kahdeksannen luvun jatko vaikuttaa niin uskottavalta, että sitä en sulkisi hakaan. Juutalaisten lehtimajanjuhlilla Jeesus alkaa puhua kansalle temppelialueella. Ensin Jeesus nimittää itseään maailman valoksi. Sitten keskustelu kansan kanssa vähän kerrassaan yltyy väittelyksi, jossa kiivaita sanojakin käytetään. Jeesus sanoo vastaanhangoitteleville kuulijoilleen:

”Te olette lähtöisin Saatanasta. Hän on teidän isänne, ja hänen halunsa te tahdotte tyydyttää.” (Joh. 8:44)

Lopulta Jeesus meinataan kivittää, mutta hän livahtaa pois temppelistä. Minusta tämä kohtaus tuo herkästi mieleen Monty Python -ryhmän elokuvan ”Brianin elämä”. Siinä on kuvattu monen sortin saarnamiehiä ja kivityksiä, niin että kohtaukset tuntuvat elävältä ja todelta, vaikka elokuvassa ne onkin toteutettu ainakin osittain parodiamielessä. Mutta tarvitseeko ihmisen elämästä tehdä parodiaa? Eikö se ole sitä jo muutenkin?

Johanneksen evankeliumin loppu on melkoisen erikoinen. Evankelista sanoo olleensa Jeesukselle kaikkein rakkain opetuslapsi, mutta ei suostu nimeämään itseään. Nimeämättäjättämispäätöstä pallotellaan oudon pitkään. Wikipedian mukaan ei pidetä varmana, kuka evankeliumin on kirjoittanut. On jopa esitetty vakavissaan väitteitä, joitten mukaan kirjoittaja olisi Magdalan Maria. Joku vanha pappismies kuuluu jonkun toisen vanhan pappismiehen mukaan sanoneen joskus 100-luvun puolivälissä, että kirjoittaja olisi ollut Johannes.

Jeesus käyttää Johanneksen evankeliumissa itsestään useita eri nimityksiä. Hän on lammastarhan portti, hyvä paimen, maailman valo, Sana, Ihmisen poika, minä olen se joka olen, elämän leipä, tie, totuus ja elämä. Ellei tämä ole runollista niin mikä sitten? Pontius Pilatus on virkamiesmäisempi. Hänen keksimänsä nimitys ”Jeesus Nasaretilainen, juutalaisten kuningas” ei kelpaa juutalaisille ylipapeille, mutta Pilatus saa viimeisen sanan:

”Minkä kirjoitin, sen kirjoitin.” (Joh. 19:22)

Lukemiseen meni minulta pari päivää. Totuuden löytymisestä en tiedä mitään, mutta auto on nyt huollettu ja se kitinä loppui.

Hagar Olsson: Edith Södergranin kirjeet

Kirjailija Hagar Olsson aloitti syksyllä 1918 työn Dagens Press -nimisessä lehdessä Helsingissä. Hänen tehtäviinsä kuuluivat mm. kirja-arvostelut. Arvosteltavaksi tuli nuoren runoilijan, Edith Södergranin, runokokoelma Septemberlyran. Jo ennen arvostelun kirjoittamista runoilija oli kirjoittanut lehden yleisönosastoon oman, leiskuvan julistuksensa runojensa puolesta. Hagar Olssonin arvostelun myötä Edith otti kirjeitse yhteyttä Hagariin ja alkoi neljä vuotta kestänyt kirjeenvaihto nuorten kirjoittajien välillä. Kirjeenvaihto oli tarpeen, sillä Edith ei koko aikana juuri poistunut kotikylästään Raivolasta, Karjalan kannakselta, jossa hän asui äitinsä kanssa. Edith sairasti keuhkotuberkuloosia ja kuoli vuonna 1923.

Hagar Olsson julkaisi Edith Södergranilta (ja hänen äidiltään) saamansa kirjeet vuonna 1955 selventävillä kommenteillaan varustettuina. Kirjeet kommentteineen suomensi Pentti Saaritsa vuonna 1990.

Hagar Olsson ja Edith Södergran olivat tutustuessaan toisiinsa alle kolmekymmenvuotiaita naisia. He olivat molemmat julkaiseet esikoisteoksensa vuonna 1916 ja heitä yhdisti halu uudistaa kirjallisuutta. Södergran ei käyttänyt runoissaan mittaa eikä riimejä, Olssonin tekstit huokuivat uudenlaista, ekspressionistista tyyliä. Varsinkin Södergranin runous sai julkisuudessa osakseen torjuntaa ja väheksyntää. Olssonin uskonnollinen hehku upposi ehkä paremmin konservatiiviseen lukijakuntaan.

Edith Södergran, joka eli lähes eristyksissä ja taloudellisessa puutteessa Raivolassa, janosi ikäistään seuraa, jonka kanssa keskustella kirjallisuudesta, kirjoittamisesta ja sen uusista suuntauksista. Edith koki itsensä ja ystävänsä Hagarin uudistajiksi, tiennäyttäjiksi. Hän tunsi voimakasta vetoa suuriin saksalaisiin ajattelijoihin, Friedrich Nietzscheen ja myöhemmin Rudolf Steineriin, jonka filosofiasta muodostui Edithille jonkinlainen pakkomielle. Edith myös käänsi Hagar Olssonin kirjan ”Kvinnan och nåden” saksaksi. Hän ryhtyi kunnianhimoiseen projektiin Suomen ruotsinkielisten modernistien runojen antologian saksantamiseksi, mutta hanke kaatui Saksan 1920-luvun talouslamaan.

Kaiken kaikkiaan tuntuu hieman hassulta, miten tulisieluisesti nuoret naiskirjailijat pohtivat maailman uudistamista runojen ja romaanien avulla, kun esimerkiksi vuonna 1919 Suomessa elettiin vankileirien aikaa, maa oli raunioina ja ihmiset sodan oikeuttamien epäluulojen vallassa. Edith pystyi kukkulalta, kotinsa lähistöltä seuraamaan kiikareilla Kronstadtissa käytyjä taisteluja bolshevikkien ja vastavallankumouksellisten välillä. Toisaalta ehkä maailma sodan jälkeen juuri kaipasikin nuorison uudistavia virtauksia. Olssonin Södergranille esittelemä runoilijaystävä Elmer Diktonius kirjoitti esikoisteoksessaan:

Kaikki totuudet ovat päiväntotuuksia; ne syntyvät,

elävät ja kuolevat.

Mutta eräs ikitotuus, ikisääntö pätee silti.

Ja se kuuluu: päiväntotuudet luo nuoriso.

(Kokoelmasta Min dikt, Runoni, v. 1921 suom. Arvo Turtiainen)

Kirjeitten perusteella Hagar Olsson piti kenties jalkansa maassa paremmin kuin Edith Södergran, mutta kommenteista päätellen hän ihaili ystäväänsä. Hagarin kommentit ylistävät Edithin rohkeutta ja neroutta. Edithin kirjeet hypähtelevät asiasta toiseen iloisena siitä, että on löytynyt joku, jolle kirjoittaa, joku joka ymmärtää. Toisessa Hagarille osoittamassaan kirjeessä Edith siteeraa jo aiemmin kirjoittamaansa runoa:

Minä haluan leikkitoverin, joka murtautuu ulos kuolleesta graniitista uhmaamaan ikuisuutta.

Kaikki Hagarissa ei Edithiä noin vain miellyttänyt. Hän ei jostain syystä voinut hyväksyä Hagarin kirjaan ”Själarnas ansikten” sisältyvää tarua tähtilapsesta ”Sagan om Stjärnbarnet”. Edith kertoo kirjeessään leikanneensa tarinan kirjasta pois ja polttaneensa sen. ”Taru tähtilapsesta” kertoo erikoisesta haamumaisesta neidosta, joka asuu valkoisen oven takana huoneessa, jossa hän näkee vain hentojen tähtien kulkueen syvässä, pyhässä yössä. Kertomus sisältää mystisiä kauhuaineksia yhdistyneenä uskonnolliseen kehykseen. Mielenkiintoisena yksityiskohtana voi tarinasta poimia vaikkapa seuraavan:

...jag skalv i mitt innersta ty jag kände mig ansikte mot ansikte inför det som icke är.

...vapisin sisimmässäni sillä tunsin olevani kasvokkain sen kanssa jota ei ole.

Det som icke är -rakenne toistuu kirjan muissakin osissa. ”Landet som icke är” oli Edith Södergranin viimeisiä runoja ja hänen runoistaan tunnetuin.

Ajan myötä Edith Södergran joutui vaativan luonteenlaatunsa ja ehkä myös ystävänsä Hagarin uskonnollisen kirjan Kvinnan och nåden myötä vakaviin pohdiskeluihin omien hengellisten käsitystensä vuoksi. Kirjeessään ystävälleen hän ilmoitti luopuneensa Nietzschen yli-ihmisopista. Filosofi Steiner näyttäytyi välillä oppi-isänä, välillä syntisenä, joka ennen kaikkea ajatteli eikä niinkään tuntenut. Edith vaikuttaa taipuneen loppuvaiheessa luottamukseen lapsenuskon voimasta ainoana asenteena, jolla ihminen voi lähestyä Jumalaa. Eräässä kirjeessään hän kirjoittaa:

”Totuus löytyy vain Uudesta testamentista eikä mistään muualta maailmassa.”

Hagarille hän kirjoittaa:

”Sinä olet nähnyt Viestintuojan, sillä sinut on kutsuttu suureen tehtävään, joka ei ole tästä maailmasta.”

Hän viittaa tässä nähdäkseni Hagar Olssonin kirjaan Kvinnan och nåden, jossa kirjan päähenkilö kohtaa taivaallisen viestintuojan autiomaassa.

Tämän kirjan myötä lukijana pääsin seuraamaan kahden kirjailijan välisen yhteydenpidon eri vaiheita. Kirjailijoitten persoonallisuuden erot tulivat esiin. Södergran vaikutti räiskähtelevältä ja lämminveriseltä, kun taas Olsson oli rauhallinen, viileän harkitseva. Ehkä juuri siksi Edith oli runoilija ja Hagar kirjoitti proosaa?

Kirjan lukeminen kesti muutaman päivän.

Hagar Olsson: Kvinnan och nåden

Kyseinen omistuskirjoitus löytyy Pohjois-Savon maakuntakirjaston (=Kuopion kaupunginkirjaston pääkirjasto) varastossa säilytettävästä kappaleesta kirjasta Kvinnan och nåden. Yläpuolella Hagar Olssonin tekstiä suomeksi lyijykynällä ja alempana musteella omistuskirjoitus käsittääkseni varkautelaiselle taidemesenaatille Rakel Kansaselle, jonka seurassa Hagar Olsson oli matkailemassa Euroopassa Edith Södergranin kuoleman aikoihin. Huom. allekirjoitus Hgr. O.

Hagar Olsson (1893 – 1978) oli suomalainen kirjailija. Hänen ystävyytensä Edith Södergraniin on tullut (ainakin minulle) tunnetuksi Södergranin elämästä kertovan tv-elokuvan kautta. Lisäksi Hagar Olsson on aikoinaan kirjoittanut kirja-arvosteluja Södergranin kirjoista sekä julkaissut Edith Södergranin hänelle lähettämiä kirjeitä omilla selventävillä kommenteillaan varustettuna.

Luin mielenkiinnosta tähän kirjailijaan erään hänen nuoruusaikojensa pienoisromaanin, Kvinnan och nåden, vuodelta 1919. Kirja löytyi kirjaston varastosta ja se sisälsi jopa kirjailijan itsensä käsialanäytettä omistuskirjoituksen muodossa. Kirjailija oli lähettänyt kirjastaan kaksi kappaletta ”salaperäiselle ystävälleen”, joka myöhemmin oli kääntänyt yhden Olssonin romaanin ja yhden näytelmän suomen kielelle. Hagar Olsson kuulemma kirjoitti sekä suomeksi että ruotsiksi. Alkuosa viestistä kansilehdellä on suomeksi, omistus ystävälle ruotsiksi. Itse kirja on ruotsinkielinen, mikä tuotti minulle pieniä vaikeuksia, mutta onneksi sanakirjani ei ole niitä ihan uusimpia.

Kvinnan och nåden on legendanomainen tarina muista ihmisistä eristäytyneestä Elkanasta ja erityisesti hänen vaimostaan. Elkana asuu Mustan vuoren rinteellä, puurajan yläpuolella, pienessä majassa vaimonsa kanssa. Vuorenhuiput kohoavat kohden taivasta ja tähtiä kuin jättiläisnyrkit. Vaimon on Herra tehnyt hedelmättömäksi ja kertojan mukaan juuri tästä syystä Elkana on kasvanut pelottavaksi hahmoksi, niin pelottavaksi, että laakson asukkaat varoittavat hänestä lapsiaan. Ihmiset uskovat Elkanan syyllistyneen johonkin kauheaan syntiin, mistä syystä hänen sydämensä on muuttunut oudoksi ja noidutuksi. Tosiasiassa Elkanan hartain toive olisi saada lapsia. Syvällä kivettyneessä sydämessään hän rakastaa lapsia. Vaikka vanhuus on hänet heikentänyt, päättää hän jälleen lähteä suurten juhlien aikaan kaukaiseen Temppelilaaksoon rukoillakseen itselleen lasta. Hänen vaimonsa huomaa miehen heikenneen kunnon ja lähtee tällä kertaa matkalle mukaan.

Matkan aikana tapahtuu jotain, Elkanan vaimo – josta koko kirjan ajan käytetään vain tätä nimitystä – ymmärtää miehensä sydämen olevan kyvyttömän todella avautumaan Jumalalle. Herra tekee Elkanasta mykän ennen kuin hän ehtii alttarilla sanoa sanaakaan. Niinpä vaimo rukoilee miehensä ja itsensä puolesta. Rukous kestää kirjassa kahden sivun verran. Sen lopuksi vaimo kysyy Jumalalta: ”Herra, mikset anna palvelijasi mitään omistaa, jonka hän voisi nostaa sinun nähtäväksesi ja sanoa: Katso, tämä on ainut minkä omistan edessäsi, Herra - - - sielu minun sielustani ja veri minun verestäni – ota se, Herra!”

Tämä osa tarinaa tapahtuu tultaessa sivulle 11. Juonipaljastukset päättyvät tähän. Voin kuitenkin sen verran paljastaa, että Jumala kuulee Elkanan vaimon rukouksen niin kuin Jumala rukoukset kuulee. Tarina käsittelee pääasiassa Elkanan vaimon tunteita ja hänen matkaansa, jonka aikana kirjassa käsitellään elämän, kuoleman ja syntymän sukupolvien kautta yhteenkietoutunutta mystistä kehää. Kerronta lainehtii esteettömästi koko ihmiskunnan ja Elkanan vaimon henkilökohtaisen elämän ja Jumalasuhteen välillä. Kieltämättä kuvattavien asioitten suureellinen mystisyys yhdistää tämän kirjan minun mielikuvissani voimakkaasti niihin Edit Södergranin runoihin, joissa vaivatta ponnistetaan taivaan läpi avaruuteen ja takaisin.

En tiedä pitäsikö tätä romaania luonnehtia naisten romaaniksi? Miksi naisen elämästä kertova kirja olisi olemassa vain naisia varten? Aika paljon ovat naiset lukeneet miesten taisteluista ja harharetkistä satojen vuosien ajan. Uskonnollisuus kirjassa on minusta kovin viehättävää, vaikka paikoin aika romanttista. Tyyli on erittäin runollinen, suuria sanoja ei säästellä. Pär Lagerkvist oli Hagar Olssonin aikalainen. Kirjallisuutta tarkasti seuraavana ihmisenä Olsson oli varmasti tietoinen Lagerkvistin tuotannosta. Lagerkvist -vaikutteet tuntuvatkin ilmeisiltä. Tosin kristinuskon sävyttämät romaanit tuskin olivat mitään suuria harvinaisuuksia tuohon aikaan, Suomessa lajin edustajana kunnostautui mm. Hilja Haahti.

Kirja oli mielenkiintoinen lukuelämys, ensimmäinen loppuun asti lukemani ruotsinkielinen kirja! Tosin sivujakin oli vain 73. Lukemiseen kului aikaa päivä.

Henry Parland: Hamlet sanoi sen kauniimmin

Henry Parland (1908 – 1930) oli suomalainen runoilija. Hän kuului ruotsinkielisten modernistien joukkoon. Kyseisen ryhmän kärkinimiin lasketaan Hagar Olsson, Edith Södergran, Elmer Diktonius, Rabbe Enckell ja Gunnar Björling. Erityisesti Björling muodostui Parlandille läheiseksi, hän jopa asui Björlingin luona jouduttuaan erimielisyyksiin vanhempiensa kanssa rennon elämäntyylinsä vuoksi. Huvitteluhenkisen elämän katkaisemiseksi Parlandin vanhemmat lähettivät Henryn enonsa luo Liettuaan, Kaunasin kaupunkiin. Vuoden oleskelun jälkeen nuori runoilija sairastui tulirokkoon ja kuoli.

Elämänsä aikana Henry Parland ehti julkaista vain runokokoelman Idealrealisation, suomeksi Ihannealennusmyynti. Vuonna 1964 hänen veljensä Oscar Parland toimitti laajemman kokoelman hänen julkaistuista ja julkaisemattomista runoistaan. Kokoelma sai nimekseen Hamlet sade det vackrare. Brita Polttila suomensi kokoelman vuonna 1967 nimellä Hamlet sanoi sen kauniimmin.

Henry Parlandin runot ovat sepittäjänsä näköisiä. Niissä hehkuu elämä, joka näyttäytyy sarjana tuskaisen hupaisia ilmiöitä. Runoissa on usein huumoria, monta kertaa itseironisia huomioita, mutta osansa saavat muutkin kanssakulkijat. Postuumissa kokoelmassa Heijastuksia (Återsken) runoilija odottaa saavansa surua vastineeksi ilolleen. Toisaalta runoilija kirjoittaa Jazz-laulaja -elokuvasta kertovassa runossaan ”irvistyksestä jonka pitäisi olla hymy”.

Huumori tuo runoihin kepeyttä, joka syntyy myös runojen kevyeksi riisutusta rakenteesta. Parland kirjoittaa lyhyesti, mutta silti ilmavan tuntuisesti. Pitkiin vuodatuksiin hän ei juuri lankea. Tyylissä näyttäisi ajoittain olevan yhtäläisyyttä Björlingin kanssa, tosin vaikutteet ovat aivan hyvin voineet virrata toiseenkin suuntaan. Parland kuvaa valoa ja värejä dramaattisina, tilaa ja tunnelmaa määrittävinä tekijöinä.

Kaupunki, nykyaika, autot, mainokset ja veturit ovat kiehtoneet runoilijaa. Kenties eivät ihan samassa määrin kuin suomenkielisiä Tulenkantajia, mutta en näe eroa kovin suurena. Myös Parland viehättyy vauhdista auton kyydissä, ilmoittaa ihailevansa vetureita ja kertoo nähneensä viime yönä ”valon harhailemassa suuren ja huimaavan rautaisen kaupungin yllä”. Runosta tulee mieleen Fritz Langin elokuva Metropolis (vuodelta 1927 kuten ko. runo!), semminkin kun runo lukeutuu sarjaan, jossa runoilija kaavailee uuden romantiikan aamunkoittoa. Samantyyppistä aihetta käsittelee toinenkin saman vuoden runo, jossa rautainen ihminen, keksijänsä kuoltua, menee maailmalle ”jalat kalisten ja katse salamoiden”. Parland kuuluu kirjoittaneen myös elokuva-arvosteluja. Lisäksi hän harrasti valokuvausta. Hän keskeneräisen romaaninsa nimeksi tuli Sönder, suomeksi Rikki (velox-paperille vedostamisesta). Kirja julkaistiin suomeksi vuonna 2005.

Kaupunkikulttuurin kiehtovin puoli Parlandin runojenkin perusteella vaikuttaa kuitenkin olleen ravintolaelämä: naisten sääret, jazz-musiikki ja alkoholi toistuvat useissa runoissa. Kieltolain aikaisessa runossa mainitaan mm. ”Kova

tee” ja sen hinta.

Kaikesta tästä huolimatta ja sen lisäksi Parland ei ole pelkkä elämällä ilakoija. Runoissa käsitellään vakavia, elämänkatsomuksellisia ja uskonnollisiakin kysymyksiä. Jumala ei ole harvinainen vieras Parlandin runoissa. 18-vuotiaana kirjoittamassaan runossa hän pohtii Jumalaa, luotuja ja kaiken loppua maalaten lukijan eteen kuvan, jonka voisi nähdä jonkinlaisena taolaisuuden ja kristinuskon synteesinä. Taon ei-olevaista puolta edustaa Parlandin runossa Jumalan ensimmäinen luomus, Eimitään, kun taas Jumalan viimeinen luomus, Liekki, kuvastaa tuomiopäivän tulista järveä, johon sitten Parlandin runossa kaikki olevainen kerran päätyy.

Sanon suoraan, että nautin tämän hulivilipojan runoista hieman enemmän kuin Edith Södergranin lyriikasta. Ehkä se johtuu tyylistä, joka Parlandilla on lyhyttä ja iskevää. Pidän myös humoristisesta asenteesta, se ei mielestäni vesitä tekstiä, silmänurkkia tosin mielihyvästä. Kirjan lukemiseen meni minulta pari päivää.

Edith Södergran: Kultaiset linnut

Edith Södergran (1892 – 1923) kirjoitti runoja ruotsin kielellä vuodesta 1914 lähtien. Häneltä julkaistiin viisi runokokoelmaa. Luin kaikista hänen runokokoelmistaan koostetun kokoelman ”Kultaiset linnut”. Runot käänsi suomeksi vuonna 1929 Uuno Kailas.

Nuorena Edith Södergran asui Pietarissa, jossa hän kävi saksalaista koulua. Isän kuoltua keuhkotuberkuloosiin myös tytär sairastui teini-ikäisenä. Edithiä hoidettiin parantoloissa ja kamppailu tautia vastaan vaikutti varmasti hänen runouteensa, jota sävyttävät kuoleman ajatukset. Hänen tunnetuin runonsa Landet som icke är, suomeksi Maa jota ei ole kertoo unelmien maasta, runoilijan löytämästä aarteesta, taiteen madonreiästä, jonka kautta voi nousta taivasten tasolle, vilvoittamaan raadeltua otsaa kuun kasteella. Runon maa jota ei ole merkitsee samalla kuoleman valtakuntaa, jossa kaikki kahleet kirvoittuvat. Niinpä käännöksen kautta runo ohjaa lukijan myös käännösten tekijän runouden pariin: Kailaan Uni ja kuolema -runot (vuodelta 1931) tuntuvat operoivan paljolti samalla maaperällä.

Södergran luetaan Suomen ruotsinkielisten modernistien joukkoon kuuluvaksi. Hänen tiedetään pitäneen yhteyttä kirjailija Hagar Olssoniin sekä runoilija Elmer Diktoniukseen. En ole ihan tarkkaan selvillä siitä, mikä näistä Edith Södergranin runoista tarkemmin ottaen tekee niin modernistisia. Kailas ei ole ainakaan kääntänyt useimpia niistä mitallisina. Parissa runossa on riimejä. Ehkä tämä vapaa mitta on sitä modernismia? Kokoelman jälkilauseessa puhutaan Nietzsche-vaikutteista. En tunne miestä, mutta Södergran lienee hänestä viehättynyt, sillä on eräässä runossa Nietzschen haudallakin. Ehkä näissä runoissa sitten on jotain vaikutteita tältä suurelta oppi-isältä?

Kaikkiaan kokoelman runot tuntuvat muodostavan yhtenäisen kokonaisuuden. Runoilija puhuu paitsi kuolemasta, myös taiteilijan suuresta tehtävästä, taiteilijan mahdista ja toisaalta ihmisen pienuudesta, katoavaisuudesta. Jumalakin mainitaan, toisinaan ehkä Raamatun Jumala, toisinaan joku vallan toinen. Raamatullisia kuvia täydentävät muut mytologiset hahmot. ”Jumala on kaikessa” -ajatus toistuu myös. Osansa runoissa saa myös rakkaus, voisi sanoa erotiikkakin. Runot luovat voimakkaita ja suuria kuvia, runoilija hyödyntää vastakohtia, vertauskuvia, dramaattisia käänteitä. Luonto on mukana runoissa joko sadunomaisena elementtinä tai puutarhana, puistona.

Eräs teema Södergranin runoissa näyttää olevan ylösnousemus tai uudestisyntyminen. Tätä hän käsittelee esimerkiksi runossaan Muotokuva. Runo on mielestäni tulkittavissa ainakin kahdella tavalla. Toisaalta siinä voi nähdä eroottista vihjailua. Rakastettu piirtää kertojan kuvan vesilinnun munan kuorelle. Runo onkin sijoitettu kokoelmassa rakkausaiheisten runojen joukkoon. Toisaalta muna on ylösnousemuksen vertauskuva. Rakastettu piirtää munankuoreen sipulintaimen ruskeaan multaan. Sipulista tulee mieleen sipulikupoli, ortodoksikirkon tunnus, sipuli, rukouksen vertauskuva. Kertojan valittavat, ehtoonpunaiset laulut vaihtaa kevät vesilinnun munaan. Ehtoo, ilta viittaa elämän hiipumiseen, kevät uuteen alkuun. Toiselle puolelle munaa piirretään sipulintaimi, uusi alku ja toiselle puolelle pehmeästi kaartuva hiekkakumpu.

Minuun nämä runot tekivät kyllä vaikutuksen. Luultavasti lueskelen niitä myöhemmin lisää. Nyt luin runot päivässä tutustuttuani ensin parin päivän ajan siihen mitä netissä modernisteista kirjoitetaan. Lisäksi silmäilin muita Suomen ruotsinkielisiä modernisteja, joita olen lukulistalleni valinnut eli Gunnar Björlingiä ja Henry Parlandia.