Alueitten Suomi

Eilen selvitellyissä eduskuntavaaleissa saatiin synnytettyä alueitten Suomi. Vaalipiirit, joita tässä nimitän alueiksi, saivat uutta väriä. Aikaisemmin Suomen alueet olivat Keskustan mandaattia, nyt ne ovat Perussuomalaisten. Keski-Suomi ja Kaakkois-Suomi tosin jäivät vielä Demareille, en tiedä miksi, Pirkanmaan uskon tietäväni. Kokoomus on valtiaana kolmella alueella: Turussa, Uudellamaalla ja Helsingissä. Niin kutsuttu Muu Suomi kuuluu Perussuomalaisten valtapiiriin. He eivät päätä siellä ihan kaikesta, mutta noin kumminkin.

Joillekin tahoille Suomen jakautuminen ruuhka-Suomeen ja muuhun Suomeen ei ehkä ollut selvä ennen näitä vaaleja. Jospa se alkaisi valjeta. Suomea ei ole paloiteltu väkivalloin kuten muinoin Puolaa, asia on tapahtunut sisäsyntyisesti. Vauhtisokeus maan modernisaatiossa on saanut aikaan sen, että osa alueista on painunut kohti syvää etelää kun taas osa alueista on jäänyt miettimään kannattaako tästä lähteä mihinkään. Näin eroaa Hannu Kertusta, kun yhteisistä piikivistä ei ole päästy sopuun. Sekametsässähän tässä kaikki kuljetaan, hornetit vain taivaalla jylisevät.

Nyt voi sitten eduskunnan kauniin käden puolisko kastaa lusikkansa soppaan ja ruveta raapustamaan tiekarttaa tästä eteenpäin. Tai taaksepäin jos niin päättävät.

Minä nöyrryin kerrankin äänestämään demaria. Taktikoin. Koska kyseessä oli ison puolueen ehdokas, hänet myös valittiin, Varkauden mies. Onneksi Vasemmistoliiton ja Vihreitten kärkinimet valittiin Savo-Karjalasta ilman minun soraääntäni. Ja olinhan minä demaria äänestänyt joskus pressanvaaleissa, pari kertaa naishahmoa ja kerran viipurilaissyntyistä setää.

Vaalikeskusteluja

Tänä aamuna heräsin varsin aikaisin. Katselin siinä joutessani kaksi vaalikeskustelua Ylen Areenasta.

Ekana katselin Ylen arabiankielisen vaalikeskustelun. Siinä oli kolme haastateltavaa ja juontaja. Juontaja kyseli kultakin erikseen mielipiteitä erilaisista asioista. Osaksi keskustelun tarkoitus oli aktivoida arabiankielistä vähemmistöä äänestämään. Mainostettiin vaalikoneita ja taisi olla Ylellä jotain arabian kielelläkin tarjolla. Käytiin läpi Suomen lainsäätämistapaa eli miten lakiehdotuksia Suomessa tehdään ja miten niitä käsitellään. Mikäpä hänessä. Aluksi kuitenkin puhuttiin nuorison väkivaltaisesta käytöksestä viime aikoina. Eräs keskustelija arveli, ettei nuorilla ole tarpeeksi tekemistä, hän toivoi nuorille soveltuvia yhteiskunnan varoilla tuettuja urheiluharrasteita. Yksi keskustelijoista näki tarpeellisena arabiyhteisön verkostoitumisen muitten alan toimijoitten kanssa – erilaisten organisaatioitten ja aktiivisten kansalaisten. Ohjelmassa esitettiin myös videoita, joissa haastateltiin arabiankielisiä henkilöitä luultavasti pääkaupunkiseudulta. Moni heistä sanoi äänestävänsä. Täällä Siilinjärvellä oli varmaan arabiankielisiä silloin kun paikkakunnalla toimi vokki. Nyt heitä näkee harvemmin. Ehkä Kuopiossa heitä on enemmän.

Sitten katselin venäjänkielisen vaalikeskustelun. Siinä oli keskustelukulttuuri hieman toisenlainen kuin arabiankielisillä. Juontajan rooli jäi vähäiseksi. Venäjänkielisten keskustelussa nousi esiin pari minun mielestäni kiinnostavaa seikkaa. Jälkimmäinen niistä koski työluvan saantia Suomessa. Kukaan keskustelijoista ei kannattanut tarveharkinnan poistamista työperäisessä maahanmuutossa. Sen sijaan he toivoivat nopeampaa työluvan saantia, toivottiin viikon kestävää käsittelyaikaa. Ukrainalaisten työllistymiseen oltiin tyytyväisiä. Ehdotettiin työlupahakemusten käsittelyn siirtämistä Migriltä työhallinnolle.

Toinen ja minua yllättänyt toive liittyi venäjänkielisen väestön tunneperäiseen kotouttamiseen. Keskustelijat toivoivat taustoittavia ohjelmia venäjänkielisen väestön arjesta, niin että he tv:n välityksellä näkisivät muita venäjänkielisiä ja toisaalta kantaväestö saisi tuntumaa heidän eloonsa. Minusta tämä olisi mielenkiintoinen idea. Voisi vaikka tehdä pitemmän, jatkuvan sarjan, jossa seurattaisiin maahanmuuttajataustaisen väestön elämää, muittenkin kuin venäjänkielisten. (Vähän niin kuin viihdeohjelma Sohvaperunat.) Ajatelkaapa tehoja, kun sarjaa esitettäisiin tekstitettynä! Suomen kieltä voisi harjoitella ohjelmaa katselemalla. 1970-luvulla oli semmoinen radio-ohjelma kuin Naapurineljännes, mutta siinä vain soiteltiin musiikkia Neuvostoliitosta, eikä se välttämättä ihan kaikkia suomalaisia lähentänyt rajantakaiseen todellisuuteen.

Vaalikeskustelun yhteyteen oli tässäkin ympätty videoita, yhdessä käväistiin naisimmeisen kotona, hänellä oli isoja pitkäkarvaisia kissoja, poikani arveli että ne olivat Maine Cooneja, siltä ne todellakin näyttivät.

Näköjään Yle on tehnyt myös somalinkielisen ja englanninkielisen vaalikeskustelun. Pitää katsella niitä joku toinen päivä. Aloitin pääministeritenttiä, joka tuli Maikkarilta eilen, mutta en päässyt alkua pisemmälle, joten siitä joskus toiste jos silloinkaan.

Rob Searsin huumorikirja Putinista

Vuonna 2018 Englannissa julkaistu teos Vladimir Putin – Life Coach by Rob Sears ilmestyi vuonna 2018 Anna Tuomikosken suomentamana nimellä Vladimir Putin: Menestyvän johtajan opetukset. Sain kirjan varhennettuna isänpäivälahjana tyttäreltäni, joka vieraili täällä Savossa pyhäinpäiväviikonloppuna. Kiitos kirjasta, tämä on sopivan lyhyt ja kepeälentoinen teos, niin että se tuli nopsasti lukaistua aamuisin, kun muut nukkuivat vähän pitempään. Hauskat piirroskuvat kirjaan teki Tom Sears. Kirja on laadittu elämäntapaoppaan tapaan ja vaikka se tihkuu auringonlaskunpunaista propagandaa, on se ehken viisainta ottaa huumorin kannalta.

Alussa on lyhyt testi, josta lukija voi päätellä, onko hänessä jo valmiiksi mitenkä paljon Putinin ominaisuuksia. Olen testin mukaan melko tasapainoinen, Putinin ominaisuuksia löytyy sen verran, että kirjan lukemisesta saattaa olla minulle hyötyä. Testin jälkeen kirjassa hahmotellaan kullakin aukeamalla kuvan ja tekstin avulla jotakin Putinin ominaisuutta, jota lukija voi kehittää itsessään ja siten saavuttaa paremmat asemat joko työpaikallaan tai naapurustossa tai vaikka kotioloissa.

Minua puhutteli varsinkin paraatin järjestäminen kotikadulla. Harmittaa kun autossa ei ole vetokoukkua. Peräkärrin saisi varmaan lainattua jostain, siihen voisi sitten lastata uljuuspatteria kyytiin (esim. kolan, lumilapion, uuden pistolapion, rautakangen, haravan, pensassakset, katuharjan, puutarhaletkun ja kasteluvesisaavin). Ruohonleikkurin voisi kiinnittää narulla peräkärrin perään. Vaimo voisi kuvata, kun minä ajaisin kotipolun päästä päähän muutamaan kertaan. Minut voisi myös kuvata ottamassa paraatia vastaan – sen ei tarvitsisi tapahtua paraatin aikana, pieni lavastus varmaan kuuluisi asiaan.

Toinen mielenkiintoinen huomio oli kirjan alkupuolella George W. Bushin esittämä arvio Putinista. Bush oli katsonut Putinia silmiin ja päätellyt sen perusteella, että Putiniin voi luottaa. Tästä haluan oheistaa luettavaksi pienen katkelman:

Condoleezza Rice muisteli myöhemmin kirjassaan No Greater Honour, että Bush oli mennyt halpaan: ”Emme koskaan päässeet vaikutelmasta, että presidentti oli naiivisti luottanut Putiniin ja joutunut sitten petetyksi.” (Asiaa ei juuri auttanut, että Bush alkoi viitata uuteen ystäväänsä lempinimellä Pootie Poot.”)

Tästä tulee mieleen, että jossain määrin Putin on kulloisenkin katsojan silmissä. Joskus kenties jopa silmillä, vaikka venäläisethän käyttäytyvät kovin kohteliaasti. Tietenkin nykyinen epäsopu Lännen ja Venäjän välillä johtuu ennen muuta siitä, että Venäjä miehitti Krimin ja käy epäsuorasti jonkinmoista sotaa Donbassin alueella Ukrainan joukkoja vastaan. Ja kun vielä ampuivat sen turistilentokoneen alas, sitä Venäjän kannattaisi pyytää anteeksi, luulen että sekin jo auttaisi sovunhieronnassa. Tämän kirjan esitystapa on Venäjän presidenttiä leimaava, olkoonkin, että huumorin varjolla. Erityisempiä naurunpurskauksia kirja ei aikaan saanut, eniten hupia tarjosi kuvitus. Kuvissa arkielämän tilanteilla leikitellään hauskemmin kuin mihin tekstin puolella Putinia arvostelevalla pilailulla ylletään.

Kirjassa on 156 sivua. Sen lukemiseen kului pari sumean onnellista aamupäivää.

Mika Waltari: Totuus Virosta, Latviasta ja Liettuasta

Mika Waltari (1908 – 1979) kirjoitti salanimellä Nauticus julkaistun teoksen Totuus Virosta, Latviasta ja Liettuasta. Kirja julkaistiin Ruotsissa keväällä vuonna 1941. Se käsittelee Baltian valtioitten liittämistä osaksi Neuvostoliittoa, siihen johtaneita tapahtumia ja liittymisen seurauksia. Sotien jälkeen, kun Suomessakin piti Neuvostoliittoa arvostella vähän sukkasillaan, kirja poistettiin kirjakaupoista ja kirjastoistakin, kunnes vuonna 2008 siitä julkaistiin uusi painos.

Uuden painoksen alusta löytyy Seppo Zetterbergin kirjoittama johdatus lukijalle. Zetterberg kertoo Waltarin työskennelleen Suomen valtion propagandatehtävissä talvi- ja jatkosodan aikana. Zetterberg myös uumoilee syitä tämän kirjan kirjoittamiselle. Yksi selkeä syy tulee lukijallekin mieleen eli sen korostaminen, ettei talvisodassa annettu uhri ollut suinkaan turha. Suomi säilytti itsenäisyytensä, Baltian maat antoivat Neuvostoliiton ensin lupaillen ja sitten härskisti uhkaillen miehittää maansa ja sitten vielä vaalien jälkeen pyysivät saada liittyä Neuvostoliittoon. Miksi Baltian kävi niin kuin kävi, sitä Waltari käy kohta kohdalta läpi. Miksi Suomen kannattaa varoa samaa kohtaloa, on kirjan toinen aihe. Se käy ilmi, kun kirjassa tarkastellaan Baltian maitten elämän alkutaivalta Neuvostoliiton osasina.

Waltari on kirjaansa varten hyödyntänyt jo julkaistua teosta, liettualaisen Ignas Jūrkunas-Šeiniuksen kirjoittamaa ruotsiksi vuonna 1940 ilmestynyttä kuvausta Liettuan tapahtumista, Den röda floden stiger (Punainen tulva nousee). Lisäksi hän on lukenut varsinkin virolaisia lehtiä, sikäli kuin niitä on ollut saatavilla. Myös tilastotietoa varsinkin Virossa myynnissä olleitten tavaroitten hinnoista ennen Neuvostoliittoon liittymistä ja sen jälkeen on käytössä, samoin tietoa palkoista ja niistä pidätettävistä kuluista. Waltari saa mielestäni ihan uskottavasti osoitettua, että Neuvostoliiton tapa hoitaa asioita oli luvata paljon ja hyvää ja sitten antaa yhdellä kädellä lupaamansa, kun toisellä kädellä rokotti kahta kauheemmin jostain muualta. Kun Baltian maat yksi toisensa jälkeen saatiin feikkivaaleilla (äänestys% > 90) äänestämään kommunistiset kansanedustajat itselleen (muita ehdokkaita ei juuri ollut) ja nämä olivat ensi töikseen vaatineet maansa liittämistä Neuvostoliittoon, ei ulkovalloillekaan jäänyt mitään kättä pitempää Baltian krimiä vastaan.

Kirjan lopussa Waltari kuvailee osittain uskottavasti Baltian oloja keväällä 1941 ja arvailee tulevia. Syystä tai toisesta hän kuitenkin jättää kokonaan laskuista menossa olleen suursodan erittäin ilmeisen laajenemisen Baltiaan ja sen seuraukset kansalaisille. Olen näin jälkikäteen täysin varma siitä, että Baltiassa on osattu tämä asia ottaa laskelmissa huomioon, mikä on omalta osaltaan vaikuttanut vähäiseen kiinnostukseen kommunismia kohtaan. Sikäli kuin Saksa valtaisi Baltian, ei ehkä olisi kansalaiselle ihan parasta meriittiä kuulua paikalliseen kommunistipuolueeseen. Tämän Waltari sivuuttaa ja kirjoittaa virolaisten puuttuvasta halukkuudesta sitoutua kommunismiin seuraavasti:

Tällä tavoin kommunistinen puolue saa uudet jäsenensä häikäilemättömäin kiipijäin ja onnenonkijain tai elämässään epäonnistuneiden tai kuviteltuja vääryyksiä kärsineiden henkilöiden joukosta. Selvää on, että tämä ei ajan mittaan tule ainakaan parantamaan yleistä moraalia eikä turvallisuutta.

Sinänsä siteeraamani kohta on monelta osin voinut pitää paikkansakin.

Ihan kiva pikku kirja, jonka voi lukea näytteenä Waltarin monipuolisesta kiinnostuksesta historiaa ja yhteiskuntakokeiluja kohtaan. Sivuja vain 184, tuli luettua viikossa.

Arvo Salo: Lapualaisooppera

Arvo Salo (1932 – 2011) sanoitti vuonna 1966 ensi-iltansa saaneen Lapualaisoopperan. Helsingin Ylioppilastalolla esitetystä laulunäytelmästä Salon teksteineen ja Kaj Chydeniuksen säveltämine lauluineen tuli 1960-luvun poliittisen kulttuurin ikoni Suomessa. Saattaa olla, että tätä kautta jokin Suomen poliittisessa elämässäkin liikahti vasemmalle, mutta itäraja pysyi entisenlaisena. Teoksen aiheena on 1930-luvun alun Suomessa toiminut vasemmistovastainen Lapuan liike ja tavoitteena lapualaisten harjoittaman terrorin tuomitseminen sekä sosialismin esitteleminen rauhanaatteena.

Lapualaisoopperan teksti on siis julkaistu kirjasena vuonna 1966. Kirjan alussa kerrotaan roolijako ja myös se, kuka mitäkin osaa esitti. Onhan se hyvä tietää, milloin Kaisa Korhonen laulaa voimakkaalla äänellään, milloin kuullaan Lars Svedbergin sielukasta puhetta jne.

Itse esityksen aloittaa toinen säkeistö virrestä 459 (vuoden 1938 virsikirjan mukaan, nykyään hieman muutetuilla sanoilla virsi 579). Tämän Suomen kansaa siunaavan virren kolmas säkeistö päättää I näytöksen. Virren sävelsi ukrainalainen Dimitri Bortnjanski vuonna 1822 ja ennen vuotta 1938 se lienee alkanut vielä muodossa O Herra, siunaa ruhtinaamme millä tarkoitettiin Suomen suuriruhtinasta, Venäjän tsaaria? Nykyään virressä puhutaan maamme päämiehestä. Viittaukset Venäjään jäävät muuten Lapualaisoopperassa vähäisiksi. Neuvostoliittoa ei edes nimeltä mainita.

Ensimmäisessä näytöksessä lauletaan myös porvarillista taistelolaulua Vilppulan urhojen muistolle sekä vanhaa työväenlaulua Kysymyksiä ja vielä puolalaista sorronvastaista Varšavjankaa. Ensimmäisessä näytöksessä nostatetaan vihaa punaisten ja mustien välillä niin propagandistiseen sävyyn, että oksasakset pois!

Toisessa näytöksessä vieraillaan Lapualla, Pohjanmaalla, Lapuan liikkeen johtajan Vihtori Kosolan kodissa. Mielialaa kuvastaa oikeistolainen vallankumouksellisuus, halu puhdistaa maa marksismista. Lapuan liikeen kannattajista rakennetaan luotaantyöntävän hurmahenkisiä ja väkivaltaa himoitsevia hahmoja. Puheissa toistuvat vertaukset 1590-luvun Nuijasotaan, talonpoikien kapinaan vallanpitäjiä vastaan.

Kolmannessa näytöksessä kuvataan Lapuan liikkeen harjoittamaa terroria. Näytös jakautuu neljään kohtaukseen, joitten myötä kerrotaan pahenevista teoista, joita ovat vasemmistolaisten punaisten paitojen repiminen, muilutus, kusiaispesässä istuttaminen ja murha. Muilutusta kuvaava toinen kohtaus sisältää hienon vuoropuhelun vasemmistolaisen ja lapualaisen puhujan välillä. Kolmannessa kohtauksessa muurahaispesään istutettu nainen pyytää anteeksi, ettei kohtaus täysin vastaa historiallista totuutta.

Neljäs näytös kuvaa Lapuan liikkeen uhman kiehahtamista äärimmilleen, Mäntsälän kapinaan lähtöä ja liikkeen vähittäistä hajaantumista. Kosolan kärsimän vankeusrangaistuksen jälkeen hänet otetaan omiensa joukossa vastaan alussa lauletun virren ensimmäisellä säkeistöllä, jossa siis puhutaan maamme päämiehestä. Viides näytös summaa näytelmän opetuksen, joka on Ei väkivaltaa.

Arvo Salo osoittautuu parhaimmillaan vakuuttavaksi riimittelijäksi, jonka laulujen sanoituksia on ilo lukea. Esitys uhkuu mustaa huumoria, joka keventää muutoin raskasta aihetta ja tuomitsevaa sävyä. Tapa, jolla Lapuan liikettä ja sen kannattajia näytelmässä kuvataan, on siinä mielessä hyvin valittu, että paljon keskinäisestä keskustelusta tapahtuu Lapualla, kannattajien keskuudessa. Siellä varmasti on esitetty räikeimmät puheenvuorotkin. Toisaalta työväenaatteen kannattajat nähdään viimeisen päälle rauhan miehinä ja naisina, minkä ajatuksen todenperäisyys lienee sotien jälkeisen liikehdinnänkin perusteella vähän niin ja näin. Tästä epäuskottavasta hyvä-paha-asettelusta syntyy lievästi etovan propagandistinen kokonaisuus, joka on onneksi aikansa elänyt. Viime vuonna lukemassani sosialismin ajan kirjallisuudessa paksua fasisminvastaisuutta ilmeni lähinnä ennen sotia ja sota-aikana sepitetyssä runoudessa ja sota-ajan proosassa.

Näytelmässä kuvattua Suomen historian tapahtumasarjaa voi tietysti verrata nykypäivän ns. ”uusnatsien” touhuihin Suomessa. Jonkin verran samankaltaisuutta löytyy käytetystä väkivallasta. Erona on kuitenkin nykyisten kannattajamäärien pienuus. Lapuan liike sen sijaan oli vahva kansanliike. Lapuan liike vastusti suomalaista sosialismia, nykynatsistien vastustuksen aihe on maahanmuutto, joka toistaiseksi on todella vähäistä ja joukkoliikkeen teemaksi täysin riittämätön.

Kirjassa on 113 sivua. Lukaisin sen päivässä. Kirjan on lukenut myös Kuutar.

Lieko Zachovalová: Prahan ääni

Lieko Zachovalová (s. 1927) kertoi 1960-luvulta asti suomalaisille radiossa ja televisiossa Tšekkoslovakian tapahtumista. Hän muutti Tšekkoslovakiaan vuonna 1948 ja meni siellä naimisiin tšekkiläisen Marcel Zachovalin kanssa. Tätä ennen Lieko, o.s. Leino, oli toiminut Suomen sosialistisen opiskelijaliikkeen parissa. Hänen vanhempansa olivat molemmat kärsineet vankeusrangaistuksen poliittisen toimintansa takia. Isä, kommunisti Yrjö Leino valittiin sotien jälkeen ministeriksi. Elämästään 1960-luvun loppuun saakka Lieko Zachovalová kirjoitti muisteloteoksen nimeltä Prahan ääni. Luin sen.

Kuten edellä kerron, oli Lieko Leinon elämä jo lapsesta asti politiikan sävyttämä. Hänen isänsä oli kolme vuotta vankeudessa 1930-luvulla, perheen kesävieraana nähtiin mm. Arvo Poika Tuominen. Vanhemmat erosivat, kun tytär oli pieni. Äiti vei tyttärensä ruotsinkieliseen leikkikouluun ja myöhemmin Helsingin saksalaiseen kouluun. Lieko oppi kieliä, mistä oli hänelle myöhemmin elämässä hyötyä. Isä oli jonkin aikaa naimisissa Hertta Kuusisen kanssa. Sodan jälkeen nuorena ylioppilaaksi valmistunut Lieko aloitteli omaa poliittista toimintaansa, kun sai kerran saksan kielen taitoisena emännöidä unkarilaista ja tšekkiläistä opiskelijajärjestön edustajaa. Hän pääsi tuoreeltaan tulkkaamaan tšekkiläisen vieraan, Marcel Zachovalin, selostusta Tšekkoslovakian tiestä sosialismiin, jonka jotkut toivoivat olevan myös Suomen tie.

Tšekkoslovakiassa Lieko löysi työtä Prahan radion ruotsinkielisestä toimituksesta sekä ruotsinkielisestä tiedotuslehdestä Livet i Tjeckoslovakien. Vähän kerrassaan häntä pyydettiin toimimaan tulkkina ja oppaana korkean tason poliittisille valtuuskunnille Suomesta Tšekkoslovakiaan ja Tšekkoslovakiasta Suomeen. Myös suomalaisiin lehtiin hän kirjoitteli ja lopulta avautuivat myös radiotoimittajan tehtävät Suomeen.

Tšekkoslovakian tie sosialismiin osoittautui 1960-luvulla koko maailman mielenkiinnon kohteeksi. Tšekkoslovakialainen oivallus reaalisosialismin kehittämisestä ylitti liiaksi Neuvostoliiton ja sen eurooppalaisten liittolaisten sietokyvyn, vaikka jälkeenpäin tarkastellen toivotut uudistukset eivät tunnu kovinkaan yliampuvilta – kirjan perusteella huomattavimpia muutoksia sosialistisen järjestelmän parantamiseksi vaikuttivat olleen samapalkkaisuudesta luopuminen ja sananvapauden toteuttaminen. Samapalkkaisuuden ei nähty kannustavan ihmisiä riittävästi kehittämään itseään ja siten palvelemaan valtiota, tuotannontekijöitten ”yhteinen omistus” oli osoittautunut tehottomaksi, elintason kasvu näivettyi.

Kaiken tämän ja siitä seuraneen Varsovan liiton maiden suorittaman miehityksen lisäksi Zachovalová kertoo oman elämänsä kehittymisestä, perheen perustamisesta, asumisesta, appivanhemmista, työtovereista. Myös ideologiselle pohdinnalle on ollut aikaa ja sitä onkin kiva seurata. Kirjeessään Zachovalová pohtii mm. yksilönvapauden rajoittamista siten, että ennen vapautta on oltava siihen aineelliset edellytykset ja että sosialistinen järjestelmä takaa ne parhaiten. Ajatukseen sisältyy toiveikkuutta, jollainen puhkesi Prahan kevääksi, kun sosialismia alettiin uudistaa Tšekkoslovakiassa. Sananvapaus osoittautui tuolloin yhtä mutkikkaaksi kuin konsanaan meidän some-aikakaudellamme:

Rannattoman sananvapauden myötä oli päästetty vapaaksi pullon henki, joka muissa ns. reaalisosialismin maissa koettiin vihamieliseksi, olemassa olevia valtarakenteita vaarantavaksi.

Kirja päättyy 1960-luvun lopulle. Tšekkoslovakian oli osoitettava kuuliaisuutta sosialistiselle maailmanjärjestelmälle, Zachovalová ilmaisee asian näin:

Maan johdon tuli käytännössä todistaa, että se kansalaisten myötävaikutuksella pystyy hoitamaan asiat niin, ettei vaikutusvaltaisilla ulkoisilla havainnoitsijoilla olisi muistuttamista.

Ja näinhän se on nykyään laita nuorella kirjablogin pitäjälläkin!

Kirjassa on 368 sivua, kuviakin löytyy. Lukeminen kesti aika pitkään, varmaan viikon.

Jörn Donner: Berliini – arkea ja uhkaa

Jörn Donner (s. 1933) kirjoitti vuonna 1958 julkaistun teoksen nimeltä Rapport från Berlin. Kirja ilmestyi samana vuonna Toivo J. Kivilahden suomentamana nimellä Berliini – arkea ja uhkaa.

Donnerin kirja on kuvaus Berliinistä, jaetusta kaupungista, jossa länsimainen elämäntapa kohtasi sosialistisen järjestelmän haasteet. Donner oli vieraillut Berliinissä ensimmäisen kerran jo vuonna 1952, myöhempiäkin käyntejä oli ollut – vuonna 1958 hän matkusti kaupunkiin talvella. Hän kirjoitti sekä Berliinissä oleskelunsa aikana että Helsingissä ylös ajatuksia, joita vierailut jaetussa kaupungissa olivat herättäneet. Kyse on siis matkakuvauksesta, jossa Donner tarkastelee Berliiniä nimenomaan poliittisena näyttämönä, jota rautaesirippu ei vielä jakanut aivan täydellisesti. Berliinin muuri rakennettiin vasta vuonna 1961. Sitä ennen myös kaupunkilaisten oli mahdollista tietyin edellytyksin tehdä vierailuja sosialistiselta vyöhykkeeltä länsivyöhykkeille ja päinvastoin. Kirjassa kuvataan berliiniläisten elämää yhtä lailla länsipuolella kuin Itä-Berliinissäkin.

Kirja on jaettu 55:een lukuun, lopussa on luettelo lähdeteoksista sekä lainausten alkuperästä. Donner lainaa jonkin verran muitten Berliininkävijöitten tekstejä. Hän on viehättynyt esim. Christopher Isherwoodin romaanista Goodbuy to Berlin, josta sittemmin kehkeytyi kuuluisa Cabaret-musikaali, joka myös elokuvana tunnetaan. Toinen taiteilija, joka oli tehnyt Donneriin vaikutuksen, oli Bertolt Brecht, jonka Donner oli tavannut aikaisemmin. Vuonna 1958 hän saattoi vain vierailla Brechtin asunnossa ja hänen haudallaan. Donner analysoi Brechtin näytelmiä melkein yhtä terävästi kuin minäkin. Hän käy paljon teattereissa, kabaree on parempaa länsipuolella, mutta muuten itäpuolen teatterielämä taitaa olla aika korkeatasoista.

Donner kertoo nuorempana tunteneensa, että itäisessä Saksassa on menossa mielenkiintoinen yhteiskunnallinen kokeilu, jota hänen tulee tukea. Kuitenkin reaalisosialismi osoitti hänelle miten herkkä Hegelin dialektiikka ei kestänyt vaurioitumatta kierrätystä Neuvostoliiton kautta. Niinpä Donner asettuu selkeästi länsimaisen järjestelmän kannalle. Vaikka hänen tekstissään kuultaa läpi halu hyväksyä uudenlaisen järjestelmän kokeileminen, ovat DDR:ssä saavutetut tulokset liian vähäiset kansalaisille aiheutettuihin kärsimyksiin nähden.

Kirjassa käydään monia kivoja keskusteluja, joita Donner sitten kommentoi napakasti. Hän näkee DDR:n arkipäivän jokseenkin samanlaisena kuin länsipuolenkin, paitsi että kaikki on harmaampaa ja ankeampaa. Mutta välillä tulee mieleen, keskittyykö Donner oikeastaan tavallisten ihmisten arkeen vai enemmänkin kylmän sodan politisointiin. Omien kansalaisten tarkkailu DDR:ssä, kaikenlainen epäluuloinen suhtautuminen valtion linjasta poikkeavaan toimintaan rasittaa Donneria ja luultavasti rasitti myös Itä-Berliinin asukkaita, joita pakenikin länteen. Laitan tähän tekstinäytteeksi kuvauksen, joka selittää itse itsensä:

Itäsaksalainen pilalehti Eulenspiegel julkaisi keväällä 1958 kuvan, joka esitti työstä kotiin palaavaa puoluevirkailijaa. Hänet esitettiin kahtia jakautuneena: toinen puolisko oli vielä oven ulkopuolella, Neues Deutschland pistää esiin taskusta, rintapielessä on sosialistinen ansiomerkki. Toinen puolisko on jo puettu nuuskanruskeaan tupakkatakkiin ja nauttii kodin plyyšistä, turvallisuudesta ja levosta. Tämä on kahtia jakautunut itäsaksalainen.

Luulenpa, että lisää juuri tällaista itsekriittistä asennetta Donner olisi sosialistiselta puolelta odottanut, se olisi antanut edes jotain toivoa paremmasta.

Kirjassa on 254 sivua, luin sitä viitisen päivää.

Lech Walesa

Puolalainen sähköasentaja Lech Wałęsa (s. 1943) nousi elokuussa vuonna 1980 lakkojohtajaksi Gdanskin telakalla. Hänen johdollaan lakkolaiset ajoivat läpi vaatimuksen vapaitten eli Puolan työväenpuolueesta riippumattomien ammattiliittojen perustamisesta. Syntyi Solidaarisuus-ammattiliitto, jonka johtoon Walesa kohosi karismaattisena ja kansanomaisena työväen puhemiehenä. Walesa-ilmiöstä puhui tuolloin koko maailma. Vuonna 1982 kenraali Jaruzelski julisti Puolaan sotatilan ja otti vallan käsiinsä. Solidaarisuuden taru tuntui olevan lopussa vaikka vuonna 1983 Walesalle myönnettiinkin Nobelin rauhanpalkinto. Kuten tunnettua asiat kehittyivät kuitenkin pikkuhiljaa sosialismin kulissien takana. Asiaa auttoi myös puolalainen paavi Johannes Paavali II. Vuonna 1989 sosialistinen järjestelmä luhistui ja vuonna 1990 Lech Walesasta tuli Puolan presidentti. Näitä asioita en olisi kyllä ihan itse kaikkia muistanut, joten siikalin niitä lukemani kirjan lisäksi wikipediasta.

Luin Puolassa vuonna 1981 ilmestyneen ja Suomessa vuonna 1982 suomeksi julkaistun teoksen, joka kantaa nimeä Lech Walesa (ISBN 951-99364-9-1), copyright Wydawnictwo Morskie Gdansk ja Oy International Business Service Ltd, Helsinki. Kirjan toimittajaa ei ole nimetty, kirja koostuu yli kymmenen kirjoittajan teksteistä, joissa kuvaa Walesasta hahmotellaan puolelta jos toiselta. Suomentajia kirjalla on yhdeksän. Valokuvia on viideltä kuvaajalta.

Kirjassa Walesasta kertovat ihmiset, joista useimmat ovat tunteneet hänet vain vähän aikaa. Walesa nousi lakkojohtajaksi suuresta tuntemattomuudesta, vaikkakin hänellä oli ay-taustaa jo kymmenen vuoden ajalta. Aluksi toimittaja Edmund Szczesiak käy sillä paikkakunnalla, jossa Walesa syntyi, Popowon kylässä, Lipnon piirikunnassa. Hän tapaa kyläläisiä, jotka arvelevat, että Walesan perhe on asunut paikkakunnalla vain lyhyesti, sota-aikaan ja että synnyintalo on jo purettu. Matkalla seuraavalle paikkakunnalle toimittaja saapuu toiseen kylään, jonka nimi on myös Popowo. Paljastuu, että tämä onkin se oikea Popowo. Löytyy Walesan kotitalo, pari naapuria, luokkatoveri. Hyväkäytöksinen poika on ollut, ei muistu mitään erityisempää mieleen. Matka jatkuu Lipnon pikkukaupunkiin, jossa Walesa on käynyt ammattikoulun. Opettajat ovat ihmetelleet, voiko kyseessä olla se sama Leszek, joka kävi täällä koulua. Päiväkirjasta löytyy merkintä, jonka mukaan Leszek on saanut huomautuksen lähdettyään kaupungille paljain päin ja lakki taskussa. Kaupungin johto arvelee toimittajan tulleen paikalle, koska näyttelijä Pola Negri on syntynyt kaupungissa, häntä odotetaan vieläkin kaupunkiin takaisin, sillä häneltä voisi löytyä kipeästi kaivattuja dollareita jne... Seuraavaksi Walesaa muistelee kirjailija ja työtoveri telakalta, Boleslaw Fac. Hänen kirjoituksensa on milteipä vallankumouskiihkoinen. Hän kertoo nuorten lakkolaismiesten suudelleen sitä trukkia, jonka katolla seisten Walesa piti puheita lakkolaisille. Sitten saavat kirjassa vuoron historiantutkija, kirjailija, kirjallisuudentutkija, toinen historiantutkija, arkkitehti ja monet muut, mm. elokuvaohjaaja Andrzej Wajda, joka kuvaa Walesaa rohkeaksi, huumorintajuiseksi ja totuudenpuhujaksi. Ääneen pääsevät kaikenlaiset ihmiset ympäri Puolaa ja erityisesti Gdanskin ja Gdynian alueelta. Nämä ihmiset ovat lähettäneet Walesalle kirjeitä, he ovat kertoneet lakkoajan tunnoistaan tutkijoille. Walesa on heidän puolestapuhujansa, heidän sankarinsa, Puolan viimeinen toivo. Kirjan lopussa on Walesan haastattelu, jossa hän pääsee puhumaan itse puolestaan.

Millainen kuva Walesasta sitten minulle muodostui? Lukemani perusteella hän on taitava joukkoliikkeen johtaja, ovela neuvottelija, joka osaa luovia, hän voi antaa jossain asiassa periksi, muttei anna tavoitteen karata käsistään. Puhujakorokkeella hän on kosketuksissa kuulijoihin, pyrkii tavoittamaan sen mitä he haluavat ja etenemään sen kautta tavoitteeseensa. Mikä tuo tavoite on? Vapaat ammattiliitot, puoluekoneiston propagandistisen valehtelun lopettaminen, halu puhua asioista suoraan ja ymmärrettävällä kielellä. Walesa näyttäytyy kansanmiehenä, jolla on selkeä näkemys siitä mitä kansa tahtoo ja kyky edetä tuon tavoitteen suuntaisesti. Hän osaa pelata ja pelaa joskus kovillakin panoksilla, mutta varoo häviämästä.

Kirjassa kuvataan uskontoaan harjoittavan katolilaisen Walesan vierailua paavin luona. Italialainen toimittaja haastatteli Walesaa ja kysyi mitä kirjallisuutta Walesa on lukenut. Walesa vastasi, ettei ole lukenut yhtään kirjaa loppuun saakka. Hän puhuu kansan kieltä, koska on osa kansaa, mutta hän ei väheksy älymystöä.

Mitä Walesa kirjan lopun haastattelussa sanoo yksinkertaisuudesta ja hyvyydestä?

On palautettava mieliin mitä merkitsevät rehellisyyden tai totuuden kaltaiset yksinkertaiset asiat. Meillä on jos millaisia laitteita ja mekanismeja, tietokoneita sun muita... ja pyrimme niiden avulla voittamaan elämän viisaudessa. Ajattelemme vain asemaa ja aineellista hyötyä, kuljemme liian yksisuuntaisesti, meiltä puuttuu tasapaino.

Kirjassa on 208 sivua ja lukaisin sen neljässä päivässä.

Sirpa Puhakka: Perin suomalainen jytky

Vuonna 2012 ilmestyi Vasemmistoliiton entisen puoluesihteerin Sirpa Puhakan (s. 1956) teos Perin suomalainen jytky. Kirjassa Puhakka kokee selvitellä Perussuomalaisten vuoden 2011 eduskuntavaaleissa saavuttaman suuren vaalivoiton syitä ja seurauksia. Ymmärrettävistä syistä Puhakalla ei ollut vielä vuonna 2012 tiedossaan vuoden 2015 eduskuntavaalien tulos.

Todettuaan että Perussuomalaiset on populistinen puolue Puhakka siirtyy käsittelemään puolueen maahanmuuttoon liittyviä kantoja. Eräänä havaintona esitellään se, että maahanmuuttovastaisuuden sijasta alettiin julkisuudessa puhua maahanmuuttokriittisyydestä. Puhakka näkee tämän nimityksen muuttamisen käsiteltävän ilmiön liudentamisena, sen avulla maahanmuuton vastustaminen tai siihen liittyvistä kielteisistä ilmiöistä keskusteleminen tehtiin hyväksyttävämmäksi. (Toisaalta maahanmuuttoon voi suhtautua kriittisesti vaikkei vastustaisi maahanmuuttoa tai maahanmuuttajia tai maastamuuttajia tai maastamuuttoa.) Puhakka kertoo erilaisista tutkimustuloksista, joista esimerkkinä seuraava pieni katkelma:

Keskelle vasemmisto-oikeisto-ulottuvuudella sijoittuneet tiesivät oikeistoa ja vasemmistoa vähemmän maahanmuuttoasioista. Kysymyksen maahanmuutosta vähemmän tärkeäksi kokeneet tunsivat maahanmuuton perusasiat paremmin kuin ne, joille se oli tärkeä. Myönteisen suhtautumisen todettiin olevan yhteydessä korkeaan maahanmuuttoon liittyvään tietotasoon.

(tekstissä viitataan Sami Borgin toim. teoksessa Muutosvaalit 2011 olevaan Kimmo Elon ja Lauri Rapelin kirjoitukseen Politiikkatietämys ja poliittinen kiinnostus)

Edellä olevassa Perussuomalaiset ilmeisesti on sijoitettu poliittisessa kentässä keskelle samalla tavoin kuin eduskunnan täysistuntosalissa. (Toisinaan Perussuomalaiset arvioidaan tässä kirjassa oikeistopopulistiseksi ryhmäksi, toisinaan niputetaan samoille leveyksille demarien ja vihreitten kanssa, toisinaan heissä nähdään henkilöitä joka puolelta poliittista kenttää!) Täysin eivät tutkimukset, tilastot tai esimerkkitapaukset onnistu minua vakuuttamaan, mutta synnyttäväthän ne pohdintoa. Mielenkiintoiselta tuntuu jakso, jossa puntaroidaan nettikeskustelun samankaltaistavaa vaikutusta keskustelijoitten mielipiteisiin, esim. Suomen Sisussa ja Hommaforumilla. Tämänkaltainen muitten kantojen myötäily lienee inhimillistä, se on tavallista netissä ja varmaan yleisemminkin?

Median roolia Perussuomalaisten menestystarinassa arvioidessaan Puhakka toteaa median pitävän nykyään puolueitten poliittisia näkemyksiä tärkeämpänä uutisaiheena kannatusmittauksia, jotka osoittivat Perussuomalaisille huimaa nousua ennen vaaleja. Toistuva kannatuksen nousu lisäsi puolueen uskottavuutta äänestäjien silmissä.

Ihmisten kyllästyminen konsensus-politiikkaan teki puolueista keskenään liian samanhenkisiä. Tähän Perussuomalaiset tarjosi vaihtoehdon. Em. Sami Borgin toimittaman teoksen mukaan ratkaisevin syy äänestää Perussuomalaisia vuoden 2011 vaaleissa oli ”halu saada liikettä jämähtäneeseen puoluejärjestelmään”. Vasta sen jälkeen tulivat maahanmuuttokriittisyys ja EU-kriittisyys.

Perussuomalaisten suosion nousu on henkilöitynyt puheenjohtaja Timo Soiniin. Hänen kärkevä iskulausekommentointinsa on mielestäni ollut menestyksen suurin yksittäinen syy. Soinin ansiot tällä saralla myöntää myös Puhakka. Timo Soinin tapa puhua Puhakan sanoin jokaisen Vermon kävijän ymmärrettävällä kielellä tuo minunkin kaipaamaani vaihtelua kestävyysvajeita pursuavaan poliittiseen munkkilatinaan. Eri asia on aukeavatko Soinin yksinkertaistukset kestävyysvajetta paremmin, mutta ainakin ne ymmärtää jollain tasolla. ”Missä EU, siellä ongelma”, kuuluu Soinin viesti Suomen kansalle. Puhakka pohtiikin, mikä sitten lienee tämä ”kansa” ja onko kansan tahto lopultakin Timo Soinin tahto?

[Äkkiä sivulla 117 Puhakka napsauttaa Suomen poliittisen historian kirjat auki minun mielestäni kiinnostavalta kohdalta. Hän huomauttaa, että vielä 1970- ja 1980-luvuilla Suomessa oli neljä suurta puoluetta kuten nytkin. Silloin puolueet olivat Kokoomus, Keskusta, SDP ja – SKDL, nykyisen Vasemmistoliiton edeltäjä. Minulle tuli mieleen, että eiköhän vain Perussuomalaiset olekin uusi SKDL! Kuten nuoremmat teistä muistavat, oli myös SKDL:lla omat taistolaisensa, joitten vuoksi puolueen hallituskelpoisuus ei ollut aina ihan parhaimpia. Perussuomalaiset on tämän kirjan mukaan mainostanut itseään ”työväenpuolueena ilman sosialismia”. Kun sosialismi aatteena on nykyään lähinnä historiaa ja kun Suomi on muuttunut aina vain porvarillisemmaksi, on oikeastaan ihan ymmärrettävää että räväkästä polemiikista tunnettu työväenpuolue solahtaakin nyt poliittisessa kentässä SDP:n ja Keskustan väliin. Mitä Vasemmistoliittoon tulee, sen kannattaisi katsoa tosiasioita peiliin (!) ja lyödä hynttyyt yhteen demareitten kanssa. Vasemmistoliitolla on lupaavia nuoria kansanedustajia, jotka varmaan menestyvät jatkossakin ja jotka luultavimmin kelpaisivat muihinkin puolueisiin.]

Puhakka tuumailee kirjassaan onko puoluekartta muuttunut pysyvästi. Minusta on. Vasemmisto-oikeisto -jako on aikansa elänyt. Perussuomalaiset vaikuttaa minusta ennen kaikkea konservatiivipuolueelta, nimeksi saattaisi sopia vaikkapa kansankonservatiivit. Myös Vasemmistoliiton kannattajista konservatiivisesti ajattelevia löytyy, ei kai siellä muuten niitä vanhoja työväenlauluja enää lauleltaisi – tiedättehän te, niitä missä lyödään ja taistellaan. Ai niin! Minä muuten viime vuonna tilasin Kansan Uutisten Viikkolehden kautta Vasurilla-nimisen cd:n, jossa on valikoima työväenlauluja pitemmältä ajalta. Eräs cd:n kappaleista, jonka löysin youtubesta, on 1970-luvun Neilikka-yhtyeen Maastamuuttajan laulu. Siinä on sanomaa ilman repivää taistelua. Käykääpä kuuntelemassa!

Kirjassa on ainakin 144 sivua ja luin sitä nelisen päivää.

Askeleen edellä – One Step Ahead

Kreikkalaisen Dimitris Athiridisin dokumenttielokuvassa Askeleen edellä (valmistumisvuosi 2012) tärkeinä taustavaikuttajina ovat Euroopan Unioni, Kansainvälinen valuuttarahasto ja Euroopan keskuspankki, jotka toukokuussa 2010 asettivat kovat ehdot Kreikan valtiolle myönnettävälle lainalle. Saman vuoden marraskuun pormestarinvaalien nähtiin olevan kansanäänestys myös vaativien rakenneuudistusten hyväksymisestä. Kreikan toiseksi suurimman kaupungin Thessalonikin pormestariehdokkaaksi tuolloin vallassa ollut vasemmistopuolue PASOK nimesi sitoutumattoman Ioannis Boutarisin, tunnetun thessalonikilaisen vaikuttajan. PASOK asetti hänet paljon vartijaksi. Vastassa ollut konservatiivinen Uusi Demokratia -puolue oli hallinnut kaupungin pormestarinvirkaa viimeiset 24 vuotta ja heillä oli asettaa vaaleihin uusi, vakuuttava ehdokas, Konstantinos Gioulekas.

Dokumentissa pormestarinvaalikamppailua kuvataan Boutarisin näkökulmasta. Boutaris avautuu kameroitten edessä ja kertoo elämästään iloineen ja suruineen. Hänen kampanjapäällikkönsä Stratos Fanaris sanoo: ”Kasvoilta näkyy koko eletty elämä.” Ja ellei näy, Boutaris kyllä kertoo sen omin sanoin ja kuvin. Elokuva on kertomus vaalitaistelusta, Kreikan talouden ahdingosta ja Thessalonikin pormestariehdokkaan henkilökohtaisesta historiasta. Charmantisti harmaantunut herra Boutaris on kuin Casablanca-elokuvan Rick. Hänen menneisyydestään löytyy suuri rakkaus, hänen vaimonsa Athina, jonka mies on lopulta saatellut kohti taivaan korkeuksia, sieltä löytyy kierre alkoholinkäyttäjänä ja sieltä löytyy halu palvella Thessalonikia, jolle Boutaris näyttäisi vakuuttelevan tulevien vaalien olevan kauniin ystävyyden alku.

Elokuvan alussa Boutaris kävelee portaita alaspäin suljettu sateenvarjo kädessään. Sateenvarjon kahva näyttää paimensauvalta, kierreportaita alaspäin laskeutuva mies on kuin Vergilius, joka johdattaa katsojaa nyky-Kreikan todellisuuteen. Asettuuko Kreikan ja Thessalonikin historian kulku yhteen Boutarisin henkilöhistorian tapahtumien kanssa, selviää ajan kuluessa. Boutaris lukee AA:n Kahdentoista askelen ohjelmaa englanniksi. Kirjasta näytetyssä kohdassa sanotaan: ”Jumala, auta minua olemaan avoin uusille mielipiteille, joita en olisi itse tullut koskaan ajatelleeksi.” (käännös: ketjukolaaja). Boutaris kulkee toreilla ja kaduilla, kuuntelee kansaa, puhuu tilaisuuksissa, tekee vaalityötä. Hän toivoo vitsikkäästi kaupungilleen suurta maanjäristystä, jonka jälkeen kaupungin voisi rakentaa uudelleen. Hän on populisti, lennokkaitten ilmaisujen mies. Ovatko sanat liian suuria tähän paikkaan, se elokuvassa selviää.

Boutarisin vastustajat ovat konservatiiveja, Boutarisin mielestä he haluavat säilyttää kaiken entisellään. Turkin tasavallan isä Mustafa Kemal Atatürk syntyi Thessalonikissa ja Boutaris puhuu hänen synnyinkotimuseonsa puolesta, sillä arvelee museon tuottavan kaupungille matkailutuloja. Myös juutalaisiin matkailijoihin kannattaisi hänen mielestään panostaa, sillä Thessalonikilla on maineikas juutalainen menneisyys. Toisaalta Boutaris itsekin kiihtyy paneelikeskustelussa, jossa häntä syytetään Vähän-Aasian verilöylyn aikaansaaneen henkilön (Atatürkin) kunnioittamisesta. Thessalonikin metropoliitta Antimos tuntuu olevan Boutarisin tärkein vastustaja eikä Boutaris suorapuheisena miehenä jätä sitä kertomatta. Heidän keskinäinen nokittelunsa kulminoituu Thessalonikin vapautumisen 100-vuotisjuhlassa Pyhän Demetrioksen kirkossa, jossa koolla on Kreikan poliittinen johto.

Tänä aamuna uutisissa kerrottiin, että luottoluokittaja Moody's on nostanut Kreikan luottoluokitusta kahdella pykälällä. Jotain hyvää Kreikan suhdanteissa on siis tapahtunut. Dokumentti Thessalonikin pormestarinvaaleista esitetään uusintana tänään Yle Teemalla klo 23.55.