Venäläinen
Anton Tšehov (1860 – 1904) kirjoitti vuonna 1904 valmistuneen
näytelmän nimeltä Вишнёвый
сад. Eino
Kaliman laatima suomennos
nimeltä Kirsikkapuisto
julkaistiin ainakin teoksessa Kirsikkapuisto
ja kuusi novellia,
jonka nyt luin. Kirjan
kannessa kerrotaan sen kuuluvan WSOY:n sarjaan Kirjallisuutta
kouluille. Novellit
suomensi Juhani Konkka.
Teos ilmestyi vuonna 1965. Luettuani ensin novellit kirjoitan nyt
jotain näytelmän lukukokemuksestani.
Kirsikkapuisto
on nelinäytöksinen komedia. Näytelmä naureksii Venäjän
kartanoylimystön rappiolle. Tsaarin ajan Venäjällä aatelisten
hallussa oli suuria maatiloja siellä sun täällä. Tiloihin kuului
nähtävästi usein suuri kartano, jonka mailla viljeltiin jotain.
Tässä tapauksessa erityinen viljelyskohde olivat kirsikat, joitten
kerrotaan kasvavan puina. Aikoinaan mummoni eleli vanhainkodissa
Varkaudessa. Kyseisen fasiliteetin päärakennus oli häthätää
tsaarinaikainen huvila, jonka pihalla tosiaankin kasvoi kirsikkapuu.
Veljeni löysi sieltä joskus lasisen paperipainon, joka oli vähän
kulmasta särkynyt. Minä näin kerran lumikon jahtaavan myyrää.
Tšehov
kirjoitti jo näytelmässä Vanja-eno
velkaantuneesta
aatelisperheestä, joka kartanossaan viettää samankaltaista elämää
kuin vietettiin ennen Ranskan vallankumousta vissiin koko Euroopassa.
Aika on ajanut aatelin ohi. Vanhojen tapojen hupsuiksi reliikeiksi
jääneet kartanoitten asukit eivät enää jaksa lähteä pois
entisestä elämäntyylistään vaan unohtuvat kerran toisensa
jälkeen pilvilinnoihinsa. Kirsikkapuistossa talon emäntä hukuttaa
suruaan oleskelemalla Pariisissa, mihin hänellä ei ole ollut varaa
enää pitkiin aikoihin. Hänen veljensä toistelee puheessaan
biljarditermejä ja äityy pitämään outoja juhlapuheita. Nuoretkin
ihmiset ovat homehtumassa kiinni kartanon menneeseen elämäntapaan.
Vain välttämättömyyden pakko voi ajaa nämä ihmiset kartanosta
pois, eri asia on pääsevätkö he koskaan irti siitä
Kirsikkapuistosta, joka on kasvanut heidän sieluunsa.
Luin
tänä aamuna ensin kaksi ensimmäistä näytöstä. Sitten vaimoni
alkoi pestä saunaa ja minä läksin käymään kaupassa. Kun olin
palauttanut pullot ja oluttölkit, huomasin lähteneeni liikkeelle
ilman lompakkoa. Hermokontrollini piti ulospäin melko hyvin. Palasin
kotiin ja tein lompakon kanssa uuden yrityksen. Kotiin palattuani
einehdimme, vaimo oli saanut saunan pestyä. Ruokailun jälkeen
jatkoin olohuoneen nojatuolissa lukemista. Luin kolmannen näytöksen
ääneen. Vaimoni makasi sohvalla ja nukahti. Ennen neljännen
näytöksen alkua minäkin nukahdin ja nukuin varmaan tunnin siinä
nojatuolissa kirja sylissäni. Olin joskus 1990-luvulla yrittänyt
kuunnella Kirsikkapuistoa radiosta kuunnelmana. Silloinkin nukahdin,
niin että herätessäni oli neljäs näytös jo lopuillaan.
Neljännen
näytöksen luin vain itselleni ilman ääntä. Tosin viimeisen sivun
luin vaimolle ääneen. Siinä heitettiin jäähyväisiä
kirveeniskujen kajahdellessa kirsikkapuistossa. Ajattelin kahville
mennessäni, että ihan yhtä hyvin olisin voinut kuunnella
mahtipontisen esityksen musiikkikappaleesta Alla
venäläisen kuun. Siinä
soi jotenkin tuo surumielinen pystyynlakastuneen loistokkaan elämän
sävel. Tietyllä tapaa näytelmä Kirsikkapuisto
sopii yhteen novellin Suudelma
kanssa. Suudelman
nuoret tykistöupseerit pohtivat milloin heillä itselläänkin on
kuten kenraalilla kartano, missä kestitä vieraita ja järjestää
tanssiaisia. Ohitse virtaavan elokuisen joen myötä Tšehov tuntuu
vastaavan: ”Ei koskaan.”
Näytelmän
pituus on 101 sivua. Tänään luin. Ihan kiva.