Powered By Blogger

tiistai 24. elokuuta 2021

Verner Lehtimäen tarina osat 1 ja 2

Luin kaksi sarjakuva-albumia, jotka kertovat Verner Lehtimäestä (1890 – 1938), joka ensimmäisessä albumissa toimii Suomen punakaartin Tampereen rintaman johdossa ja toisessa albumissa huseeraa Puna-armeijan lentäjänä ja neuvostovakoojana.

Sarjakuvat ovat tositapahtumiin perustuvaa fiktiota, seikkailukertomuksia suomalaisesta henkilöstä, joka pääsi näkemään paljon ja antoi oman panoksensa sekä Suomen että Neuvostoliiton kohtaloon. Albumien tekijöinä kunnostautuivat:

Ilkka Markkula, käsikirjoittajana, Jukka Koivusaari, piirrostyö ja taitto sekä Kimmo Lehtimäki, historia-asiantuntijana.

Verner Lehtimäen tarina osa 1 on nimeltään Punainen ratsumies. Se kertoo Lehtimäen vaiheista Suomen sisällissodan pyörteissä. Varsinaisesta Suomesta alkaa Lehtimäen päällikkyys, sarjakuvassa hänet nostaa Raunistulan työväenkaartin johtajaksi itse Eino Rahja. Lehtimäen kuvaillaan olleen kauhean komea mies ja hyvä ratsastaja, ollut kuulemma karjapaimenena Amerikoissa. Lehtimäki nostaa johtajaksi rinnalleen veljensä Jalmarin. Vanhempi veljes Konrad Lehtimäki pysytteli kuulemma sivussa punakapinasta, mutta kirjoitti sitä ennen tunnetun teoksen Ylös helvetistä, jota sarjakuvassa kehaistaan.

Sarjakuvassa kuvataan lyhyesti ja näppärästi niitä henkilökohtaisia kaunantunteita, joita sisällissotaa edeltävässä Suomessa (ja tottahan toki vielä nykyäänkin) voi kuvitella syntyneen, kun toisilla on kaikkea ja toisilta on kunniakin viety pois. Tästä siirrytään luontevasti punakapinaan eli Suomen sisällissotaan. Ensin taistellaan Tampereen pohjoispuolella, mutta melko nopeasti valkoinen armeija ahdistaa punaiset joukot Tampereelle. Kalevankankaalla punaiset kohtaavat myös ruotsalaiset vapaaehtoiset, jotka kokevat Lehtimäen joukkojen taholta kovan kohtalon. Sarjakuva loppuu ehkä hieman kesken, siihen kun punaiset vetäytyvät Tampereelta. Yhden sivun muistelujakso lopussa ei ihan riitä kertomaan miten Lehtimäelle sittemmin kävi. Molempien albumien lopussa kuvaillaan niitä historiallisia henkilöitä, jotka sarjakuvassa esiintyvät. Eipä taida kellään olla suupielet ylöspäin, mikä vissiin sopii tämmöiseen korkeajännite-tyylin tarinointiin.

Verner Lehtimäen tarina osa 2 on nimeltään Vierailla siivillä. Koska kyse on isolta osin sotilasilmailusta, on kerrontakin lennokkaampaa kuin Tampereen taistojen tie. Alussa Konrad Lehtimäki saa kirjeen Venäjältä, jonne Verner Lehtimäki on paennut monien muitten punakapinan johtajien kanssa. Konrad sai itse sisällissodan jälkeen kuolemantuomion, joka kuitenkin kumottiin tunnettujen kulttuurihahmojen vastustuksen myötä. Sittemmin hänestä tuli kansanedustaja. Kirjeessä Verner kertoo isoveljelleen vaiheistaan Neuvostojen maalla. Aluksi hän toimi vakoojana Muurmannin Legioonassa edeten siellä päälliköksi asti. Lopulta englantilaiset saavat hänen otaksutusta vakoilustaan tarpeekseen ja Verner pakenee Pietariin. Siellä odottaa komennus sotilaslentäjäksi veli Jalmarin kanssa. Miehet osallistuvat Kronstadtin pommitukseen. Sitten Verner tapaa elämänsä naisen hotelli Astorijassa. Sveitsiläinen oopperalaulajar laittautuu Vernerin följyyn ja alkaa satumainen matka Kiinan kautta Yhdysvaltoihin. Siellä Verner tapaa jälleen Oskari Tokoin samalla kun kouluttautuu lentokoneinsinööriksi ja neuvottelee Rooseveltin kanssa keveitten sotilaskoneitten hankinnasta Neuvostoliittoon. Työväen kotimaahan palattuaan veljekset kumminkin huomaavat että heidän iskulauseestaan ”Vallankumous tai kuolema” heitä odottavat kumpikin mainituista. Stalinin Neuvostomaa ei ole paratiisi muualta tulleille. Albumi päättyy rankalla tavalla. Tosin lopussa olevat henkilöesittelyt sisältävät vielä lohtua lukijalle kertoessaan, että Vernerin vaimo ja poika selvisivät vainojen ajoista hengissä.

Kyllähän näissä albumeissa kerrotaan todella jyräkkää tarinaa todellisista henkilöistä. Heidän kohtaloittensa täsmällisestä laadusta lienee mahdotonta saada täyttä selkoa, koska toimivat he paljolti vakoilun kentällä, jossa yksityiskohtien ylösmerkintä ei olisi mahdollista. Nopeasti albumit lukaisee, wikipedioitten ym. lukemistojen kanssa selvittelin ne päivässä.

maanantai 23. elokuuta 2021

Jäätynyt mies

Yrjö Rauanheimo (1904 – 1949) kirjoitti vuonna 1948 Poikien seikkailukirjastossa julkaistun romaanin Jäätynyt mies. Ylen Aution tietojen mukaan siitä muokattiin samana vuonna radiossa ensiesitetty kuunnelmasarja. Kyseistä esitystä ei taltioitu, mutta vuonna 1965 taltioitiin uusi versio samalla käsikirjoituksella, ohjaajana Eero Leväluoma. Kuuntelin tämän kahdeksanosaisen kuunnelmasarjan, jaksojen pituudet olivat jotain päälle 20 min./jakso. Alun kuuntelin perjantaina, loput kolme jaksoa tänä aamuna. Kuunnelman etenemisvauhti ei ole erityisen ripeä, joten pienet torkut taisin välillä ottaa ja pysyin mukana kuin Kauniissa ja rohkeissa, joissa en ole pysynyt mukana.

Tarina kertoo maisteri Simolinista, joka löydetään Newfoundlandin rannikon matalikolta jään sisään pakastuneena. Geologi Simolinia esittää Martti Katajisto, joka esitti prinssi Florestania elokuvassa Prinsessa Ruusunen (vuodelta 1949). Nyt on Simolin nukkunut ”ruususen unta” reilut sata vuotta. Hänetkin onnistutaan herättämään henkiin – ei suudelmalla vaan tieteellisillä menetelmillä, sulattamisella, hitaalla lämmittämisellä ja antamalla erilaisia virkistäviä ruiskeita.

Kun saadaan selville, että jannu on suomalainen, hänet uskotaan hoivattavaksi suomalaisen tiedemiehen, tohtori Kastelan hoiviin. Kastelaa esittänyt Kaarlo Halttunen esitti samaan tapaan mainostoimittajan elolle herättävää tiedemiestä kuunnelmassa Venuksen ihanat kukkulat. Toisaalta Halttunen myös esitti kuunnelmassa William ja Mary kuolemansairasta filosofia, jonka aivot jätetään henkiin, kun mies itse vaipuu tuonelaan. Tässä nyt puheenaolevassa kuunnelmasarjassa tohtori Kastela ei vaikuta erityisen filosofiselta, hänen empatiakykynsä tuntuu varsin soveliaalta poikain seikkailukuunnelmaan. Simolinilla oli näet Turussa rakastettu, joka odotti häntä kotiinpalaavaksi elämänsä loppuun saakka. Kun Simolin löytää hänen sukulaisistaan rakasta Bettyään muistuttavan nuoren neidon, ei Kastelalta löydy sydäntä sallia heidän ns. tutustuvan toisiinsa lähemmin. Tässä kuunnelma menettääkin minusta kiinnostavuutta melko roimasti. Lisää lunta kuunnelman tupaan on luvassa, kun lopussa keskitytään kaivamaan kultaa Huippuvuorilta löytäjä saa pitää -asenteella.

Tämän kuunnelman perusideasta – elon estradilta poistunut henkilö palaa näyttämölle myöhäisemmässä ajassa – tulee mieleen kuunnelmasarja Hautasi on Odessassa, joka perustuu Oskar Reposen romaaniin. Näitä molempia sarjoja yhdistää myös jonniimmoinen tiivistämisen tarve. Kovin pitkiä vatkutuksia en ainakaan itse jaksaisi kuunnella, vaikka onhan noita tullut kuunneltua tähänkin asti. Ehkä mulla alkaa kuunteluaika käydä vähiin ja muutun kärsimättömäksi. En viitsisi seuraavaan elämääni jättää kovin pitkäkestoista kuuntelemattomuuden perintöä, ehe-ehe.

tiistai 17. elokuuta 2021

Pauli Taskinen: Katiskalla hukutettu

Kuopion seudulla vaikuttava Pauli Taskinen (s. 1949) kirjoitti vuonna 2015 julkaistun rikosromaanin Katiskalla hukutettu. Luin sen vähän niin kuin kesätekkarina.

Romaanin tapahtumat sijoittuvat vuoden 2008 Kuopion seudun saariston kesään. Henki tarinassa on varsin perinteinen ellei peräti vanhahtava. Kuopio City vaikuttaa uinuvalta maakuntakeskukselta, joka se onkin – ja siinä juuri on Kuopion viehätysvoima. Ruutukaava-alueella ei juurikaan tapahduta, vaan kirjassa seurataan saariston paremmilla ja laajarantaisemmilla kesäasunnoilla eleleviä lomailijoita ja heidän naapureinaan elämäntyötään tekeviä maalaisia. Iso osa hahmoista on eläkeiässä, monet heistä vielä toimeliaita ja vereviä, toisin kuin ketjukolaaja.

Kesäasunnollaan kävijä on kirjan keskushenkilö Lauri Laitanen, joka on jonkinmoinen julkkis, tv-kasvo ja kirjailija. Hän harrastaa vanhempata kirjallisuutta, mm. Ernst Lampén sekä muut pakinoitsijat ovat hänen suosikkejaan. Lauri hankkii itselleen Lampénin teoksen Suomea maitse ja meritse, jonka sattumoisin lukaisin vuonna 2017. Pyyntihintana divarissa oli tuolloin 15 euroa, minkä hinnan Laitanen joutuu pulittamaan. Hän vierailee myös Vammalan vanhan kirjan päivillä divarinpitäjän kanssa.

Juu, ja muutakin enemmän tai vähemmän kiehtovaa kirjassa kuvaillaan. Kallaveden saaristo esitetään saarien sokkelona, jonka tunteva voi oikaista salakareja väistellen (mikä savolaisuuden mielikuva ”oikaista väistellen”). Taskinen kuvaa myös työntekoa, saariston väki on näppärää rakentelemaan ja muokkaamaan maastaan omanlaisensa.

Kirjailija Taskinen tuntuisi olevan kiinnostunut Suomen muinaisuskosta, jossain hänen näytelmässään aihetta käsiteltäneen. Myös pakinat ovat hänen sydäntään lähellä päätellen siitä, että hän on dramatisoinut pienoisnäytelmän Aapelin pakinain kestohahmosta Hermanni Hulukkosesta, jota isäni aikoinaan ihaili ja esittikin joissain juhlissa. Moni varmaan vielä muistaa Taskisen kahdesta tv-mainoksesta, toisessa hän esittää urheiluun kiihkeästi suhtautuvaa pappia, joka haukkuu erotuomaria ”samperin puusilmäksi” ja toisessa hän on formuloista vaikuttunut tarjoilija, joka kuohuviinipulloa avatessaan intoutuu suihkuttamaan kuohujuomaa ympäriinsä. Oikein hauskoja mainoksia!

Kirjassa on 238 sivua. Aloin lukea sitä heinäkuussa, mutta silloin taisi olla liian kuumat oltavat jo muutenkin. Nyt kelien viilennyttyä kirja tuli luetuksi kolmessa päivässä.

lauantai 14. elokuuta 2021

Urheiluaiheisia kuunnelmia

Kuuntelin tänään kolme urheiluaiheista kuunnelmaa, kun ei oikein ollut tv:ssä erityisempätä katseltavaa.

Lentävä suomalainen. Jouni Tossavaisen kirjoittama kuunnelma on taltioitu vuonna 2016 osana Radioteatteri liikkeellä-sarjaa. Entinen pitkänmatkanjuoksija on sepittänyt kertomuksen todellisen suomalaisen suurjuoksijan Hannes Kolehmaisen elosta New Yorkissa. Hannesta esittää Karri Lämpsä, muutkin näyttelijät ovat Kuopion teatterista, joten pääsin nyt teatterreissulle ihan omassa olohuoneessa. Ohjaaja on Pekka Laasonen. Kuunnelma etenee hieman kuulijaa mukaan odottelematta, jonkinmoiset ennakkotiedot aiheesta lienevät eduksi. Itse en tiennyt mitään tästä Kolehmaisen Ameriikan-vaiheesta, mutta eepään tuo haetannunna. Karri Lämpsä päästelee välillä aitoa savon murretta, jota on aina mukava kuunnella. Kiehtovaa on ajatella suomalaisten kolmois- tai viitoisvoittoja Ameriikan kaupunkiamaratoneilla, kun nykyään samanlaisiin suorituksiin saattavat yltää vain joittenkin harvojen Afrikan maitten juoksijat. Hannes arvelee, ettei häntä sadan vuoden kuluttua enää New Yorkissa muisteta, mutta kuten Väinölänniemen juoksijapatsas osoittaa Kuopiossa kyllä muistetaan. Kesto 45 min.

Maaottelussa. Veijo Meren kirjoittama kuunnelma on taltiointi vuodelta 1969. Tässäkin kuunnelmassa esiintyy Kuopion teatterin näyttelijä Mauri Saikkonen, vaikka ohjaajana on Ilkka Kylävaara. Varsinaiset keskushenkilöt ovat keski-ikäinen mies, jota esittää Aarno Sulkanen ja nuori nainen, jota esittää Soile Markkanen. He saavat aika laajalti kuitenkin kuunnella juopuneen vierustoverinsa kommentointia. Uolevi Vahteristo radioselostajana saa pettyä kymppätonnin juoksun loppuaikoihin ja ruotsalaisten kolmoisvoittoon. Kesto 37 min.

Keihäänheittäjä. Kari Hotakaisen kirjoittama kuunnelma on kokenut ensiesityksensä vuonna 1997. Ohjaus Janne Tapper. Seura-lehden toimittajat koettavat haastatella vähäpuheista keihäsmiestä. Tohmajärvellä. Kuunnelma on sepitteellinen, samaa voi sanoa julkaistusta haastattelusta. En jotenkin jaksanut innostua tästä. Kai se on niin, etteivät kirjoittajat ihmeemmin kiinnostu urheilusta urheiluna vaan katselevat sitä aina jostain syrjemmästä niin kuin se ei sellaisenaan olisi heillen riittävä aihe käsiteltäväksi. Kesto 46 min.

keskiviikko 11. elokuuta 2021

Kuunnelmasarja Armi Aavikko

Kuuntelin Yle Areenan Audiosta tuoreen kuunnelmasarjan nimeltä Armi Aavikko – siinä välissä olin elossa. Sen kirjoitti Kati Kaartinen ja ohjasi Antti Leino. Vuoden 1977 missiä ja sen myötä laulajaksi ryhtynyttä Armi Aavikkoa esittää Minka Kuustonen ja hänet showhunsa ottanutta laulajatähti Dannyä esittää Ilkka Heiskanen. Kuunnelmasarjassa on 20 jaksoa, jotka ovat pituudeltaan noin 20 minuuttia kukin. Eilen aloin kuunnella ja nyt aamupäivällä sain sarjan kuunneltua. Sarja sisältää haastattelunpätkiä, joissa Armin tunteneet ihmiset kertovat hänestä ja runsaasti varsinkin 1970- ja 1980-lukujen musiikkia. Pääosin sarja sisältää kuitenkin fiktiivistä, jokseenkin aikajärjestyksessä pysyttelevää kuvausta Armin elämästä. Minka Kuustonen Armina toimii kertojana, joka lyhyesti kommentoi tapahtumia ja johdattelee kuulijaa uusiin kohtauksiin. Varsin perinteisen tyylin mukainen kuunnelmasarja siis.

Minulle, 1970-luvun nuorelle, musiikki oli tuttua, samoin monet kuunnelman hahmoista. Muistan kun Armi valittiin missiksi. Taisin olla jotenkin yllättynyt, ehkä olisin itse valinnut jonkun toisen. Kun katselin näytöltä Armin kuvaa, tuli mieleen, että oliko osa hänen viehätysvoimaansa tosiaankin silmissä, joissa oli hellyttävää karsastusta. Armi vaikutti ”naapurin tytöltä”, joten olin aikoinaan melko yllättynyt kun hän alkoi laulaa Dannyn kanssa. Danny on kuunnelmassa kuvattu erinomaisesti. Yhdellä risteilyllä kerran näin Dannyn esiintyvän ja hän on kyllä teräksinen ammattilainen. Kuunnelmassa mainitut ”Pihtiputaan keikat” ovat koulineet hänestä esiintyjän, joka laulaa yleisölle kuin yleisölle. Kuunnelma tuo esiin Dannyn pyrkimyksen ammattimaiseen toimintaan, johon kuuluvat kunnioitus kaikkia kohtaan ja toisaalta kurinalaisuus. Armille Danny on tähti, joka nostaa hänet kuuluisuuteen laulajana. Armi myös rakastuu Dannyyn, mikä on helppo ymmärtää. Eikä minun ole erityisen vaikeata ymmärtää sitäkään miten Armi alkaa sisustaa elämäänsä alkoholilla. Sehän se on sukupolvien ajan ollut patenttiratkaisu, kun olo on alkanut tuntua painostavalta.

Luulisi että Armin tarinan saisi esitettyä lyhyemminkin kuin 20-osaa käsittävässä kuunnelmasarjassa, mutta enpä tuosta liiaksi pitkästynyt. Kotiväki oli kyllä kuullut kyllikseen sarjan tunnusmusiikkia ”Tahdon olla sulle hyvin hellä...” jo eilissä päivänä. Kuuntelin nimittäin kuunnelmasarjan isolta osin tv:n kautta, kun sellainen nykyään on mahdollista. Omassa rakkaassa nojatuolissa on niin mukava istua. Samalla voin kannustaa kissoja keskinäiseen kunnioitukseen ja kurinalaiseen käyttäytymiseen.

Amman kirjablogissa on myös kuunneltu tämä kuunnelmasarja Armista.

tiistai 3. elokuuta 2021

Vesikriisi sihisi Siilissä

Pitkään jatkuneet helteet tuppaavat toisinaan päättymään ukonilmoihin ja rankkasateisiin. Näin kävi nyt mm. täällä Siilinjärvellä, josta tuttavien kesken käytetään nimitystä Siili. Siilinjärven vedenottamo sijaitsee nk. kuivalla maalla soraharjualueella ja hyödyntänee ainakin osaksi luonnonsuodatusta. Tietysti vedenottamolla on tiivis allas, mutta kuten kaikella muullakin myös tiiviydellä on heikot hetkensä. Tällä kertaa rankka vesisade lienee päässyt jostain kohdin tunkemaan jotain vähäistä orgaanista jutuntuttua vedenottamoon, mikä johti siihen, että pieni bakteerikanta livahti juomaveden joukkoon.

Tiedottaminen asiasta ei ollut kovin päällekäypää, mutta viidakkorummun välityksellä mekin saimme kuulla vedenkeittokehotuksesta ja levitimme tärkeää sanomaa niille, joita pidämme meille tärkeinä yksilöinä. Siilinjärvellä vettä myypi nykyään Kuopion Vesi Oy. Järjestely on varsin uusi ja ehkä siitä ja loma-ajoista sekä bakteerien ilmaantumisesta viikonlopun alkajaisiksi johtui hieman kantrinkaipuun sävyinen tiedotusnopeus. Jotkut olivat kyllä olleet asiasta tietoisia, sillä ainakin Siilinjärven Lidlissä minulle kerrottiin, että kanistereissa ja pulloissa myytävä vesi oli loppunut kaupasta puolessa tunnissa. Koska asumme Kuopion kuppeessa ei ollut autolla ajamista suurempi työ käydä hakemassa pari-kolme kanisteria vettä Päivärannan Citymarketista.

Sieltä Citymarketista kotiin ajellessa muistelin miten kerran eräs uskova ihminen oli kirjoittanut netissä Raamatun kohdasta: ”Uhkuuko lähde samasta silmästä makeaa ja karvasta vettä?” (Jaakobin kirje 3:11, vuoden 1938 suomennos) Olin tuolloin korskeana huomauttanut, jotta ihmiskunta on keksinyt tähänkin kysymykseen ratkaisun, johon voi tutustua netissä hakusanoilla ”vesikriisi nokia”. Nyt ei niinkään naurattanut. Toisaalta perimmäinen luontoni on luja kuin entisajan ooppelin akku, en hermostu ihan pienestä tai vaikka sisälläni hermostunkin, jaksan pysytellä ulkoisesti tyynenä. No, ehkä akkuvertaus hieman onnahtaa.

Siilinjärven S-marketissa käydessään vaimoni huomasi ilmoituksen, jonka mukaan Siilinjärvellä jaetaan juomavettä kunnantalon takana olevalla parkkipaikalla. Sittemmin uusikin jakelupaikka ilmaantui laajalle parkkipaikalle Siilinjärven keskuskortteliin. Siellä jo sunnuntaina vierailimme.

Veden bakteerimäärät eivät ole kovin huolestuttavat, alunperinkin puhuttiin varotoimenpiteestä. Varmasti olimme ehtineet juoda vesijohtovettä ennen kuin tieto juomaveden keittokehotuksesta meidät tavoitti. Niin oli juonut moni muukin. Vatsatautiaaltoa ei ole ilmaantunut. Keitämme kahvit siihen veteen, jonka olemme hakeneet joko kaupasta tai veden jakelusta. Käymme suihkussa ja pesemme astiat astianpesukoneella. Ruuanlaittoon tarvittava vesi on yleensä itse keitettyä vesijohtovettä. Sen keittäminen ei ole kovin kummoinen homma, mutta jäähdyttäminen on vaivalloista eikä jäähdytetyn veden taso vaikuta täysin vakuuttavalta. Saadun ohjeen mukaan ruuanlaitossa voi käyttää vesijohtovettä, joka lisätään ruokaan ja sitten ruokaa vain keitetään vähintään viisi minuuttia. Tähän ohjeeseen suhtaudun hieman epäillen.

Nesteitten nauttiminen on tärkeää. Keskiajalla kuulemma juomavesi oli usein saastunutta, joten munkitkin nauttivat enimmäkseen viiniä tai oltta. Tämä ratkaisu voisi tuntua kiehtovalta ellei takana olisi kuuma kesä, jonka kestäessä näitä vaihtoehtoisia nesteitä tuli jo harrastettua ihan riittämiin. Kotikalja on ihan kiva kompromissi.