Mehis Heinsaar: Herra Paulin aikakirjat

Virolainen Mehis Heinsaar (s. 1973) kirjoitti vuonna 2001 julkaistun fiktiivisen teoksen nimeltä Härra Pauli kroonikad. Vuonna 2003 ilmestyi Mika Keräsen teoksesta laatima suomennos nimellä Herra Paulin aikakirjat. Luin sen Viron satavuotispäivän kunniaksi. Tosin sata vuotta tuli Virolla täyteen jo lauantaina, pari päivää sitten. Nyt on kumminkin minun oma syntymäpäiväni, joten kunhan kuluu 43 vuotta, olemme samanikäisiä, Viro ja minä, paitsi että Viro on silloin 43 vuotta ja kaksi päivää vanhempi kuin minä.

Herra Paulin aikakirjat on erikoinen luettava. Suomennoksen on kustantanut Absurdia. Teoksen kuvaillaan olevan ihan omaa genreään. Höyhenpeitteessä on nähtävissä fantasiaa, surreaalia sekä absurdia vivahdetta, siipipeileissä vilahtavat myös vertauskuvallisuus ja filosofinen metafysiikka. Kirjaa voi kuvailla romaaniksi, sillä se kertoo tarinan herra Paulista, aloittaen hieman ennen luomista ja lopetellen vähän maailmanlopun jälkeen.

Kirja jakautuu kolmeen osioon, jotka ovat nimeltään Herra Paul ja Tietämättömyyden akatemia, Keskustelut aikahuoneessa ja Herra Paulin anatomia. Nämä osiot jakautuvat pienempiin lukukappaleisiin, joilla on kullakin selkeä aiheensa, olkoonkin että lukijalle ei ole tehty aina liian itsestään selväksi mikä se aihe tutuin termein määriteltynä mahtaa olla. Toisinaan nämä lukukappaleet johtavat hauskoihin tilanteisiin ja sattumuksiin, toisinaan ne jättävät lukijan surullisen turhuuden mielialoihin, ainakin tämän lukijan tässä.

Minulle helpointa on kun esitän asian katkelman avulla. Katkelma on loppu lukukappaleesta nimeltä Mikä on elämän tarkoitus? Ennen kuin lukukappaleessa on loppuun asti edetty, herra Paul on päässyt valaistuksen tilassa paratiisilliseen ympäristöön, jossa kaikki tietävät kaiken ja ovat aina oikeassa, olkoonkin että varsin yksinkertaisissa kysymyksissä. Sieltä hän on kuitenkin poistunut sattumuksen seurauksena talvipakkaseen, puistoon, jossa pieni tyttö ojentaa hänelle saappaat ja talvitakin:

”Mikä on elämän tarkoitus?” hän kysyi sitten pikkutytöltä. Tyttö kohautti hartioitaan ja hyppelehti nauraen lumista puistokatua eteenpäin. Herra Paul katsoi tytön perään niin kauan, kunnes häntä ei enää näkynyt.

”Ehkä hän on oikeassa”, hän ajatteli.

Esimerkiksi hauskasta tarinasta saa kelvata lukukappale, jossa herra Paul leikittelee ajatuksella, että hän olisi Kristoffer Kolumbus. Tällä ajatuksella herra Paul leikitteleekin ehtimiseen. Se minua erityisesti hauskuuttanut leikittely kertoo siitä miten Kristoffer Kolumbus loikoiltuaan päivät pitkät sängyssään haaveilemassa ihmisten elämän parantamisesta, keksiikin lopulta jotain ja nousee sängystä. Hän haluaa kaunistaa rumien ihmisten elämää ja valmistaa roppakaupalla haalareita. Haalareitten pintaan hän sirottelee multaa ja kylvää multaan kukansiemeniä sekä vielä ompelee päälle harson, etteivät siemenet karisisi. Hän kutsuu kaikkien kaupungin kadunkulmien rumat ihmiset luokseen ja vaatettaa heidät haalareilla. Hän lämmittää uunit ja antaa heidän olla pari viikkoa huoneessaan itämässä. Kun huoneessa lainehtii kukkameri, hän käy sijoittelemassa rumat ihmiset (joitten kasvotkin ovat haalareitten ja sitä tehen sitten kukkien peittämät) kadunkulmiin kaunistamaan kaupunkia ja keräämään ohikulkijain ihastelevia katseita. Eikö olekin hauskaa!

Luin kirjan ehkä neljässä päivässä olympiakisoja lopetellessa. Kirjassa on 151 sivua. Muista blogeista poimin seuraavan lukukokemuksen: kirjakko

Mehis Heinsaar: Epätavallinen ja uhkaava luonto

Virolainen Mehis Heinsaar on vuonna 1973 syntynyt kirjailija, jonka tuotannosta minun piti lukea teos nimeltä ”Herra Paulin aikakirjat”. Mutta koska sitä ei löytynyt kirjastosta, lainasin toisen teoksen, jonka vironkielinen nimi on Ebatavaline ja ähvardav loodus. Kirja on ilmestynyt vuonna 2010 ja suomennettu pikapuoliin sen jälkeen, en saanut selvää onko suomennos ilmestynyt vuonna 2010 vai 2011. Suomentaja on Hannu Oittinen ja kirjassa on tosi upea kuvitus, jonka on tehnyt Priit Pärn.

Kirjan tekstit ovat lyhyitä kertomuksia, novelleja. Pituudella niitä ei ole pilattu, jotkut ovat vain sivun mittaisia. Tarinat kertovat ihmisistä, joille tapahtuu jotain outoa, elämä muuttuu jännällä ja ennalta-arvaamattomalla tavalla. Vaikka tarinoita onkin peräti 28 ja niitten logiikka on surrealistisen tai absurdin tai muuten vain kumman elementin ilmaantuminen kertomukseen, ei kirjailijan voi väittää toistavan itseään. Heinsaar tuntee selvästikin paljon erilaisia elämäntarinoita ja -tilanteita tai ainakin on erinomainen keksimään sellaisia, sillä jo lähtökohtaisesti novellit sisältävät mieltä kiehtovia aineksia. Harmaa, virolainen arkipäivä katujen tallaajineen saa kirjailijan mielikuvituksen kautta uusia, huimapäisiä ulottuvuuksia.

Myönnän olevani erittäin vaikuttunut lukemastani. Heinsaaren lyhyitä novelleja voi tosiaankin verrata Kafkan tai Harmsin vastaavaan tuotantoon. Sanoisin jopa, että Heinsaar pärjää vertailussa mainiosti! Minuun vetoaa tarinoihin sisältyvä huumori, en ahdistu näitä novelleja lukiessani, ne ovat pikemminkin kutkuttavia, vaikka usein käydäänkin Tuonelan porteilla ja joskus mennään vähän pidemmällekin. Tykkäsin eniten novelleista Endel Lippmaan lähtö, joka kertoo fyysikkoakateemikon retkestä oikeaan aivopuoliskoonsa sekä novellista Rokokoon paluu, jossa taas rokokooasiantuntija muuntuu oman alansa instrumentiksi. Novellissa Viron luonto on rehevää luonnonkuvausta jokseenkin yllättävässä ympäristössä.

Kirjassa on 150 sivua ja luin sitä kolmena päivänä. Näitten novellien kanssa olisi ehkä hitaampi lukeminen antoisampaa, sillä tarinat herättävät paljon kaikenlaisia ajatuksia, joita olisi hyvä pohtia ajan kanssa, eikä vetäistä kaikkea kerralla kitusiinsa. Luin kirjan osana lukion lukudiplomihaastetta, sen takia olisi pitänyt olla se Herra Paulin aikakirjat, jota ei sitten ollut.