Yoshihiro Tatsumi: Abandon the Old in Tokio

Japanilainen sarjakuvataide ei ole minulle erityisen tuttua. Tyttäreni halusi sivistää minua ja sain synttärilahjaksi komean, kovakantisen kirjan Abandon the Old in Tokio (julkaistu vuonna 2006), joka sisältää kahdeksan Yoshihiro Tatsumin (s. 1935) tarinaa Yuji Onikin englannin kielelle kääntäminä. Kirjasta löytyy johdanto sekä Tatsumin haastattelu. Tässä omassa kirjoituksessani en halua toistaa tekijän ja teoksen nimeä lukuunottamatta mitään kirjan kuvista tai teksteistä, etten rikkoisi tekijänoikeuksia. Sarjakuvat ovat käsittääkseni peräisin 1960 - 1970 -luvuilta.

Kirjan sarjakuvat ovat mustavalkoisia. Teosta voi lukea samaan suuntaan kuin meillä Euroopassa on totuttu kirjoja lukemaan. Käännöksessä on huomioitu myös katukyltit sekä muut ohjeet ja varoitukset. Sarjakuvat tuovat mieleeni paitsi novellit, myös elokuvista tutun kuvan käytön. Hälyäänet on esitetty niitä muistuttavina sanallisina ilmaisuina. Lähikuvat ja laajemmat kuvat tuovat lukijalle tarkemman vaikutelman tapahtumista.

Mielestäni kirjan tarinat kertovat kaupunkilaisesta yksinäisyydestä ja oman tiensä etsimisestä. Päähenkilönä on useimmiten nuori mies, joka ei yleensä työskentele erityisen hohdokkaassa ammatissa, tarinoissa seikkailevat mm. tehdastyöläinen, ikkunanpesijä, viemärinpuhdistaja ja romuauton kuljettaja. Tarinoitten naishahmot ovat yleensä puheliaita nuoria naisia, jotka seurustelevat päähenkilön kanssa. Päähenkilöt ovat varsin vähäpuheisia, voisivat sikäli hyvin olla suomalaisia miehiä.

Tapahtumat kulkevat eteenpäin lohduttomassa kaupunkiympäristössä, ruuhkaisen julkisen liikenteen seassa. Vain yksi tarinoista sijoittuu syrjäiselle seudulle. Kertoja pyrkii aina loppuratkaisuun, vaikkakin lukijana minä jouduin usein loppuratkaisun tulkinnan suhteen ymmälleni. Tämä kuvastanee tarinoitten tasokkuutta, niitä voi hyvin pitää sarjakuvanovelleina.

Kaikkiaan tämä tutustumiseni japanilaisen sarjakuvan maailmaan oli ihan kiintoisa. Tämäntapaista tarinakokoelmaa voisin lukea enemmänkin esimerkiksi näin sarjakuvan muodossa.

Kirjassa on noin kaksisataa sivua ja luin sen päivässä.

Anna-Leena Härkönen: Takana puhumisen taito

Anna-Leena Härkösen kirjoittama Takana puhumisen taito julkaistiin vuonna 2014. Sain kirjan nimipäivälahjaksi tyttäreltäni toukokuun 25. päivän tienoilla. Käsittääkseni tyttäreni oli saanut kirjan kaveriltaan, joka taas oli saanut sen kirjakaupasta.

Sanon tässä heti kärkeen, että minun oli vaikea löytää mukavaa asennetta kirjassa kerrottua kohtaan. Otin selvästi kaiken ihan tosissani. Niinpä kirjan lukeminen tuntui aluksi epämiellyttävältä, ajattelin tämän kaiken olevan niin eri maailmasta kuin on se mikä minulle on tuttua. Itse asiassa niin varmaan onkin, mutta tajusin vasta pari päivää lukea tahkottuani, että kyseessä on pakinakokoelma! Kirjoittaja karrikoi ja ilmaisee asiat tarkoituksellisesti kärjistäen.

Saattaa tietysti olla, että joku kertoo minulle, että ihan tosissaan ne jutut on kirjoitettu, enkä minä tajua kirjallisuudesta muutenkaan mitään. Joka tapauksessa loppua kohti aloin joissain paikoin tykätäkin Härkösen huomioista, vaikkakin niitten huomioitten esittäjä toden totta tuntuu elävän erilaista elämää kuin minä elän. Eikä kyseessä ole pelkkä sukupuoliero, eikä elintasoero, eikä Helsinki-Siilinjärvi -ero. Oleellisin ero kirjan minäkertojan ja minun välillä on se, että kirjan kertojalla on ilmeisesti kavereita ja minulla ei ole. Tästä syystä minä katselen asioita pelkästään omasta suppeasta näkökulmastani ja Härkösen kirjan kertoja omansa lisäksi myös itsensä kaltaisten kaveriensa näkökulmasta.

Kirjassa on kolmisenkymmentä eri aiheisiin pureutuvaa pakinaa. Sävy on sekoitus kyynistä elämänasennetta ja sydämistyneitä kannanottoja. Kirjan minäkertoja vaikuttaa stressaantuneen moniin asioihin ja niitä seikkoja hän sitten purkaa pakinoissaan. Koska itse olen lukenut aikoinaan Aapelin, Ollin ja Erkki-Mikaelin pakinoita ja tottunut niitten leppoisaan tapahtumainkuvaukseen, tämä Härkösen teksti tuntui aluksi päällekäyvältä, liian todelta. Minun piti totuttautua hänen tyyliinsä. Siinä mielessä on hyvä, että luin kirjaa kolme päivää, enkä hotaissut päivässä.

Tahdon liittää tähän blogiarviooni pienen tekstikatkelman pakinasta nimeltä Revontulien pointti. Pakina käsittelee tyhmyyttä ja koin sen hauskalla tavalla koskettavaksi:

Kouluja käymätön ei välttämättä ole millään tavalla tyhmä. Se taas on, joka on elänyt liian pitkään pussissa omien ajatustensa ja mielipiteittensä kanssa. Rajoittunut ja tyhmä. Ennakkoluuloinen ja tyhmä. Mutta jos ei ole tarpeeksi ennakkoluuloinen, on naiivi ja samalla aivan saatanan tyhmä? Vai onko naiivius ja sinisilmäisyys tyhmyyttä? Eikö se kerro enemmänkin positiivisesta asenteesta elämään?

Omaan yhden miehen viiteryhmääni lukeutuvana koen edellä olevan katkelman paitsi hauskana, myös kosolti kaikenmoisia kysymyksiä herättelevänä. Eräs kysymys voisi olla, kuvaako kirjailija edellä olevassa sattumalta tai tahallaan useampienkin ihmisten näkemystä esimerkiksi minunlaisestani erakkoajattelijasta? Ehkä tyhmyys on muuttunut, ehkä se ei enää tiivistykään joukossa?

Tämän kaiken todettuani totean vielä että kirjassa on 157 sivua (joista osa tyhjiä sivuja) ja sen lukemiseen kului minulta kolme päivää.

Hella Wuolijoki: Niskavuoren nuori emäntä

Hella Wuolijoen (1886 – 1954) näytelmä Niskavuoren nuori emäntä on vuodelta 1940. Lukemani painoksen alusta löytyy Pirkko Kosken kirjoittama esipuhe, joka käsittelee Wuolijoen näytelmätuotantoa yleensä.

Niskavuoren nuori emäntä jakautuu kolmeen näytökseen ja niistä kukin kahteen kuvaelmaan (kohtaukseen). Kaikki tapahtuu sisätiloissa, Niskavuoren rusthollissa, Hämeessä. Tapahtuma-ajankohdaksi on määrätty 1880-luku.

Saaroisten Loviisa on naitu emännäksi Niskavuoreen. Hänen miehensä Juhani on Niskavuoren tilan isäntä. Loviisa ei ole valloittanut Juhania kauneudellaan, vaikuttaa siltä, että kyseessä on Juhanin kannalta ollut naimakauppa rahojen takia. Loviisa on riuska työihminen, mutta hieman turhan luottavainen. Näytelmän ensimmäisen kohtauksen aikana hänelle paljastuu, että Juhanilla on suhde talon meijerskan, Malviinan kanssa. Seuraavan kohtauksen aikana Loviisa hitaasti toipuu järkytyksestään. Ensimmäinen näytös loppuu vertauskuvallisesti. Niskavuoren vanha emäntä kuolee keinutuoliin ja hänet kannetaan vuoteeseensa. Yksin tupaan jäävä Loviisa poimii lattialta vanhan emännän kädestä pudonneen omenan. Loviisa istuutuu vanhan emännän kiikkustuoliin ja lausuu itsekseen:

Enkä itke!

Loviisa istuutuu kiikkutuoliin kuin nousisi valtaistuimelle, valtakunnan omena kädessään. Tällaista symboliikkaa ymmärtää jokainen. Varmuuden vuoksi tosin kirjailija on sijoittanut kohtauksen juuri ennen väliaikaa, että hitaimmat ehtivät sen hokata kahvia juodessaan. Tai ehkä joku avittaa. Tarina Niskavuoren nuoresta emännästä sisältää minun nähdäkseni kuningatardraaman ainekset siirrettynä autonomian ajan Suomeen. Tämä on draamaa, jonka perinteet ulottuvat niin kauas kuin sielu sietää kurkotella.

Tämän lisäksi näytelmän kakkosaiheena on suomalaisuusaate. Juhani Niskavuori on valittu valtiopäiville ja häneltä odotetaan suuria. Ollakseen suuri, Juhanin olisi kohottava suurten luokkaan myös miehenä, eikä siihen rooliin kuulu meijeristin kanssa rakastelu. Tavallaan näytelmän voi nähdä kuvauksena siitä, miten kaiken takana on nainen, niin suuren kuin pienenkin miehen.

Näytelmässä on aika paljon henkilöhahmoja, mikä hankaloittaa tapahtumiin pureutumista. Henkilöhahmojen suurelle määrälle keksin kuitenkin parikin selitystä. Ensinnäkin Juhani on perheen pää, mutta sisaruksia on muitakin tilan omaisuutta kärkkymässä. Toiseksi näytelmän alun kannalta on ollut syytä rakentaa asetelma, joka ei olisi liian itsestään selvä, niin että Loviisan luottavaisuus olisi jotenkin ymmärrettävissä. Nyt Juhanin salattu suhde Malviinaan häviää kohinaan, kunnes se nousee esiin intiimissä kohtauksessa.

Vuonna 1946 valmistui Valentin Vaalan ohjaama elokuva Loviisa, Niskavuoren nuori emäntä. Pääosissa näyttelevät Emma Väänänen ja Tauno Palo sekä Malviinaa Kirsti Hurme. Elokuva on mielestäni Väänäsen ja Palon kuten myös ohjaaja Vaalan parhaita. Suomalaisuusaate nousee jonkin verran esiin, mutta pääpaino elokuvassa on Loviisan ja Juhanin avioliiton draamalla, heidän toisistaan erovien odotustensa vuoropuhelulla. Elokuva loppuu näytelmän tavoin ilman kyynisyyden häivää Loviisan esittämään yksinäiseen pyyntöön Jumalalle.

Maritta Lintunen: Mozartin hiukset

Maritta Lintusen novellikokoelma Mozartin hiukset julkaistiin vuonna 2011. Novellien yhteisenä nimittäjänä toimii musiikki. Musiikintuntemusta lukijalta ei kuitenkaan vaadita, koskapa minäkin näistä selvisin kuin vettä vaan.

Kokoelmassa on yhdeksän novellia. Kussakin novellissa henkilöhahmojen määrä on varsin pieni, mikä luo tarinoihin tiiviin tunnelman. Usein kuvataan kahden tai kolmen ihmisen suhteen käännekohtaa. Lintunen ei pelkää minäkerrontaisissa novelleissaan hypätä mieshenkilön nahkoihin, itse asiassa yli puolessa novelleista minäkertoja on miespuolinen. Tämän sukupuolijutun lisäksi joissakin novelleista on mukana erotiikkaa, joskaan ei koskaan itsetarkoituksellisesti.

Aika tyypillisesti Lintusen novellien hahmoilla on jotenkin epämukava olo. He eivät ole tyytyväisiä elämäänsä, omiin valintoihinsa, he kaipaavat jonkinlaista muutosta. Hienoimmillaan Lintusen novellit ovat silloin, kun hänen hahmonsa uskaltautuvat tähän muutokseen, kun he tekevät irtioton edelliseen elämänmenoonsa. Tällainen novelli on mm. Valentiinit. Siinä Armi, eläkkeellä oleva isoäiti repäisee ja lähtee humppalaulajan bändäriksi. Hän löytää seuraa kuusamolaisesta Reinosta, joka tuntee myös Suomi-laulelmien syvät sydämenlyönnit. Novellista pikku katkelma:

Laskin käteni arasti Armin olkapäälle.

– Ei tavallinen ihminen löydä tunteilleen omia sanoja. Ne on otettava Oikariselta, karautin liikuttuneena ja jäimme molemmat pitkäksi aikaa vaiti. Vasta myöhemmin teltan hämäryydessä kykenin jatkamaan lauseeni loppuun:

– Ja jos sanat loppuvat, jää musiikki.

Novellissa on kolme eri kertojaa, jotka esittävät kukin oman versionsa tapahtumista. Pidin tästä muuten, mutta loppuratkaisu oli vähän tyly. Sama piirre häiritsi kautta linjan. Hyvä tunnelma syntyy novellissa Mustavalkea, joka kertoo viulunsoiton opettelijasta ja hänen sokeasta opettajastaan. Luultavasti opettajan aistivamma luo novelliin asetelmasta jännän. Erikoisella tavalla toimivat aistit myös novellissa Jannen pää, joka on kokoelman parhaimmistoa sekin.

Lintunen pitää kerronnassaan jalat maassa, noin pääosin, ja kertoo silti kiehtovia tarinoita.

Kirjassa on noin 220 sivua ja lueskelin sitä muutaman päivän.

Aili Simojoki: Missä laevat huuteloo...

Kuopiolainen Aili Simojoki (1913 – 1998) kirjoitti vuonna 1985 julkaistun muisteloteoksen Missä laevat huuteloo... Kirja kuvaa Kuopion kaupungin elämänmenoa kirkkoherran tyttären näkökulmasta.

Simojoen kirjan on jäsentely on selkeä ja silti juttu etenee mukavan leppoisasti. Mitään suuria skuuppeja ei ulkopaikkakuntalainen tekstistä löydä. Kuopionniemeä kierretään ympäri lähtien liikkeelle eteläisen Kallaveden laivoilta ja päätyen Puijonsarven nenään, missä laevat huuteloo: ”Kuopijoo! Kuopijoo!” Tai ainakin huutelivat niihin vanhoihin, hyviin aikoihin, joista kirjassa kerrotaan.

Sisäpiiriläinen vaikutelma tuntuu paitsi paikallisuudessa, myös niissä henkilöissä, joita kuvataan. Oman perheen lisäksi Simojoki muistelee Kuopion seudun pappeja, lääkäreitä, liikemiehiä ja opettajia. Toisinaan lapsuuden leikkikaverina voi sentään olla kommunistin tytär ja körttikansa tekee vaikutuksen kertojaan, joka itsekin turvaa Jumalaan. Toiminta vanhainkodissa ja sotilaskotisisarena tulevat myös esiin. Pääasiassa henkilöitä muistellaan hyväntahtoisen humoristisesti, pienten anekdoottien kautta. Näistä voimakkaimman vaikutuksen minuun teki Simojoen muistikuva Leppävirran kirkkoherran Pekka Karhun pitämästä saarnasta:

”Kahtokee noeta koevuja, jotka tuolla huojuuvat, ja kuvitelkee että ne ovat palamupuita ja työ nyt ootta Jerusalemissa – – –

kun työ rukkoiletta niin taevaassa pirahtaa puhelin ja Jumala sannoo enkeleille: mänkee työ vastoomaan. Ja sitten soap immeinen puhua asiasa ja enkel kertoo Jumalalle ja se sitten kyllä hoetaa asian.”

Ennen kaikkea minulle kirjan mielenkiintoisin anti oli kuvaus Kuopiosta, joka vielä sotien jälkeenkin oli pikkukaupunki. Lukiessani minulle vahvistui näkemys siitä, että nykyään, kun asukkaita on reilut satatuhatta, Kuopio ei ole enää pikkukaupunki. Eivät tunne kuopiolaiset toisiaan kuten tuohon aikaan. Toisaalta oli myös erikoista miten Simojoki kuvaa jopa nykyisen Puijonlaakson alueen tuntuneen ennen sotia kovin kaukaiselta paikalta kaupungin keskustaan nähden. Välimatkaa on pari-kolme kilometriä. Itse kuljin tuota matkaa kävellen päivittäin useamman vuoden ajan koulua käydessäni.

Oli sitä paitsi jännä lukea Puijonlaakson historiasta. En tiennyt mikä oli ”mallitalo”, jonka mukaan on edelleen nimetty tie, josta pääsee Puijonlaaksoon Niiralan suunnasta. Kuulemma paikalle oli rakennettu vuoden 1906 maatalousnäyttelyn näyttelykohteeksi talo. Talo oli olemassa vielä 1950-luvulla, mutta 1970-luvulla Puijonlaaksoon muuttaneena minä en tiennyt siitä mitään. Niin nopeasti asiat siirtyvät historian havinaksi! Nykyään Puijonlaakso on erittäin kaunis ja viihtyisä kerrostalolähiö, jonka maisemallisina koruina ovat Puijon vaara ja Sammakkolampi.

Osaksi johtuen kirjan nimestä ja jakson sijoittumisesta kirjan alkuun, jäävät kiehtovimpana mieleeni eteläisen Kallaveden risteilyalukset. Simojoen kuvaus laivamatkoista perheen kesäasunnolle Vehmersalmelle säteilee romanttista hehkua. Hän myöntää reilusti maksaneensa aina markan ylimääräistä saadakseen matkustaa yläkannella. Kukapa niin ei tekisi, jos se vain olisi mahdollista.

Kirjassa on 136 sivua ja lueskelin sitä kolmen päivän ajan.

Sirpa Tabet: Punainen metsä

Sirpa Tabetin esikoisromaani on vuonna 1989 julkaistu Punainen metsä.

Punainen metsä kertoo Annasta, joka tekee toimistohommia mainostoimistossa. Romaanin alussa Anna kuulee perineensä sukutilan Kouvolan takaa. Wäärälä, jossa Anna ei ollut koskaan käynyt, tuntuu ankkuroivan hänet johonkin kiinteään, perinteisiin. Mummo oli kertonut Annalle Wäärälästä, mutta mummokaan ei ollut siellä käynyt vuosikausiin jonkin perheriidan takia. Anna päättää pitää tilan itsellään. Perinnönjaon ja lainhuudatusten valmistuttua hän lähtee yksin käymään Wäärälässä ensimmäistä kertaa. Matkalla sattuu kuitenkin jotain outoa ja Anna huomaa siirtyneensä ajassa 150 vuotta taaksepäin, noin vuoteen 1840.

Annan elämä menneisyydessä tarjoaa kertojalle tilaisuuden kuvata ennenvanhaisia tapoja, työntekoa ja elämänmenoa. Romaanissa on seikkaperäinen kuvaus kankaankutomisen esivalmistelusta, vaimo sanoi, että sitä kutsutaan kankaan rakentamiseksi. Parin sivun kuvaus menettelee, onneksi ei kuvata uunin rakentamista. Avioliiton solmimiseen liittyvät tavat ovat sitäkin enemmän kuvauksen kohteena.

Kirjan suolana ovat paitsi Annan outous, myös väkivaltaiset kuolemantapaukset pienellä maalaiskulmalla. Trillerin piirteet eivät kuitenkaan ole niin vahvasti esillä, että lukijaa alkaisi ihan kamalasti pelottaa. Kertojan esitystapa on pehmeän hellävarainen, jännittäviä kohtauksia seuraavat rauhoittavat jaksot. Annan erilaisuutta pohditaan useampaan otteeseen lyhyesti. Vaikka tarina tavallaan kysyy, onko raha verta rapeampaa, on romaani ehkäpä parhaimmillaan näissä lyhyissä ajatuksissa erilaisuudesta, josta näytteeksi seuraava pieni katkelma:

Jäykin jaloin hän ponnistautui seisomaan. – En minä ole kirottu, hän sanoi. – Mutta minä olen erilainen kuin te ja erilaisuus itsessään pitää sisällään kirouksen.

Kirjassa on 281 sivua ja luin sen kolmessa päivässä. Hankin kirjan itselleni, koska muutama vuosi sitten Kuopion torilla eräs mieshenkilö suositteli Sirpa Tabetin kirjoja. Ostin toisenkin kirjan, kun halvalla sain, mutta taidan vaihteen vuoksi lukea seuraavaksi jotain muuta.