Askeleen edellä – One Step Ahead

Kreikkalaisen Dimitris Athiridisin dokumenttielokuvassa Askeleen edellä (valmistumisvuosi 2012) tärkeinä taustavaikuttajina ovat Euroopan Unioni, Kansainvälinen valuuttarahasto ja Euroopan keskuspankki, jotka toukokuussa 2010 asettivat kovat ehdot Kreikan valtiolle myönnettävälle lainalle. Saman vuoden marraskuun pormestarinvaalien nähtiin olevan kansanäänestys myös vaativien rakenneuudistusten hyväksymisestä. Kreikan toiseksi suurimman kaupungin Thessalonikin pormestariehdokkaaksi tuolloin vallassa ollut vasemmistopuolue PASOK nimesi sitoutumattoman Ioannis Boutarisin, tunnetun thessalonikilaisen vaikuttajan. PASOK asetti hänet paljon vartijaksi. Vastassa ollut konservatiivinen Uusi Demokratia -puolue oli hallinnut kaupungin pormestarinvirkaa viimeiset 24 vuotta ja heillä oli asettaa vaaleihin uusi, vakuuttava ehdokas, Konstantinos Gioulekas.

Dokumentissa pormestarinvaalikamppailua kuvataan Boutarisin näkökulmasta. Boutaris avautuu kameroitten edessä ja kertoo elämästään iloineen ja suruineen. Hänen kampanjapäällikkönsä Stratos Fanaris sanoo: ”Kasvoilta näkyy koko eletty elämä.” Ja ellei näy, Boutaris kyllä kertoo sen omin sanoin ja kuvin. Elokuva on kertomus vaalitaistelusta, Kreikan talouden ahdingosta ja Thessalonikin pormestariehdokkaan henkilökohtaisesta historiasta. Charmantisti harmaantunut herra Boutaris on kuin Casablanca-elokuvan Rick. Hänen menneisyydestään löytyy suuri rakkaus, hänen vaimonsa Athina, jonka mies on lopulta saatellut kohti taivaan korkeuksia, sieltä löytyy kierre alkoholinkäyttäjänä ja sieltä löytyy halu palvella Thessalonikia, jolle Boutaris näyttäisi vakuuttelevan tulevien vaalien olevan kauniin ystävyyden alku.

Elokuvan alussa Boutaris kävelee portaita alaspäin suljettu sateenvarjo kädessään. Sateenvarjon kahva näyttää paimensauvalta, kierreportaita alaspäin laskeutuva mies on kuin Vergilius, joka johdattaa katsojaa nyky-Kreikan todellisuuteen. Asettuuko Kreikan ja Thessalonikin historian kulku yhteen Boutarisin henkilöhistorian tapahtumien kanssa, selviää ajan kuluessa. Boutaris lukee AA:n Kahdentoista askelen ohjelmaa englanniksi. Kirjasta näytetyssä kohdassa sanotaan: ”Jumala, auta minua olemaan avoin uusille mielipiteille, joita en olisi itse tullut koskaan ajatelleeksi.” (käännös: ketjukolaaja). Boutaris kulkee toreilla ja kaduilla, kuuntelee kansaa, puhuu tilaisuuksissa, tekee vaalityötä. Hän toivoo vitsikkäästi kaupungilleen suurta maanjäristystä, jonka jälkeen kaupungin voisi rakentaa uudelleen. Hän on populisti, lennokkaitten ilmaisujen mies. Ovatko sanat liian suuria tähän paikkaan, se elokuvassa selviää.

Boutarisin vastustajat ovat konservatiiveja, Boutarisin mielestä he haluavat säilyttää kaiken entisellään. Turkin tasavallan isä Mustafa Kemal Atatürk syntyi Thessalonikissa ja Boutaris puhuu hänen synnyinkotimuseonsa puolesta, sillä arvelee museon tuottavan kaupungille matkailutuloja. Myös juutalaisiin matkailijoihin kannattaisi hänen mielestään panostaa, sillä Thessalonikilla on maineikas juutalainen menneisyys. Toisaalta Boutaris itsekin kiihtyy paneelikeskustelussa, jossa häntä syytetään Vähän-Aasian verilöylyn aikaansaaneen henkilön (Atatürkin) kunnioittamisesta. Thessalonikin metropoliitta Antimos tuntuu olevan Boutarisin tärkein vastustaja eikä Boutaris suorapuheisena miehenä jätä sitä kertomatta. Heidän keskinäinen nokittelunsa kulminoituu Thessalonikin vapautumisen 100-vuotisjuhlassa Pyhän Demetrioksen kirkossa, jossa koolla on Kreikan poliittinen johto.

Tänä aamuna uutisissa kerrottiin, että luottoluokittaja Moody's on nostanut Kreikan luottoluokitusta kahdella pykälällä. Jotain hyvää Kreikan suhdanteissa on siis tapahtunut. Dokumentti Thessalonikin pormestarinvaaleista esitetään uusintana tänään Yle Teemalla klo 23.55.

Teemakanavan elokuvafestivaali 2013

Televisiossa Yle Teema -kanavalla vietätettiin elokuvafestivaalia 20. – 24. marraskuuta 2013. Katselijoille oli tarjolla paljon elokuvia.

Ensimmäiseksi elokuvaksi oli valittu taiteellinen miksaus Lontoota käsittelevästä dokumentaarisesta aineistosta. Elokuvan tekijä oli Julien Temple, teko tapahtui vuonna 2012. Templen elokuva on saanut nimekseen London – The Modern Babylon, suomeksi Lontoo – uusi Babylon. Omat muistikuvani Lontoosta liittyvät Englannin liigan jalkapallo-otteluihin, joissa pitkälle 1970-luvun lopulle pelaajat olivat pelkästään Brittein saarilta ja harvoja poikkeuksia lukuunottamatta valkoihoisia. Kuten elokuvassa todetaan, Lontoo on nykyään maailmankaupunki, metropoli, kansojen ja kulttuurien poriseva kattila. Mutta Lontoo ei ole ollut sitä kauan, eikä muutos ole sujunut ongelmitta, mikä elokuvassa myöskin nousee esiin. Lopussa tämän hetken pahimmaksi epäkohdaksi nousee taloudellinen eriarvoisuus. Ajoittain kaoottinen nuorisomusiikki rytmittää elokuvaa.

Slavoj Žižek puhuu elokuvassaan The Pervert's Guide to Ideology kaikenlaista hitaasti minulle aukenevaa ja esittää sanottavansa tueksi näytteitä hienoista elokuvista. Koska Žižekin puhevuoksi on minun vastaanottorytmilleni ylivoimaista, vaikuttaa mies ”lörpöttelevältä touhottajalta”, toiseudelta, jonka seurassa alan tarkkailla kelloa ja miettiä onko nenäsuihketta kotona varmasti riittävästi.

Tanskalaisen Carl Theodor Dreyerin ohjaama film muet Jeanne d'Arcin kuolemantuomiosta (La Passion de Jeanne d’Arc, vuodelta 1928) esitettiin hienolla, elokuvaa varten vuosikymmeniä myöhemmin sävelletyllä musiikilla varustettuna. Nämä jälkikäteen lisätyt musiikit tekevät oikeastaan elokuvasta uuden taideteoksen, mutta mitäs tuosta. Hienoa näyttelyä, hitaita lähikuvia, joitten onnistumisessa näyttelijän eläytyminen on ollut tärkeää. Koskettava kuvaus. Se, ettei näyttelijöitten puhe kuulu, leikkaa pois paljon itsestäänselvää sananvaihtoa, joka kuulustelukohtauksissa on väliin kiihkeääkin. Näin katsoja voi keskittyä kuviin. Jeannelta lipataan hiukset minimiin. Parturi käyttää nykyaikaisia parturinsaksia, vaikka kaikki muut tykötarpeet ovat ylenpalttisen vanhanaikaiset.

Tanskalaisen Lars von Trierin elokuvia näytettiin joku aika sitten teemalla useampia. Tykkäsin niistä ainakin elokuvasta Koko homman pomo (Direktøren for det hele, vuodelta 2006), joka on synkähkö komedia eräästä työyhteisöstä. Toivoisin von Trieriltä jatkoa sen elokuvan hengessä. Hän vaikuttaa mieltävän itsensä draamojen ohjaajaksi, vaikka toisenlainenkin tyylilaji voisi tulla kyseeseen. Teeman festivaali esitti elokuvan Melancholia (vuodelta 2011). Elokuva sisältää jonkin verran klassillista musiikkia ja taiteellisia kuvia. Vastaavaa erikoista hidastetun, liikkuvan kuvan ja musiikin yhdistävää kauneutta oli esillä jo ohjaajan edellisessä elokuvassa Antichrist (vuodelta 2009). Melankolian päähenkilö on mainosalan ammattilainen, onko mainosalasta kertominen ohjaajalta jonkinlaista itseironiaa? Hidastetuista, nautiskelevista otoksista kun voi tulla mieleen mainoselokuva, olkoonkin, että aiheet eivät ole mainoksille ihan niitä tyypillisimpiä. Naispääosan vetäisevä Kirsten Dunst lepää lumpeitten seassa kuin Ophelia.

Rooma, avoin kaupunki on italialainen elokuva, joka kertoo saksalaisten vallanpidon loppuvaiheista Rooman kaupungissa. Tallensin tämä elokuvan digiboxille, mutta liekö jokin säähäiriö pilannut koko alkupuoliskon, niin että se jäi nyt sitten katselematta.

Silmät ilman kasvoja (Les yeux sans visage) on ranskalainen elokuva vuodelta 1959. Se esitettiin luultavasti johdantona seuraavalle elokuvalle. Silmät ilman kasvoja on minusta alle keskitasoa oleva elokuva. Tarinan uskottavuus on perin vähäinen. Elokuvaa ei ollut ennen esitetty Suomen televisiossa. En olisi tykännyt huonoa, vaikkei olisi esitetty nytkään.

Espanjalaisen Pedro Almodóvarin vuoden 2011 elokuva Iho jossa elän (La piel que habito) ammentaa säädyllisessä määrin edellä esitetyn ranskalaiselokuvan aihepiiristä ja sen käsittelystä. Almodóvar on kuitenkin luonut aiheesta huiman taideteoksen, joka nipistää miettimisaluettani orvaskettä myöten. ”Me olemme kasvomme”, julistetaan elokuvan aluksi ja tätä tukevia ja torjuvia väitteitä nousee tarinan myötä esiin. Onko ihminen ulkoinen olemuksensa, sisimpänsä vai kenties markkina-arvonsa, kuten itse ajattelin elokuvaa katsellessani? Ellei elokuvan alkupuoli kykene vakuuttamaan nirsoa katselijaa, kehotan silti katselemaan loppuun saakka. Se kannattaa.

Ensimmäinen lauantain elokuvista oli vuonna 1955 valmistunut Rififi (Du Rififi chez les hommes). Se kertoo tarinan murtovarkaista. Parasta elokuvassa onkin murtovarkaiden toiminnan aidontuntuinen kuvaus. Ihan ok.

Jatkona edelliseen nähtiin toinen murtovarkaustapaus. Punainen ympyrä (Le cercle rouge) on sekin ranskalainen elokuva, valmistumisvuosi 1970. Tarinalla on paljon yhteisiä piirteitä Rififin kanssa, myös tässä murtovarkauden toteutus on mielenkiintoinen jakso. Muuten elokuva on pitkänlainen. Puoli tuntia lyhyempänä se voisi olla toimivampi.

Lauantai-iltana esitettiin kolme elokuvaa, joista jätin viimeisen katselematta. En muistaakseni ole jaksanut katsella yhtään John le Carrén romaaniin perustuvaa elokuvaa loppuun saakka, joten en viitsinyt rikkoa perinnettä. Sitä paitsi halusin nousta aamulla virkeänä tuomiosunnuntain jumalanpalvelukseen.

Viimeinen festivaalipäivä alkoi animaatiolla Illusionisti. Se on kauniisti piirretty elokuva vuodelta 2010 koomikko Jacques Tatin aiheen mukaan. Elokuvassa kerrotaan noin varttitunnin pituinen tarina reilussa tunnisssa.

Festivaaliväsymys alkoi iskeä päälle. Vaikka Joseph L. Mankiewitzin ohjaama elokuva Kaikki Eevasta (All About Eve), vuodelta 1950, on omassa sarjassaan ihan hieno, painoin ohjelmatietonäppäintä useita kertoja nähdäkseni kauanko vielä on jutunjuurta jäljellä. Ihan jäntevä tarina himoitusta näyttelijäntyöstä kamppailevista henkilöistä. Tämän tasoista kauniitten ja rohkeitten hahmojen taistelua on sittemmin esitetty saippuasarjoissa tuhka tiheään. Omana aikanaan varmaankin jotakin ja ehkä vielä nykyäänkin virkeämpänä katseltaessa. Toisaalta Anne Baxterin elokuvan Evenä lausuma ajatus siitä, miten näyttelijät joutuvat tekemään työtä kovemmin kuin ketkään muut, herättää pientä vastarintaa. Eivät näyttelijät kumminkaan työssään ihan päivittäin usempia pyllyjä pyyhkiele suurella vastuulla ja pienellä palkalla.

Amerikkalaisen Sofia Coppolan elokuva Somewhere, vuodelta 2010, osoittautui yllättäen varsin miellyttäväksi elämykseksi. Katsahdin kelloa vain pari kertaa alkuvaiheissa. Jostain merkillisestä syystä jaksoin seurata aika merkityksettömän tuntuisen eleskelyn kuvausta. Tosin omassa elämässäni ei varmasti tapahtumia ole tuotakaan määrää muutaman vuoden aikana. Saattaa olla, että jaksamistani edesauttoi tieto siitä, etten aikonut katsella enempää elokuvia sinä iltana vaan tallensin loput huomiseksi. Kirjojen suhteenkin käy usein niin, että keskivaiheilla tulee pitkä, tahmova osa, jonka ylitse ei meinaa millään jaksaa selviytyä. Loppu kuitenkin sujuu nopeasti, kun tietää, että sitten sekin kirja on handlattu.

Nykypäivän maailmassa ohjaajan sukupuolella ei ole niin väliä, kunhan työ noin muuten kelpaa. Niinpä tämä elokuva olikin festivaalin ainoa naisohjaajan elokuva.

Terrence Malickin vuonna 2011 valmistunut ohjaus Elämän puu (The Tree of Life) kertoo tarinan lapsen menetyksestä sekä vaateliaan isän vannehtivasta kasvatuksesta. Elokuva sisältää erittäin runollista elokuvakerrontaa. Pitkissä jaksoissa käytetään aiheeltaan tähtitieteellistä, maantieteellistä ja biologista kuvamateriaalia musiikin säestyksellä. Kulloinenkin kertojanääni on toteutettu supattelutekniikalla. Pääosin kerronta on kuitenkin perinteistä. Loppukuvana silta ja vielä sen jälkeen vaikeasti hahmotettava hologrammimainen kuva, jota näytetään elokuvassa aiemmin, kun puhutaan Jumalasta. Elokuva sopi hyvin tuomiosunnuntain teemaan. Minä tosin katselin sen vasta maanantaina.

Espanjalainen Luis Buñuel sai festivaalin viimeisen sanan elokuvallaan Kulta-aika (L'age d'or) vuodelta 1930. Alkutekstien mukaan kyseessä on film sonore et parlante. Sen minä elokuvasta tajusin. Lisäksi sanottiin, että skorpioni on hämähäkkieläin. Onko kyseessä kertomus psyykkisen trauman vaikeuttamasta rakkaudesta? Pääsikö wagneriaanista ensiviulua vinguttanut pappismies rakastavaisten väliin? Nämä ja monet muut vastaamattomiksi jäävät kysymykset luovat sen vaikutelman, että Buñuel on edelleen ajan hermolla, mutta minä en. Raivoisasti taistelevia kapinallisiakin näytti festivaaliväsymys painostavan.

Elokuvan loputtua teemakanavalta todettiin: ”Nyt se on ohi! Kiitos teille katsojille!” Lähetän samat sanat elokuvafestivaalin järjestäjien suuntaan. Hienoja elokuvia! Kiitos! Elokuvat oli selvästikin harkiten valittu, niistä löytyi kivoja rinkkakahvoja toisiinsa.

Jukka Norvanto: Onnellisten saari

Suomalainen Jukka Norvanto (s. 1957) vietti kaksi talvikautta turistipappina Kyproksen saarivaltiossa. Tämän oleskelun innoittamana hän kirjoitti vuonna 2006 julkaistun pienen kirjan Onnellisten saari. Kirjassa Norvanto kertoo siitä, mitä yhtymäkohtia Raamatun henkilöillä on Kyprokseen, mitä Raamatussa mainittuja puulajeja hän Kyproksella kohtasi ja millaisiin ihmisiin hän saarella tutustui.

Pääosan Norvannon kirjasta muodostavat selonteot siitä, keillä Raamatun henkilöillä on siteitä Kyprokseen. Tärkeimmät tällaiset henkilöt ovat Apostolien tekojen kolmikko: kyproslainen Barnabas, jonka Antiokian kristityt lähettivät kotisaarelleen ilosanomaa julistamaan, hänen serkkunsa Johannes Markus, jota pidetään Markuksen evankeliumin kirjoittajana sekä kolmas saman seurueen jäsen apostoli Paavali, joka vieraillessaan Kyproksella kulki matkakumppaniensa kanssa saaren päästä päähän. Norvanto kertoo mitä Apostolien teoissa kirjoitetaan miesten retkestä Kyprokselle sekä hahmottelee sitä millainen Kyproksen uskonnollinen tilanne vierailun aikaan saattoi olla. Monien uskontojen saarella, jonka rannalla jumalatar Afroditen uskottiin syntyneen meren vaahdosta, lähetystyö ei liene ollut pelkkää riemukulkua, joskin Paavali onnistui käännyttämään kristityksi Kyproksen käskynhaltijan. Uuden testamentin hahmoista myös Lasaruksen arvellaan (perimätiedon mukaan) muuttaneen Kyprokselle. Saarelta löytyykin Pyhän Lasaruksen kirkko ja sen alta hauta, josta hänen jäännöksensä on tosin viety jo vuosisatoja vuotta sitten.

Puulajien kuvailuissa Norvanto seurailee valtaosin sitä, miten puut Raamatussa ovat esillä. Olisin kaivannut kirjaan enemmän tietoa siitä, mitä puut mahtavat merkitä Kyproksen asukkaille. Nyt Norvannon kuvailu muistuttaa ajoittain pyhäkoululehteä, jossa tosin lopuksi ei kehoteta pientä lukijaa miettimään, mitä kulloisestakin Raamatunkohdasta tulisi ajatella. Sen sijaan Norvanto suuntaa sanansa itselleen, mikä toimiikin jonkin verran paremmin. Ajateltavaa puulajien tiimoilta joka tapauksessa löytyy. Kyseessä ei ole pelkästään toteava luennointi vaan pohdiskelu Sanan äärellä todellisen asiantuntijan opastuksella. Huomiotani herätti ennen kaikkea Norvannon viiniköynnöstä kuvailtaessa kirjaama havainto, jonka haluan liittää tähän:

Ihminen ei näytä milloinkaan lankeavan syntiin, vaan yhä uudelleen nousevan siihen. Niinhän kävi paratiisissakin. Ihminen tahtoi nousta omalta paikaltaan Jumalan rinnalle. Ajatus riippumattomuudesta, omavaraisuudesta on houkutteleva. On lopultakin vaikea tyytyä siihen totuuteen, että ilman jatkuvaa yhteyttä Jeesukseen, emme voi tehdä mitään.

Katkelman sisältämää ajatusta omavoimaisuudesta ja omien tietojen mahtavuudesta voin jopa minä, ketjukolaaja, mietiskellä keskenäni, vaikken akateemisesti sivistynyt olekaan.

Kirjan viimeisessä osiossa Norvanto esittelee joitakin tapaamiaan ihmisiä, jotka asuvat Kyproksen ”kansojen sulatusuunissa”. Ilmeisesti lempeä ilmasto ja eurooppalainen hyvinvointi ovat houkutelleet Välimeren kolmanneksi suurimmalle saarelle paljon väkeä monista eri maista. Norvanto kuvaa muutamia perheitä ja yksittäisiä henkilöitä, joihin on tutustunut ja liittää heidänkin tarinaansa kristillistä pohdintaa. Eniten taisin tykätä paikallisesta jäätelökauppiaasta kertovasta luvusta.

Kirjassa on 96 sivua ja lueskelin sitä päivän.

Andreas Staikos: Herkullisia suhteita

Kreikkalainen Andreas Staikos (s. 1944) kirjoitti vuonna 1997 julkaistun pienoisromaanin, jonka kreikankielistä nimeä en yritä kirjoittaa tähän. Marja Suominen suomensi romaanin vuonna 2000 nimellä Herkullisia suhteita.

Romaanissa kuvataan kahta miestä nimeltä Dimitris ja Damoklis. Tai oikeammin siinä kuvataan sitä miten he valmistavat ruokaa rakastamalleen naiselle. Kumpikin on rakastunut naiseen nimeltä Nana. Jo romaanin alkuvaiheissa käy ilmi, että kyseessä on sama Nana. Lisäksi Dimitris ja Damoklis ovat seinänaapureita. Ja kaiken huipuksi Nana ei voi valita kumpaakaan heistä, sillä hän on naimisissa. Mutta ruokia miehet valmistavat ja saavat Nanalta myös lempeä, kummankin miehen suhde on sikäli ihan balanssissa. Itse asiassa miehet eivät edes tajua, miten onnekkaita he ovat, kun saavat viettää poikamieselämää ja lempiä rakastamaansa naista mielin määrin. Mutta he eivät olekaan pelimiehiä toisin kuin Nana. He ovat vain miehiä.

Romaani on rakennettu siten, että kussakin luvussa kuvataan vuoroin Dimitrisin vuoroin Damoklisin ruuanvalmistusta. Luvun lopussa esitetään ohjeet kunkin tarjotun ruokalajin valmistamiseksi. Ruokalajit on tietenkin valittu kuvastamaan romaanin tapahtumien etenemistä. Aluksi on tarjolla alkupaloja, sitten jokseenkin eroottiselta kuulostavaa merisiilisalaattia, sitten lammasta ja mustasukkaisuuden yllättäessä sisälmyskeittoa. Kreikkalaista horiatiki-salaattia ei sentään esitellä, kun meilläkin jo se osataan. Sitä paitsi monessa suhteessa kreikkalainen ruuanvalmistus ei vaikuta erityisen paljon poikkeavan siitä miten meidän kotona ruokia laitellaan. Aika paljon käytetään kypsennystä vesihauteessa, jossa on tilkka öljyä tai kuten kaalikääryleitten ohjeessa aivan oikein sanotaan – lihalientä.

Alkuvaiheessa kiinnitin huomiota siihen, että ensin valmistuksessa pidettiin tarkka huoli siitä, ettei eri ruoka-aineita kypsennetä samassa kattilassa ja sitten ne kumminkin huiskaistiin lopuksi yhteen loppukypsennystä varten. Joissakin ohjeissa käyttäisin yksinkertaistusta, mikä johtunee siitä, että ruoka ei ole minulle niin kovin tärkeä asia. Jotkut ohjeet muuten ovat niin suuritöisiä ja aikaa vieviä, että ehdin miettiä kuvatunkaltaisen ruuanvalmistuksen suhdetta Kreikan tuottavuusongelmiin.

Romaanissa on ihan kiva tarina eikä eroottinen viritys purkaudu poikamaiseksi elosteluksi. Siinä mennään siroa sirtakia tarkoin askelkuvioin ja lopuksi Nana nuolee soreat sormensa. Ruuanvalmistusohjeitten vuoksi kirjasta voi hyvinkin löytää vinkkejä uudenlaisia ruokakokeiluita halutessaan.

Kirjassa on 103 sivua ja sen lukemiseen kului minulta viitisen päivää.

Kourallinen valoa – Nykykreikkalaisen runouden antologia

Vuonna 1997 julkaistu Reija Tannisen ja Martti Leiwon toimittama 1900-luvun kreikkalaisen runouden antologia sisältää yhdeksäntoista runoilijan runoja. Suomentajia on kahdeksan. Kukin runoilija runoineen esitellään omassa osiossaan.

Kirjan alusta löytyy Martti Leiwon lyhyt katsaus kreikkalaiseen runouteen. Siinä mm. kerrotaan, että Kreikan kirjallisuudessa on ollut 1800-luvulta lähtien käytössä kaksi kirjakieltä. Toinen kirjakieli, katharevusa, on pyrkinyt yhdistämään nykykreikkaa vanhempaan perinteeseen (koine-kreikkaan), kun taas toinen, dimotiki, on ollut lähempänä kansankieltä. Kaiken huipuksi kuulemma katharevusaa ovat käyttäneet oikeistoa lähellä olevat runoilijat ja dimotikia vasemmistolaiset. Nykyään tällainen jako on häviämässä.

Antologiaan ei ole sisällytetty Aleksandrian kreikkalaisen Konstantinos Kavafisin runoja, koska hänen runouttaan on jo laajasti suomennettu. Joku muukin runoilija on jätetty pois samasta syystä. Sen sijaan mukana on kaksi kreikkalaista kirjallisuuden Nobel-palkittua, nimittäin Giorgos Seferis (1963) ja Odisseas Elitis (1979). En voi sanoa erityisemmin vaikuttuneeni heidän mukana olevista runoistaan. Seferisin runoissa on varma ote, mutta en saa kiinni siitä mistä runoissa mahtaa olla kysymys. Elitisin runosta Loistava puu sain lukijana jonkinlaisen otteen, mutta välillä eksyin taas. Ehkä putosin puusta? Antologia sisältää myös surrealistisia runoja, jotka luin läpi kuin mäenlaskija. Valitettavasti näin kävi monen muunkin runon kohdalla.

Erittäin monet antologian runot käsittelevät tavalla tai toisella Kreikan katkeraa sisällissotaa ja sotilasjuntan aikaa. Hienona osuutena kirjasta jää mieleeni vasemmistolainen runoilija Giannis Ritsos (1909 - 1990), jonka kokoelmasta Romiosini (”Kreikkalaisuus”, kirjoitettu vuosina 1945 – 1947) on suomennettu 20 sivua. Ritsos kuvaa taistelua, kuolevia ja kuolleita sekä heidän kanssaan eläviä, sanalla sanoen kreikkalaista kärsimystä sotien keskellä. Hän vuodattaa runollisia kuvia, joissa vertaukset sulautuvat todellisuuteen ja näkyihin. Katkelma Romiosinista:

Vartiopaikkoihinsa kivettyneinä he polttavat lantaa

ja savustavat yön

tähyillen myrskyiselle merelle minne

kuun särkynyt masto upposi.

Leipä on loppunut, ammukset ovat loppuneet,

nyt he lataavat tykkinsä sydämellään.

(suomennos Marja Suominen)

Ritsosin runous toi mieleeni perulaisen César Vallejon runot Espanjan sisällissodasta. Joittenkin antologian runoilijoitten teksteissä muuten kurkotetaan latinalaisen Amerikan suuntaan.

Myös Välimeri ilmastoineen, granaattiomenoineen ja sitruunankukkineen on esillä runoissa. Tietenkin kreikkalaiset runoilijat ammentavat helleenisestä perinteestä, joka syleilee sekin laajasti Välimeren aluetta. Katerina Angelaki-Rooke (s. 1939) kuvaa runossaan Ifigeneia ei suostu kreikkalaisesta antiikin mytologiasta tuttua kohtausta sotaan lähtijöitten vaatimasta ihmisuhrista, joksi nuori Ifigeneia-neitonen tarvittaisiin. Antologian viimeisenä mutta ei vähäisimpänä esitellään Giannis Ifantis (s. 1949). Hänen runoudessaan tärkeällä sijalla on uskonnollinen ja mystinen kuvasto, esitellyissä runoissa käytetään rakennuspalikoina Raamatun ja antiikin hahmoja sekä tähtiä. Katkelmaan hänen runostaan Minä tulen onkin hyvä lopettaa tämä selonteko:

Tulen muurahaisten mustalta linnunradalta

joka kuljettaa kuollutta perhosta

kuin enkelin purjevenettä,

kuin pudonnutta Ikarosta.

Tulen Kreikasta joka Peloponnesos kätenään

kylvää saaria ympärilleen

ettei se olisi meressä yksin.

(Kokoelmasta Thessaloniki, vuodelta 1994, suomennos Reija Tanninen)

Tutustuin antologiaan kymmenisen päivää. Kirjassa on 219 sivua.