Kuopiosta Kuopion takaa

 Vuonna 1985 Snellman-instituutti julkaisi artikkelikokoelman Kuopiosta Suomeen. Kirjallisuutemme aatesisältöä 1880-luvulla. Kyseessä oli realismin aika Suomen kirjallisuudessa. Tuon kirjan jatkoksi ilmestyi vuonna 1994 Minna Canthin 150-juhlan aikaan Snellman-instituutin julkaisuna kokoomateos Realismista symbolismiin. Kuopio suomalaisen kulttuurin polttopisteenä 1890-luvun taitteessa. Sain näistä julkaisuista jälkimmäisen joulunaluslukemiseksi tyttäreltäni, mistä kiitos! Seuraavaksi mietteitäni julkaisusta.

Tämän samanaiheisten esseitten kokoelman yhdistävänä tekijänä on siis Kuopiossa toimineitten kirjailijain ja heidän sidosryhmiensä osuus 1890-luvun alun kirjallisten virtausten kehittyessä aikaisemmin vallalla olleesta realismista kohti kansallista uusromantiikkaa, jota Kai Laitinen esseessään nimittää kansalliseksi symbolismiksi. Julkaisun takana ovat toimineet Juhani Ahon, Minna Canthin ja Arvid Järnefeltin elämäntyölle omistetut yhdistykset yhdessä Snellman-instituutin kanssa. Kerron muutamalla sanasella kaikista teoksen kahdestatoista esseestä.

Kai Laitinen: Miten uusromantiikka tuli Suomeen. Laitinen antaa suuren huomion Juhani Ahon Pariisin-matkan pohjalta syntyneelle vuonna 1890 julkaistulle romaanille Yksin, jossa hän huomaa Ahon alkavan paikoitellen liukua puhtaan realistisesta kuvauksesta kohti kansallista symbolismia. Laitinen kuvaa tätä tapahtumasarjana, jossa on mukana muitakin toimijoita, kuten Kasimir Leino ja Päivälehdessä ilmestynyt nimetön kirjoitus ”Karjala ja sen taiteellinen merkitys”. Vaikuttajina olivat tietenkin aikakauden kirjalliset virtaukset ja toive murtautua eurooppalaisen kirjallisuuden kenttään kansallisilla aineksilla. Laitinen kiteyttää tämän kivasti:

Suomen taiteen kultakausi syntyy eurooppalaisten virikkeiden ja kansallisten innoituslähteiden yhteisvaikutuksesta, niiden keskinäisestä, haastavasta jännityksestä ja hedelmällisestä ristivedosta.

Aarno Kellberg: Pekka ja Kalle, Brofeldtin veljekset. Helppotajuinen kuvaus Juhani Ahon lapsuudenperheestä, etenkin hänen veljistään, jotka olivat kyllä suomenmielisiä, mutta eivät erityisen symbolistisia.

Pekka Suhonen: Juhani Ahon luonnonmaisema ja kulttuurimaisema. Henkevän sujuvasti, lastunäyttein kuvailtu näkemys Ahon luontokäsityksestä ja sen merkityksestä. Sisä-Suomen hiljaisilla maalaisasumuksilla on kirjoittamaton historiansa, onnela on kulttuurimaisema. Kun taas luonto on lähtökohta, ei päämäärä.

Tapio Kopponen: Järnefeltit – suomalaisen kulttuurisuvun elämästä ja ajattelusta. Tämä essee sisältää Järnefeltien suvusta semmoista tietoa, jota olen kaipaillutkin. Järnefeltin taiteilijaveljesten vanhempia Kopponen luonnehtii kiinnostavasti:

Alexander Järnefelt on loogis-lineaarisesti ajatteleva realistinen läntinen ihminen, kun taas hänen vaimonsa hyvinkin edustava myyttis-runollinen, assosiatiiviseen ja metaforiseen ajatteluun taipuva itäinen ihminen.

Erityisen kiintoisa on osuus, jossa Kopponen kuvaa taidemaalari Eero Järnefeltin opiskelua Pietarin taideakatemiassa enonsa taidemaalari Mihail Clodtin johdolla. Eero omaksui tuolloin peredvizhnikeiksi (”Vaeltajat”) itseään kutsuneen taiteilijaryhmän periaatteita:

he uskoivat oikeudenmukaiseen yhteiskuntaan ja ihmisen älyyn ja hengen voimaan toteuttaa tätä elämänmuotoa.

Vaeltajat halusivat kuvata tavallista kansaa realismin keinoin, mutta kätkettyä psykologista tasoa unhoittamatta. Vaikka peredvizhnikit olivatkin vahvasti venäläisiä, he myös säilyttivät yhteyden eurooppalaiseen taiteeseen, tunnuslauseena

”kansallisen kautta yleiseurooppalaiseen”.

Kopposen näkemyksen mukaan kirjailija Arvid Järnefelt, hänen veljensä Kasper Järnefelt, tärkeä suomalaisen kirjallisuuden taustavaikuttaja, sekä maalari Eero Järnefelt pyrkivät parhaansa mukaan säilyttämään työssään realismin ohessa sisäisen näkemyksen ohjauksen. Kasperin iskusanoja olivat aitous, luonnollisuus, yksinkertaisuus ja rehellisyys. Lie niistä oma matkansa kansalliseen symbolismiin?

Ritva Haavikko: Minna Canthin salonki. Kuvani ”Kanttilasta”, Minna Canthin perheen kotitalosta lankakaupan yhteydessä sai uutta vahvistusta Haavikon esseestä. Minna Canthia Haavikko luonnehtii ajoittain yksinäisyydestä kärsineeksi ja tuolloin masennukseen taipuvaiseksi. Toisaalta Minna kiinnostui monenlaisista asioista ja omistautui niille vahvasti. Essee on saanut ravinnetta ja tietoutta Hanna Aspin muisteloteoksesta Minna Canth läheltä nähtynä. Itse muistelen, että siinä piirretään Minna Canthista kuva lasten ja nuorten kanssa innolla leikkineenä äitihahmona. Tätä piirrettä ei Haavikko Minnan salonkiin ole mahduttanut. Sen sijaan kirjailijat, teatteri-ihmiset, kuvataiteilijat, säveltäjät ja lehtimiehet on poimittu tarkasti mukaan.

Eila Pennanen: Minna Canthin persoonallisuus. Kirjailija Pennanen esittelee arvioitaan Minna Canthista. Teksti sisältää mielenkiintoisia poimintoja eri lähteistä. Pennanen nostaa esiin sen miten Minna viihtyi nuorten parissa, joskin hän selittää sitä sillä, että tietyssä vaiheessa Minnalla oli tilapäisiä välirikkoja Kaarlo Bergbomin, Juhani Ahon ja Järnefeltien kanssa, niin että varttuneempi seura oli satunnaisesti vähissä. Mukavaa on miten Pennanen laajentaa Minna Canthin tuttavapiiriä myös ruotsinkieliselle puolelle, Gustaf von Numers ruotsintaa Canthin näytelmän Papin perhe ja K. A. Tavaststjerna vierailee Canthin luona samana kesänä 1892 kun Canthin uusi näytelmä Sylvi valmistuu. Canthin viimeistä näytelmää Anna Liisaa Pennanen nimittää uskonnolliseksi. Minä näen siinä vahvaa yhtäläisyyttä antiikin draamoihin.

Niilo Luukanen: Juhlien kesät, 1886, 1889 ja 1891. Kaivattua laajennusta Kuopion kulttuurisen polttopisteen rooliin. Aloitetaan Johannes Takasen veistämän J. V. Snellmanin rintakuvan paljastustilaisuudesta Kuopion kirkkopuistossa heinäkuussa 1886, juhlapuhujana J. V. Calamnius. Vuonna 1889 kesäisiä kulttuurijuhlia vietettiin Keuruulla Järnefeltien perheen ja monien kulttuurivaikuttajien osallistuessa. Kulttuurijuhlista kolmantena mainitaan Kuopiossa järjestetyt, Viron mallin mukaiset laulujuhlat (niitä oli järjestetty Suomessa eri paikkakunnilla vuodesta 1884). Vuoden 1891 juhlilla oli mm. esitetty näytelminä Canthin draama Papin perhe ja von Numersin pappiskomedia Bakom Kuopio (Kuopion takana).

Liisi Huhtala: Yön vanhalla jäällä. Symbolismia löytyy Minna Canthin novellista Agnes, Juhani Ahon Papin rouvasta ja K. A. Tavaststjernan romaanista Hårda tider, jonka hän Minna Canthin tuella sovitti julkaisemattomaksi näytelmäksi Uramon torppa. Huhtalan mielestä Canth ei ota novellissaan kantaa Liisin puolesta. Näin voi olla. Minä näen asian niin, että Liisi on se moderni nainen, joka tajuaa jäädä kotiinsa lähtemättä maailmalle liituamaan – on sitä kulttuuria Kuopiossakin, symbolismia myöten. Varsinkin, jos ajattelee symbolismilla tarkoitettavan itsekeskeistä omien halujen korostamista.

Irmeli Niemi: Minna Canthin ja Maria Jotunin näytelmien yhteyksiä. Maria Jotuni -tutkija Irmeli Niemi pohtii lyhyesti Jotunin yhteyksiä Canthiin. Onneksi esikuvana mainitaan myös Ibsen ja minulle yllättäen peräti Leo Tolstoi. Vaikka Jotuni mainitseekin Tolstoin olleen nero loistoajallansa (ja sittemmin vähän lapsekas), kirjoittaa Niemi, miten on antoisaa nähdä Tolstoissa molempain kirjailijain teemojen yhteinen alkulähde.

Pekka Lounela: Arvid Järnefelt – omantuntonsa juristi. Mainio pohdiskelu Järnefeltin sisäisestä moraalisesta kamppailusta, oikeudenkäynnistä Arvid vastaan Arvid, jossa voittoa taisi olla turha toivoa.

Hänen uskonnollisuutensa ei taipunut teologiseen mystiikkaan, se oli luonteeltaan rationaalista, kuten Tolstoinkin. Ihmisen tuli pelastua omassa elämässään, kuolemanjälkeinen palkinto tai rangaistus teoista tai toimista, kirkkouskovaisten taivas ja helvetti olivat yhdentekeviä kuvitelmia.

Mervi Tuomikoski: ”Minun täytyy lyödä pirstaleiksi oma kuvani” Arvid Järnefeltin Heräämiseni-teoksen (1894) teemoja. Esseessä tarkastellaan Järnefeltin kirjassaan käsittelemää oman kuvan jakautumista sisäiseen, todelliseen minään ja sellaiseen minään, jollaisena tahtoisi muitten näkemänä olla. Järnefelt vaikuttaisi pyrkineen eroon suosiota tavoittelevasta ulkokohtaisesta minästään. Tarkastellaan myös kuvan merkitystä esim. Jumalan kuvan ja ei-esittävän taiteen näkökulmasta – onko ääretöntä ideaa mahdollista kuvata?

Tellervo Krogerus: Kauppis-Heikki ja naisen vaihtoehdot. Nimeä Kauppis-Heikki (1862 – 1920) käyttänyt kirjailija asui nuorna miesnä Brofeldtin pappisperheen renkinä ja oli siten tuttu Juhani Aholle ja hänen veljilleen. Kauppis-Heikki oleskeli myös Minna Canthin tykönä Kuopiossa. Hän ei käynyt perinteisiä kirjailijain kouluja, mistä syystä hänet luokiteltiin aikanaan ja sen jälkeenkin kansankirjailijaksi. Tellervo Krogerus käsittelee esseessään Kauppis-Heikin romaanien naishahmoja. Hän arvelee Kauppis-Heikin kyenneen kuvaamaan aikansa naisia niin myötätuntoisesti, koska hän oli itsekin koko ikänsä syrjässä elänyt. Arvostelijat vain eivät tätä huomanneet vaan lukivat Kauppis-Heikin kirjat kansantaiteilijan työnä ja arvioivat niitä sen mukaan. Kauppis-Heikin osoittelematon kerronta ei sekään kelvannut, sillä kirjailijalta odotettiin selkeitä linjanvetoja ja mielipiteitä.

Kirjan lopusta, ennen enkunkielistä summarya löytyy aikajana, jossa kuvataan Juhani Ahon, Minna Canthin ja Arvid Järnefeltin puuhailuja heidän Kuopion vuosinaan 1881 – 1897. Mukaan on mahdutettu myös Kauppis-Heikki ja eräitä muita vaikuttajia. Mielenkiintoisesti joukosta on tiputettu mm. Gustaf von Numers. Ilmeisesti komediaan suhtaudutaan kuten aikoinaan naisiin ja kuten aina syrjäytyneisiin? Minusta komedialla voi tavoittaa taiteennauttijan siinä missä riuduttavalla tragediallakin. (Tunnen myös vetoa naisiin ja syrjäytyneisiin.)

Kirjassa on kaikkine hipleineen 170 sivua. Lukaisin sen parissa viikossa.

Oopperassa Kuopiossa

Kävin asioikseni katselemassa ja kuuntelemassa oopperan Minnan taivas Kuopion musiikkikeskuksessa. Vaikka en ole mikään oopperafanittaja, kerron kokemuksestani muutamalla hassulla sanalla.

Ooppera Minnan taivas: säveltäjä Jukka Linkola, libretto Veera Airas.

Minna Canth – Marjukka Tepponen, J. V. Snellman – Esa Ruuttunen, Venny Soldan-Brofeldt – Marjatta Airas, Juhani Aho – Jukka Romu, astraalihahmoina Ossi Jauhiainen, Johanna Takalo ja Olli-Tapio Tikkanen. Kuopion kaupunginorkesteri johtajana Rauno Tikkanen. Kesto n. 2 ½ h.

Kotona kuuntelen toisinaan Yle Radio 1 -kanavaa, jolla esitetään klassillista musiikkiakin. Yhdeksän seutuun laitan radion päälle, että kissat saavat kuunnella ohjelmaa Muistojen bulevardi. Kissat nukkuvat rauhallisen, vanhanaikaisen viihdemusiikin hiljaa huplattaissa. Minä, joka olen jo konkari radion kuuntelijana, pystyn nukkumaan vaikka minkälaisessa kiljunnassa – tulipa ratijosta oopperaa tai taivaalta hornetteja.

Kun kerran säveltäjänä tässä Minna Canthin elämää hauskasti sivunneessa oopperassa oli Jukka Linkola, odotin kuulevani jotain jatsahtavia säveliä. Kyse oli kuitenkin melko perinteisestä oopperamusiikista. Mitään kirkuvan uudenaikaista ei korviini kuulunut, tosin välillä minulle meinasi käydä muistojenbulevardit, niin että paras olla vannomatta. En enää yön yli nukuttuani pysty muistamaan yhtään melodiaa koko esityksestä. Se ei luultavasti johdu siitä, että keskityin seuraamaan sanoja, jotka oli huomaavaisesti tekstitetty näyttämön yläpuolelle (laulajat tosin esittävät laulettavansa niin selkeästi, että harvoin olisi ollut tarpeen lukea tekstejä, mutta varmuuden vuoksi luin ne kumminkin). Sävelmät eivät myöskään olleet liian korkealentoisia tai vaikeita, laulajat ja soittajat esittivät ne mainiosti. Jokin niissä jäi kumminkin loksahtamatta meikäläiseen. Se ei tietenkään tarkoita, etteikö musiikki olisi ollut toimivaa, ehkä minä nyt vain keskityin liiaksi tapahtumiin. Nukkumaan ruvetessa mietin kyllä, että kun näinkin humoristinen aiheen käsittely oli kyseessä, olisiko musiikki voinut tukea sitä koomillisuutta hieman selkeämmin?

Mistä oopperassa sitten kerrotaan ja miten? Minna Canth oli Suomessa maailmankuulu kirjailija, joka jo 1800-luvulla nosti vahvasti korostaen esiin yhteiskunnallisia vääryyksiä ja sortoa. Naisten ja köyhien asemaa oli Canthin mielestä parannettava. Oopperan alussa astraalihahmot toistelevat Canthin ajatuksia. Vähän kerrassaan oopperan seurailijalle selviää, että Minna on kuollut ja hän on nyt taivasten tasolla. Kuitenkin sellaisella tasolla, jossa ei vielä ihan telepatialla toimita, joten älyllistä yhteiskunnallista keskustelua voisi määttiijjä vielä jatkaa. Ja voisiko taivaista saada yhteyden maanpäällistä elämää viettäviin? Minnan seuraksi heräjää entinen Kuopion asuja ja Saimaan ystävä J. V. Snellman. Hänen koominen hahmonsa, jonka Ruuttunen vetää erinomaisesti, meinaa välillä päästä varastamaan souvvin (maskeeraus+puvustus täysi 10). Ahnaammin Minnan mekosta kiinni tarttuu kumminkin Venny Soldan-Brofeldt, jonka kanssa Minna väittelee korsetin käytöstä puolisen tuntia. Ainakin siltä minusta tuntui. Lopuksi mieshahmot tulevat voitelemaan Minnan rentoutuneempaan tilaan, mikä tapahtuu konjakkia juomalla ja korttia pelaamalla.

On totta, että Minna pelasi korttia. ”Ein kleines…” tarkoitti Kanttilassa pientä peliä, ei ryyppyä. Alkoholinkäytön turmiollisuudesta Minna oli itse kirjoittanut lehteen jo Jyväskylässä ja taisi saada potkutkin, lehden omistajalla kun oli viinatehdas? Tässä oopperassa on kenties käynyt päinvastoin. (Huom. kys.m.)

Mutta mitäs minä vielä mietinkään eilen illalla ennen kuin sain taas unen päästä kiinni…? Niin sehän se juuri oli, että aika monet tietävät tai ainakin luulevat tietävänsä paljon ja kaikenlaista Minna Canthin elämästä ja sen tapahtumista. Ehkäpä oopperan tekijä onkin ajatellut, että näissä faktoissa teillä on tarkistelemista, kun tapahtumat sijoittuvat taivaisiin! Lopussa Venny maalaa Minnalle uuden taivaan, jossa voipi elellä selevittä päivittä korsetin kanssa tai ilman.

Minna Canth: Ihmisen kuvia

Tilasin itelleni tämmöisen Minna Canthin novelleista kootun valikoiman, jota kirjassa kutsutaan kokoelmaksi. Minna Maijala valitsi novellit puheena olevaan teokseen ja hän myös itse kirjoitti alkuun evästetekstit Lukijalle ja Minna Canthin kirjalliset ihmiskokeet. Näistä ensimmäisessä Maijala toteaa, että Minna Canth halusi vaikuttaa teksteillään. Hän toi esille epäkohtia, jotta niihin puututtaisiin. Jälkimmäisessä tekstissä Maijala tarkastelee Canthin novellien tyyliä ja aiheita yhteydessä muuhun aikansa kirjallisuuteen ja tieteeseen. Ilahduin siitä, että Maijala nostaa esiin paheksunnan, joka kohtasi Canthin novellien ja näytelmien köyhemmän kansanosan kuvaamista. Jotkut olivat sitä mieltä, että köyhiä kuvataan kuin porvarisväkeä. 1880-luvun luokkayhteiskunnassa köyhät ja sairaat ja muuten ”paremmista” poikkeavat haluttiin pitää erillään tästä paremmasta väestä – enkä näe tämäntapaisen asenteen vielä miksikään muuttuneen.

Kuoleva lapsi. (1887) Eevi on kärsinyt hivutustaudista koko pienen ikänsä. Äiti hoitaa Eevin lisäksi perhettä ja koettaa saada leivän riittämään. Taivasuskoa tarvitaan. Neulamäki ei muuten ole mikään vuori, vaikka onhan sinne polkemista, jos pyörällä yrittää.

Epäluulo. (1891) Elli alkaa epäillä miestään rikoksesta. Mies onkin selkein epäilty, jos vähänkään kuka hyötyy -periaatetta sovelletaan eikä hänen alibinsakaan kovin eheältä vaikuta. Elliltä menevät hermot pikavauhtia. Intensiivinen kertomus.

Lääkäri. (1891 – 1892) Maijalan jälkimmäinen alkuteksti käsittää väliotsikon Kirjallisuus ihmislaboratoriona. Se sopii erinomaisesti tähän vaikuttavaan kuvaukseen vankilaan suljetusta nuoresta neitosesta, joka muistuttaa sosiopaattia (ainakin siten kuin termin itse ymmärrän). Puhe maan laadusta neitosen asuinpaikan, Kurjalankorven, osalta voisi sopia vaikka Siilinjärveen!

Ystävykset. (1890) Ikupeliystävyyden kuvaus eli nuoren Siirin kärsimykset. Ystävyyden kannattelevasta voimasta alas yksinäisyyden alhoon. Tosi kiva novelli!

Agnes. (1892) Ihan aluksi luvin tästä novellista tai pienoisromaanista valmistetun selkomukautuksen. Sen luettuani tuntui aika raskaalta ruveta lukemaan itse novellia, kun aihe ei tuntunut kiinnostavalta. Canthin vanhahtava suomen kieli oli kuitenkin niin hauskaa ja novelli niin ilmavasti kirjoittettu, että kyllä minä sen sain läpilukaistua. Agnes – tai tekisi mieli sanoa Aunes, sillä niin tuttavalliseksi hänen kanssaan tulin – on alunperin samasta pikkukaupungista kuin Liisi, he ovat olleet koulutovereitakin, mutta maailma on vieroittanut Agneksen Pietariin, jossa hänestä on sukeutunut lämminverinen maailmannainen, suoranainen manaatti – eikä kun maneetti, siis miehiä puoleensavetävä. Liisin mies Antti ihastuu oikopäätä Agnekseen ja Liisi kahahtaa mustasukkaiseksi. Antti ei anna kuoleman tulta vaan tarjoaa tulta Agneksen papyrossiin ja koko novelli pysyy maanpäällisenä kujanjuoksuna toisin kuin välillä lukaisemani samanaiheinen Tolstoin Kreutzer-sonaatti, jonka viritykset käyvät minun makuuni ylikireiksi. Koska kerran Agneksen on tulkittu edustavan modernia naista, tahtoisin kysyä, että entäs sitten Liisi? Agneksen kaltaisia harakoita on aina ollut, mutta Liisin hän saa ajattelemaan asioita monelta kantilta ja minusta juuri se Liisissä tapahtuva muutos pikkukaupungin lukkoonlyötyjen ajattelutapojen piiristä oman luovan järkensä käyttäjäksi kelpaa malliksi modernille naiselle.

Kauppias Roller. (1887) Laitan tästä novellista pikku katkelman:
Rautatien rakennukselle hän saapui. Syvää hautaa siellä kaivettiin; hän käveli reunaa pitkin ja katseli alas haudan pohjaan, jossa monet kymmenet työmiehet lapioitsivat multaa ja soraa. He näyttivät onnettoman pieniltä siellä missä seisoivat harmaissa ryysyissään alhaalla multaseinien välissä, saviliejua ja ruskeata lätäkköä puolisääreen saakka.
Ensimmäiset BCR-fanit, jotka olivat ommelleet värikkäitä skottiruutuja vaatteisiinsa, näin muuten Snellun puistossa, aika lähellä Minna Canthin perillisten kauppaliikettä.

Missä onni? (1895) Hilma päätyy Tuusniemeltä Tampereelle rikkaan tehtailijan puolisoksi, mutta vasta ravakka konkurssi opettaa hänelle luuvalon kautta mitä onni on.

Hullu-suutari. (ajoittamaton) Karrikoitu kuvaus karkeasta isäntäväestä. Tämän pienen novellin paras anti on kertojan loppumietteissä viimeisellä sivulla. Varmimmin menestyy, kun pyrkii lukeutumaan keskivertoon.

Eräänä sunnuntaina. Ote Katri Ikäheimon päiväkirjasta. (1888) Kaiken elämän mielekkyyttä pohtimaan äsähtävä kirjoittaja käypi kirkossa ja poistuu sieltä kesken saarnan, kun papin vastaukset eivät tyydytä. Hän menee sen sijaan katselemaan ihmisiä kukkulalle, josta näkee sairaalan arkea. Hän toivoo henkisiin sairauksiinkin samantapaista hoitoa. Minä itse lisäisin hoidon tarpeisiin sosiaalisen hoidon, joka edistäisi taitoa tulla toimeen ihmissuvun kanssa.

Kirjassa on 299 sivua, lopussa luettelo Minna Canthin teksteistä julkaisuajankohdan mukaan järjestettynä. Lukeminen kysyi aikaa viikon verran. Välillä lukaisin sen Tolstoin.

Minna Canthin pari novellia

Pauli Koskinen: Nuori Minna Canth

Luin Minna Canthin ja tasa-arvon päivän merkeissä kaksi Minna Canthin novellia.

Köyhää kansaa. (1886) Jossain pienessä kaupungissa, vaikkapa Kuopiossa, asuva Holpaisen perhe sinnittelee vaikeuksissa vuokra-asunnossaan. Työtä ja toimeentuloa ei ole. Puolisokea tytär käy kerjäämässä, äiti anoo rouvainyhdistykseltä käsityöpuuhaa, että saisivat jonkinlaisia tuloja. Vuokraisäntä ottaa perheen ainoan sängyn maksuna maksamattomista vuokrista. Sylilapsi on sairas, hänen lisäkseen on kolme muuta lasta, vanhin on se tytär, kahdeksanvuotias. Perhe näkee nälkää. Kun hätä on pahimmillaan, kuulee perheen isä, että rautatien rakentajia aletaan taas palkata.

Pääosin Canth kuvaa novellissaan asioita perheen äidin kannalta. Kun äidin kunto romahtaa, siirrytään tapahtumia tarkkailemaan isän näkökulmasta. Seuraavaksi saadaan kuulla paikkakunnan pastoria ja lääkäriä, jotka käyvät akateemisen keskustelun köyhien asemasta ja siitä mitä sille on tehtävissä. Vaikka novelli seuraakin köyhien lohdutonta elämää kurjimmillaan, loistaa koulutetun väen käymä lyhyt, mutta suorapuheinen mielipiteenvaihto kuin majakkana sen murheen meren yllä, jota Canth kuvaa. Tohtorin mielestä varallisuuseroja tasoittamalla saataisiin paljon aikaan, mutta sen lisäksi hän ehdottaa seuraavaa:

”Terveydenhoito parempi. Huonot ja parantumattomat sairaat nopealla tavalla tuskattomasti hengiltä pois.”

Ajatuksen esittää siis fiktiivinen tohtorismies, ei tasa-arvon kannattaja Minna Canth itse. Toisaalta Canthin tyylilajina olikin realismi eikä utopiain esittäminen. Täydellisen tasa-arvon saavuttaminen on aika mahdotonta, koska ihmiset eivät lähtökohtaisesti ole tasa-arvoisia. Esimerkiksi meitä kulmikkaita palikoita ei ole järkeä ruveta hakkaamaan pyöreään koloon. Rumuuteen ja lahjattomuuteen kehitetty rokote voisi saada aikaan monenmoisia tasapäistäviä haittavaikutuksia yhteiskunnan kokoonpanossa.

On tavallaan kiinnostavaa ajatella, että Canth novellissaan kuvaisi Kuopiota, tekstissä mainitaan Harjulan sairaala ja Kotkakallio (Harjulan sairaalassa olin kopiksen aikaan kesätyössä, siellä myös äitini kuoli viitisen vuotta sitten, Kotkankallion väestönsuojassa käytiin joskus kouluaikoina harjoittamassa pikaista juoksentaa – taisi olla juoksuaika).

Kauppa-Lopo. (1889) Kauppa-Lopo on naisimmeinen, joka istuu vankilassa Jyväskylässä. Hän korostaa kuitenkin olevansa kotoisin Kuopiosta, joka hänen mielestään on hienompi paikka kuin Jyväskylä. Kävin viimeksi Jyväskylässä muutamia vuosia sitten, kun oltiin uusittu silikonit kylpyhuoneeseen ja sitä kylpyhuonetta ei sitten voinut käyttää pariin päivään. Vappupäivä kun sattui olemaan, ajoimme kaupunkiin jonkinlaisen autojen vappumarssin aikaan. Jouduimme tahtomattamme liittymään autoletkaan, sillä hotellimme sijaitsi siinä ajoreitin varrella, joten saapuminen tapahtui yleisön seuratessa ajoamme katujen varsilla. Tässä novellissa saavutaan Jyväskylään lopussa uudestaan, mutta toisenlaisissa tunnelmissa.

Kauppa-Lopo siis haikailee Kuopioon ja kuullessaan, että eräs tuttu kuopiolaisrouva asuu nyt Jyväskylässä, päättää hän käydä rouvaa tapaamassa vapauduttuaan. Niin hän myös tekee, rouva vain kuuluu varakkaaseen väestönosaan eikä ole erityisen halukas uudistamaan tuttavuuttaan outoon, nuuskanhajuiseen, siivottomaan naiseen. Kauppa-Lopo auttaa rouvaa talokaupoissa, mutta saa kuulla ovenraosta jotain peräti vastenmielistä:

”Ei mutta kuinka hävyttömiä ne ovat!” päivitteli vielä ensimmäinen rouva, ”kun pakkaantuu vain niin rehevästi saliin saakka, aivan kuin olisi meidän vertaisemme.”

Niin Kauppa-Lopolle kuin meille muillekin taiteilijasieluille tällainen asenne on arkipäivää, mutta kyllä se toisinaan satuttaa, varsinkin kun näkee ja kuulee millaisten tompuloitten sisuksissa sellainen asenne eleleepi.

Minna Canth: Murtovarkaus & Anna-Liisa

Minna Canth (1844 – 1897) kirjoitti erinomaisia näytelmiä, joista tällä kertaa lukaisin vain kaksi, nimittäin ensimmäisen ja viimeisen.

Murtovarkaus (ensiesitys vuonna 1882) oli se ensimmäinen Canthin näytelmistä. Kun katselen Canthin elämänkaarta, voin vain ihmetellä miten lyhyessä ajassa hän ehtikin kirjoittaa niin jylhää ja mainiosti toimivaa fiktiota, joka puhuttelee minuakin lukijana vielä näinä koronaisina aikoina.

Murtovarkaus ei ole yhteiskunnallisesti kantaaottava teos. Se on viihdyttävä näytelmä, jota varmasti on paljon teattereissa esitetty, koska vanhempi väki toistelee samoja sanontoja ja sutkauksia, joita näytelmä runsain mitoin sisältää. Rakastavaisten onni joutuu ilkeitten juonien vuoksi kovalle koetukselle, josta se selviää ja kaikki kääntyy vielä parhain päin. Merkittävää tehtävää näyttelee sivuosasta etualalle ponnistava kiertelevä koijari nimeltä Hoppulainen. Häneltä löytyy hauska sanonta tilanteeseen jos toiseenkin. Toinen merkittävä sivuosa on suotu Penttula-nimiselle miehelle, joka harjoittaa perinteistä noituutta ja on valmis onnistumaan velhonkonsteissaan karkeallakin kieroilulla. Näytelmän lemmenpari taas on niin hyveellinen että vain sädekehä puuttuu.

Murtovarkaus on viihdyttävä ja omassa lajissaan ihan onnistunut teos, mutta se ei suinkaan edusta sitä mistä Minna Canthin voimakkaimmat näytelmät tunnetaan. Kirjailijan lahjat siinä kyllä tulevat esille, juoni ja vuoropuhelu kulkevat sujuvasti, tarina ei jää junnaamaan paikoilleen ja loppua kohti syntyy riemukas nousu, joka jättää lukijan ja luullakseni erityisesti teatteriyleisön hyvälle tuulelle.

Anna-Liisa (ensiesitys vuonna 1895) oli se viimeinen Canthin näytelmistä. Anna-Liisa oli minulle käynyt tutuksi vuonna 1945 valmistuneesta kotimaisesta elokuvasta, jonka ohjaajiksi wikipediassa ilmoitetaan Orvo Saarkikivi ja Toivo Särkkä. Aikaisemmin oli valmistunut Teuvo Puron ohjaama mykkäelokuva. Näitten lisäksi näytelmästä kuuluu olevan pari muutakin elokuvaa. Sitten voisi vielä kirjoitella siitä, pitääkö Anna Liisa kirjoittaa väliviivalla vai ilman. Ja sehän se on tärkeää.

Näytelmä luettuna ei vaikuta paljoa poikkeavan siitä tuntemastani elokuvasta. En minä sitä suinkaan ulkoa osaa, mutta aika vähän jos lainkaan yllätyksiä tämän näytelmän lukeminen minulle tarjosi (näytelmässä Anna Liisalla on vaaleat hiukset). Edvin Laine, Siiri Angerkoski, Mervi Järventaus ja muut näyttelijät tuntuivat lausuvan minulle vuorosanoja elokuvasta tutulla puhetavallaan lukemisen aikana. Eihän siinä mitä, lukeminen sujui varsin joutuun, eihän elokuvakaan kestä wikipedian mukaan kuin 77 minuuttia. Meni minulta lukiessa sentään puolilta päivin iltaan asti, puoli yhdeksän uutiset siinä sitten katseltiin ja käytiin pötköllemme.

Minna Canthin viimeinen näytelmä ei minusta vaikuta erityisemmän yhteiskunnallisesti julistavalta. Pikemminkin se on yhden pienen ihmisen kaaosmainen selviytymistarina. Niin juuri, pieni lukijani, kaaoskin voi kestää neljä vuotta tai vielä paljon pitempäänkin (enkä puhu Amerikan tilanteesta). Lopussa Anna Liisa kaivaa Jumalan koneestaan. Anna Liisalle kaaoksen aiheuttaa pelko salasuhteen paljastumisesta, se johtaa oman vastasyntyneen lapsen murhaamiseen ja ruumiin kätkemiseen lapsen isän äidin avustuksella. Anna Liisa koettaa unohtaa asian, hän elää kuin pyhimys, mutta lapsen isä ei unohda vaan vaatii Anna Liisaa puolisokseen, kun hänet on juuri kuulutettu avioon toisen kanssa.

Minna Canthin ensimmäinen ja viimeinen näytelmä tuli luettua toissapäivänä ja eilen kirjasta Minna Canth: Valitut teokset, jonka ostin elokuussa kympillä rompetorilta Kuopiosta entisen asevarikon edustalta, jossa 1970-luvulla pelattiin kyykkää. Yhteensä n. 140 sivua.

Minna Canth: Kovan onnen lapsia

Minna Canth (1844 – 1897) kirjoitti näytelmän Kovan onnen lapsia, jonka ensiesitys järjestyi vuonna 1888, seuraava esitys vasta vuonna 1904. Luin näytelmän kirjasta, josta löytyy myös Työmiehen vaimo. Sen luin muistaakseni viime vuonna, niin että jätin nyt väliin. Kirjan esipuheen kirjoitti Laura Ruohonen vuonna 2002.

”Kovan onnen lapsista” tuli ensimmäiseksi mieleeni Tšehovin näytelmän Kirsikkapuiston ”kovan onnen kuski”. Minna Canthin tyyli ei tuo mieleen mitään komediallista. Kyse on jyrkästä tragediasta. Köyhä työväki sinnittelee rankasti toimeentulominimin alapuolella ja kun loputkin tulot viedään, ovat huimapäisimmät jo valmiita kapinoimaan parempiosaisia vastaan. Laura Ruohonen kirjoittaa esipuheessaan erinomaisen selkeästi ja uskottavasti niistä tunnoista, joita näytelmä sai osakseen. Ensiesityksen jälkeen yhteiskuntarauhaa vaarantavana pidettyä näytelmää esittäneeltä teatterilta uhattiin kieltää valtionapu. Kyllähän näytelmässä Topra-Heikki ”julistaa” sodan alkaneen, kun köyhä väki lopultakin rohkenee pistää hanttiin rikkaammille, mutta hänen sotansa on kovin yksityistä rosvoilua hetken mielijohteesta.

Canthin usko Jumalaan tulee näytelmässä esiin. Se on paikoitellen liikuttavaa, mutta toisinaan myös kuin peilin edessä lausuttu kysymys. Canth on julman rehellinen ja vaikuttaa kysyvän onko asia näin: pitääkö Jumalaan luottaa viimeiseen asti vai auttaako Jumala tosiaankin sitä, joka auttaa itse itseään? Mielestäni Canth ei vastaa, hän jättää asian katsojan/lukijan pohdittavaksi. Ehkä vastaus olisi pelastanut näytelmän voimakkaimmalta vastustelulta, mutta se olisi tietysti syönyt tehoja ja mielestäni myös uskottavuutta.

Kun joitakin vuosia sitten luin sosialismin ajan kirjallisuutta, kyselin silloin, onko olemassa suomalaista sosialistista realismia. Minulle vastattiin, ettei ole, koska Suomi ei ollut sosialistinen valtio. Jos Suomesta olisi tullut sosialistileirin maa, uskon, että tämä näytelmä olisi esitelty vähintäänkin sosialistisen realismin edeltäjänä. Näin siitäkin huolimatta, että Canth ei itse ollut sosialisti. Hän piti kyllä yhteyttä työväenliikkeen ihmisiin, mutta ei tainnut osata asettua heidän kanssaan yksille raiteille.

Kirjan takakansitekstissä puhutaan Canthin ohjelmallisesta realismista. Sosialistimaitten parhaita saavutuksia oli naisten aseman parantaminen. Tosin sotien jälkeen naiset siirtyivät työelämään myös länsimaissa, ja silti edelleen voidaan kysyä, mikä vaikutus tämän kehityksen toteutumiselle oli sosialistimaitten antamalla myönteisellä esimerkillä?

Tämän kirjan kahdessa näytelmässä nousevat hienosti esiin Minna Canthille tärkeät yhteiskunnallista kohennusta kaipaavat kohteet: naisten aseman parantaminen, köyhien talouden kohentaminen, kaikkien mahdollisuus koulutukseen, alkoholin ongelmakäytön vähentäminen ja suomen kielen kohottaminen tasa-arvoiseksi maan muitten kielien kanssa. Näitten rinnalla Canth selkeästi muistuttaa siitä, että ihmisen tulisi säilyttää omatuntonsa puhtaana Jumalan ja muitten ihmisten edessä.

Silja (puoliääneen Antille): Eiväthän kaikki voi olla rikkaita. Toisten täytyy olla köyhiä, sen on Jumala viisaudessaan niin määrännyt... Ja itsekunkin tulee kantaa ristinsä kärsivällisyydellä, eikä soimata Herran töitä, jos kohta niitä ei ymmärräkään... Ollaan uskolliset kuolemaan saakka, kyllä ne sitten aikanaan kaikki selviävät.

Antti (samoin puoliääneen): Ei köyhyys taivaaseen auta. Sen ainakin kokemus näyttää.

Teatterissa Kuopiossa 6

Eilen kävin vaimoni kanssa Kuopion kaupunginteatterissa katselemassa esityksen nimeltä Minna & Maria. Esityksestä vastasivat näyttelijät Annukka Blomberg ja Seija Pitkänen. Tapahtumapaikkana oli teatterin Maria-näyttämö, jonne oli viritetty mukaelma nyrkkeilykehästä, kahdessa nurkkauksessa roikkui parit isoja, punaisia nyrkkeilyhanskoja.

Esitys perustui Kuopiossa vaikuttaneitten kirjailijain Minna Canthin ja Maria Jotunin teksteihin, joista koostettu potpurri johdatti katsojan nuorten neitosten maailmasta rakastumisen ja avioelämän ihanuuden kautta vääristyneempiin ja synkempiin sävyihin. Heti kärkeen tosin naftaliinista nousseet Minna ja Maria julistivat tasa-arvon ja suvaitsevaisuuden sanomaa. Alkuvaiheen päällimmäiseksi jätetty ajatus taisi kuitenkin olla, että ihmisen pitää pyrkiä kohtaamaan lähimmäisensä rakastavasti.

Kirjailija Maria Jotuni (Villu Jaanisoo, 2016)

Koska näytelmää oli mainostettu näitten punaisten nyrkkeilyhanskojen kautta, odotin hieman hurjempaa esitystä kuin saimme nähdä. Esitys oli varsin hillitty, elämöinti ja huudahtelu rajoittuivat niihin tilanteisiin, joihin ne kuuluivat. Yleisöä ei yritetty viihdyttää kovaäänisella melulla – tähän olin erityisen tyytyväinen. Tunnistin näytelmistä ainakin seuraavia: Köyhää kansaa, Kovan onnen lapsia, Sylvi, Anna-Liisa ja Kultainen vasikka. Pari lauluakin kuultiin, en tiedä miten ne liittyivät näytelmiin, mutta toimivatpahan siinä piristeenä. Tummat silmät ehkä liittyi niihin hanskoihin? Kointähtönen vissiin köyhyyteen.

Lopuksi olisi ollut tarjolla kakkukahvit, mutta piti lähteä kotiin, että vaimo saa riittävästi unta, kun on työpäivä edessä. Aika isolla osalla katsojista ne päivät olivat jo takana, mutta joitakin nuoriakin joukkoon oli kertynyt.

Hanna Asp: Minna Canth läheltä nähtynä

Kirjailija Minna Canthin (1844 – 1897) lähipiiriin lukeutunut Hanna Asp (1868 – 1948) kirjoitti vuonna 1948 julkaistun pienen, mutta paljon mielenkiintoista tietoa sisältävän teoksen Minna Canth läheltä nähtynä. Luin sen.

Alkusanoissa Asp kertoo, että häntä on pyydetty kirjoittamaan ylös muistojaan Minna Canthista, jonka kodissa Kuopiossa Hanna asui koulutyttönä. Kirjailija Canth halusi pitää Hannan perheenjäsenenään senkin jälkeen, tämä käy ilmi kirjassa siteeratuista kirjeistä. Niinpä Hanna Asp vieraili Kanttilassa myös sitten kun oli jo siirtynyt itsenäiseen elämään eteläiseen Suomeen.

Asp kuvaa sujuvasti ja selkeästi Minna Canthin elämän pääpiirteitä samoin kuin pienempiä pikantteja sivujuonteita. Hän luo katsauksen Canthin elämään jo ennen Kuopion aikoja, kuvaa hänen uraansa Kuopiossa kirjailijana sekä kauppiaana (vuosina 1880 – 1897). Asp kertoo Minna Canthin elämän tärkeistä ihmisistä: hänen perheestään, taiteilijatuttavista, Kuopion läheisistä, uudistuksia toivovista henkilöistä sekä varsinkin Kanttilassa tiuhaan vierailleesta opiskelevasta nuorisosta, jota kirjailija kannusti parhaansa mukaan. Canthin harrastuksista tuodaan kirjallisuuden ja yhteiskunnallisen ajattelun ohella esille leikkimielinen hauskanpito, luontoretket ja kortinpeluu, lopussa kokeillaan spiritismiäkin. Kirja päättyy Minna Canthin haudalle. Minna Canthin kuoleman myötä tunnelma Kuopiossa muuttui. Asp kuvaa Kuopion palanneen vanhaan rauhaansa:

Se oli jälleen idyllinen pikkukaupunki, joka ei enää vetänyt ihailevia eikä myöskään harmistuneita katseita puoleensa, johon ei enää vaellettu pelkästä uteliaisuudesta pitkien, vaikeitten matkojen takaa.

Kirjan alussa Asp kuvaa, miten hän ensi kertaa saapui tuohon kaukaiseen Kuopion kaupunkiin ensin junalla Tampereelta Pulsan asemalle, sitten tärskyvillä kievarirattailla Lappeenrantaan ja sieltä Pietarista tulleella laivalla Kuopioon. Samalla tapaa Minna Canthin matkat Helsinkiin olivat monen mutkan ja pitkien taipaleitten takana, sillä Savon rata Kuopioon valmistui vasta syksyllä 1889. Kuopion lähiseuduille Canthin perhe sen sijaan teki usein retkiä, varsinkin Puijon vaara sekä soutumatkan päässä sijaitseva Myhkyrin saari Kuopionlahden takana olivat vierailujen kohteina. Myös Maaningan Tuovilanlahdessa sijaitsevalle komealle Korkeakoskelle Canthit veivät vieraitaan. Pitkien matkojen vuoksi vieraat usein viipyivät pitkiä aikoja matkakohteissaan, jolloin Minna Canth saattoi käydä laajoja keskusteluja vieraittensa, mm. Suomalaisen teatterin johtajan Kaarlo Bergbomin kanssa. Asp kertoo millaisista periaatekysymyksistä johtuen Canth sittemmin oli joitakin vuosia välirikossa Bergbomin ja kirjailija Juhani Ahon kanssa. Järnefeltin perheen Kuopiossa asumisen merkitystä Canthille Asp korostaa, mutta toteaa Elisabeth Järnefeltin käyneen ajan oloon Minnalle liian pessimistiseksi seuranpitäjäksi. Minna Canth piti leikistä, huumorista ja kortinpeluusta – kahvinjuonnin lisäksi. ”Ein ganz kleines” tarkoittikin Kanttilassa skruuvinpeluuta, sen väkevämpiä Asp ei mainitse.

Mitään suuria ja hätkähdyttäviä tietoja kirjassa ei tuoda esille. Minna Canthin elämää läheltä nähneen kuvaus on silti kiinnostavaa ja antoisaa luettavaa. Se kertoo ajasta, jonka elvyttäminen henkiin katsauksenomaisella tavalla palvelisi Kuopion tarjottavaa matkailun alalla. Kuopiota tulisi markkinoida vanhana, romanttisena kulttuurikaupunkina.

Kirjassa on vain 149 sivua, sen lukemiseen kului minulta viitisen päivää. Hyvä kun luin.

Vaimoja Minna Canthin fiktioista

Tasa-arvon puolesta puhuja ja naisväen oikeuksia ajanut kirjailija Minna Canth (1844 – 1897) kirjoitti novelleja, näytelmiä ja pienempiä romaaneja. Luin samoihin kansiin vuonna 1981 aseteltuina kaksi hänen fiktiivistä tarinaansa.

Lehtori Hellmanin vaimo, novelli/pienoisromaani vuodelta 1890, kertoo Selmasta, joka käy seminaaria. Seminaarin tyttöpuolisten opiskelijoitten suuri unelma vaikuttaa olevan päästä naikkuun tiukkapipoisen uskonnonopen, lehtori Hellmanin kanssa. Kakkosvaihtoehto olisi luonnontieteitten lehtori Korner, kevytmieliseksi mutta hyväsydämiseksi mainittu. Erittäin vähinkin kuvailuin Canth pystyy viestittämään, että Selma saavuttaa viheliäisen voiton päästessään Aarnold Hellmanin vaimoksi.

Nimestään huolimatta lehtori Hellman ei tosin ole mikään piru mieheksi. Hän on vain työlleen omistautunut herra, joka haluaa olla herra myös kotonaan. Ajatus on, että herraa katsoo vaimokin ylöspäin. Vaimo on palvelijoitten päällikkö, eikä pienessä huushollissa tarvita yhtä palvelijaa enempää. Nuori Selma ei osaa keittää edes munavelliä, joten hän on käytännössä täysin avuton emäntä talossa. Selma jää ilman järkevää tehtävää ensimmäiseen pahoinvointiinsa saakka.

Hauskaa ajanvietelukemista tämä novelli ei edusta, ellei halua naureskella nuorten neitosten kuvitelmille idyllisestä yhteiselosta sankarillisen miehenpuolen kanssa. Tunnelma vaihtuu kuin veitsellä leikaten, kun Selma laskee purtensa avioliiton satamaan.

Työmiehen vaimo, viisinäytöksinen näytelmä vuodelta 1885, kertoo Ristosta ja Johannasta, jotka näytelmän alussa juhlivat häitään. Johanna on säästänyt rahaa pankkiin kuusisataa markkaa. Ne joutuvat nyt hänen miehensä Riston haltuun, sillä mies hallitsi tuohon aikaan myös vaimonsa omaisuutta. Riston juopotteluun taipuva mieli tulee ilmi jo häissä. Tämän lisäksi hääilon pilaa nuori Homssantuu, ½-romanineito, joka väittää Riston kihlanneen hänet. Johanna järkyttyy, hänen ystävänsä Vappu neuvoo Johannaa jättämään heti miehensä, mutta muu väki suostuttelee Johannan jatkamaan ilonpitoa.

Muissa näytöksissä asiat sujuvat Johannan kannalta aina vain huonommin. Myös Homssantuu joutuu Riston vuoksi yhä hankalampaan asemaan. Risto sen sijaan vierailee anniskelussa toverinsa Toppo mukanaan. Tragedia rakentuu viinan ja naisten kautta, laulua on mukana siedettävästi. Näytelmän perusteella 1800-luvun yhteiskunnassa miesten ylivalta pohjautui aika lailla naisten orjan muotoon. Naisilla oli ehkä sanan sija, mutta sillä sanalla ei vaikuttaisi olleen paljonkaan arvoa. Niinpä tärkeä sivuhahmo, Leena-Kaisa, kehottaakin kaameata epäoikeudenmukaisuutta kohdannutta Johannaa seuraavasti:

Niin, niin! Jumalan viha kohtaa sinua ankarana, Johanna parka. Mutta ota kaikki nöyrällä sydämellä vastaan ja muista, että hän vain rakkaudesta kurittaa.

Leena-Kaisa tuntuu myös tietävän, että vaimossa on syytä, kun mies juo. Toppo sen sijaan ylistää kotimaisen alkoholin nauttijoita siitä, mitä hyvää valtio viinaveron avulla saakaan aikaiseksi: kouluja, rautateitä, lukusaleja, kansankirjastoja, tyttökouluja ym.

Minusta nämä kaksi Canthin kertomaa olivat oikein sopivainen sukellus hänen kirjallisiin maailmoihinsa, näytelmät vaikuttavat eritoten olleen Canthin alaa. Pienitekstisessä kirjassa on vain 124 sivua, lukea tihrustaminen sujui parissa päivässä.

Sanoi Minna Canth

Vuonna 1987 julkaistiin Ritva Heikkilän toimittama kaksikielinen teos nimeltä Sanoi Minna Canth – Pioneer Reformer. Suomenkielisenä alaotsikkona on Otteita Minna Canthin teoksista ja kirjeistä. Kirja sisältää katkelmia Minna Canthin (1844 – 1897), pitkään Kuopiossa asuneen, tunnetun naiskirjailijan ja tasa-arvoa sekä naisten asiaa edistäneen vaikuttajan teksteistä. Ajattelin ensin tulisiko kolmesataa sivua pitkän kirjan lukemisesta mitään, kunnes tajusin, että puolet kirjasta sisältääkin samat tekstit englanniksi käännettyinä, kääntäjä Paul Sjöblom. Tästä syystä lukeminen sujui minulta neljässä päivässä ja niistäkin yksi päivä meni kokonaan lumitöitä tehdessä.

Ainut pisempi, kokonainen teksti on Minna Canthin itsensä norjalaista lehteä varten kirjoittama omaelämäkerta vuodelta 1891. Sen lisäksi mukana on aforistisia otteita hänen novelleistaan, näytelmistään, artikkeleistaan ja kirjeistään. Kirjeitten ajatuksia on esillä eniten. Ilmeisesti juuri mikään kirje ei ole kirjassa kokonaisuudessaan, sillä alkutervehdykset, tavanomaiset kuulumiset ja lopputoivotukset puuttuvat. Mukaan on sisällytetty kirjeitten ”kova ydin”. Lopusta löytyy lyhyt kuvaus kunkin kirjeen vastaanottajasta, joita ovat mm. teatterinjohtaja Kaarlo Bergbom, Kauppis-Heikki, jota Minna Canth kannusti kirjoitustyössä, näyttelijä Olga Salo, jolle Canth antaa merkille pantavan moderneja ohjeita näyttelijäntyöhön, Canthin omat tyttäret Elli ja Maiju sekä opettaja ja näyttelijä Hilda Asp, jonka sisar Hanna Asp kirjoitti vuonna 1948 julkaistun muistelmateoksen Minna Canth läheltä nähtynä. Pisin yksittäinen kirjeen katkelma on vuoden 1890 kirjeestä Aleksanteri Järvenpäälle, joka oli työväenliikkeen johtohahmoja. Eräässä pienessä otteessa jostakin Canthin tekstistä sanotaan näin:

Hanna: Niin se on, pappa, oikeudenmukaisuudesta ja ihmisrakkaudesta ne lähtevät sekä naiskysymys että työväenkysymys, kuinka ne silloin voisivat olla kristinoppia vastaan?

Tämä repliikki vaikuttaisi aika pitkälti sisältävän Minna Canthin näkemystä aikansa suomalaisesta yhteiskunnasta ja sen ongelmista sekä myös siitä, miltä pohjalta hänen oma arvomaailmansa ponnistaikse. Canth nähdäkseni ”uskoo Jumalaan, mutta ei niin kuin kirkko opettaa”, kuten nykyään on tapana sanoa. (Nuoruudestani saakka minun on ollut vaikea nähdä suurempaa eroa siinä jaetaanko porukoitten kesken ihokkaat vai tuotannontekijät.) Reaalikristillisyydestä Canth toteaa seuraavasti:

Kristinoppi on haudattu kirkon seinien sisään ja kiedottu dogmatiikan kahleisiin. Irroittukoon niistä ja tulkoon ulos keskuuteemme, opettamaan meille vapautta, tasa-arvoa ja rakkautta.

Ihan kaikilta osin ei lyhyitten katkelmien perusteella voi saada selvää Canthin aivoitusten perusteista. Niinpä seuraavat lausahdukset tuntuivat tussahtavan pahasti penkkaan:

Huolissa se juuri elämän paras onni piileekin. (No, ei muuten piile!)

Jalo työ ei ihmistä koskaan vahingoita. (Kysy vain kuinka pahasti voi vahingoittaa!)

Hieno tunnustus avoimessa kirjeessä kirjailija Teuvo Pakkalalle tuntuisi silti sopivan Canthin omiinkin teksteihin:

Paljon siinä on ihmisiä, köyhää väkeä kosolta. Ja kuitenkin olette niistä kaikista jaksanut saada eläviä, todellisia henkilöitä, joihin lukija mieltyy ja tutustuu, aivan kuin olisi hän elänyt ja ollut heidän keskuudessaan.

Kirjassa on kaikkiaan 280 sivua. Englanninkielisen osion skippasin.