Powered By Blogger

torstai 25. elokuuta 2022

Luigi Pirandello: Sitruunoita Sisiliasta

Luvin italialaisen Luigi Pirandellon (1867 – 1936) novelleista suomennetun valikoiman nimeltä Sitruunoita Sisiliasta ja muita novelleja, suomentanut ja jälkisanat kirjoittanut Leena Rantanen. Kirja ilmestyihe vuonna 2007.

Luvin aluksi kolkyt sivua kattavat Jälkisanat. Alku olikin hyvin sujuvaa ja suorastaan menevää luettavaa, sillä Rantanen kertoo aluksi Pirandellon vaiheikkaasta elämästä. Mies oli kotoisin Sisiliasta, jossa hänen isänsä johti rikkilouhimoa ja perheen asuinpaikat vaihtelivat välillä Agrigento, Caos, Porto Empedocle. (Tämä nimistö avajaa eteheni semmoisia kirjallisia teemoja kuin maatalouden harjoitus, kaaos, huono maine ja tulivuoreen hypännyt filosofi Empedokles.) Rantanen käy läpi Pirandellon kirjallista tuotantoa ja sen erityispiirteitä. Tuli semmoinen vaikutelma, että tuskinpa tulen kaikkia novellien hienouksia ymmärtämään, menen taas omien mielikuvieni varassa – jospa en kumminkaan kraateriin. Novellin nimen perässä ensimmäinen ilmestymisvuosi.

Ruumisarkku odottaa. (1907) Selkeydestään huolimatta yllättävän helppotajuinen kuvaus sisilialaisesta venkoilevasta elämänmenosta.

Totuus. (1912) Oikeussalidraama, jossa maalaismiestä syytetään vaimonsa tappamisesta, vaikka hän oli vain koettanut huolehtia maineestaan.

Pienen kyttyräselkäisen mietteitä. (1905) Lapsena sairastettu tauti pysäytti Clementinan pituuskasvun, jalat vääntyivät kieroon ja selkään kasvoi kyhmy. Voisiko joku mies vielä kiinnostua hänestä?

Kolmas poika. (1905) Jyrkkä kertomus, joka päihittäätarjouksen, josta ei voi kieltäytyä”. Tavianin veljekset ovat tehneet tästä osan Pirandello-elokuvaansa Kaos.

Mizzarron korppi. (1902) Kello kaulassa liihotteleva korppi korpee maatyöläistä, jonka kosto päättyy kuin kiirenuottinen ralli. Korppi sen sijaan pääsi Tavianien elokuvaan.

Ääni. (1904) Kuin Antreas ja syntinen Jolanda ilman erityisen syntistä Jolandaa ja Antreaskin on tässä jo valmiiksi markiisi.

Pako. (1923) Virkamies päättää lähteä reissuun kesken kotimatkan. Muistelen monesti halunneeni työssä käydessäni varsinkin aamuisin jättää kaiken järkevän ja hypätä Vaasaan menevään bussiin.

Ciàula löytää kuun. (1912) Rikkilouhoksen apupoika. Olen kuullut, että kovaonnisten ihmisten tarinaa eivät kirjoita he itse vaan mestarit. Onko Pirandello kyennyt uimaan Ciàulan nahkoihin? Tietääkö hän Ciàulan tunnot? Toisaalta – tämä ei ole kansatiedettä vaan kertomus. Kertomuksen lukija voi itse perehtyä kansatieteeseen, mutta Ciàulaan tuskin kukaan voi perehtyä – paitsi hän itse eikä se helppoa ole hänellekään. Toisen henkilön nahkoissa kirjailija näyttelee itseään?

Seppele. (1925) Tohtorin nuori vaimo ei osaa päästää irti nuorena kuolleen rakastettunsa muistosta ja tämäkös kismittää tohtoria ja hänen harmaantuvia ohimohiuksiaan.

Pythagoraan huono onni. (1903) Tuntematta tarkemmin doppelgänger-tarinoitten tarkoituksellisia periä, on vaikea sanoa, ovatko ne yleensä tai tämä lukemani sinällään tarkoitettuja otettaviksi kuvana tietynlaisen psyykillisen häiriötilan laadusta. Tätä Pirandellon kertomusta lähestyisin taideteoksena, joka leikittelee erilaisten elämänvalintojen mukanaan tuomilla mahdollisuuksilla. Merkillepantavaa on, että tapahtumien keskushenkilönä on keskenään samankaltaisia henkilöitä ulkopuolelta tarkkaileva immeinen. Huomionarvoista on sekin, että Tito, jonka nuoruuden hahmo alunperin ilmestyy tarkkailijalle, väistyy kertomuksesta loppupuolella ja mielenkiinto siirtyy Ermannoon ja lopulta hänen elämänsä potentiaalisiin naisiin. Eräs tapa tulkita kertomus on pitää sitä avioliiton siunauksellisuuden vakavana epäilynä. Minä muuten olin häämatkalla tuolloisen nuorikkoni kanssa Samos-saarella paikkakunnalla nimeltä Pythagoreio, jonka olen vääntänyt muotoon PyytääköReijo.

Sitruunoita Sisiliasta. (1900) Köyhä sisilialainen huilunsoittaja Micuccio äkkää vielä köyhemmän Teresinan laulunlahjat, hankkii hänelle laulunopen ja tie tähtiin aukeaa Teresinalle. Vuosien kuluttua Micuccio saapuu noutamaan Sinaa hänen loisteliaasta kodistaan Napolista, mutta tajuaa, että aika ja varsinkin rikkaat ihailijat ovat ajaneet Sisilian pojan ohitse niin että tuntuu. Kaupassa katselin olisiko siellä sisilialaisia sitruunoita, mutta löysin vain napolilaisia. Ehkä ne olivat niitä, joita Micuccio toi Teresinalle? Novellissa on joiltain osin samantapainen asetelma kuin Minna Canthin novellissa Laulaja (1895).

Ruukku. (1909) Kyseessä ei ole pieni ruskea vaan aikamoisen iso ruukku oliiviöljyn säilytykseen. Ruukun tilaajalla on tapana haastaa kanssakulkijoitaan oikeuteen vääryyttä kärsittyään ja tapana on myös että hän yleensä häviää juttunsa.

Hyvästi, Leonora! (1910) Eräs veljistäni osti minulle aikoinaan joululahjaksi kasetin, josta löytyi Verdin oopperan La Traviatan sävelmiä saksaksi laulettuna. Myös tässä novellissa nautitaan oopperasta hamaan loppuun saakka.

Muotokuva. (1904) Tarina merkillisestä emonrakkaudesta ja sen kestävyydestä.

Palvelijattaria. (1914) Kell’ nukke on, se nukkens’ pitäköön...

Kottikärryt. (1917) Loppuunpalanut asianajaja alkaa hullutella perheen lemmikin kustannuksella. Katkelma miehen kontempleerauksesta:

Itsensä tunnistaa vain jos osaa nähdä muodon jonka itse tai joku toinen tai kohtalo, sattumat tai olosuhteet mihin itse kukin on syntynyt, ovat hänelle antaneet. Mutta jos voimme nähdä tämän muodon, se merkitsee ettei elämää enää ole, sillä se eletään näkemättä. Voimme siis nähdä ja tuntea itsessämme vain sen mikä meissä on kuollutta. Itsensä tunteminen merkitsee kuolemaa.

Cinci. (1932) Cincin koulupäivä loppui, mutta elämänkoulun ehtolaiskurssi vasta alkaa.

Onni olla hevonen. (1935) Ennen omien elonpäiviensä loppua Pirandello miettii tässä novellissaan hylättyä hevosta tiedostavana olentona ja toteaa, että hevosen onni on, ettei se osaa ajatella. Suomalainen sanonta on toista mieltä ja kehottaa jättämään murehtimisen hevoselle, jolla on isompi pää. Näin kaunokirjallisuus auttaa meitä jäsentämään maailmaa!

Vain päivä. (1935) Tätä novellia voivat minua tietävämmät luonnehtia vaikka existemporalistiseksi, mutta minä luen siinä kuvauksen orastavan alzheimerin ensihipaisuista. Minämuotoinen kertomus miehestä, joka miettii missä on ja kuka on.

Lukemani perusteella voi olla, että jos päätän joskus jatkaa Pirandelloon tutustumista, saattaisi minulle maistua hänen romaaninsa Mennyttä miestä, jota Rantanen luonnehtii pikareskiromaaniksi. Luulen voivani samaistua jonkinlaiseen hassuun tikku-ukkohahmoon paremmin kuin vakavien novellien herrasmiehiin.

Kirjassa on 272 sivua. Sen lukeminen vei viitisen päivää. Viehättynyt kuvaus kirjasta blogissa Tarukirja ja toinen samantapainen Kirjanaisen blogissa. Myös Hdcanis on lukenut tämän kirjan. Joo, ja samaten blogissa Hurja Hassu Lukija on tutustuttu Pirandelloon. Muitakin näyttäisi olevan vaikka kuinka ja paljon, katelkee ite!

keskiviikko 17. elokuuta 2022

Zacharias Topelius: Viikingin hauta

Zacharias Topelius (1818 – 1898) kirjoitti kuulemma Helsingfors Tidningar lehteen kertomuksia ja niitä on nyttemmin julkaistu suomennettuina kolmessa pikku kirjasessa, joista yksi on Topeliuksen juhlavuonna 2018 julkaistu valikoima nimeltä Viikingin hauta ja muita kertomuksia. Jo ensimmäisessä kertomuksessa Topelius själv sijoittaa tarinansa romantiikan tyylisuunnan kehyksiin, jotka kaiketi kelpaavat kehystämään suurta osaa hänen tuotannostaan. Suomentajia on ollut koko joukko, heidän ohjaajanaan toimi Eeva-Liisa Nyqvist. Tulkintojen apuneuvona on käytetty Svenska Litteratursällskapet i Finlandin kriittistä Topelius-editiota, jota voi netissä lukea ketjukolaajakin.

Salaperäinen rekiseurue. (vuodelta 1842, suom. Noel Torri) Nuori koijari lähtee seuraamaan sattumalta kohtaamaansa viehkoa naishahmoa ja päätyy tuskastuttavalle rekiajelulle Helsingin keskustaan. Huomiota herättää ajankuva: Helsingin kaunottaret, kaupungin ensimmäinen nimetty katu, kauppaliikkeet, väisteltävät ohikulkijat, vossikat ym. Loppuratkaisu yllättää mikäli odottaa kertomukselta pietististä jäykkyyttä.

Aarteenkaivajat. (1842, Iina Kurunmäki) Minämuotoisessa kertomuksessa pojat etsivät aarretta, joka olisi kätketty sata vuotta sitten. Isonvihan aikaan (1713 – 1721) kerrottiin suomalaisten kätkeneen aarteitaan järveen tai suohon, jotteivät maata miehittäneet venäläiset pääsisi niihin käsiksi. Haudatun aarteen merkkinä uskottiin palavan aarnivalkea eli virvatuli, jonka pojat yllättäen äkkäävät.

Öinen vierailu. (1842, Noel Torri) Vanhoja uskomuksia sisältävä tarinointi on kertomuksen alkuvirityksissä johtanut suomentajaa harhapoluille. Ennen uskottiin, että kolmetoista henkilöä saman pöydän ympärillä tietää epäonnea. Rusa tarkoittaa ryntäämistä tai säntäämistä, mutta rysa tarkoittaa hytisemistä tai kammoksumista. Jos hassu savolainen setä saa tarjota suomennosvaihtoehtoa, niin se voisi olla tämmöinen:

He saattavat kammoksua istumista pöydässä, jossa on kolmetoista henkilöä tai astuvat kahden ristissä olevan oljenkorren yli, mutta eivät he ajattele ukkosen yöllä jylhästi jyristessä Thorin vaunujen kulkevan pilvien päällä, tai myrskyn ulvoessa kallioilla ja autioissa metsissä tarujen villin jahtiväen ratsastavan ilmojen teillä.

Tässä kertomuksessa on jatkossa sepitettä sen verran ammattislangilla, että muuten en pystyisi suomentajaa opastamaan. Lopputoteamus on hauska.

Tuhkakeskiviikon morsian. (1843, Mirva Löfberg) Tässä sitä on roppakaupalla romantiikkaa tarkoittaen sekä tyylilajia että nykyään vallalla olevaa merkitystä. Kertomus vaikuttaa hieman hentoiselta, mutta on varmasti soveltunut hyvin lehdessä julkaistavaksi. Pieni kristillisten perinteitten pakottavuus häviää vanhemmille taikauskoille selkein tuomariäänin.

Kuutamo kalliolla. (1844, Iina Kurunmäki) Topelius lienee kirjoittanut tämän kertomuksen vaikutuksen alaisena. Nimittäin Ludvig Holbergin näytelmästä Jeppe Niilonpoika olen huomaavinani tiettyjä vaikutteita. Veijariksi heittäytyvä minäkertoja seilailee veneellään nukuksissa ja kohtaa salaperäisen näyn tässä alkujaan urponpäivänä julkaistussa tarinassa.

Noita-akkoja Oulussa. Pääsiäiskertomus. (1846, Leila Rauta-aho) Oulusa on eilen satanut ja salamoinut, mutta tässä tarinassa eletään muuten salaperäisissä & sähköistyneissä tunnelmissa. Kertomuksen alussa Topelius kertoo romanttisesta kertojanlaadustaan: häntä kiehtoo oikeutus opereerata tiedon ja uskomusten välisellä vyöhykkeellä. Hän kirjoittaa ettei satsaisi kahta lanttia runouteen, josta

pyyhittäisiin pois kaikki ihmeellinen ja jäljelle jäisi vain kuiva, mehuton todellisuus.

Viikingin hauta. Puolittain todenperäinen kertomus. (1849, Aura Jaakkola, Heidi Lehtinen, Otso Norblad) Pisempi kertomus ilmestyi lokakuussa 1849 kuudessa numerossa jatkiksena, suomentajiakin on ollut kolme. Minämuotoinen kuvaus opiskelijain kesäisestä tutkimusreissusta Kirkkonummen seuduille. Tärkeässä osassa kummelintapainen kiviröykkiö.

Kummitustarina. (1850, Henrik Hurme, Ida Hallantie) Neljän numeron jatkis sisältää alkupuolella metafyysisen maailmankuvan selityksiä, jotka eivät suomennoksessa ihan avaudu, mutta joulukuinen keskustelu takkatulen ääressä ja yöpyminen ullakkokamarissa, jossa kerrotaan kummittelevan, tuovat elävästi mieleen Topeliuksen romaanin Linnaisten kartanon vihreä kamari.

Kirjassa on 133 sivua. Lukaisin sen muutamassa päivässä.

sunnuntai 14. elokuuta 2022

Kuvauksia naisista ja miehistä

Lukaisin pari kirjaa. Nainen rinnastaa kirjansa otsikossa miehen kotimaahan ja mies asettaa naisen kulkemaan lomallaan sylikoiran kanssa.

Aila Meriluoto: Kotimaa kuin mies

Aila Meriluoto (1924 – 2019) kirjoitti vuonna 1977 julkaistun romaanin Kotimaa kuin mies. Romaania on kuvailtu varsin kiitettävästi Kirjanaisen blogissa. Sain vihiä kirjasta Elinan blogista, jossa on lueteltu naisten kirjoittamia kirjoja. En oikeestaan olisi halunnut nyt lukea maahanmuuttajakertomusta, mutta luinpahan kumminkin.

Tämä kirjoittais tähän vähän epäselvästi ja hajanaisesti. Romaani on tosiaankin runoilijan tekstiä, sen ilmaisu on paikoin sirpaleista, vaikka selkeitä osuuksiakin löytyy kosolti. Ajattelinhäntä silleen, että romaanissa kerrotaan sotalapseksi Ruotsiin lähetetyn Elinan tarina siten, että lukiessa voi vähän eläytyä Elinan tuntoihin. Kirjan keskeinen aihe, joka lukijalle vähän kerrassaan selkiytyy, on identiteetin etsiminen. Elina elää sotalapsena Ruotsissa useammassa perheessä ja välillä taas Suomessa, joka on häneltä alkanut jo unohtua ja sitten taas Ruotsissa, jonne hän sitten jää.

Elinan käsitys siitä kuka hän on ja minne hän kuuluu, on hajonnut kuin peili kehystensä sisällä. Osa palasista on pudonnut poikkeen, mutta valtaosa on vielä tallella. Ne eivät kuitenkaan heijasta tasaista, yhtenäistä kuvaa, vaan säröilevän, osin puutteellisen ja hauraan kokonaisuuden, joka järjestyy uudelleen, kun elämä sitä peiliä vähän ravistelee. Loppua kohden Elinan sirpaleinen identiteetti saa turvalliset kehyksensä ajan ja unohduksen myötä. Sitä ennen Elina kuitenkin omalla yritteliäisyydellään ja vähän tuurillakin järjestää itse niitä kehyksiä sopimaan yhteen sirpaleisen kuvansa kanssa.

Meriluodon romaani on kirjallista tekstiä, kuten fiktiiviset kirjat yleensä ovat, joten se sisältää ajatuksia kirjoista ja lukemisesta. Laitan tähän pari näytettä:

Elina ei sanonut mitään, syventyi kiireesti kirkkohistoriaan: kun oikein luki niin jokin irtiriistäytynyt mielen aaltoilu raukeni kuin öljyyn. Siitä kirjat tietysti olivat hyviä.

Minulla tuppaa käymään juuri päinvastoin. Kirjat tuovat mieleen niitä aaltoiluja ja saattavat kehittää ne myrskyksi, silloin on lukemiseen vaikea keskittyä. Kirkkohistoriasta tykkäsin koulussa.

Laina-aivot, Elina ajatteli. Oli sekin kuvitelma kirjastosta: hyllymäärin aivoja joita lainattiin ajattelemaan kun itse pelkäsi.

Elina työskentelee (tietenkin) kirjastossa. Kirjastojen ajatteleminenkaan ei ole omiaan rauhoittamaan minua.

No, eikös tämä nyt riitä. Kirjassa on 183 sivua. Taisin lukea tahkota sitä nelisen päivää.

Anton Tšehov: Nainen ja sylikoira

Anton Tšehov (1860 – 1904) kirjoitti paljon novelleja. Luin Ulla-Liisa Heinon vuonna 1961 suomentamana vuonna 1990 julkaistun kolme Tsehovin novellia sisältävän pikku valikoiman, joka on nimetty yhden novellin mukaan.

Nainen ja sylikoira. (1899) Dmitri Gurov on Jaltalla lomailemassa. Kokeneena ja charmikkaana valloittajana hän saa tälläkin kertaa naista mutta ei sylikoiraa. Koiran nimi ei minulle paljastu eikä Gurovkaan sitä muista. Hämärän peittoon myös jää mitä koira tekee hotellissa sillä aikaa, kun hänen emäntänsä syli on varattuna. Näytteeksi kerrontatyylistä iäisyyksiä tavoitteleva kohta:

Jalta hädin tuskin näkyi aamusumun läpi, valkoiset pilvet seisoivat liikkumattomina vuorten huipuilla. Puitten lehdet eivät liikahtaneetkaan, heinäsirkat sirittivät, ja meren yksitoikkoinen ja kumea kohina, joka kantautui alhaalta, kertoi rauhasta, siitä ikuisesta unesta, joka meitä odottaa.

Rotkossa. (1899) Uklejevon kylässä tapahtuvat asiat verkkaisesti, mutta tässä novellissa on tietyt säpinäkohtansa. Lukija voi niin halutessaan ajatella kertomusta pelkästään tietyn pienen kylän kuvauksena tai sitten tarkastella sitä laajan keisarillisen Venäjänmaan epäoikeudenmukaisten olojen kannalta. Immeiset elävät yksilöinä yhteiskunnassa, jonka rakenteet ihanpa huutavat syvällekäypää muutosta. Joka sitten tulikin, mutta paransiko sekään asioja? Näkisin novellin hengessä jotain tolstoilaista pienen jumaluskoisen ihmispolon kunnioitusta, noin niinkuin parhaampien ahneuden ja itsekkyyden arvostelun lisäksi. Laitan tästä yhden katkelman, joka jäi mieleeni:

Hän ei nukkunut, vaan huokaili raskaasti heittelehtien kuumuudesta ja viskattuaan yltään melkein kaiken - miten kauniilta ja ylpeältä eläimeltä hän näyttikään kuunvalossa!

Elämäni – Maaseutulaisen kertomus. (1896) Oikein hieno pisempi, minämuotoinen novelli, jossa kerrotaan maaseutukaupungissa asuvan aatelismiehen henk.koht. idealismista ja sen kestävyydestä. Myös rakkaus on mukana kuvioissa. Novellissa käsitellään monenmoisia asioja ja kuvataan erilaisia ihmisiä kaupungista ja maalta, niin että tämä on kuin Rikos ja rangaistus ilman rikosta ja rangaistusta ja viitisensataa sivua lyhyempänä, mistä kaikesta nöyrät kiitokseni. Tärkeällä sijalla ovat ylemmän luokan etuoikeudet ja alemman luokan tekemä ruumiillinen työ. Tätä teemaa korostavat henkilöhahmojen jäykät asenteet.

Luin nämä novellit tässä järjestyksessä, vaikka ne ovatkin kirjassa toisessa järjestyksessä. Lukeminen vei aikansa. Kirjassa on sivuja 206. Tosi hieno valikoima ja sujuvasanaista luettavaa.